Part 7

Kuuluu kirveen kapsetta ja hytti tulee näkyviin. Kummassakin pesässä loimottaa tuli ja tornista pursuaa sakea juurikkasavu. Hytin edustalla heiluu puolikymmentä kirvestä niin että terät auringossa välkehtivät. Niitä heiluttaa, tervaksia pieniessään, puolikymmentä nokista miestä. Silmänvalkuaiset vain muljahtelevat nokisten naamojen keskeltä. Ne näkevät meidän lähestyvän, mutta kukaan ei pysähdy työssään eikä käännä päätään, häränsilmää vain vääntävät.

-- Onko Muukan Matti täällä?

Ei vastausta. Kuin vihan väellä iskevät kirveitään tervaspuihin.

-- Onko Muukan Matti täällä?

-- Kyllä kai se oli täällä, mutta missä nyt lie, -- murahtaa yksi joukosta.

Juuso nyhjäsee minua kylkeen ja viittaa tervanpolttajain asumusta, pientä, puolittain maan sisään rakennettua saunaa. Ettäkö meidän pitäisi sinne, tuollaiseen rotanpesään? Entäpä sieltä pamahtaa? No, ei auta, täytyy yrittää, Juuso tempaa oven auki ja peräkkäin työnnymme matalasta ovesta sisään.

Pimennosta kiukaan kupeelta häämöttävät parin mieshenkilön ääriviivat.

-- Onko Muukan Matti täällä?

-- Tässä on, -- vastaa toinen ja astuu valopiiriin.

Tarkastelen häntä uteliaana ja totean, ettei hänellä ole häntää eikä kavioita, eipä edes sarventynkiä päässä. Eikä hän missään muussakaan suhteessa sovi yhteen sen kuvan kanssa, minkä minä huhujen pohjalla olen hänestä muodostanut. Pitkä, ryhdikäs, nuori mies, oikea sotilaan vartalo ja kasvonpiirteet säännölliset. Puku on kyllä risainen ja napiton takki on kiinnitetty pitkällä tervastikulla. Univormun puolesta siis sovelias proletääriarmeijan kenraali.

-- Teidän on nyt lähdettävä meidän mukaan. Kysymyksessä on tutkinto täkäläisen punakaartin toiminnasta.

-- Mitäpäs siinä, lähdetään vain.

Hänen äänessään ja käytöksessään ei ilmene mitään uhmaa. Huomaa kai olevansa siksi alakynnessä.

Kun olemme saapuneet hevosemme luo, istun minä Juuson kanssa rekeen ja Matti saa asettua kannaksille.

-- Te sitä saitte istua Venäjällä vankinakin, -- alottaa hän liikkeelle lähdettyämme keskustelun.

Kas vain, kun yrittää lähennellä!

-- Sain äskettäin loppuun luetuksi sen teidän vankilateoksenne, -- jatkaa hän.

Kas, kas!

-- Missähän ne ilmiantajat mahtavat nykyään olla, jotka Riian rintamalla karkasivat venäläisten puolelle?

Hän pakottaa minut väkisinkin keskusteluun. Ja kun kerran on alkuun päästy, pitää hän huolen, ettei puheen aihetta puutu. Vilkkaasti siirtyy hän asiasta toiseen ja tietoja hänellä on enemmän kuin odottaisikaan tuollaiselta kiveliön eläjältä. Muun muassa "Oman maan" ja "Suomalaisen lakiteoksen" on hän lukenut kannesta kanteen. Erehtymättömästi käyttelee hän vuosilukuja ja hänen asiatietonsa on varmaa.

Tutkintopaikkaan ehtiessämme on hän jo ratkaisevasti saanut mielenkiintoni puolelleen. Tutkittaessa esiintyy hän varmasti eikä hänessä ilmene hiventäkään siitä pälyilevästä pelosta, jonka vallassa toiset tutkittavat ovat. Vastauksen velkaa ei hän jää kertaakaan eikä hänen tarvitse sanojaan hapuilla, -- kuin kirjasta lukien sanoo hän sanottavansa. Kuten kaikki itseopiskelleet käyttää hän mielellään muukalaisia kulttuurisanoja. Mutta hän viljelee niitä ihmeen taitaasti ja lausuu ne hyvin. Tarkkaan erityisesti tätä seikkaa enkä huomaa hänen kertaakaan niitä väärässä merkityksessä käyttävän.

Punakaartin olemassaoloa ja omaa osuuttaan siinä ei hän lainkaan pyri kieltämään. Se on perustettu tietystikin järjestyksen ylläpitoa varten rauhattomuuksien sattuessa. Eihän nykyään tiedä, mitä sattuu, kun työ ja kapitaali kaikkialla törmäävät yhteen. Saattoihan esimerkiksi milloin hyvänsä toisilta paikkakunnilta tulla kaikenlaisia pakkoluovuttajia. Eikö sellaisten varalta ollut järjestyskaarti hyvä olemassa?

No hyvä, mutta mitäs Matilla oli siihen sanomista, kun täällä useat todistajat vakuuttivat, että hän oli uhkauksilla pakottanut miehiä kaartiin liittymään?

Matti muljautti pari kertaa silmiään ja teki tarmokkaita aivoponnistuksia. Sitten:

-- Minä uhkasin ampuma-aseiden menetyksellä niitä, jotka eivät kaartiin liity. Siihen minut taasen pakotti se Krydlovin julistus -- muistattehan kai sen? -- jossa hän uhkasi riisua aseista kaikki muut paitsi työväen kaartit. Jos tämä uhkaus pantaisiin täytäntöön, pelkäsin minä kyläkuntamme menettävän tuiki tärkeät metsästysaseensa ja pelastaakseni miehet siitä vahingosta pakotin minä heidät liittymään työväen kaartiin.

Aika kanalja, he, he! Nyt se ei ole voittanut puolelleen ainoastaan mielenkiintoani, vaan suorastaan myötätuntoni. Sillä on järki paikallaan ja väittelijänä hän on ihan mestari. Kun hänellä saapuvilla olevain isäntäin kanssa sukeutuu väittely, tukkii hän heiltä suut järkiään. Mikähän toinen Joonas hänestä juristina olisi kehittynytkään!

Hän on selvästikin päätään pitempi muuta kansaa täällä Tuulenperällä. Ja kun hänestä tuollaisena resupekkana ja hirvenampujana ei ole voinut tulla koko kyläkunnan johtajaa, niin on hän asettunut proletaarien etupäähän! Yksilöllinen luonne, joka on kaivannut vaikutusvaltaa ja johtaja-asemaa ja jonka sosialismi on kokonaan toisarvoista laatua. Jos porvarillinen maailma olisi tarjonnut hänelle kohoamistilaisuutta, olisi hän varmaankin ollut nuhteeton porvari.

Tutkimus on osottanut, että Tuulenperältä tuoduissa hätäviesteissä on ollut enemmät kuin puolet liikaa -- kuten on niin tavallista tällaisissa tapauksissa. Lapsellista rentoilua ja uhittelua, äkseerausta koivukankien ja luodikkojen kanssa ja kaiken pohjana talollisten ja mökkiläisten välille syntynyttä epäluuloa, kinastelua ja kyräilyä. He ovat miltei kaikki, niin talolliset kuin mökkiläisetkin, jollakin tavoin sukua keskenään ja tarvitsevat jokapäiväisessä elämässä yhtämittaa toisiaan. Ei siis muuta kuin hieman isällistä manausta oikealle ja vasemmalle ja kukin saa lähteä herransa rauhaan. Tietysti visusti muistaen velvollisuutensa maan laillista esivaltaa kohtaan.

Muukan Matti työnnäikse uudelleen peräkamariin, jossa oikeutta on istuttu. No, mitäpä hänellä vielä on sanottavaa?...

-- Minulta on mennyt tässä työpäivä hukkaan, kortteeriini on puolisen penikulmaa enkä minä ole syönyt kuin kerran tänä päivänä.

He, he, selvä viittaus siihen, että koska hän on tavallaan voittanut oikeudenkäynnissä, niin hänen on luonnollisesti saatava myöskin kulut. Olosuhteiden pakosta ei hän niitä nyt vielä tällä kertaa voi sen suoremmin vaatia.

-- No hyvä, tässä muutama markka, että saatte ruokaa. Tietystihän miehen syödä täytyy.

Siihen päättyi puhdistusretkemme Tuulenperälle. Jouduin kohta sen jälkeen pois kotinurkilta, keskelle suurempia tapauksia. Tuulenperä ja Tuulenperän teräväpäinen punakaartinpäällikkö ehtivät monikertaan jäädä mielestäni, kunnes viimemainittu seuraavana kesänä odottamatta ja kokonaan uudessa haahmossa sukelsi näköpiiriini.

Olin käymässä läänin pääkaupungissa. Suomalaista vakinaista armeijaa muodostettiin parastaikaa ja kasarmi oli jo ryssien jäliltä siivottu ja korjattu meikäläisten sotilasten käytettäväksi.

Harjotuskentällä oli vilkas elämä. Pysähdyin katsomaan kentän laiteella harjottelevaa joukkuetta, jota komensi raikasääninen ja ryhdikäs aliupseeri. Siinä oli touhua ja tulista hoppua ja komentosanoja sinkoili kuin rakeita aliupseerin suusta.

-- Maahan! Ylös! Maahan! -- Mutta sepä nyt on sakramenskattua, ettette te opi oikealla tavalla maahan heittäytymään! Kun vihollinen alkaa tulen, niin siinä ei olekaan aikaa kötystellä. Vai onko teillä paperista luut? Pitäisikö olla tyynyt ja patjat alle, että miehet uskaltaisivat pitkälleen heittäytyä? Ei, seisovilta jaloin sitä pitää paiskata itsensä, niin että luut rusahtavat. Kas näin!

Aliupseeri näytti mallia ja todellakin se oli komea temppu. Kenttä vain jymähti, kun tuo solakka mies silmänräpäyksessä asettui pitkin maata.

-- Ja nyt uudelleen!

Hän komensi miehet juoksuun, sitten yhtäkkiä maahan, taas ylös ja juoksuun, juosten itse mukana ja huutaen moitteita milloin koko joukkueelle, milloin yksityisille sotilaille.

-- Kuinka sinä jalkojasi siellä venytät? Liukkaammin niiden pitää nousta! Oikean sotilaan pitää liikkua kuin vietereillä! -- Maahan! Äh, kun jokainen kömpii omia aikojaan! Sen pitää käydä kuin leimaus, kuin yksi vihainen suhaus! Ja kuka riivattu siellä pitää kantapäitään pystyssä? Vihollisen maalitauluna! Maahan heittäytyessä pitää miehen mennä litteäksi kuin köyhän vuoden kakku!

Kierrettyään miehineen takaisin kentän laitaan komensi hän lepoon, otti lakin päästään ja kuivasi hikeä otsaltaan. Sitä tehdessään osui hänen katseensa minuun; hän asetti lakin päähänsä, katsoi tarkempaan, teki sitten kunniaa, astui luokse ja pisti kättä.

Katsoin ja katsoin -- no, herra nähköön, Muukan Mattihan se oli!

-- Vai sotapoikana sitä tekin olette?

Niin, kutsunnan kautta oli Matti viime talvena joutunut armeijaan ja nyt oli hänestä jo tehty aliupseeri. Sai toisia harjottaa.

-- Kyllä niiden vätysten kanssa tarkenee, -- virkkoi hän, sytyttäen tarjoamani paperossin. -- Niissä on sitte sellaisia juurikoita, että vihaksi tosiaan pistelee, vaikkeihan sitä suuttua saisi. Mutta kunhan minä niitä parikaan kuukautta vatkaan, niin norjenee siinä luut.

Hänen silmänsä välähtivät ja intohimoisesti imi hän savuketta.

Oliko aikomus jäädä armeijaan sivu palvelusajan?

Oli kyllä. Syksyllä ylennettäisiin hänet vääpeliksi ja silloin sopi palkankin puolesta kyllä jäädä. Siitäpä sopi sitten, jos sotilaan ammatti alkaisi kyllästyttää, hakea esimerkiksi poliisin virkoja.

-- Mutta täytyy lähteä niitä taas leipomaan, koska majurikin näkyy kentälle tulevan.

Hän viskasi paperossinpätkän maahan, pisti minulle kättä ja palasi miestensä luo.

-- Asento! -- kajahti sieltä niin, että kaiku lähimmistä seinistä vastasi, ja sitten: -- Juoksuun mars, mars! Maahan! Ylös! Mars, mars!...

TOTINEN ISRAELIITTA

-- Pojat, arvatkaapas, mikä sen nimi on? -- kääntyi hulivilin näköinen nuorukainen, joka vaunussa istui lähinnä Justus Anttosta, toisten toveriensa puoleen.

-- Kaiketi Aaprahami.

-- Taikka Noak.

-- Ei kun Justus.

-- Ha, ha, ha! -- remahti koko poikajoukko nauramaan. -- Onpa sillä oikein vanhan testamentin aikuinen nimi!

-- Vanhaa se on muutenkin tekoa.

-- Ja lujaa.

-- Niin että tarkenee siinä ryssä, kun Justuksen kanssa koittosille joutuu.

Justus Anttonen, villapuseroineen ja sarkatakkineen, hieman kuluneine naapukoineen, kinttaineen ja tervalta tuoksuvine lapikkaineen, veti päänsä hartiain väliin ja tuijotti itsepintaisesti ikkunasta ulos. Hänen luisevat, hieman kesakoiset kasvonsa ja pienet, harmaat silmänsä eivät ilmaisseet mitään. Sen vuoksi tyrehtyi toisten kiusanteko, he jättivät hänet rauhaan ja alkoivat naljailla muuten.

Anttosta lukuunottamatta he olivat keskenään tuttuja jo vanhastaan ja yhtenä joukkona he olivat Kemiin tulleet. Siellä he olivat matkailijakodissa ensi kerran nähneet Anttosen, joka oli omia aikojaan Kemiin saapunut. Ja kun he eilen illalla oppaan kintereillä hiipivät rantaan ja lähtivät jäätikön yli Haaparannalle taivaltamaan, oli Anttonenkin ilmestynyt heidän seuraansa. Tuo öinen jäätikkömatka vaivoineen ja vaaroineen oli vienyt kaiken heidän huomionsa, niin etteivät he olleet saaneet tilaisuutta tunnustella tuota outoa tulokasta. Oikea mies se tietysti oli, koska se kerran oli matkailijakodissa hyväksytty ja oppaan huostaan jätetty.

Nyt, kun edessä oli pitkä rautatiematka halki Ruotsin maan eikä tarvinnut enää mitään santarmiväijytyksiä pelätä, sopi käydä tuosta kesakkonaamaisesta yksineläjästä selvää ottamaan. Hänen koko olemuksessaan oli jotakin, mikä vastustamattomasti herätti kiusanteon halua. Ja he yrittivät. Mutta siitä oli seurauksena, että he saivat tietää ainoastaan hänen nimensä ja kotipaikkansa; sitten vetäytyi hän niin visusti kuoreensa, että heidän väkisinkin täytyi jättää hänet omaan rauhaansa.

Tultiin Saksan mantereelle ja päädyttiin Lockstedtiin. Siellä oli suuret joukot jo ennemmin tulleita suomalaisia, joilla oli viheriät univormut, ja jotka olivat mahtavia opistaan ja kokemuksistaan. Niiden keskelle hupeni vastatullut joukko kuin pisara mereen. Vapaana kasvanut tukka leikattiin, päälle puettiin samanlainen nuttu kuin toisillakin ja jalkaan täytyi kiskoa oudonmalliset, kireät saappaat, jotka olivat raskaat niiden pohjiin isketyistä rautanauloista.

Anttonen joutui erilleen matkatovereistaan ja hänet osotettiin tupaan, jonka asujamina oli uppo-outoja viheriätakkeja. Suomalaisia ne kuitenkin olivat ja uteliaina ne kerääntyivät hänen ympärilleen Suomen uutisia kuulemaan. Mutta paljonkos Anttonen niitä tiesi ja jos tiesi, niin eipä siitä kertomisesta tullut juuri mitään, kieli kun hänellä nyt kerran oli tottumaton käymään -- vai itsessään luonteessako lie vika ollut. No, nimensä hän kuitenkin ilmotti ja kotiseutunsa. Mutta sekös poikain naurunhermoja kutkutti.

-- Justus Anttonen. Justus -- Justus -- Justus! Mistähän mies oli kaivanutkin sellaisen nimen? Ja ihanko se oli kirkonkirjoissa?

He tarkastelivat uutta tulokasta joka puolelta ja kiusanteon halu virisi kuin itsestään.

-- Oliko hän lähtiessään tervannut naamataulunsa vai?

-- Ehkä ne nuo pisamat olivatkin jälkiä viimekesäisestä lannanajosta?

Lopulta, kun kiusanteko yhä yltyi, kääntyi Anttonen tulevista huonetovereistaan pois ja lausahti jurosti:

-- Mitä tuossa tyhjää... aikamiehet!

No, eihän sellaiselle "Justukselle" pitkän päälle mitään mahtanut. Hänet täytyi jättää rauhaan.

Saksaan lähdöstään ja tuloseikkailuistaan jutellessaan tiedustivat toverit, tietysti vain pilanpäiten, mikä Anttosen oli saanut matkaan lähtemään ja jättämään kotituvan lämpimät.

-- Lähdinpähän vain.

Sen tarkempaa selitystä ei Anttoselta saatu. Ja tuskinpa hän olisi kyennyt sanoin tulkitsemaankaan niitä tunteita, jotka hänet olivat sisä-Suomen syrjäisestä seudusta liikkeelle saaneet.

Hän oli pienen talon poika, isolukuisen sisarussarjan nuoremmasta päästä. Niin kotiväki kuin kyläläisetkin olivat tottuneet pitämään häntä hieman omituisena ja yksinkertaisena. Kotoa ei hän liikkunut juuri koskaan ja teki työtä ahkerasti. Lukemaan ja kirjottamaan oppiminen oli hänelle ollut ylen työlästä, mutta oppinut hän lopulta oli, jopa saanut katekismuksen lähtemättömästi päähänsä, minkä nojalla hän rippikoulusta oli suoriutunut kaikella kunnialla.

Maailmansodan sytyttyä oli nähty se ihme, että Justuksesta oli tullut ahkera sanomalehden lukija. Heti työstä tultuaan kaappasi hän sanomalehden käteensä, istui pöytään ja alkoi pää käsiin tuettuna itsekseen lukea. Sotatiedot kiinnittivät tavattomasti hänen mieltään. Muille ei hän niistä kuitenkaan koskaan puhunut eikä kukaan sen vuoksi tiennyt, missä määrin hän nautti saksalaisten voitoista -- tai oikeammin sanoen venäläisten tappioista. Mahdoton hänen olisi ollut perustella tunteittensa suuntaa. Se oli hänelle äidinmaidossa periytynyt vuosisatojen takaa ja sellaisena se oli hänelle selviö, joka ei kaivannut mitään perusteluja.

Kun hän kerran sai kuulla hämäräperäisen huhun, että Suomesta menisi nuoria miehiä Saksan sotaväkeen, tuli hän omituisen rauhattomaksi. Yötä ja päivää pyörivät hänen ajatuksensa siinä asiassa, kunnes hän lopulta kaikessa hiljaisuudessa kääntyi kylänsä nuoren kansakoulunopettajan puoleen. Opettaja sattui tietämään asioista koko joukon enemmän ja niinpä toimitti hän Justuksen sellaisen miehen yhteyteen, joka lähetti miehiä Saksaan. Viikon päivät pohti Justus vielä asiaa, sitten otti hän matkarahat ja hävisi jäljettömiin.

Nyt oli hän siis yhtenä numerona kuuluisassa Saksan armeijassa ja sai aamusta iltaan päntätä päähänsä sotatemppuja. Työlästä se oli, miltei vielä työläämpää kuin katekismuksen oppiminen. Hikoillen ja punottaen ponnisti hän parhaansa, mutta siitä huolimatta sateli hänen päälleen ärhentelyjä ja kirouksia kuin rakeita. Luonnollisesti ristivät toverit hänet Sven Tuuvaksi ja kiusantekoa jatkettiin, milloin siihen vähänkin oli tilaisuutta.

-- Mitä tuossa tyhjää... aikamiehet! -- saattoi hän korkeintaan sanoa, kun kiusanteko meni kovin pitkälle, kääntyi pois ja vetäytyi erilleen.

Erillään ja yksikseen hän eleli tavallisestikin. Toisinaan näytti hän puhuvan itsekseen ja hänen muutoin niin juroilla kasvoillaan nähtiin usein omituinen hymy.

-- Liekö tuo täysijärkinenkään, -- arvelivat toverit.

Mutta tämän arvelun todisti Justus Anttonen perättömäksi, oppimalla lopulta perusteellisesti sotilaalle kuuluvat temput ja tehtävät. Ne olivat nyt hänen päässään ja ruumiissaan yhtä lujassa kuin katekismus. Hänestä tehtiin tämän jälkeen konekiväärimies ja käytyään läpi uuden, hikeä ja puristusta kysyvän kurssin, tuli hänestä nuhteetön konekiväärisotilas.

Vaikka hän ei ollutkaan valituksen sanaa kertaakaan suustaan laskenut, näytti hän tämän jälkeen suorastaan tyytyväiseltä. Konekivääriin, jonka kanssa hän oli saanut hikoilla, tuntui hän kiintyneen yhtä suuresti kuin siihen hevoseen, jolla hän kotona oli ajanut puita ja lantaa. Hän tunsi sen nyt kuin viisi sormeaan ja hän tuntui suhtautuvan siihen kuin elävään olentoon, jolle voi puhella. Sen pienempiä lukko-osia kantoi hän loma-aikoina mielellään taskussaan, otti ne yksin ollessaan esille, katseli ja siveli niitä, kasvoillaan tuo omituinen hymynsä.

Toverien puolelta nautti hän tämän jälkeen suurempaa arvonantoa. Kiusanteot lakkasivat ja häneen suhtauduttiin suopean leikillisesti. Sen avomielisemmäksi ei Anttonen siitä kuitenkaan muuttunut, vaan erilleen vetäytyneenä eli omaa elämäänsä, kuten aina ennenkin.

Vaikka hänen sotilasuransa nyt olikin vähemmän ohdakkeinen, niin yksiä ja toisia kommelluksia niitä sattui vieläkin. Kerran tuli hän saksalaista upseeria vastaan, katsoi häntä silmiin ja hymyili omituista hymyään, mutta ei tehnyt merkkiäkään, mikä olisi vivahtanut kunniantekoon. Siitäkös upseeri myräkän nosti. Ärjyi ja tiuski. Mutta mitäpäs Anttonen hänen sanoistaan ymmärsi, katsoi vain kulmainsa alta ja kun upseerin puheesta ei sen parempaa tolkkua tullut, käänsi hänelle selkänsä ja lähti matkaansa jatkamaan.

Upseeri tuli perässä ja ihan säkenöi. Saatuaan käsiinsä suomalaisen upseerin oli hän uudelleen Anttosen kimpussa.

-- Miksi et tehnyt kunniaa? -- sai Anttonen nyt omalla kielellään kuulla.

Puhuteltu nieleskeli tyhjää ja murahti:

-- Ei tullut tehdyksi.

-- Ei tullut tehdyksi! Mutta etkö sinä tiedä, että upseereille on tehtävä kunniaa? Muutoin tulee rangaistus.

Anttonen ei puhunut mitään, kyräsi vain kulmainsa alta.

-- Tee kunniaa ja pyydä anteeksi, niin pääset tällä kertaa sillä.

Taasen pari tyhjää nielausta ja sitten:

-- Kun en kerran silloin tehnyt, niin en tee nytkään.

Suomalainen upseeri kohautti avuttomuutensa merkiksi olkapäitään ja sanoi jotakin saksalaiselle.

-- Sinut ammutaan, ellet täytä velvollisuuttasi.'

-- Vaikka tähän paikkaan... niin en tee!

-- Tomppeli!

Paikalle oli kokoontunut toisiakin suomalaisia upseereja. Miehissä ryhtyivät he juttelemaan saksalaiselle.

-- Se on yksinkertainen ja omituinen mies, jota yleensä ei voinut vakavasti ottaa... Suomalainen itsepäisyys oli siinä kehittynyt sairaloisuudeksi ja niin edespäin.

No, jos niin oli, niin pääsköön ankarimmasta rangaistuksesta, mutta arestia hänen ainakin tuli saada. Ja niin sai Justus Anttonen suoraapäätä marssia putkaan.

Kyllä hän oli oppinut kunnianteon niinkuin muutkin sotilaan temput eikä hänellä ollut mitään sen suorittasta vastaan, mutta se saksalainen upseeri oli nyt kerta saanut hänen luontonsa sellaiseen umpisolmuun, ettei siitä kunnianteosta olisi sillä kertaa tullut mitään, ei vaikka hänet olisi siihen paikkaan ammuttu, kuten hän sanoi. Umpisolmu aukeni kyllä omia aikojaan -- ja olisi auennut ilman arestiakin -- ja sitten kävi kaikki taas tavallista menoaan.

Lähdettiin lopulta Riian rintamalle ja siellä osotti Anttonen, että jos häneltä jotakin puuttui, niin ei ainakaan rohkeutta ja miehen mieltä. Öisissä taisteluissa näkivät toverit hänen silmissään oudon kiillon ja hänen järeä leukansa tärähteli mielenliikutuksesta ja taisteluinnosta.

Tuli vihdoinkin kauan kaivattu Suomeen lähdön päivä ja niin saapui Justus Anttonen viheriässä jääkäritakissa kotimaan mantereelle. Hänet määrättiin Karjalan rintamalle ja ehtimättä kotona pistäytyä riensi hän taistelutanterille.

Pelottomana ja taitavana konekiväärimiehenä otti hän osaa lukuisiin verisiin taisteuihin. Mutta vasta vapaussodan lopulla, kun punainen hirmu oli painunut viimeiseen suppiloonsa, Karjalan kannakselle, pääsi Justus Anttonen oikein omaa kutsumustansa täyttämään.

Oli riennetty voitosta voittoon ja kasvavalla vauhdilla pakeni vihollinen Pietaria kohti. Takaa ajavan joukon edessä oli suurempi rautatieasema, joka oli vallattava viholliselta. Luultiin sen tapahtuvan kädenkäänteessä, ja huolettomasti, tiheässä marssikolonnassa, eteni valkonauhainen vallottajajoukko leveätä tietä, jonka kummallakin puolen oli metsäiset harjut, ja joka edessäpäin teki äkkikäänteen oikealle, päätyen samassa puheenalaiselle asemalle ja sitä ympäröivään huvilakylään.

Yhtäkkiä, kun joukko oli noin puolen kilometrin päässä tien mutkasta, alkoi kummaltakin sivulta ja edestäpäin räiskyä kiväärituli, jota säesti konekiväärien papatus. Silmänräpäyksessä joutui valkoinen kolonna silmittömän epäjärjestyksen valtaan. Miehet heittäytyivät suinpäin ojiin, joissa heitä makasi sikin sokin ja toistensa päällä, kenenkään kykenemättä kivääriään käyttämään. Konekiväärit ja ammusvarastot jäivät tielle, kun hevoset kaatuivat vankkurien edestä. Kuulat vihelsivät ilmassa ja pieksivät maantietä.

-- Kun saisi yhdenkään kuularuiskun tuolta tieltä, että panisi sen laulamaan niitä piruja vastaan!

Mutta kukapa lähti tielle? Sehän oli sama kuin varma kuolema. Ei auttanut muu kuin maata hievahtamatta ja purra hammasta.

-- Hei, katsokaahan, pojat!

Kurkisteltiin varovasti ja nähtiin miehen, hartiat kyyryssä, loikkaavan tielle kohti konekiväärivankkureita. Kuka se hurjimus on? Katsokaahan vain, eikö se siinä tuokiossa kierähdä nurin!

-- Jääkäri Anttonen se on. Katsokaa, nyt se kiskoo kuularuiskua perässään. Hurja mies! Kylmäverinen mies! Niin, ja oikea mies! Jääkäri!

Anttonen katosi ojan taa konekivääreineen. Pensaat kuuluivat ruskavan ja sitten sekaantui tuohon helvetinmusiikkiin uusi konekiväärin papatus. Vielä monias hetki ja vihollisen tuli tien oikealla puolen alkoi vaimenemistaan vaimeta, kunnes se sammui kokonaan.

Tuokion kuluttua alkoi tuo vapauttava papatus kuulua toiselta suunnalta. Seuraus: vihollistuli vasemmalla puolen heikkeni heikkenemistään ja sammui.

-- Hurraa! Nyt pääsi taas hengittämään.

Nopeasti järjestyivät valkoiset ketjuihin ja alkoivat edetä asemaa kohti. Muuan joukkue oli päässyt jo aseman näkyviin. Sieltä tuiskusi kuulia vastaan. Maattiin pitkänään ketjussa ja ammuttiin, että kiväärit savusivat.

Edessä, aivan lähellä, papatti konekivääri. Se piti saada vaikenemaan ja sitä kohti suunnattiin kiivas tuli.

Papatus lakkasi ja joukkueen päällikkö oli muutamain miesten kera lähdössä valtaamaan konekivääriä. Mutta silloin pisti edessä olevien pensasten suojasta näkösälle Justus Anttosen pää. Hänen kesakoisilla kasvoillaan oli vihastunut ilme ja hänen leukansa tärähteli.

-- Piruakos te siellä tyhjää luksutatte... aikamiehet! -- huusi hän.

-- Mitä, eikö siellä ole vihollisen konekivääri edessä?

-- Vihollisen! Minähän siellä rukkini kanssa olin.

Anttonen lähti takaisin ja nolona alkoi ketju ryömiä samalle suunnalle. Todellakin, Anttonen siellä oli ypöyksin konekivääreineen, jonka hän oli pannut jälleen papattamaan asemaa kohti. Ketju makasi takana ja suuntasi kivääritulensa samaan paikkaan.

--- Mitä nyt? Anttosen rukkihan vaikeni. Saiko mies surmanluodin?

Ei, hengissä oli mies, mutta patruunat näkyivät loppuneen. Neuvottoman näköisenä ja korvallistaan kynsien kyyrötti hän suojuksen varjossa. -- Mutta mitäs nyt!

Anttonen oli suinpäin lähtenyt syöksymään rautatien tavaramakasiinia kohti. Henkeä pidättäen ja kiväärinsä unohtaen seurasivat miehet hänen kulkuaan yli kentän, jota vihollisen kuulat pyyhkivät.

Perille pääsi kuin paasikin! Mutta mitä ihmeen tekemistä sillä siellä makasiinissa oli? Ja eikö siellä saattanut joutua vihollisten kynsiin?

Kohta se nähtiin. Anttonen töytäsi takaisin omiansa kohti ja kumpikin kainalo hänellä oli täynnä -- konekiväärin patruunavöitä. Hurraa, se oli käynyt verottamassa vihollisen ammusvarastoa!