Part 5

-- Tunsitpas paikat! Ja miksei Puputti tuntisi, joka on niin viisas, ettei kaikki miehetkään.

Hän haki sankollisen silkkoja kauroja ja kun Puputti ahnaasti upotti päänsä sankkoon, hoputti Markku:

-- Syö, Puputti, haukkaa vain, nyt sinun pitääkin lihoa ennalleen.

Hän harjasi Puputin monikertaan ja haki sorkkarasvaa, jolla voiteli läpeytyneet olkapäät. Sitten istui hän kynnykselle, veteli savuja ja puheli Puputille. Vasta kun Puputti kyltyneenä lakkasi syömästä ja painoi päänsä torkkumisasentoon, lähti Markku omaan huoneeseensa ja riisui levolle. Pitkästä aikaa nukkui hän sinä yönä sikeästi ja levollisesti.

Kun hän aamulla oli tallissa Puputtia hoitelemassa, ilmestyi ovelle mustalainen. Ja sekös Puputin nähdessään mörköelämän nosti. Yritti suoraapäätä käydä Puputtia seimestä irrottamaan, mutta silloinkos Markku sivalsi tallilapion, ajoi mustalaisen ulos ja löi oven kiinni. Mustalanen huusi ja noitui, mutta aina kun hän uhkasi ovea lähestyä, karkotti Markku hänet lapiollaan. Pihan toisessa laidassa seisoi Mäkeläinen puolueettomana päältäkatsojana ja poltti piippuaan.

Huomatessaan yrityksensä turhiksi lähti mustalainen tiehensä, uhaten kohta palata kruununmiesten kanssa. Nyt lähestyi Mäkeläinenkin asiasta selkoa ottamaan.

-- Kyllä sinä nyt olet hullusti tehnyt, -- sanoi hän Markulle. -- Joudut vielä vastaamaan omankäden oikeudesta.

No, eihän Markku mikään vähäjärkinen ollut, kyllähän hän itsekin käsitti, että asia oli hieman hullulla tolalla. Mutta hänen sisunsa ei antanut jälkeen, kun hän näki, miten kurjasti Puputtia oli pidelty. Sopi vain isännänkin katsoa. Ja isäntä katsoi ja myönsi, että Puputti oli vain varjo entisestään.

Mustalainen palasi poliisin seurassa. Nytkös sillä oli rintaa ja suuta. Suoraan käveli se talliin ja toi Puputin ulos.

Mutta poliisi ja Mäkeläinen, joita asia oli ruvennut huvittamaan, tekivät parilla sanalla ja silmäniskulla salaliiton. He tarkastelivat Puputtia joka puolelta, olivat kauhistuvinaan ja sanoivat, että mustalaisen pitäisi saada sakkoa eläinrääkkäyksestä ja hevonen olisi eläinsuojelussääntöjen mukaan lopetettava.

Mustalainen masentui, mutta Markku röyhisti itseään. Nyt esitti Mäkeläinen, että asia olisi parasta ratkaista sovinnossa niin, että mustalainen möisi hevosen kohtuhinnasta Markulle. Tästä sai mustalainen uutta rohkeutta ja määräsi hevoselle huikean korkean hinnan. Mutta hänet masennettiin jälleen eläinsuojelussäännöillä. Niin saatiin hinta lopulta kohtuulliseksi, Markku haki rahat mustalaiselle ja talutti Puputin takaisin talliin.

-- Nyt sinua ei kykene viemään paremmatkaan kuin mustalaiset, -- sanoi hän Puputille ja haki jälleen sankollisen kauroja.

Vähitellen lihoi Puputti ennalleen ja olkapäät paranivat. Ja niin palasi Markun elämä entiselle tolalleen. Nyt saattoi hän taas pitkät talvi-illat torkkua oman kamarinsa lämpimässä, josta hänet sai liikkeelle vain Puputti tallin lattiaa kuopimalla. Ja nyt saattoi hän, Puputin illastettuaan ja itse levolle asetuttuaan, kun ajatukset hiljalleen kiersivät rahasäästöissä, talven muonavaroissa ja Puputissa, päivän viime sanoiksi tyytyväisenä lausahtaa:

-- Mulla piisaa.

VELJEKSET

Nousun ja laskun, kukoistukseen kohoamisen ja suvusta huonontumisen, degeneratsion, huomaa niin selvästi kaikissa talonpoikaissuvuissakin. Edellisenä kautena vallitsee työn ilo, -- rakennetaan, raivataan uusia aloja viljelykseen, vaurastutaan ja kootaan suvulle rikkautta. Seuraa sitten pysähdys, tasalleen asumisen kausi, minkä jälkeen alkaa lasku: rakennukset ja viljelykset saavat hiljalleen rappeutua, sillä mitään parannuksia ei panna toimeen, asumisen into ja työvauhti ovat kadonneet, velkaannutaan, kaikki rutistuu ia painuu kokoon, niin rakennukset ja viljelykset kuin asukasten elämänkatsomuskin. Ja loppujen lopuksi seuraa ikivanhalta kotikonnulta suistuminen, hupeneminen irtolaisten suureen, juurettomaan laumaan.

Toisissa suvuissa tämä tapahtuu muutaman miespolven aikana, toiset kestävät vuosisatoja, riippuen kaikki suvun elinvoimasta ja kuinka taitavasti on naimiskauppojen avulla onnistuttu hankkimaan suvulle lisävoimaa.

Tuollaista viimeistä vaihekauttaan elää kaikesta päättäen Mäkinotkon talo. Sen vanhan vanhaa sukua edustaa nykyään kaksi naimatonta veljestä, Antti ja Jussi. On hyvin uskottavaa, että he pysyvät konnullaan kuolemaansa saakka, mutta heihinpä sammuukin suku -- ja mikä silloin tulee talon kohtaloksi, sen Herra yksin tietää. Ja että suku sammuu heihin, sen voi pitää jo ihan varmana, sillä kun kumpikin on tehnyt naimisiin menoa jo yli parikymmentä vuotta, niin ei siitä varmastikaan enää mitään tolkkua tule. Ainakin ovat naimisasioihin innostuneet kyläkunnan akat heittäytyneet heihin nähden jo aivan toivottomiksi. Siitähän alkaa muuten olla jo valmis sananlaskukin, ettei tule päätä paremmin kuin Mäkinotkon veljesten naimisiin menolle.

Talo, siinä jokitöyräällä, mehevien peltomaitten ympäröimänä, on aikoinaan ollut komea ja vauras. Mutta nyt kantaa kaikki ränstyneisyyden leimaa. Rakennukset ovat maanrajaan painuneet ja mikä minnekin päin nyyköllään, katot monikertaan paikatut, akkunat sameat ja pihamaa ilman minkäänlaista hoitoa. Pellot ja niityt ovat vastaavassa kunnossa ja lisäksi on perintömaan pinta-ala kutistumistaan kutistunut, kun siitä vuosien kuluessa on myynnin kautta lohkaistu pala sieltä, toinen täältä.

Kylä ympärillä elää uuden ajan merkeissä: on höyrymyllyt, osuusmeijerit, suuret puimakoneet, jopa kaiken päälliseksi sähkövalotkin. Kaikesta tästä on Mäkinotko jäänyt visusti syrjään. Jos talvisena iltana kuljet talon sivu ja kurkistat sisään akkunoista, joita suojaamassa ei ole minkäänlaista verhon tapaista, näet muurinolalla palamassa tuollaisen puolen vaaksan korkuisen, pahasti käryävän läkkituijun, jonka valossa pari iäkästä naista, päät nyyköllään, puolitorkuksissa kehrää tappuroita. Ja samoin päät nyyköllään, puolitorkuksissa, istuksivat veljekset kukin nurkassaan, imien aikansa kuluksi piippuaan, syleksien ja väliin haukotellen, niin että luulisi leukaluiden sijaltaan menevän. Kuinka nyyköttävää, maata kohti painuvaa ja raukeasti nukuttavaa siinä talossa kaikki onkaan!

Muuten, se aika on ollut ja mennyt, jolloin veljekset saman tuijun valossa iltapuhteitaan torkkuivat. He asuvat tätä nykyä eri taloina.

Niin se vain kävi, että Mäkinotkon talo, joka läpi monien sukupolvien on pysynyt jakamattomana, revittiin kahtia näiden kaikesta päättäen un viimeisten jäsenten aikana. Ja kun kaksi sellaista hidasta, itsepäistä ja umpikuljuista veljestä, jotka ovat tottuneet kynsin hampain pitämään kiinni kokoonkutistuvan omaisuutensa jäännöksistä, ryhtyy pesäeroa tekemään, niin siitä syntyy toimitus, joka panee koetukselle jakomiesten kärsivällisyyden. Vielä nytkin riittää kyläläisille ilon aihetta tuosta Mäkinotkon jakotoimituksesta.

Kaikki piti pantaman visusti kahtia. Kun esimerkiksi tuli kysymys pitkästä honkapöydästä, jonka ympärillä mäkinotkolaiset olivat monen sukupolven aikana aterioineet, eivät veljekset päässeet minkäänlaiseen sovintoon, vaikka kuinka olisi jauhettu ja jankattu, vaan täytyi pöytä sahata keskeltä poikki. Kumpikin sai sitten puoliskostaan muovailla itselleen pöydän miten parhaiten taisi.

Kun perunat oli jaettava, ei Antti tyytynyt ämpärikaupalla jakamiseen, vaan alkoi marista, että hänen ämpäriinsä voi sattua pienempiä ja huonompia perunoita kuin Jussin. Hän vaati jaon toimitettavaksi yksin perunoin. Mutta kun se osottausi ylen hitaaksi, tyytyi hän lopulta siihen, että perunat jaettiin kapalla. Leivät, makkarat, lihat ja jauhot jaettiin samalla perusteellisuudella. Kutakin kappaletta täytyi erikseen kiikuttaa vanhanaikaisen käsipuntarin nenässä. Eikä siinä vielä kyllin, vaan jompikumpi saattoi esimerkiksi ruveta marisemaan, että hänen osalleen langenneessa lihamurussa oli enemmän luuta kuin vastaavassa veljen osuudessa, minkä johdosta hänen tuli saada korvausta.

Näin kun oli käytävä läpi talon niin kiinteä kuin irtainkin omaisuus, niin eipä ihme, että jakotoimitusta kesti lähes kaksi viikkoa. Tuparakennusta ei sahattu poikki, vaan jaettiin kahtia siten, että Antti piti entisen tuvan ja Jussi muodosti isosta pääkamarista itselleen asuinhuoneen. Niiden välinen ovi lyötiin tukkoon ja sen sijaan avasi Jussi rakennuksen takapuolelta itselleen oman sisäänkäytävän.

Läkkituijua eivät he myöskään voineet kahtia panna, vaan jäi se Antille. Jussi muovasi itselleen oman tuijun vanhasta pulituuripullosta ja niin saattoivat he nyt pitkinä talvipuhteina imeksiä piippua kumpikin omassa tuvassaan ja oman tuijun valossa. Tappurarukin takana nyykötti Antin puolella veljesten vanha äitimuori, Jussin tuvassa taas piika, sellainen aisaansa potkassut keski-iän ihminen.

Kyläläiset arvelivat, että veljesten olisi kaikin puolin ollut parasta elää ja asua yhtenä talona, kun siitä akanotostakaan ei kerta kummallakaan näkynyt mitään tulevan. Ja niinhän se epäilemättä olisi ollutkin, ellei veljesten eteen olisi kerran sattunut sellainen tenä, että yhdessä asuminen oli sen jälkeen sula mahdottomuus.

Tapaus oli lyhyesti seuraava.

Mäkinotkon metsäsarka oli noin peninkulman päässä jokivartta ylöspäin. Sieltä oli vuoden polttopuut joskus tuotu lauttaamalla jokea pitkin kotiin. Niin olivat veljekset, hevosia ja ajovaivoja säästääkseen, pitkien tuumailujen jälkeen päättäneet nytkin tehdä. Talvikelillä olivat he ajaneet rangat jokirantaan ja eräänä tuulisena kevätpäivänä, jolloin joki oli vielä tulvillaan, lähtivät he piiput hampaissa ja kirveet kainalossa peräkkäin astelemaan metsäsaralleen. Perille päästyään latoivat he rangoista tukevan, pitkäkäisen lautan, jonka kumpaankin päähän kiinnitettiin varta vasten veistetty jykevä mela. Yhdellä ei nimittäin sellaista körilästä saanut oikein hyvin ohjatuksi.

No, sitten ei muuta kuin kirveet lyötiin lauttapölkkyjen kylkeen, piiput täytettiin, työnnettiin lautta vesille ja lähdettiin solumaan myötävirtaan. Antti hoiti keula- ja Jussi perämelaa.

Matka sujui onnellisesti ja vaivatta. Kotirantaan oli enää muutama sata metriä. Siinä oli edessä enää vain pieni kosken tapainen. Taikka eihän sitä oikeastaan voinut koskeksikaan sanoa. Se oli vain tavallista virtavampi paikka ja keskeltä jokea pisti näkyviin kaksi rinnakkaista kivenjärkälettä, jotka näin tulvan aikanakin kurkottivat päänsä vedenpinnan yläpuolelle. Jompaakumpaa puolta kulkien saattoi lautta ne vaaratta sivuuttaa.

Antti päätteli itsekseen, että kivet on parempi sivuuttaa oikealta puolen. Hän ilmotti sen parilla sanalla Jussille ja piteli tanakasti melaa, ohjatakseen keskivirtaa kulkevan lautan mainitsemaansa väylään. Mutta Jussi oli samaan aikaan harkinnut vasemmanpuoleisen väylän paremmaksi, ilmotti päätöksensä Antille ja väänsi melaansa asianomaiseen suuntaan.

-- Ka pöljäkettä, mitä tuhatta sinä sinnepäin vänkäät! -- karjasi Antti, huomatessaan lautan alkavan kääntyä poikittain.

-- Sinähän siinä vänkäät -- ka, hellitätkö paikalla, senkin tohlo! -- huusi vuorostaan Jussi.

Mutta kumpikaan ei hellittänyt omasta suunnastaan. Hartiavoimin melaa vääntäen, jalat harillaan ja housut tuulessa lepattaen seisoivat he asemillaan kuin ainakin kaksi tosi suomalaista, jotka eivät omasta kannastaan hellitä tuumaakaan.

Kummankin suusta kuului vielä pari katkonaista karjaisua, sitten kääntyi lautta poikittain ja roiskis! -- se törmäsi kyljittäin kiviin, joita vasten virta painoi sen liikkumattomaksi.

-- Voi sun seitsemän kirnullista rutikuivia sarvipää paholaisia! -- huusi Antti raivosta käheällä äänellä, nyrkit pystyssä ja väpättävät polvet lyyhistyksissä.

-- Tuhannen täyteisen toljaketta, minkä teki! -- huusi omasta päästään lauttaa Jussi, joka oli käynyt aivan mustanpuhuvaksi kasvoiltaan.

Oli uskomatonta, minkä paljouden tulikiveltä käryäviä sanoja nuo muuten niin vähäpuheiset veljekset ennättivät suustaan singota, ennenkuin he yhteen iskivät. Niin -- yhteen he iskivät, eihän siitä mihin päässyt, mäikyttivät ja nujuuttivat toisiaan, niin että olivat monesti vaarassa lautalta virtaan kierähtää. Eivät kuitenkaan kierähtäneet, vaan molemminpuolinen uupumus pakotti heidät hellittämään toisistaan. Huohottaen istuivat he kumpikin päähänsä, visusti selin toisiinsa ja ottivat iupakkivehkeensä esille.

Rannalle oli sillävälin lähitaloista kokoontunut uteliaita ja naurunhaluisia ihmisiä. Mutta veljekset eivät piitanneet, tuskinpa näkivätkään heitä. Päät hartiain välissä he istuivat kuin kivikuvat, piipuista tuprahteli äkeitä savupilviä ja kummankin ähkymisen nieli virran kohina.

No niin, hyvien naapurien avulla he lopuksi pääsivät rantaan, saivatpa lautankin kotitörmän alle. Mutta toisiaan eivät veljekset siitä päivin sietäneet. Aluksi he muutamia päiviä mököttivät kumpikin nurkassaan, sitte sai äitimuori, jolle kumpikin oli erikseen asiasta puhunut, lähteä kylälle jakomiehiä hakemaan.

MIEKANNIELIJÄ

-- Hur har _Ni_ hamnat hit?

Tämä kysymys havahdutti minut mietteistäni, astellessani lääninvankilan toisen kerroksen sillakkeella. Pysähdyin ja suuntasin katseeni vastapäiselle sillakkeelle käytävän toiselle puolen. Siellä seisoi, kaiteeseen nojaten, hoikka, tummaverinen mies, jolla oli erinomaisen säännölliset kasvonpiirteet, mustat silmät ja musta tukka huolellisesti jakaukselle kammattuna. Hän oli vangin puvussa. Ymmälle joutuen tarkastelin miestä, joka oi puhutellut minua ruotsiksi. Ensi vilaukselta muistutti hän suuresti erästä luokkatoveriani. Mutta hän se ei kuitenkaan missään tapauksessa voinut olla.

Vastasin tulleeni poliittisista syistä vangituksi.

-- Ja, ja svåra tider, svåra tider! -- virkkoi hän osaaottavasti.

Tarkastelin häntä edelleen ja kysyin, oliko hän mustalainen. Oli kyllä, syntyisin eräästä Keski-Pohjanmaan pitäjästä, ja nimi tuo mustalaismaailmassamme tavallinen Långström.

Vartia keskeytti sillä kertaa juttelumme. Kohtasin hänet hiukan myöhemmin ulkona kävelypaikalla.

Osa vangeista suoritti puolituntisen kävelynsä aidatuissa karsinoissa, osa taas kiersi kahta, pihan eri äärillä olevaa, pyöreätä kukkapenkkiä. Syrjästä katsoen näytti se hullunkuriselta, aivankuin pihan äärillä olisi pystysuoran akselin ympäri harvakseen pyörinyt kaksi isoa ratasta, joissa oli miehenmuotoiset hampaat.

Minun ei tarvinnut olla karsinassa eikä hampaana kummassakaan rattaassa, vaan salli vartia minun kävellä edestakaisin avonaisella pihalla. Siinä liittyi seuraani LÅngström, joka tuli hiukan myöhemmin pihalle.

-- Kukku-luu-luu! -- kiekasi hän portaita laskeutuessaan, pöyhisti hartioitaan ja kurotti kaulaansa.

Se oli niin aito kukkomaisesti suoritettu, että vangit rähähtivät yhdestä suusta nauramaan ja vahtilavalla käyskentelevä vartiakin suvaitsi vetää suunsa hymyyn.

Långström nyökäytti minulle päätään ja alkoi astella rinnallani.

-- Minkä takia te olette täällä vankilassa? -- kysyin.

-- Kyllä sen herrat tietävät, -- vastasi hän äänekkäästi, niin että sen hyvin saattoi kuulla vartia, jonka lavan juuritse meidän ratamme kulki. -- Minulle on tullut tänne rahoja seitsemättäkymmentätuhatta markkaa ja herrojen tekee mieli saada ne itselleen. Siksi pidättävät minua täällä. Rahat ovat kansliassa tirehtöörin takana. Kyllä minä tiedän, herran enkelit ne minulle tietoja tuovat. Tohtorikin syynäsi minua, että olenko minä muka hullu. Mutta kyllä minä niiden metkut ymmärrän. Sillä on tohtorillakin osansa siinä samassa pelissä.

Katsoin tutkivasti Långströmiin. Hänen mustissa silmissään oli mielipuolen harhaileva ilme. Hän puhui yksitoikkoisella, saarnaavalla äänellä. Panin merkille, etteivät vartiat paremmin kuin vangitkaan osottaneet mitään mielenkiintoa hänen lavertelulleen. Siitä päättäen se ei ollut heille mitään uutta.

Hetken käveltyään istahti Långström maahan vankilarakennuksen nurkalle, veti polvensa koukkuun ja alkoi pureskella ruohonkortta. Sitten räjähti hän nauramaan, osotti minulle toista "ratasta" ja sanoi:

-- Nuo ovat varkaita ja keljuja joka sorkka. Tuo pitkä mies on tuomittu poronvarkaudesta, tuo lihava pojan jässäkkä on napakairalla porannut reiän naapurinsa aitan lattiaan ja laskenut sieltä jyviä säkkiinsä... tuo pukinparta taas, oliko se nyt viinankeitosta vai murtovarkaudesta? Kaunista sakkia, ha, ha, haa!

Asianomaisista toiset virnistelivät, toiset luimauttelivat vihaisesti Långströmiin. Mutta tarpeeksi naurettuaan lähti tämä jälleen kävelemään, päästäen tällä kertaa niin iloisen hirnunnan, että kaikkien oli taas pakko kuin yhdestä suusta räjähtää nauramaan. Todellakin oli hän mestari eläimiä matkimaan.

Iltapäivällä kysyin koppiini pistäytyneeltä vartialta, että mikä se tuo Långström oikein oli miehiään ja minkä takia hänet oli vankilaan tuotu. -- Kuka hänet ties, -- vastasi vartia naurahtaen. -- En minä ainakaan ole selvillä, onko se kala vai lintu. Irtolaisuudesta se on vangittu ja saattaa olla, että se tekeytyy mielipuoleksi vain päästäkseen pikemmin pois. Mutta yhtä hyvin se saattaa olla tosissaankin mielipuoli. Ei siitä lääkärikään ole oikein varma. Siivo ja iloinen mies muuten ja pystyy vaikka mihin -- jos vain viitsii tehdä.

Seuraavana päivänä kävelemään mennessäni oli Långström jo ulkona. Hän istui varjossa seinän vieressä, erillään muista, ja heinänkorrella leikkien näytti mietiskelevän omia asioitaan. Tultuani hänen lähelleen, tervehti hän minua ruotsiksi, huomauttaen samalla kauniista ilmasta. Katseessa ei ollut jälkeäkään eilisestä mielipuolisuudesta.

Kysyin missä hän oli ruotsia oppinut. Tietysti ainaisilla vaelluksillaan, jotka toisinaan olivat ulottuneet ympäri Ruotsia ja Norjaa. Hevosenkengittäjänä, kalossinpaikkaajana ja miekannielijänä hän oli kierrellyt kylästä kylään, kaupungista toiseen. Tuttuja olivat hänelle noiden naapurimaiden vankilatkin. Kehui niitä paremmiksi kui|n kotimaan vankiloita. Varsinkin Norjan vankilat saivat häneltä täyden tunnustuksen. Niissä annettiin teetäkin talon puolesta ja tupakkaa sai vapaasti polttaa.

Että minkäkö takia oli niin usein vankiloihin joutunut? Noo, eihän siihen oltu suuria tarvittu. Milloin oli norjalaisessa kyläkapakassa lyönyt toista pullolla päähän, milloin lähtenyt toisen vaimon kanssa vaeltelemaan, milloin taas oli muuta pientä sattunut. Sellaisia vain kuukauden, parin istumisia niistä oli seurannut.

Kieltämättä hänellä oli kaunis ulkomuoto ja tukkansa piti hän aina huolellisesti jakaukselle kammattuna. Käytös oli notkea ja kohtelias ja koko olemuksessa jotakin maailmanmiehen huolettomuutta.

Hänen olisi pitänyt työskennellä sepänverstaassa, joka oli sijoitettu vankilan kellarikerrokseen, mutta työnteko ei näyttänyt häntä erikoisesti huvittavan. Kätevä hän kuitenkin oli, kuten vartia oli sanonut. Sen tulin huomaamaan, kun hän eräänä päivänä pihalla korjasi vankilan työrattaita.

Aina kohdatessamme vankilan käytävässä tai pihalla tervehti hän minua kohteliaasti, minkä lisäksi me vaihdoimme muutamia sanoja tai antausimme pitempäänkin keskusteluun, jos oli tilaisuutta. Välillemme muodostui tuttavallinen ja myötätuntoinen suhde, kokonaan toisenlainen kuin mitä minulla oli toisiin vankeihin nähden.

Jutellessaan kanssani kahdenkesken ei Långström kertaakaan osottanut mitään epänormaalisuuden oireita. Hänen silmissään oli selkeä ja järkevä ilme. Mutta kohta kun joku syrjäinen, varsinkin vartia, sattui lähestymään, sulkeutui hän minulta äkkiä ja siirtyi ikäänkuin toiseen maailmaan. Katse muuttui harhailevaksi ja saarnaavalla äänellä alkoi hän puhua suurista rahasummista, joita vankilan viranomaiset koettivat muka häneltä kehveltää -- kiekauttaen lopuksi jonkun noista mainioista eläinäänistään.

Hänet oli hallinnollista tietä määrätty vankilaan -- oli liikuskellut ilman passia luvattomilla raja-alueilla -- eikä hänelle muistaakseni oltu asetettu vielä mitään määräaikaa. Joka tapauksessa jäi hän vankilaan, kun minua lähdettiin Pietariin kuljettamaan.

Seuraavan talven ja kevään monikirjavissa vaiheissa haihtui Långströmin kuva kokonaan muististani.

Olin sitten svaboda-kesänä pienellä vaelluksella ja junaa odotellessani astuskelin erään vilkasliikkeisen pohjalaisen kirkonkylän tiellä. Vastaani astua huitoi siististi puettu, tummaverinen nuorimies, jolla oli valkoiset liivit, helletakki ja päässä siro olkihattu. Hänellä näytti olevan kova kiire ja kädessä hänellä oli vasara ja tukku joitakin painettuja plakaatteja.

Vilkasimme ohimennen toisiimme, -- tuntematon pysähtyi äkkiä, heilautti hattuaan ja pisti minulle kättä.

-- Kuinkas te voitte ja kuinka te pääsitte sieltä Venäjältä? -- kysyi hän.

Tuijotin häneen ällistyneenä ja koetin penkoa hänen muotokuvaansa niiden henkilökuvain joukosta, joita viime aikain vaiheissa oli niin lukuisasti mieleeni painunut.

-- Ettekö tunne? -- kysyi hän, samalla kuin mustiin silmiin virisi hymyilevä ilme. -- Kukkuluu-luu!

Kuin salamanväläyksessä selvisi minulle: siinähän seisoi miekannielijä Långström.

Silmäilin hänen kiiltokaulustaan ja valkeita liivejään enkä tahtonut tietää, mitä sanoa. No niin, hän kuului nykyään sirkusseurueeseen, joka juuri oli saapunut kylään. Hänen piti naulata ilmotusplakaatteja telefoonipylväisiin ja kiire oli kova, sillä samana iltana oli jo ensimäinen näytös. Niin että, terve sitte vain ja hyvää vointia!

-- Mutta tuota, -- sammalsin, kun hän oli jo menossa, -- kuinkas te silloin vankilassa pärjäsitte ja pääsittekö piankin pois?

-- Kyllähän minä aina pärjään, -- kukku-luu-luu! -- sanoi Långström olkapäänsä yli ja iski silmää.

Seuraavassa hetkessä oli hän jo harpannut lähimmän telefoonipylvään ääreen, jonka kylkeen hän alkoi naulata sirkusilmoitusta, missä muiden maailmankuulujen esiintyjien joukossa mainittiin: "Kaikissa maanosissa tunnettu miekannielijä signor Longomaro".

MATTI RENTONEN

Sataa tuhuuttaa. Me istumme nelisin vajassa suuren sammalkasan kupeella lautojen ja sementtitynnyrien lomassa. Kolme meistä syö evästä yhteisestä kopasta, mutta vanhin joukosta, Matti Rentonen, istuu hieman erillään ja syö omasta kopastaan, joka leivän ohella näkyy sisältävän rosollia ja paistettua haukea.

Se on omituinen mies tuo Rentonen. Papinkirjan sanovat sillä olevan pitkän ja kirjavan eikä tunnu olevan sitä maailman sopukkaa, missä hän ei olisi liikkunut. Mutta työssä hän on kätevä ja uuttera, aamuvarhaisesta hän on liikkeellä ja sunnuntait hän käyttää kalanpyyntiin. Hän pystyy kirves- ja sementtityöhön, ja ojankaivajana han kuuluu olevan vallan mestari, suutarina ja räätälinä toimii hän taasen kotitarpeiksi. Sanalla sanoen: hän on kaikenniekka.

-- Kan Ni svenska också?

Tällä kysymyksellä ällistytti hän minut ensi päivää yhdessä työskennellessämme. Kun vuorostani kysyin, missä ja milloin hän oli ruotsia oppinut, vastasi Rentonen rauhallisesti:

-- Jag kunde inte alls finska, när jag kom tili Finland.

Mitä, ettäkö hän ei osannut lainkaan suomea silloin kun Suomeen tuli! Miten hitossa se oli ymmärrettävä?

-- Jo, jag är född i Sverige, -- kuului Rentosen tyyni vastaus.

Siis että hän olisi muka Ruotsissa syntynyt? Se nyt ainakin oli oikein emävale. Mutta mene tiedä. Voiko yleensä kukaan tietää, missä tuollainen mies on syntynyt? Hän on vain ilmestynyt tämän maan pinnalle ja sillä hyvä. Ja miksei se ilmestyminen yhtä hyvin olisi voinut Ruotsissakin tapahtua, sillä kaikissa tapauksissa puhuu hän ruotsia komeasti ja lausunta on vallan kadehdittavaa. Muualta hän joka tapauksessa on tänne Pohjanmaalle kulkeutunut.

Hänen iästään on yhtä mahdoton kuin alkuperästäänkään sanoa mitään varmaa. Hän tuntuisi olevan siinä viisissäkymmenissä, mutta yhtä hyvin saattaisi hän olla neljän- tai kuudenkymmenen vanha. Ei hän kysyttäessä suinkaan pyri ikäänsä salailemaan, mutta hänen ilmottamaansa vuosimäärään ei voi luottaa. Sillä maan ja taivaan välissä ei kerta kaikkiaan ole mitään asiaa, jota hänen omituinen mielikuvituksensa ei varustaisi omilla lisäyksillään.