Part 4

-- Saisit sinä, Matti, laittaa sen Leenan jo kuivamaan, kun noita kakaroitakin on jo niin, että... niiden silmiä kiiluu joka nurkasta kuin pirun silmiä.

Suutari viskasi lestinsä työkalujen sekaan, työnsi silmälasinsa vihaisesti otsalle ja kääntyi tupaan päin. Lapsista kuka vanutti toistaan tukasta, kuka kiskoi pöydälle kiivennyttä veikkoaan koltun helmasta alas, kuka pyllyili kumoon kaadetun tuolin jaloissa ja ken taas muuten aikojaan suurta ääntä piti. Äkätessään isän ja vieraan heihin tuijottavan, asettuivat he äkkiä ja alkoivat totisin rengassilmin tuijottaa vastaan. Täten näytti Matista Juuson törkeä vertaus hyvinkin paikalleen osuneelta ja kun Juuso samalla veti pullonsa esille ja tarjosi hänelle, jäivät Matilta laukasematta ne pahat sanat, jotka hänen kielellään jo pyörivät naapurin varalle. Sen sijaan komensi hän kakarat pysymään siivolla ja alkoi sovinnossa ryypiskellä Juuson kanssa.

Kun Leena maitohinkkansa kanssa palasi kylältä, lähti suutari Juuson matkaan. Käsikaulassa he polkua pitkin kohosivat Ojalaan, asettuivat pöydän päähän maistelemaan ja syventyivät keskusteluun. Tavan takaa palasivat he siihen kakarajuttuun. Ja kuinka he sitä niin kääntelivätkään, kypsyi suutarin päässä yhtäkkiä kavala suunnitelma.

-- Kuulehan Juuso, -- lausuili hän sammaltelevalla kielellä, -- sinä olet ollut minulle aina oikea naapuri ja oikeaa asiaa sinä tässäkin ajat, että se akka olisi saatava niitä kakaroitaan laittamasta takaisin sinne kotipitäjäänsä. Mutta mitenkäs saada, siinäpä puntti. Mutta nyt minulla, kuule sinä, sanoi Juuso, on keino siihenkin asiaan. Se kun on jo kauan kärttänyt minua, että otettaisiin muka hevonen ja lähdettäisiin joukolla käymään siellä hänen kotipitäjässään, että hän saisi muka kyläillä sukulaistensa luona, niin nyt ei muuta kuin minä olen suostuvinani tuumaan, hankin hevosen ja kyytimiehen ja niin koko joukko sutiputi matkaan. Sieltä periltä sitten lähtee kyytimies yöllä omia aikojaan paluumatkalle ja jättää Leenan kakaroineen sinne, mistä hän on lähtenytkin. Ja usko pois, että kun se kerran siellä on ilman kyytiä tänne, niin kyllä se siellä pysyykin. Eikä siinä asiassa kuntakaan voi mitään, kun hän ei ole oikeissa naimisissa kenenkään kanssa eikä niistä peneksistäkään tiedä, kuka kenenkin isä on.

Juuso hyväksyi täydellisesti Matin suunnitelman ja lupausi, asiaa edelleen kehiteltäessä, hevosineen tuuman toimeenpanijaksi.

Asia olisikin sitä myöten ollut valmis, elleivät ryypyt olisi saaneet heitä hieman varomattomiksi, niin että sotasuunnitelma paljastui ennen aikojaan. He olivat joka kerta asiaan palatessaan alottaneet keskustelun salamyhkäisellä ja kuiskailevalla äänellä, mutta asian innostamina korottaneet lause lauseelta ääntään ja juuri tärkeimmät kohdat pajattaneet ympäri tuvan kuultaviksi. Sekin olisi tosin vielä mennyt mukiin, ellei Joelin Tilta, suutarin lähimmän naapuritöllin emäntä, olisi sattunut Ojalaan asialle pistäytymään ja emännän kanssa takan luona jutellessaan pitänyt korviansa avoinna myöskin kaikelle sille, mistä pöydän päässä keskusteltiin. Ja niinpä hän pääsi täysin perille miesten salakavalasta suunnitelmasta, tunsi siitä oman sukupuolensa kannalta syvää loukkaantumista, toimitti asiansa ja lähti kiireenkyytiä talosta.

Tietysti hän mennä viiletti suoraa päätä naapurittarensa puheille ja kertoi kuulemansa.

-- Soo'o, vai sillä lailla tässä! -- sanoi Leena ja hänen mustat kulmakarvansa vetäytyivät yhteen.

Sen enempää hän ei puhunut, vaan ryhtyi kahvia keittämään. Vasta kun he Tiltan kanssa istuivat päin yhteen ja Leena kaatoi toisia kuppeja, sanoi hän reiteensä lyöden:

-- Ja sen minä sanon, että ennen suutari itse lähtee tämän katon alta kuin minä!

Vasta seuraavan päivän iltapuolella otti suutari asian puheeksi. Noin vain ykskaikkisesti ja ohimennen alkoi hän työnsä äärestä tuumailla, että jospa sitä sittenkin lähtisi kyläilemään sinne Leenan kotipitäjään, kun hevosen saantikin nykyään tuntui helpolta. Vaikka oikeastaan hän itse ei joutaisi sinne, mutta hevosen ja kyytimiehen hän kyllä hankkisi.

-- Kyllä kai minä mielelläni lähden, jos sinä huollat lapsia sen aikaa, -- ilmotti Leena.

-- Lapsia? Eikös sulla ole ollut tuumana ottaa kaikki lapsetkin mukaasi?

-- Jollen saa yksin mennä, en mene ollenkaan.

Suutari tähysti silmälasiensa yli tutkivasti Leenaa, mutta saamatta hänestä sen parempaa selkoa.

Moniaan päivän kuluttua otti hän asian uudelleen puheeksi, mutta yhtä vähiin kuivui se nytkin. Sulkeutuneesti ilmotti Leena, että hän lähtee joko yksin tai ei ollenkaan.

Sen koommin ei siihen asiaan enää kajottu ja elämä suutarin mökissä kulki vanhaa uraansa. Matti istui järkähtämättä nelikollaan ja Leena keikkui emännän toimissa yhtä notkeana kuin ennenkin.

Niin kului pitempi aika, kunnes suutari taas eräänä talviaamuna sai Leenan kulmakarvat yhteen vetäytymään. Leena oli tavalliseen aikaansa jättänyt perheen yhteisen vuoteen sekä kiehauttanut aamupannun. Kun hän oli nostanut sen tulelta eikä suutari siihen mennessä, kuten tapansa oli, ilmestynyt tupaan, ihmetteli Leena, että kylläpä se nyt nukkuu. No, vienpä hänelle nyt kerran kahvin oikein herroiksi sänkyyn, päätti hän ja täytti kupit.

Mutta kun hän täysinäinen kahvikuppi kourassaan tyrkkäsi pimeän päässä suutaria kylkeen, ei tämä hievahtanutkaan, eipä vielä uudistetunkaan töytäyksen johdosta. Silloin pistäysi Leena tupaan, otti päretikkuun valkean ja palasi vuoteen ääreen. Suutari makasi selällään kalpeana, karheasänkinen leuka esiin työntyneenä, ja kädet, joiden kämmensyrjissä näkyivät pikilangan uurtamat syvät vaot, rinnalle koukistuneina.

Tällöin vetäytyivät Leenan kulmakarvat jälleen yhteen, hän palasi tupaan, istahti jakkaralle, huokasi ja ryhtyi sitten yksinään kahvikuppia tyhjentämään. Sen tehtyään kietasi hän huivin päähänsä ja pistäysi Joelin tölliin.

Huokaillen ja jahkaillen, mutta toimessaan saapui Tilta suutarin puolelle ja kävi hänkin päretikun valossa toteamassa, että suutari oli todellakin jättänyt ajallisen elämän.

No, mitäpäs siinä, suutari oli nyt kerta kaikkiaan kuollut ja häntä oli ryhdyttävä hautaan puuhaamaan. Ensimäiseksi lämmitti Leena padallisen vettä ja ryhtyi Tiltan kanssa pesemään ruumista, kuten paikkakunnan tapa vaati. Kun he olivat sen pukeneet puhtaisiin alusvaatteisiin, asettivat he ruumiin laudalle, veisasivat ulkomuistilta virrenvärssyn ja kantoivat vainajan Ojalan riiheen.

-- Älähän mene, -- kielsi Leena riiheltä palattua Tiltaa, joka yritti kotiinsa, -- juodaan tässä nyt taas pitkästä aikaa oikein porukahvit.

Hetken kuluttua istuivat he vastapäätä toisiaan ja ryystivät kahvia. Toista kuppia kaataessaan levisi Leenan kasvoille, jotka siihen saakka olivat pysyneet vakavina, niiden tavallinen keveä ilme.

-- Etkö muista, -- lausui hän, -- kuinka minä silloin kerran sanoin, että ennen se itse suutari lähtee tämän katon alta kuin minä? Enkö ollut oikeassa?

Ja huokaisten myönsi Tilta, että Leena oli ollut oikeassa.

"MULLA PIISAA"

Talvinen tuuli tohisi nurkissa ja valju kuu valaisi kamaria, jonka akkunoissa ei ollut minkäänlaisia verhoja, ja jossa oli niin lämmin, että korvia viilsi. Markku nuokkui istuallaan sängyn jalkopäässä ja piippu oli suupielestä putoamaisillaan. Mutta aina kun se yritti heltiämään, havahtui hän sen verran, että näpisti varsiluun tiukemmin hampaisiinsa. Samalla tuli mieleen, että olisi riisuttava ja oikaistava itsensä sänkyyn... ja sitä ennen pitäisi käydä tallissa Puputtia illastamassa ja lointa korjaamassa. Mutta hän oli äsken syönyt jalkapannullisen puuroa, ja se ynnä korvia viiltävä lämmin raukasivat niin, ettei mitenkään päässyt sängystä irtautumaan.

Hetken kuluttua hervahti hänen päänsä alas ja se tapahtui ainakin kymmenennen kerran sitten pimeän tulon. Uni oli kuitenkin niin ohutta, että hän saattoi selvästi kuulla Puputin kolistelevan tallissa. Se aiheutti epämieluisan tunteen aivankuin loimi olisi ollut putoamaisiUaan hänen omasta selästään ja häntä olisi alkanut vilu puistattaa. Hän ei ollut enää oikein selvillä, oliko hän Puputti vai sen isäntä ja pullistiko hänen vatsaansa jalkapannussa keitetty puuro vai sankossa hierotut appeet. Uni syveni ja hän sekaantui yhä enemmän yhteen Puputin kanssa.

Pää nyökähti vieläkin alemmas ja piippu putosi kolahtaen lattialle. Hän havahtui, kynsi päätään ja vääntäysi seisoalleen. Tuntui vastenmieliseltä lähteä ulos. Mutta Puputti kuopi tallissa ja... olihan hänellä muutakin asiaa pihalle.

Kun hän avasi tallin oven, hörhötti Puputti vastaan kuin tahtoen sanoa, että ähäh, sainpas sinut liikkeelle. Loimi roikkui todellakin vyön varassa mahan alla. Markku köytti sen huolellisesti uudelleen, taputteli sitten Puputtia kuin viivyttelyään anteeksi pyytäen ja nosti hänen eteensä hyvänmoisen heinäkimpun.

-- Että saat lämpimiksesi niitä pureskella, -- sanoi hän ja sulki lähtiessään huolellisesti oven, ettei viima pääsisi raosta tunkeutumaan.

Huh, kuinka tuntui suloiselta palata kamarin lämpimään. Mielihyvin riisuutui hän, sytytti piipun ja paneusi pitkäkseen sänkyyn. Nyt ei kantautunut tallista enää minkäänlaista kolinaa, mutta sen sijaan oli hän kuulevinaan, kuinka Puputti mielihyvin rouskutti heiniä.

Hohoi, nyt oli hyvä olla, kun oli lämmin ja vatsa täynnä, ei mistään puutetta eikä mitään huolia. Piippu turisi säyseästi ja ajatukset kiersivät laiskasti pienissä kotiasioissa. Ensinnä ne pysähtyivät suureen messinkileukaiseen rahakukkaroon, jossa oli likainen ja paikotellen rikkinäinen säämiskävuori. Paljonko siinä olikaan rahoja, kun hän iltapäivällä laski? Neljäkymmentä markkaa kymmenen ja viiden markan seteleinä, kolme markan rahaa, pari hilkkua ja yhtä monta kymmenen pennin kolikkoa. Jahka satanen tulee täyteen, vie hän taas pankkiin. Ostoksia ei tarvitse kuukausiin tehdä. Kahvia on arkussa pari kiloa, sokeria, voita ja lihaa niinikään on, jauhoista ja perunoista puhumattakaan. Talven polttopuut oli jo kotiin ajettuna ja Puputille oli heiniä kesään saakka. Hätäkös oli miehen makailla!

Piippu turahteli viimeisillään ja sammui. Hän laski sen lattialle sängyn viereen ja varustausi oikein todenteolla nukkumaan. Viimeiseksi tuli tietysti Puputti mieleen. Tuntui kaksinverroin lämpöiseltä, kun tiesi, että Puputilla on loimi selässä ja heinävihko edessä. Hätäkös siellä on Puputinkaan!

Kuta syvemmälle unimaailmaan hän vajosi, sen lähemmäs siirtyi Puputti. Se tuntui lopulta seisovan siinä sängyn vieressä, sen pää riippui torkuksissa ja turvallaan hipoi se hänen otsaansa. Niin torkkuivat samaan tahtiin Puputti ja hänen isäntänsä kolkkoviimaisena talviyönä.

Valoisaa yötä seurasi pimeä aamu, kun kuu poistui vartiopaikaltaan. Pimeän päässä laati Markku pesään kahvitulen ja lähti sitten Puputin luo aamutervehdykselle. Sitten alkoi tavallinen päiväjärjestys. Juotuaan kahvipannun tyhjäksi istui hän tupakoiden pesän edessä ja mietiskeli, mitä keittäisi aamiaiseksi. Hän kävi mielessään läpi ne harvat ruokalajit, joita hän oli tottunut keittämään, ja teki sen huomion, että tällä kertaa maittaisivat parhaiten lihapotut. Niinpä pani hän siis jalkapannun tulelle, haki kuopasta lattian alta perunoita ja alkoi niitä kuoria.

Päivä oli sillä välin valjennut ja aterian jälkeen tupakoidessaan mietti Markku, lähtisikö hän viemään kirkonkylän leipurille lupaamaansa halkokuormaa. Lopulta päätti hän kuitenkin, että nyt on liika huono keli; parempi on antaa Puputin levätä... ja kovinpa ne lihapotut tuntuivat häntä itseäänkin raukasevan. Niinpä vääntäysi hän siis sänkyyn ja huoneen täytti tuota pikaa tasainen kuorsaus.

Herättyään keitti hän jälleen väkevän kahvin, kävi Puputtia ruokkimassa ja pistäysi talon puolella akkaväen kanssa juttelemassa. Kamariinsa palattuaan otti hän aikansa kuluksi messinkileukaisensa esille, oikoi huolellisesti setelit ja levitti pöydälle, eri suuret eri kasaan, samoin hopeat ja kuparit. Sitten sulloi hän ne takaisin kukkaroon ja ryhtyi päivällistä laittamaan. Kun hän oli saanut sen maaruunsa sijotetuksi, oli ilta jo käsissä. Seurasi sitten tavallinen illanvietto: piippua imeksien torkkui hän sängyn jalkopäässä ja Puputti torkkui tallissa. Kun loimi luisui alas tai heiniä rupesi mieli tekemään, kuopi Puputti lattiaa, jolloin Markku alkoi miettiä, että pitäisi tässä lähteä tallissakin käymään. Mutta ei kuitenkaan saanut lähteneeksi, ennenkuin piippu kolahti lattiaan tai joku muu tapahtuma sai hänet täysin hereille.

Siihen tapaan vietti Markku talvensa. Mutta kesällä hänellä oli aina länget liki olkapäitä, kuten hän sanoi. Silloin teki hän, maatilkullaan ahertaen, säännöllisesti neljäntoista tunnin työpäiviä.

Hänellä oli ollut pieni talo, mutta jäätyään leskeksi ja kun ei lapsiakaan ollut, oli hän myynyt talon, erotettuaau siitä itselleen pienen viljelyspalstan. Rahat oli hän sijottanut pankkiin ja asettunut Puputin kera vuokralaiseksi entiseen naapuriinsa, Mäkelän taloon, jossa hän sai asuttavakseen porstuanperäkamarin vanhasta tuparakennuksesta. Puputti sai niinikään oman erikoisen tallin.

Juro ja vähäpuheinen mies oli Markku ja iältään taisi hän olla siinä viisissäkymmenissä. Kylässä hän ei käynyt koskaan, joskus harvoin kirkossa. Tuskin hän osasi lukeakseen, vaikka rippikoulun hän oli joskus jotenkuten läpäissyt. Mutta mitään kirjaa tai sanomalehteä ei hänen käsissään oltu koskaan nähty.

Niin hän omaan tapaansa elää nuhjotti maatilkkuineen, säästörahoineen ja Puputtineen, katsellen maailmaa ja elämää ympärillään ainoastaan toisella silmällään. Ei hän tosin silmäpuoli ollut, mutta samalla kertaa ei hän viitsinyt juuri koskaan pitää auki muuta kuin toisen silmänsä. Ja ne harvat sanat, mitä hän päivän mittaan lausui -- lukuunottamatta Puputin kanssa tapahtuvia keskusteluja --, tulivat ulos toisesta suupielestä. Toisesta anastikin aina kaiken tilan piipunvarsi.

Kun vilja tuli säännöstelyn alaiseksi ja elintarvevirkailija kierteli talosta taloon viljavaroja papereihinsa merkitsemässä, ei Markulta liiennyt hänelle enempää kuin kaksi sanaa.

-- Mulla piisaa, -- oli ainoa, mitä Markku ilmoitti ja Mäkelän isäntä vakuutti neuvottomalle elintarvevirkailijalle, ettei siltä saa enempää tietää, vaikka hohtimilla koettaisi vääntää.

Markkua olisi siis täydellä syyllä saattanut sanoa itsekkääksi ja ynseäksi mieheksi -- ellei Puputtia olisi ollut olemassa. Sen seurassa saattoi Markku pitää molemmat silmänsä auki ja sille puhellessaan käyttää molempia suupieliään. Ja muutenkaan ei hän Puputtia hoitaessaan missään suhteessa kitsastellut. Sen näki kyllä Puputin päällekin, varsinkin talvella. Vaikka jo hyvässä iässä, oli se aina kiiltelevä karvaltaan ja niin lihava, että tuskin aisojen väliin mahtui. Talvisaikaan sillä ei ollutkaan sanottavaa tehtävää. Markku ei koskaan raskinut antaa sitä kylän töihin ja milloin hän itse ajoi sivullisille puita tai rahdissa pistäysi, pani hän naurettavan pienen kuorman ja sittekin käveli itse aina reen perässä.

Jos Markku piti Puputista, niin kyllä Puputtikin piti isännästään. Sen näki jo yksin siitä tavasta, millä Puputti Markun lähestyessä liikutti korviaan. Ja kun Puputti, Markun sitä kaulalle taputtaessa, laski turpansa hänen olkapäälleen, niin oli se ihan liikuttavaa.

-- Ei se tuo Markku siitä eukko-vainajastaan tainnut perustaa läheskään niin paljon kuin tuosta ruunasta, -- arveli Mäkeläinen kerran Markulle.

Ja siinä hän varmaankin oli aivan oikeassa. Mutta toiselta puolen on myöskin oikeuden nimessä myönnettävä, ettei Markkukaan eukko-vainajansa puolelta ollut saanut osakseen sitä lämmintä ystävyyttä kuin mitä hän nykyään nautti Puputin taholta. Marjaana-vainaja, iso, puiseva ja miesmäinen nainen, ei ollut hellin kourin käsitellyt miestään, joka oli saanut tyytyä jokseenkin täydelliseen tohvelivaltaan. Eikä Markku koskaan ollut todella kaivannutkaan vaimovainajaansa. Kun hän kerran miesjoukossa, Marjaanasta puheen tullen, oli erehtynyt rentoilemaan, että siinä se sitten oli lujakätinen muija, -- paiskasi hänetkin kerran kuin humalasäkin portaita alas, kun hän kännissä kotiin tuli, -- niin sen ei vielä tarvinnut mitään merkitä. Ja olihan hän sitäpaitsi tämänkin tunnustuksensa myöhemmin, kun ihmiset pakkasivat siitä pilaa tekemään, muuttanut toiseen muotoon: ettei se Marjaanavainaa uskaltanut koskaan suutansa avata, kun hän oikein suuttui ja nosti mörköelämän.

Missään tapauksessa ei Marjaana ollut Markun sisimmässä koskaan saanut sitä sijaa kuin Puputti. Eipä silti, että Puputtikaan olisi missään suhteessa ollut sen kummempi kuin mikä muu hevonen tahansa. Mutta Markku oli nyt kerta kaikkiaan päässyt varsasta pitäin siihen mieltymään ja niin oli itsestään vuosien kuluessa kasvanut heidän välilleen luja toverisuhde. Puputti oli syntynyt Markun entisessä talossa ja hän itse sille oli nimenkin antanut... se kun heti maitovarsasta pitäin oli ollut sellainen mukava puputti. Ja niinpä hänellä, taloa ja karjaa myödessään, ei juolahtanut mieleenkään Puputista luopua. -- -- --

Onnellisesti olivat Markku ja Puputti saaneet sydäntalven torkutuksi ja ehtineet valoisiin kevätpäiviin. Silloin sattui mullistava tapaus Markun elämässä.

Elettiin gulashiajan aamunkoitteessa ja rauhallisen maakylän asukkaat joutuivat tavantakaa pyörälle äkkinäisistä hinnannousuista. Nyt olivat hevosten hinnat kohonneet puolella entisestään. Muualta oli tullut joukko ostajia ja saanut käden käänteessä hinnat nousemaan. Se taasen oli saanut jalkeille kokonaisen joukon oman paikkakunnan hevoshuijareita. Niin että lopulta kaikki tapahtui hevoskauppojen merkeissä.

Markku ja Puputti olivat eläneet kokonaan erillään tästä kaikesta, kunnes eräänä päivänä Markun kamariin tulla tömähti Mäkelän isännän opastamina kaksi vierasta hevosenostajaa. Ne olivat käyneet jo tallissa ja panneet merkille Puputin lihavuuden ja kiiltävän karvan. Ja nyt ei muuta kuin pitäisi päästä kauppoihin käsiksi. Mutta huolimatta toista silmäänsä raottaa ilmotti Markku kuivasti, ettei hänen hevosensa ole myytävänä.

Vieraat eivät olleet mitään nurrupoikia, ne tarjosivat heti hinnan pyöreissä luvuissa ja summa oli sellainen, että Markku avasi toisenkin silmänsä sepposen selälleen. Epäluuloisesti katsahti hän vieraisiin, mutta niillä näytti olevan silkka tosi mielessä.

-- Hullu olet Markku, jollet myö, kun kerta tuommoisen hinnan saat ja kun sinä et välttämättä hevosta tarvitse, -- sekaantui isäntäkin asiaan.

Markun sielussa alkoi ankara taistelu. Häntä ihan hiostutti. Ja vieraat kävivät kimppuun täydellä höyryllä. He eivät siitä peräänny, minkä hinnaksi luvanneet, mutta jos kauppa päätettiin, niin se oli päätettävä pian. Ja toinen heistä kaivoi esiin lompakkonsa ja latoi pöydännurkalle luvatun hinnan.

Kokonainen pinkka kirkkaita satamarkkasia! Markku tuijotti niihin kuin lumottuna. Hän punotti ja imi niin kiihkeästi loppuun palanutta piippuaan, että pesän pohja uhkasi puhki palaa. Sitten pudotti hän häiriössään piipun lattiaan, säikähti sitä ylös ottaessaan, että vieraat korjaavat rahansa pöydännurkalta pois ja kiirehti sen vuoksi kahmistamaan ne omaan kouraansa. No, sillähän se asia olikin lukossa, ei muuta kuin lähdettiin talon puolelle harjaskahvit juomaan.

Markku oli kuin päästä pyörällä. Oliko hän nyt todellakin myönyt Puputin, vai mitä tämä kaikki merkitsi?

-- Tuota, kyllä se taisi tulla liian äkkipikaa päätetyksi... se kauppa, -- sammalsi hän kahvia juotaessa.

Mutta vieraat eivät ottaneet sellaista kuuleviin korviin. Ne eivät turhia haikailleet ja niillä oli kiire. Heti kahvit juotuaan ne lähtivät.

Solalla käänsi Puputti päänsä Markkua kohti ikäänkuin lausuen ihmettelynsä sen johdosta, että aivan vieraat miehet saivat häntä taluttaa. Se vihlasi niin ilkeästi Markkua. Hän sai vedet silmiinsä, kääntyi selin muihin ja meni kamariinsa. Sängyssä ei hän saanut rauhaa, vaan täytyi kävellä pitkin lattiaa, ihanpa oihkaistakin väliin.

Niin, siitä päivin oli Markun unelias rauha mennyttä kalua. Hän ei viihtynyt enää kamarissaan, vaan tuli tuon tuostakin talon puolelle tai pistäysi kylään. Omituinen rauhattomuus hänet oli vallannut.

-- Sitä Puputtiaan se Markku taitaa yhä murehtia, -- huomautti kerran emäntä.

-- ... tiedä häntä, mutta tuntuuhan tuo kuin koko elämä olisi joutunut pois saranoiltaan, -- arveli Markku.

Kyllä hän olisi kernaasti ostanut Puputin takaisin vaikka vieläkin korkeammasta hinnasta, mutta mitenkäpä päästä enää sen jälille. Se oli viety ties kuinka kauas.

Että hänen pitikin höynääntyä niiden rahoihin! Ja olikin niillä ne heti käsillä, ennenkuin asiaa ehti oikein miettiäkään. Vihaksi hänen pisteli koko rentut, niin että selkään olisi pannut, jos vain olisi käsiksi päässyt.

Kesä ei tuonut lievitystä hänen rauhattomuudelleen, vaikka hän piti entistä pitempiä työpäiviä. Puputti ei jäänyt mielestä ja varsinkaan ei hän saanut unohtumaan sitä eronhetkeä, kun Puputti solalla käänsi päänsä häntä kohti...

Mutta loppuihan se kesäkin ja saapui syksy, ja syksyn mukana sattui Markulle uusi mullistus, joka saattoi hänen elämänsä entiseen tasapainotilaan.

Eräänä leutona syyskuun päivänä oli hän kirkonkylällä asioimassa. Hän tapasi siellä muutamia kotinurkan miehiä, jotka olivat hiukan tuulella ja joilla oli vieläkin roppipullot taskussa. Mentiin miehissä nurkan taa ja maistettiin. Miehet tiesivät, mistä saisi lisää ja ehdottivat, että Markkukin yhtyisi komplottiin. No, saattoipa tuota näin kesätyön päättäjäisiksi uhrata jonkun markan.

Saatiin lisää ja mentiin kruununmakasiinin taa, päivänpaisteiselle seinustalle istuskelemaan. Ryypättiin ja juteltiin. Markku jutteli Puputista ja tunsi mielensä heltyvän. Toiset miehet kuuntelivat aikansa, pitkästyivät ja koettivat kääntää keskustelua muihin asioihin. Mutta yhä palasi Markku Puputtiin ja hänellä oli vedet silmissä. Toiset tympeysivät yhä enemmän ja yksi alkoi jo ääneensä moittia, että aikuinen mies viitsiikin yhden hevoskaakin takia pää riipuksissa kulkea. Silloin suutahti Markku ja lähti pois heidän seurastaan.

Hän meni rahtimiesten käyttämään pieneen nurkkakahvilaan ja keitätti itselleen hyvät kahvit. Siellä oli muori yksin ja Markku sai häiritsemättä purkaa sydäntään. Hän jutteli Puputista aina iltapimeään saakka. Sitten lähti hän kotimatkalle.

Lenksavin jaloin astui hän ruohottunutta kujaa, jota myöten kirkonkyläläiset ajoivat viljelyksilleen ja jonka varrella oli siellä täällä mökkejä. Alkoi olla jo säkkipimeä ja töllien tulet kiiluivat kuin kiiltomadot tien varrelta.

Yhtäkkiä kopsahti Markku pahki johonkin. Paikalla älysi hän kuitenkin, että se joku oli hevonen. Vieläpä enemmänkin hän älysi.

-- Se sävähytti minua heti niin oudosti, -- kertoi Markku myöhemmin.

Kiiruusti kopeloi hän tulitikkukotelon taskustaan ja raapasi tulen. Totisesti, siinä kujalla seisoi Puputti! Sekin tunsi heti Markun, tervehti korvillaan ja hörhötti. Markku tunsi polviensa raukenevan.

-- Puputti... Puputtiko se siinä... höpisi hän ja tapaili hevosen päätä.

Puputti laski vanhaan tapaan turpansa hänen olkapäälleen ja miltei itkuun hyrähtämäisillään taputti Markku sitä kaulalle.

Mutta mitä? Oliko Puputilla länget kaulassa? Uudelleen otti Markku tulitikkuun valkean. Oli länget ja perässä rattaat, tuollaiset pienipyöräiset mustalaisrattaat. Ja vielä enemmänkin näki Markku. Puputin kylkiluut kuumottivat korkealla, karva oli takkuinen ja -- kiireesti kohotti hän länkiä -- olkapäät puhki.

Niitä jumalattomia! Jos olisivat olleet nyt tässä, niin päälle hän olisi töytännyt, siepannut aidaksen ja sillä lojottanut. Mutta ne olivat arvatenkin menneet yösijaa kärttämään mökistä, joka oli hiukan syrjässä kujasta.

Enempiä arvelematta riuhtasi Markku rinnuksen auki, sivalsi vieraat valjaat Puputin selästä ja työnsi rattaat niin vihaisesti syrjään, että sen pyörä suistui ojaan. Sitten lähti hän Puputtia taluttamaan kotia kohti.

Vastaan panematta seurasi Puputti perässä ja sen kaviot lopsahtelivat saviseen tiehen. Markulla kihisivät vielä viinanhöyryt päässä ja itku kurkussa puheli hän koko matkan Puputille. Avomielisesti tunnusti hän rikkomuksensa, jota hän oli saanut kaiken kevättä ja kesää katua. Mutta nyt ei erottaisi enää. Ei tulisi tarjolle niin suurta rahaa, että hän Puputista luopuisi.

Kun Puputti kotona astui entisen tallinsa kynnyksen yli, hörhötti se jälleen, minkä johdosta Markku ihastuneena huudahti: