Part 10

-- Sinä olit hiivatin hyvä mies, kun toimitit niitä poikia Saksaan, -- lausahti hän viimein. -- Kuule, minä tuon sinulle jonkun lahjan.

-- Lahjasta viis, mutta tulkaa muutoin käymään, että saadaan jutella.

-- Minä tulen. Soh, ruuna!

Hän ajoi edelleen ja leveät hartiat tärähtelivät ratasten tahtiin.

Siinä se oli sitten omaperäinen mies. Paljon en häntä tuntenut, sillä hän asui syrjäkylällä, mutta kuullut olin hänestä yhtä ja toista. Heti maailmansodan puhjettua oli hänen kantansa sotiviin valtoihin nähden ollut selvä, kuten se oli jokaisella terveesti ajattelevalla suomalaisella.

-- Mitenkäs siellä nyt meikäläiset sotakentillä pärjäävät? -- oli hän kerran nimismieheltä kysäissyt, kun kohtasivat toisensa kauppapuodissa.

-- Kutka meikäläiset?

-- No, saksalaisetpa tietenkin.

Nimismies ei ollut mikään seyniläinen prenikanpyydystäjä, vaan jykevä vanhanajan vallesmannimme, joka nauraen ryhtyi torumaan Mattia avosuisuudesta.

Saksalaisia ja heidän sodankäyntiään ihaili Matti rajattomasti.

-- Jopa ne taas löivät, -- virkkoi hän järeät kasvonsa yhtenä hymynä, kun lehdet tiesivät kertoa jostakin uudesta saksalaisten voitosta.

Sattuipa sitten kolmantena sotavuotena, että muutamia Venäjältä karanneita saksalaisia sotavankeja kulki pitäjän läpi. Ne poikkesivat Matin kotikylässä muutamaan taloon ruokaa pyytämään. Alettiin kohta epäillä niitä saksalaisiksi ja kun Matti sai asiasta kuulla, sanoi hän eukolleen:

-- Kiiruusti nyt pannu tulelle, minä menen leipurista nisua hakemaan. Saadaan tässä pitkämatkaisia vieraita.

Sitten meni hän ja haalasi saksalaiset kotiinsa, kestitti heitä parhaansa mukaan ja muhoili koko päivän. Ja kun vieraat lähtivät matkaansa jatkamaan, opasti hän heitä eteenpäin ja neuvoi parhaat oikotiet rannikolle.

Ketäpä meikäläistä julkisuuden miestä tämä tällainen Matti olisi enemmän ihaillut kuin Svinhufvudia. Jo vuosia on Winhuusi ollut Matin kansallissankari ja isänmaallisuuden esikuva.

-- Nyt ne pirut veivät meiltä keisarin! -- jyrähti Matti ja löi nyrkkinsä pöytään, kun sanoma siitä, että Svinhufvud on karkotettu Siperiaan, ehti hänen kuuluvilleen.

Kun Suomen kansa haliitusmuotoasiassa nousi tavanmukaista tukkanuottaansa vetämään, oli Matilla valmis kanta, selvä ja mutkaton:

-- Winhuusi kuninkaaksi!

Nyt tämä oman kannan mies oli siis luvannut tulla minun luokseni kylään. En oikein jaksanut uskoa, että siitä mitään tulisi, sillä harvoinpa Matti pääsi omalta kylännurkaltaan irtautumaan.

Olin jo unohtamaisillani koko jutun, kun eräänä alakuloisena sunnuntaipäivänä, maan ollessa jo roudassa, pihaan ajaa kolasivat jykevätekoiset vankkurit.

-- Ptruu! -- kuului tallin edestä ja kun katsahdin pihalle, näin Haitta-Matin kömpivän rattailta alas.

No, minä saatoin hänet huoneeseeni, toimitin istumaan ja tarjosin tupakkaa. Matti otti paperossin käteensä, käänteli ja katseli sekä virkkoi lopuksi:

-- Siitä on jo yli kaksikymmentä vuotta, kun minä kerran Paalmannin puodissa maistoin paperossia. Niin etten minä viitsi nyt enää sillä suutani pilata.

Hän ojensi paperossin takaisin, otti esille piippunsa ja alkoi täyttää sitä kessuilla. Kun hän oli saanut sen palamaan, nosti hän povitaskustaan pöydälle nelitahkoisen kanttiinipullon ja virkkoi:

-- Toin sulle hiukan maistaa tuota mötinää.

-- Mötinää? Tuota... onko se sitä korpirojua, kuusenjuurikasta, pontikkaa tai miksi sitä oikein sanotaan?

-- Nimittipä häntä miksi hyvänsä, mutta sen minä vain sanon, että mitään tehtaan sikunaa se ei ole.

-- Tuota, oletteko te itse tätä... vai?

-- Mitä sinä tarpeettomia kyselet, jostakin sitä on ilmestynyt, siinä on pullo ja sillä hyvä!

Avasin korkin ja tunnustelin hajua.

-- Kylläpä siinä on outo haju. Eikä varsin miellyttäväkään.

-- Älä, älä, kuule sinä! Siitä ei haju parane, eikä makukaan. Haepas pikari!

Hain pikarin ja me maistoimme. Oudolta se tuntui makukin, mutta minä en uskaltanut olla kiittämättä sitä mitä parhaimmaksi. Voimaa siinä ainakin oli. Lämmitti kuin ahjo rintaa ja sai meidät ykskaks puhetuulelle.

Juteltiin yhtä ja toista. Niin tuli Kalle Huikarikin mainituksi. Matti nimitti häntä puolen naulan mieheksi.

Puolen naulan mies! He, he, olipa se sanan paukaus. Ja sitten aloin minä kertoa sitä kesällistä käyntiämme Kalle Huikarin luona ja kuinka hän puhetulvallaan uuvutti meidät aivan tylsiksi miehiksi, niin että me saimme tyhjin toimin palata asialtamme.

-- Ettei se mies sittenkin vain ole nero? Ties mimmoinen merkkimies sieltä takaa löytyykään?

-- He, he, jokohan löytyy, -- nauroi Matti leveästi. -- Sieltä sanojen takaako luulet löytyvän? Koetapas ruveta Kalle Huikarisesta etsimään miestä, niin minä olen varma, että sinun käy samoin kuin jos rupeat sipulia kuorimaan ja etsimään sitä varsinaista sipulia. Kuorit ja kuorit ja aina on vastassasi vain kuori ja sen viimeisen kuoren takana ei mitään.

Minun tuli erinomaisen hauska olla. Tunsin siinä silmänräpäyksessä, että Kalle Huikari, jonka olemuksen arvotus minua oli kiusannut koko loppukesän, oli nyt selvänä edessäni kuin valkoinen kyyhkynen kämmenelläni. Se mieshän on kudottu kokoon niistä poliittisista fraaseista ja iskusanoista, joita henkinen ilmapiirimme on ollut sakeanaan viimeisten vuosikymmenten kuluessa. Niin yksinkertainen ja selvä asia ja kuitenkin minä olen sillä kuukausia mieltäni vaivannut. Ja vaivaisin luultavasti edelleenkin, ellei Haitta-Matti olisi minua nyt vapauttanut tuolla sipulijutullaan.

Tunsin itseni niin iloiseksi kuin ainakin kiusasta päässyt. Sen johdosta sai tietysti Matin tuoma mötinä osakseen yhä suurempaa huomiota meidän puoleltamme. Mille tuulelle se meidät lopulta sai ja mistä kaikesta me haastelimme, niin -- se ei kuulu tähän.

EMÄNNÖITSIJÄ

-- Naa, ainakos sitä unta piisaa? On jo aika nousta ja mennä kouluun. Tässä on kahvia.

Lehtori tiesi kyllä kaiken, mutta oli nukkuvinaan. Hänen vuoteensa ääressä seisoi kahvitarjottimineen kookas nainen, jolla oli yhteen kasvaneet mustat kulmakarvat ja suun ympärillä ankara piirre. Hetkisen seisoi hän hiljaa alallaan, mutta töykkäsi sitten keskisormellaan lehtoria ohimoon.

-- Eikö hän aio ollenkaan herätä? --- sanoi hän äreästi.

Lehtorin ei auttanut enää teeskennellä. Hän avasi silmänsä, jotka verestivät ja joille kynttilänvalo näytti tekevän pahaa.

-- Mariko se on? Huomenta! Ei, kiitoksia, minä en voi nyt juoda kahvia. Minä olen...

Hän puhui surkealla ja valittavalla äänellä, mutta Mari ei antanut hänen lopettaa lausettaan.

-- Vai ei kahvia muka. Mutta se on juotava, sanon minä.

-- Minä olen todella kipeä enkä kykene kouluunkaan. Marin täytyy viedä rehtorille sana, että minä olen sairaana.

-- Ei niistä mitään! Lehtori nousee nyt konttailemasta ja juo tuon kahvin, ennenkuin se jäähtyy. Sis-so!

Lehtori koetti vielä kimmurrella vastaan, mutta Marin tuikea katse ja hellittämättömät huomautukset pakottivat hänet lopulta vääntäytymään istualleen. Liikkuminen koski nähtävästi kovin hänen päähänsä, jota hän puristeli molemmin käsin.

-- Eikö Mari sitten näe ja ymmärrä, kuinka sairas minä olen?

-- Naa, kyllä ne tuollaiset sairaudet ymmärretään.

Vaativasti työnsi hän tarjottimen ihan lehtorin rintaan kiinni. Lehtori yritti ottaa kahvikuppia vapiseviin käsiinsä, mutta Mari keskeytti hänet äkäisellä eleellä.

-- Ensin se paistettu silakka!

Lehtori oli kyllä nähnyt kerma-astian ja sokerirasian välissä vadin, jossa oli hiilillä paistettu suolasilakka. Oli nähnyt ja kauhistunut.

-- Tietäähän Mari ennestäänkin, etten minä voi sitä syödä -- ruikutti hän. -- Enkä minä voi tällä haavaa yleensä mitään suuhuni ottaa.

-- Mutta se on nyt otettava. Se vahvistaa sydäntä. Lehtori saa nähdä, että lehtori jo iltapäivällä kiittää siitä minua. No, tuleeko siitä mitään, vai?

-- Mari on sydämetön ihminen, -- voihkasi lehtori, otti silakan hyppysiinsä ja alkoi moninaisin irvistyksin niellä sitä pieninä paloina.

--. Kas niin, menipähän! Kyllä se hyvää tekee. Ja nyt kahvi.

Kun lehtori oli saanut vaivalla kahvikupin tyhjennetyksi, poistui Mari tarjottimineen. Ovessa mennessään varotti hän olkapäänsä yli:

-- Nousee nyt venyttelemättä ylös. Kello tulee pian kahdeksan.

Lehtori ojentui pitkäkseen ja voihkasi helpotuksesta. Eilenillalla oli hän ollut erään toverin nimipäivillä. Niitä oli jatkettu klubilla pitkälle aamuyöhön. Kun nyt vain olisi saanut tarpeeksensa nukkua, niin kaikki olisi ollut hyvin. Mutta juuri pahimmoilleen oli siihen Mari tarjottimineen ilmestynyt.

Päänporotus tuntui helpottavan, kun makasi aivan liikkumatta selällään. Hän ummisti silmänsä ja vaipui uinaiiuun. Mutta kaiken aikaa tunsi hän olevansa kuin tulisilla hiilillä.

-- Naa, eikö täällä vielä sen pitemmällä ollakaan?

Mari oli pistänyt päänsä ovenraosta ja hänen tuikea silmäparinsa sai lehtorin avuttomasti liikahtelemaan.

-- Se on ihan totta, minä en kykene tänä päivänä kouluun. Marin täytyy rehtorille --

-- Ei niistä mitään! Nousee vain joutuin ylös eli minä tulen ja väännän.

Mari astui huoneeseen ja pelästyneenä alkoi lehtori tehdä ylösnousua.

-- Tässä on ensinnäkin sukat ja täällä housut... mutta siunatkoon, missä kunnossa! Onpas kiesavita sitä punssia taas läärätty. Tuollaisia laimiskoita! Ja sitte hän on viskannut ne tuolille yhteen mykkyrään, että ovat ihan ryppyjä täynnä. Eihän näitä voi jalkaansa ottaa.

-- Mari antaa sieltä vaatekaapista toiset housut... vaikkapa ne harmajat. Nuo mustat täytyy lähettää räätäliin.

-- Vai räätäliin tässä turhan tautta rahojaan' Kyllä minä saan ne itsekin kuntoon.

Hän haki vaatekaapista toiset housut ja ojensi ne lehtorille.

-- Sis-so! Pesuvesi on valmiina ja kengät ovat tässä valmiiksi kiillotettuina. Joutuin vain nyt, kello lyö siinä paikassa kahdeksan.

Mari otti käytetyt housut ja poistui huoneesta. Ähkien jatkoi lehtori pukeutumistaan.

Hän oli saanut jo peseytyneeksi ja ponnisteli juuri peilin edessä, saadakseen tärkkikauluksen paikoilleen, kun Mari kurkisti jälleen ovenraosta.

-- Siitäpä nyt ei näytä tulevan mitään!

Mari astui lehtorin eteen, tyrkkäsi hänen leukansa taaksepäin ja alkoi napittaa kaulusta.

-- Uh, kuinka Marilla on kylmät kädet! -- pääsi lehtorilta, jonka iho oli arka kaikelle kosketukselle.

-- Vai vielä tässä lämpimät! Sis-so, ja nyt liivit päälle!

Hän ojensi ne valmiiksi lehtorille ja auttoi sitten takin päälle.

-- Entä silmälasit? Onkohan nekään ihmisten kunnossa?

Hän otti ne yöpöydältä ja tarkasti valoa vasten.

-- Osaavatpas nekin olla siivossa. Kun ei läpi näe.

Hän virutti ne pesuastiassa ja kuivasi pyyheliinan kulmaan.

Nyt oli lehtori vihdoinkin siinä kunnossa, että Mari saattoi auttaa etehisessä palttoon hänen päälleen.

-- Stop! --- komensi hän, kun lehtori yritti lähteä. -- Palttoon selkä tarvitsee harjaa! No nyt! Tuossa on keppi.

Kun lehtori oli portaissa menossa, kuului yhtäkkiä hänen takaansa:

-- Naa, aikooko hän vihkot unehuttaa kotiin?

Mari ojensi hänelle paksun pinkan vihkoja, varottaen vielä, kun lehtori oli jälleen menossa:

-- Muistakoonkin tulla suoraapäätä aamiaiselle. Ne ulkona otetut päänparannukset eivät tuota muuta kuin pahennusta.

Puolittain käppyrässä ja pää hartiain väliin painuneena työntyi lehtori ulos pakkaseen. Hän koetti jouduttaa askeliaan, sillä vaistossaan tunsi hän tuikean silmäparin ulko-oven raosta tarkkaavan hänen raadollista vaellustaan.

Parin tunnin koulutyö ja kävely raittiissa ilmassa virkisti tuntuvasti lehtoria. Hänen mielialansa oli jo paljon valoisampi, kun hän palasi kotiin aamiaiselle. Ja vieläkin valoisammaksi tuli se, kun kotona oli kaikki niin siistiä ja järjestyksessä, ei tomunhiukkasta missään ja joka huoneessa humisi iloinen pesävalkea. Ruokasalin pöydällä oli valmiina maukas aamiainen, johon hän kävi käsiksi hyvällä halulla.

Jälkeenpuolistunnit treenasivat hänet aivan täyteen kuntoon. Kotiin palatessaan ei hän tuntenut enää jälkiäkään kohmelon surkeudesta. Juodessaan päivällisen jälkeen kahvia ruokasalin pöydän ääressä, tunsi hän olevansa mitä parhaimmassa kunnossa ja loistavalla tuulella. Hiljaisuudessa myönsi hän itselleen, että Marilla oli siihen tuntuvat ansiot. Hänen halutti antaa siitä tunnustus asianomaiselle. Ja muutenkin halutti hänen jutella.

Mari istui omassa valtakunnassaan, kyökissä, ja kutoi sukkaa. Siellä oli yhtä puhdasta ja siistiä kuin toisissakin huoneissa, ja hyvään järjestykseen asetetut keittoastiat kiiltelivät seinällä niin kirkkaina, että kuvansa näki niiden kyljestä.

Kyökistä ruokasaliin johtava ovi oli hiukan raollaan.

-- Mari! Onko Mari siellä? -- kysyi lehtori.

-- No, mikä on?

-- Eikö Mari voisi tulla tänne sukkaa kutomaan, niin saataisiin jutella.

-- Kyllä minä pysyn täälläkin.

-- Kyllä, kyllä, mutta... kaipasin tässä puhekumppania. No, voinhan minä tulla sinne kyökkiin, ellei Mari huoli tänne vaivautua.

Lehtori nousi tuoliltaan, mutta samassa paukahti väliovi lukkoon.

-- On se... koko pippuripussi, -- hymähteli lehtori itsekseen, meni omaan huoneeseensa, sytytti sikarin ja heittäysi sohvalle sanomalehtiä lukemaan.

Huoneessa oli hyvä ja tasainen lämmin, ja häntä alkoi niin makeasti raukasta. Mutta juuri kun hän ojentui mukavaan asentoon ja ummisti silmänsä, kuului eteisestä kellonsoitto. Hetken kuluttua astui huoneeseen yksi hänen viimeyöllisiä maljatovereitaan, insinööri, joka oli opettajana teollisuuskoulussa. Se oli jatkanut koko päivän, silmät olivat tulehduksissa ja ääni käheänä.

Istuttiin ja pantiin tupakaksi.

-- Ei tässä pieni tuutinkikaan tekisi pahaa, -- arveli insinööri. -- Ei sinulla satu olemaan konjakkia kotona?

No, olihan sitä lehtorilla ja täytyihän se kai ottaa esille, vaikkei hän omasta puolestaan siihen mitään halua tuntenutkaan. Mutta totiveden kanssa oli pahemminkin. Uskaltaisiko sitä mennä Marilta pyytämään? Mutta pitihän hänen toki vieraan silmissä esiintyä isäntänä kodissaan.

Empien astui hän kyökkiin, jossa häntä sukankutimen takaa tervehti tuikea silmäpari.

-- Tuota... olisiko Mari hyvä ja toimittaisi hieman kiehuvaa vettä... niin, ja lasit ja sokeria, kyllähän Mari ymmärtää.

-- Vai sitä tässä vielä!

Lehtori poistui nopeasti kyökistä ja istuutuessaan jälleen vieraansa seuraan tunsi hän itsensä hieman hermostuneeksi. Hän oli aivan epätietoinen, tulisiko totivettä vai ei.

Mutta sitä tuli kuin tulikin. Mari ilmestyi huoneeseen ja asetti pöydälle kilisevän tarjottimen. Hän ei puhunut sanaakaan, mutta lehtoria kauhistutti se katse, minkä hän sivumennen loi vieraaseen. Nyt vasta huomasi lehtorikin, että insinöörin tukka oli aivan epäjärjestyksessä, kaulaliina vinossa ja takinrintamuksella sikarintuhkaa. He sekottivat lasit ja alkoivat maistella. Insinööri lisäsi tavan takaa terää ja kun hän ei ollut koko yönä silmää ummistanut, alkoi hänen kielensä pian sammaltaa. Toista lasia alotettaessa rupesi hän laulamaan eikä huomannut lainkaan lehtorin hermostumista. Sitten ryhtyi hän kertomaan riidasta, johon hän oli päivällä seurahuoneella joutunut. Sitä tehdessään tuli hän uudelleen kiihtymyksen valtaan ja lyödä jymähytti nyrkkinsä pöytään.

Yhtäkkiä ilmestyi Mari huoneeseen. -- Jollei herra ole ihmisten tavalla, niin minä näytän herralle, mistä on viisi hirttä poikki!

Ovi hänen jälkeensä paukahti äkäisesti kiinni.

Insinööri ällistyi niin, että häneltä unohtui suu auki.

-- Olipas se! Noinko sinä annat piian talossasi valtikoida? -- sammalsi hän lopuksi.

No, harmittihan tämä lehtoriakin, harmitti molemmilta puolin. Mutta ensinnä täytyi vieraan nähdä, että hän oli isäntä talossaan.

-- Käyn sitä torumassa, -- sanoi hän ja lähti kyökkiin.

Mutta kuta lähemmäs päämäärää hän tuli, sitä alemmas painui hänen rohkeutensa.

-- Tuota... kuinkas Mari nyt sillä tavoin? Marihan vallan unhottaa, että minä olen täällä isäntä.

-- Kyllä se tiedetään sanomattakin. Mutta näyttäköönkin sitten, että hän on isäntä, älköönkä antako kaikenlaisten juoppolallien täällä mekastaa. On se sitten kaunista kuulla syrjäisten lörpöttävän, kuinka lehtorin puolella pidetään sellaista ja sellaista elämää. Kun hän on isäntä, niin näyttäköön tai muuten tulen minä ja näytän.

Entistä hermostuneempana palasi lehtori huoneeseensa. Hän korjasi konjakkipullon pois ja ilmotti, että hänen täytyy lähteä vielä koululle. Se oli tietysti vain tekosyy, jolla hän koetti jouduttaa insinööriä lähtemään, ennenkuin Mari tulee uudelleen ja panee uhkauksensa toimeen.

Yhdessä he lähtivät ulos. Insinööristä erottuaan käveli lehtori kadulla ilman päämäärää ja oli pahalla tuulella. Se keveä ja iloinen mieliala, jonka vallassa hän puolelta päivin oli ollut, oli nyt tipotiessään. Hän oli harmissaan sekä insinöörille että Marille.

Hetken käveltyään juolahti hänen mieleensä pistäytyä parhaan ystävänsä ja virkatoverinsa, matematiikan lehtorin luo. Se oli vanha poika, kuten hänkin, mutta olonsa se oli järjestänyt hiukan toisin. Sillä ei ollut mitään omaa taloutta, vaan asui hän kahdessa huoneessa, jctka talon puolesta pidettiin kunnossa, ja syömässä kävi hän klubilla.

Ystävykset asettuivat takkavalkean ääreen tupakoimaan.

-- Mikä sinua vaivaa, kun näytät niin synkältä? -- kysyi ystävä.

-- Sattuuhan niitä aina pikku harmeja. Se Marikin käy yhä sietämättömämmäksi.

-- He, he, se taitaa pitää sinua hieman niinkuin tohvelin alla.

-- Eipä paljon muutenkaan. Ainakin se terrorisoi minua ihan sietämättömästi. Kuulehan, miten se tänäänkin käyttäysi, -- ja lehtori kertoi, mitä heillä oli aamulla tapahtunut ja mitä nyt illalla.

-- Ei, kyllä tähän täytyy keksiä joku muutos, ei se näin voi jatkua, -- lopetti hän.

-- Yksinkertaisin keinohan siihen on, että erotat Marin palveluksestasi.

-- Erottaako Mari! -- ällistyi toinen.

Ei, sehän oli kaikkien mahdollisuuksien ulkopuolella. Sellaista ei olisi koskaan juolahtanutkaan hänen mieleensä. Ja kykenisikö hän edes panemaan toimeen sellaista voimatekoa? Ei, kyllä se menisi koreasti myttyyn. Ja siksi toisekseen, tulisiko hän toimeen ilman Maria? Mistä hän saisi emännöitsijän, joka pitäisi hänen taloudestaan niin hyvää huolta kuin Mari, ja joka olisi niin tuiki säästäväinen kuin Mari? Pian tuli Mari olleeksi kymmenen vuotta hänen palveluksessaan. Kuinka nyt erottaminen tulisi enää kysymykseenkään?

-- Mutta on vieläkin yksi keino, -- arveli matematiikan lehtori. -- Mene naimisiin hänen kanssaan.

-- Mitä se asiaa parantaisi? Sehän vain lisäisi hänen valtaansa.

-- Arvelin vain, että se voisi herättää hänessä hellempiä tunteita sinua kohtaan.

-- Hm, näin meidän kesken, niin etkö luule minun jo sitäkin yrittäneen. Ihan tosissani. Arvelin, että kun se on niin säntillinen ja tarmokas ihminen ja muodoltaankin siksi muhkea, niin miksen voisi tehdä hänestä lehtorskaa. Onhan sellaista ennenkin tapahtunut. Ja niin minä kauan asiaa harkittuani päätin kosia.

-- Mutta sait rukkaset, vai mikä siinä eteen tuli?

-- En tiedä, sopineeko sitä nyt rukkasiksikaan sanoa. Se kävi niin, että minä eräänä iltapäivänä menin kyökkiin ja aloin vakavissani puhua hänelle asiasta. Mutta minä en ollut päässyt paljon alkua pitemmälle, kun hän keskeytti minut ja sanoi jyrkästi, että piisaa se pilkka pienempikin. Minä yritin vakuuttaa, että puhuin täyttä totta, mutta silloin pyöräytti hän minut ympäri, työnsi hartioista ruokasaliin ja löi oven välillämme lukkoon. Sen koommin en ole uskaltanut siihen asiaan palata.

-- He, he, sinulla ei ole siis nähtävästikään muuta valittavana kuin status quo.

-- Niinpä se näyttää olevan.

He juttelivat edelleen, kertoilivat vanhoja koulukaskuja ja pääsivät hyvälle tuulelle. Yhtäkkiä katsahti lehtori kelloonsa ja nousi.

-- Täytyy lähteä vihkoja korjaamaan, -- sanoi hän.

-- Istuisit nyt vielä, -- esteli toinen, -- onpahan tässä iltaa.

-- En uskalla, -- hymyili lehtori, joka nyt oli jälleen päässyt tasapainoon. -- Jos viipyisin kauemmin, voisi Mari yhtäkkiä ilmestyä tuohon ovelle ja muistuttaa minua vihkojen korjaamisesta. Se pitää kuin poliisi tarkkaa vaaria, että työni tulevat säntilleen tehdyiksi. Terve nyt vain huomiseen asti!

-- Terve, terve!

TUULEMPERÄN AMMATTIKUNTALAISIA

Kota-Heikkikin oli liittynyt Tuulenperän teollisuusmiehiin.

Innokkaana hän aamuhämärissä touhusi tehtaansa ääressä, jonka hän yöllä oli pystyttänyt suon keskelle, pienen tureikon siimekseen. Kivien varassa oli kookas pata, jonka sulki tiivis puukansi, lisäksi se oli taikinalla muurattu kiinni padanreunoihin. Kannen keskellä oli pyöreä reikä, johon oli sovitettu ja taikinalla muurattu pohjaton sinkkiämpäri, suppea puoli alaspäin. Ämpärin suupuoli oli jälleen peitetty puukannella. Tämä ämpärilaitos muistutti suuresti vanhanaikaista silkkihattua. Hatun nimellä se yleensä tunnettiinkin jo entisajoilta.

Ämpärin eli hatun kyljestä ulkoni toista sylen pituinen läkkitorvi, joka keskikohdallaan kulki jäähdytys-astian läpi. Viimemainittuna oli karkeatekoinen puulaatikko, joka oli rasuilla tilkitty vedenpitäväksi. Se oli reunojaan myöten täynnä, suonsilmäkkeestä otettua vettä, seassa lunta ja jäänkappaleita.

Oli jännittävä hetki, kun Heikki sytytti tulen padan alle. Oikein se veti juhlalliseksi mielen. Samalla kasvoi levottomuus. Hän ulkousi kappaleen matkaa tureikosta, tähysti ja arvaili, saattoiko savun kauempaa huomata. Ei se juuri siltä näyttänyt, miten käynee sitten päivemmällä. Hän palasi ja asetti ämpärin piipunsuun alle. Eihän sieltä tietystikään vielä mitään norunut, ensinnähän piti rankkiseoksen padassa ruveta kiehumaan, mutta saipa ämpäri jo olla siinä varalla. Nyt jouti jo istahtaa tulen ääreen ja pistää tupakaksi.

He, he, oli se tuokin keksintö. Ja vanha se oli kuin taivas. Eikö liene itse Noakkikin noilla samoilla kompeilla sitä viinaansa laittanut. Mitenkäs muuten, keittää se vilja-aines ensin piti ja höyry johtaa torven läpi.

Ensimäinen keitos tämä vasta oli Kota-Heikillä. Hän oli näihin saakka koettanut pysytellä erillään tällaisista hommista, se kun oli kiellonalainen asia ja siitä saattoi joutua tekemisiin kruununmiesten kanssa. Mutta kun näin talvisaikaan ei tahtonut olla työtä ja toiset ansaitsivat tällä hommalla aivan tuhottomasti, niin ei malttanut enää hänkään pysyä asiasta irti.

Sai nyt nähdä, kuinka tämä ensi yritys otti onnistuakseen. Oman kyläläisistä ei ollut pelkoa, sillä täällä olivat kaikki, niin talolliset kuin mökkyritkin, samassa koplassa. Olivathan ne kyllä Ruosteperän Iisakki-isännän kunnanvaltuustossa valinneet tämän perän raittiudenvalvojaksi, mutta siitä ei ollut mitään pelkoa. Hän tiesi, että Iisakki turahutti silloin tällöin itsekin kotitarpeikseen ja mötinäpullo sillä oli aina piironginklahvussa. Olipa Iisakki tässä syksyllä kaatanut hänellekin ryypyn, kun ojankaivutiliä tehtiin.

Pahempi vaara oli kirkonkylän poliiseista, Ne tekivät tuhkatiheään retkiä tänne Tuulenperälle ja varsinkin oli vanhempi niistä, Komi-niminen, tunnettu tiukaksi ja ovelaksi nuuskijaksi. Mutta jos tulivatkin, niin eipä niiden luulisi hevillä tänne löytävän. Jälkiä myötenhän ne tavallisesti osuivat paikoille, mutta nyt oli kantohangen aika ja kelkan jälkiä tuskin huomasikaan. Sitäpaitsi hän oli rankkisaavin ja muut tarpeet kulettanut tänne kiertoteitä.

Hän ryhtyi tekemään päässälaskuja, kuinka monta litraa tästä ensi keitoksesta heruu ja kuinka paljon se päivänhintain mukaan rahassa tekee. Summa oli niin suuri, että se ihan korvallisia kuumotti. Kun nyt vain kaikki luonnistaisi hyvin!

Puhtaana ja läikkyvänä kohosi aurinko metsien helmasta ja silmiä häikäisevästi hohtivat kantohanget. Oli niin autiota ja hiljaista, tuli vain ritisi padan alla. Mutta sitten oli Heikki kuulevinaan suksensuihketta. Säikähtyneenä kavahti hän seisaalleen ja pälyili näreiden lomitse, valmiina heittäytymään suksilleen ja porhaltamaan päinvastaiselle suunnalle.

Pian erotti hän tulijan ja rauhottui. Sehän oli Piippu-Risto, Tuulenperän teollisuusmiesten päämestari ja kuningas. Risto se oli Heikillekin ohjeet antanut ja valmistanut piipun, hänellä kun oli siihen tarvittavat tinausvehkeet. Nyt tuli hän Heikin omasta pyynnöstä tarkastamaan, miten työ sujui.

-- No joko tippuu? -- kysyi Risto suksiltaan nousten.

-- Ei vielä, mutta pihisevän siellä padassa jo tuntuu.