Chapter 9

Noin kymmenen aikaan, taikka aikaisemminkin, jos veden luo päästään, tehdään seisaus, jolloin juhdat päästetään valjaista pariksi tunniksi syömään, sill'aikaa kuin kaksijalkaiset murkinoitsevat tai syövät päivällistä, mikä sana sitten ateriaa parhaiten vastannee. Toisen kerran pysäytetään iltapäivään ja sitten tulee eteen _laagerin_ laittaminen, toimi, jota näinä rauhattomina aikoina en ensinkään ollut halukas laiminlyömään. Kun tästä toimituksesta jo on puhuttu, en sen pitemmältä huoli siitä kertoo; sanon vaan, että yöllinen varustuksemme tehtiin enemmän villipetojen kuin villi-ihmisten varalta. Sittenkun karja paimenmiesten vartioimana oli syönyt tarpeeksi kauvan, ajetaan se leirin sisään ja kytketään pitkin vankkuri-riviä; yövartija asetettiin ja pitkäin puheiden ja ankaran tupakanpolton jälkeen kellistyivät miehet toinen toisensa jälkeen levolle, ja leiri oli -- rauhallinen kaiketi? Ei, ei ainakaan siinä merkityksessä kuin neljän seinän väliset asujamet nimittäisivät. Hermohikas tai painajaisella rasitettu ihminen saapi kuulla ison joukon kummia ääniä, jotka hänen untaan häiritsevät. Ensiksi kamoittava pitkäveteinen ulvonta kaikuu korvaan, sitä vastaa puolen tusinaa toisia eri haaroilta lakeaa, ja kohta kaikki leirissä olevat koirat syöksevät ulos, hurjasti haukkuen; sitten jotkut älähdykset ja murajamiset etempää ilmoittavat, että yksi tai useampia niistä on tappelussa kamalan suden kanssa, jonka kumppanit vaanivat ympäri, etsien ketä niellä saisivat. Koirista palaa yksi toisensa perään takaisin ja kyyristyy nukkumaan, mutta susien laulukunta jatkaa vielä pensastoissa virttään, ja jotkut vähemmän kokeneet hurtat pysyvät hereillä ja levottomina. Yht'äkkiäpä seuraa kuoleman hiljaisuus, ja vartijamies, jos hän on erämaassa oloon tottunut, ajaa uutta puuta valkeaan, joka heittää ylös ystävällisen toivon ja valaisee huiskin haiskin hämmentynyttä, levotonta karjaa. Matala, syvältä tuleva karjunta kajahtaa kaukaisen pitkäisen lailla yli heiniköiden, härjät ja hevoset korskuvat pelvosta ja yövartija kiipee katos alle lähimpiin vankkureihin, kiehtoillen silmillään pimeään, pyssy täys'vireessä. Mutta leijona ei sen lähemmäksi tule; liekkiä peljäten se siirtyy muualta saalista etsimään, ja taaskin sudet pitkäveteisillä ulvahduksillaan ilmaisevat, että pensastot ovat jälleen heidän yksinomaista alaansa. Tällaista kestää pitkin yötä, ja väsynyt retkeilijä ei näistä lukuisista häiriöistä vähääkään pidä lukua. Tottumus ja kova päivätyö tekee, ett'ei hän sellaisesta roskasta ole tietävinään, vaan luottaa yövartijaan ja nukkuu vanhurskaan unta.

Ei tapahdu usein, että leijonat uskaltaisivat hyökätä leiriin, paitsi jos tuli on päästetty liiaksi sammumaan, taikka ankara nälkä petoja vaivaa, -- seikka, joka harvoin tapahtuu niin riistarikkaassa maakunnassa, kuin Etelä-Afrikassa. Kumminkin joutuu usein maan-asukasten karja näiden eläimien saaliiksi.

Päivän aikaan, kun ponnistelevat härjät hiljakseen kiskoivat vankkureita eteenpäin, teimme monta retkeä metsänriistaa saadaksemme, tappaen kaikenlaatuisia antiloopeja, gnuu-kauriita, kwagga-eläimiä, väliinpä puhveli-härkiäkin. Maan-asukkaille on varsinkin viimemainittujen eläinten liha oikeata herkkua, ja niiden ajossa tapahtuu usein kamalia seikkailuja; sillä villipuhveli on hurja vastustaja, joka lujalla uljuudella karkaa vihamiehensä päälle, vieläpä ajaa sitä takaakin, ja jos raivokas otus hänet saavuttaa, ei ole suurta pelastuksen toivoa, sillä se käyttää niin sarvia kuin sorkkia lävistääkseen ja sotkeakseen vainoojaansa. Kysynpä syystä, lieneekö itse leijonakaan metsästäjälle niin vaarallinen; ja puhveli näyttää sangen vähän väliä pitävän eläinten kuninkaasta, vaan taistelee hätäilemättä tämänkin kanssa, käypä vielä usein itse päällekin.

Neljänneksi yöksi Lyneburgista lähdettyämme olimme päästäneet juhdat valjaista muutaman pienen Umgowoma-virran syrjähaaran rannalla. Illallinen oli syöty, piippuihin pistetty, ja joka mies istuutui alas juttelemaan -- sillä me pidimme tuon ehtoisen yhteen kokoontumisen hauskimpana vuorokauden neljästäkolmatta hetkestä -- kun koiriemme suuri levottomuus kiinnitti huomiomme puoleensa. "Mousedeer", kunnon vanha luppakorva, jonka kyljet olivat arvissa monesta tempauksesta villikissain ja kauriiden kanssa, näytti tavattoman rauhattomalta ja teki useita tiedustusretkiä pensastoihin, sen sijaan kuin se muuten tavallisesti nukkui rauhassa valkean paisteessa. Hänen tovereihinsa, jotka pitivät tuota vanhaa varovaista eläintä päämiehenään, näkyi patriarkan rauhattomuus tarttuneen, sillä ne päästivät kumeita murahduksia, joiden tarkoitusta emme käsittäneet.

"Koirien ei ole laita oikea", sanoi Arnold Beidermann. "Kentiesi kiertelee joku leopardi leiriä".

"Niinkö luulette?" vastasin riemastuneena, kun kuulin vanhan ystäväni puhuvan, ja vieläkin enemmän iloissani siitä, että niin joutava seikka oli tullut hänen huomioonsa; sillä pastori-parka oli vajonnut syvimmän alakuloisuuden valtaan, josta ei näyttänyt mahdolliselta häntä nostaa ja, niinkuin ennen jo olen maininnut, pelkäsin toisinaan että epätietoisuus tyttärensä kohtalon suhteen jättäisi pysyväisen vian hänen ymmärrykseensä.

"Niin juuri", hän sanoi. "Taikka, malttakaa; ehkä se on menneen-öisen uneni toteentuminen. Minä nukuin sikeästi, kun näin nä'yn, niinkuin haamun, mustan, kuihtuneen ja kamoittavan, joka ivaillen kiristeli mulle hampaitaan, ja lausui näin: 'Valkoinen pappi, hullu pappi, vanha hupsu, mitä sinua hyödyttää kaikki kirjaimet, joita luet noita-kirjastasi? Voivatko ne ottaa kiharatukkaista tyttöäsi Cetewayon, Mustain Mustan, käsistä?' Minä sävähdin, joka jäsenestä vapisten, mutta vaikka haamu oli kadonnut, on nä'yn muisto minua siitä asti ahdistanut. Joku onnettomuus tahi paha uutinen kohtaa meitä piankin".

Nuo toiset miehet valkean ympärillä olivat kylläkin hyviä ihmisiä, ell'ei tosin aivan hienoja, mutta kumminkin hyväsydämisiä, jotka eivät suinkaan tahallaan tahtoneet kenenkään tunteita loukata, mutta huomasinpa että heidän oli aika vastus olla nauruun purskahtamatta ystävä-raukkani yöllisestä painajaisesta.

"Sudet ovat varmaankin teitä häirinneet", sanoin; "ne olivat oikein ilkeitä viime yönä. Antti jätti niille pukin rääppeet riidan ja tappelun aiheeksi".

"Koko juttu on siinä", kuiskasi Jack Garnett, "että pastori söi liiaksi puhvelin paistia. Minä aina näen paholaisen, jos olen vetänyt nahkaani enemmän, kuin kaksi naulaa kylkilihaa, ja --"

En tiedä mitä juttuja vanhin apulaiseni vielä olisi laskenut ell'ei juuri nyt vanha Mousedeer äkkiä olisi hypähtänyt ylös ja syössyt pois pimeään hurjasti haukkuen, ja sinnepäin koko muu joukkio seurasi.

"Heittäkää uutta puuta tuleen miehet!" huusin, "ja pitäkäätte pyssynne varalla! Jotain tavatonta on tekeillä".

Minä seisoin pyssy kourassa etummaisena, jolloin näin liekkein leimutessa, kuinka koirat haukkuivat jonkun tumman, eikä aivan ison esineen ympärillä, joka hitaasti liikkui meitä kohden.

"Taivaan kautta! siin' on pastorin näky", kuulin Garnett'in mutisevan; mutta ennenkuin hän ennätti koskea pyssynsä liipaisinta, lähti tuntemattomasta olennosta himakka äännähdys; ja sanoen, "Nainen se on!" antoi hän pyssynsä vaipua takaisin käsivarrelleen.

Kohta äänen kuultuani juoksin eteen; huutaen ja potkien noita äriseviä rakkeja; ja tarttuen tulokasta käteen talutin hänet valkealle. Se oli Nohemu.

"Uneni on toteentunut", lausui Arnold Beidermann tyynesti. "Ei minun enää tarvitse kysellä. Tyttäreni on Cetewayo'n käsissä. Katso, Wille, että tuo kurja olento saa hoitoa, ennenkuin vaivaat häntä täydellistä vastausta antamaan".

Koska itse puolestani paloin malttamattomuudesta, hämmästytti pastorin levollinen ääni minua suuresti. Kurjan tulokkaan ilmaantuminen näytti hetkessä poistaneen mielenjänteen, johon tuo julma epätietoisuus oli ollut syynä, ja hän puhui, niinkuin puhuu kohtaloonsa tyytynyt mies, jonka sydän on murtunut.

"Antakaa muutamain miehistänne lähteä kanssani", sanoi tyttö Tsulujen kielellä; "ja antakaa niiden tuoda muassaan hiukan ruokaa. Landela on tuolla metsistössä, nälästä ja väsymyksestä uupuneena".

Nohemu'n opastamina saavuimme pian paikalle, minne hän oli seuralaisensa jättänyt, jolloin asetimme vanhan imettäjäni kuihtuneet jäsenet oksista tehdyille paareille ja kannoimme hänet niin huolellisesti leiriin. Hiukkanen ruokaa, varovaisesti annettuna, virkisti häntä piankin, ja suuri syy oli toivoon, että hänen voimansa huolellisen hoidon kautta palaisivat ja henki säilyisi; sillä Tsulut ovat sangen sitkeätä rotua ja saattavat kärsiä kolahduksia, jotka valkoisen ihmisen auttamattomasti sortaisivat.

Ja taaskin Arnold Beidermann'in käytös minua ihmetytti. Ei hän tähän saakka ollut Nohemu'lta yhtään kysymystä kysynyt, vaan käänsi kaiken huomionsa pitämään vaaria, että vanha Landela saisi soveliasta ravintoa. Vaikka tyttö koko ajan tuon laupeudentyön kestäessä oli hänen vieressään ja yksi ainoa lyhyt lause olisi houkutellut totuuden ilmi, jäi kysymys tekemättä, ja hän jatkoi säännöllisesti työtänsä saada tuota sokeata puolikuollutta Kafferilaista eukko-rukkaa tointumaan, näennäisellä huolettomuudella ja utelemattomuudella, joka minusta ylen kummalliselle näytti. Minä puolestani paloin kärsimättömyydestä kuulla tytön kertomusta, mutta Arnold'in mielen tyynyys silmäini edessä en uskaltanut hänen läsnäollessaan tehdä kamalaa kysymystä, vaikka tulevainen onneni niin suuressa mitassa riippui tiedoista, joita Nohemu saattaisi antaa. Hienotunteisuudesta kaikki kumppanimme olivat läheisyydestä poistunut, hyvin oivaltaen, että heidän läsnäolonsa olisi sopimaton, vaikka tosin heidän taitonsa Tsulujen kielessä ei ollut tarpeeksi riittävä, että olisivat pitkää haastelua tällä kielellä ymmärtäneet.

Ja ehkä lukijaa kummastuttaa, kuinka saattoi tapahtua, että niin puhelias nuori nainen, kuin Nohemu oli -- tyttö, joka nautti haasteluista ja liverryksistä täydelleen yhtä paljon kuin ikänä kukaan muukaan hänen heimossaan -- että hän saattoi olla suustaan lavertamatta uutisia, joita hän tiesi meidän niin tärkeää haluavan kuulla. Syy oli kahdenkertainen. Ensiksi kunnioitus vanhaa Landelaa kohtaan, jonka oikeus ikänsä nojassa oli kertoa hirmutapauksen erikoiskohdat; toiseksi -- pitääkö mun sen mainitsemalla haihduttaman kaikki myötätuntoisuus, jota mahdollisesti tuota urheata lasta kohtaan olen herättänyt? -- Toiseksi Nohemu oli liian ankarassa puuhassa huikean ruokavadin ynnä runsaan puhvelinpaisti-kimpaleen kimpussa, välittääkseen mistään muusta, kunnes oli nälän vaatimukset tyydyttänyt. Vanhalle, nääntyneelle imettäjäraukalleni täytyi antaa ravintoa varovasti; mutta hänen seuralaisensa oli terves, varteva nuori nainen, jonka suhteen sellaisista varokeinoista ei mihinkään ollut. Niin annoimme hänen auttaa itseään, ja, lyhyesti sanoen, hän käytti lupaa kelpo tavalla hyväkseen. Toivonpa ettei tämä tosiasia suinkaan halvenna tuota oivallista tyttöä nuorten romantillisten naisten silmissä, jotka mieluummin olisivat nähneet hänen puhkeavan valituksiin Minnan tähden, taikka menevän tainnuksiin kuultuaan, että Ula oli vihollisen leiriin lähtenyt, sen sijaan kuin hän nyt palautti voimansa ja toimikykynsä runsaasti nauttimalla eteensä tuotua muonaa. Nohemu oli hyvä lapsi, ja seurasi luonnon viittamaa uraa; ja heikkoudessani tunnustan, että katson hänen tehneen aivan oikein. Jos ei mikään muu auta tyttöä puolustamaan, niin sallittakoon mun mainita, että hän oli metsäläislapsi, jolle sivistyneen yhteiskunnan menot olivat tuiki tuntemattomat.

Ajanpitkään vanha Landela tointui tarpeeksi voidakseen puhua, ja samalla aikaa Nohemu sysäsi syvään henkäisten muonavadin luotaan. Kaikki vaitiolon välttämättömyys oli nyt lopussa; mutta kun ei Arnold yhtäkään kysymystä tehnyt, en minäkään uskaltanut puhua Ula'sta imettäjälleni, peljäten, että mainitsemalla hänen poikaansa saattaisin hänet juurtajaksain kertomaan kaikki, mitä eromme jälkeen oli tapahtunut. Mutta suureksi mielipahakseni vanha eukko vaan kujerteli kestämiään surkeuksia erämaassa ja kamalia kärsimyksiä, joita silmänsä hälle olivat tuonut. Tämä viimemainittu onnettomuus sysäsi kaiken muun syrjälle, ja hän näytti vähän väliä pitävän vanhan Pieter'in ynnä tämän perheen surmalla; ja Minnan olemassaolon hän tuntui tyyni unhoittaneen. Kuinka kovin tämä kärsimystäni koetti, on helposti ymmärrettävä asia, varsinkin kun Arnold Beidermann levollisesti kuunteli sokean valituksia, kysellen häneltä kärsimystensä laatua ja niitä vaaroja, joita hän oli kohdannut, mutta mainitsematta sanaakaan, joka olisi vanhan vaimon muistiin johdattanut sen seikan, että kysyjällä oli tytär, jonka kohtalosta emme vielä mitäkään tienneet -- ainakaan en minä, sillä en pannut suurta arvoa näkyyn, jonka pahaenteisyys näytti tykkänään ystäväni tyydyttäneen.

Kärsivällisyyteni kävi viimein vastustamattomaksi, ja kysyin siis Landela'lta, eikö Nohemu voisi kertoa tapahtuneiden asiain vaiheita, johon hän antoikin suostumuksensa, vaikka puoliääneen mutisten, sairaan ihmisen näreällä kärsimättömyydellä ettei tytöllä mitään sen enempää ilmoitettavaa ole, mutta nuori kansa ei koskaan tyydy siihen mitä vanhempansa tietävät kertoa.

Nohemu, iloissaan, että puheenvalta oli saatu, oli juuri puhkeamaisillaan puhetulvaan, kun Arnold Beidermann, ylöspäin katsahtaen lausui tyynesti:

"Ota tyttö kerallasi ja kuuntele yksinäsi hänen juttuaan. Synkeän kertomuksen kuuleminen uudestaan tekisi vaan sydämeni raskaammaksi".

"Uudestaan!" huudahdin hämmästyneenä. "Kuinka on mahdollista, että voitte tietää asiain oikean taidan?"

"Minä sen tiedän", hän juhlallisesti vastasi; "tiedän, että tyttäreni on Tsululais-kuninkaan käsissä. Ilmestys, jonka sain menneenä yönä, oli aivan riittävä, ja minä ylistän Häntä, joka näki hyväksi päästää minut epätiedoistani. Mene ja kuule tytön kertomus, ja sitten tule takaisin ja sano olenko väärässä; minä siihen asti vaalin tätä vanhaa vaimoa".

Tuo horjumaton pahimman uskominen, jossa Beidermann niin järkähtämättä pysyi, tarttui vähittäin minuunkin; ei niin paljo sen vuoksi, että unennäköön olisin luottanut, kuin siitä syystä, että arvelin pastorin kuulleen jonkun sanan, luikahtaneen jommankumman naisen suusta, joka minulta oli jäänyt älyämättä ja joka vahvisti hänen aavistuksiaan että Minna oli vankina. Arnold oli tarkka järjen mies, joka olisi nauranut ja ivannut toisen unennäköjä, niin että yllämainittu arveloni näytti luonnollisemmalta selvittämään sitä perinpohjaista utelemattomuutta, jota hän nyt osoitti; ja tämä seikka yksinään riitti laajentamaan pelvon aiheita, jotka jo olivat mieleeni päässeet juurtumaan. Sykkivällä sydämellä siis pyydettyäni Nohemu'n seuraamaan itseäni erääsen _laager'in_ syrjäiseen nurkkaan, sykkivällä sydämellä käännyin tämän puoleen, kun Arnold'in silmistä olimme päässeet, ja kysäisin äkkiä, "Miss' on Enamela?"

"Mistä minä tiedän?" tyttö vastasi kysymyksestä nähtävästi kummastuneena. "Luulenpa, että Lumba'n soturit hänetkin surmasivat samalla kun nuo toiset valkoiset".

"Hänen ruumistaan ei ole muiden seassa", sanoin.

"Sitten hän välttämättömästi on joko päässyt pakoon taikka viety pois vankeuteen. Todennäköisimmin on jälkimäinen tapahtunut, sillä Lumba on oleva ylpeä, kun tuo kuninkaalle valkoisen tytön. Mutta mintähden semmoista melua hänestä pidätte? Hän on tuleva onnelliseksi Cetewayon kraal'issa; kuningas on hänelle antava yllinkyllin lihaa ja olutta, eikä häntä panna maata kuokkimaan viljan kasvua varten".

Lihaa ja olutta! siin' oli puhujan ainoa käsitys maallisesta onnesta. Lihaa ja olutta mielinmäärin, ynnä vapautus ruumiin työstä! Sepä hirmuista! Arnold Beidermann'in pahimmat aavistukset olivat siis saaneet vahvistuksensa.

"Älkää niin silmiänne mullistelko", tyttö jatkoi. "Ei mitään pahaa tapahdu valkoisen papin tyttärelle. Cetewayolla on kylläksi mustia tyttöjä, jotka hänen mieltään noudattavat", hän hieman ylpeästi lisäsi, "ja hyvinkin luultavasti hän lähettää Enamelan Nataliin".

Tässä oli pieni lohdutuksen kipinä, ja asiaa arvelemalla ymmärsin, että jos kuningas salaisesti oli käskenyt ottaa Minnan vangiksi, niin oli se varmaankin tapahtunut pikemmin jostain valtiollisesta syystä, kuin muun vuoksi. Ehkä hän tahtoi peloittaa toisia lähetyssaarnaajia ja saada nämät perheineen muuttamaan maasta pois; mutta siinä tilassa kuin minä olin, ei ollut helppo tyynesti asioita aprikoida, kentiesi Tsululais-päällikkö toimi omalla uhallaan; kentiesi -- mutta en tahdo lukijaa väsyttää luettelemalla niitä hurjapäisiä arveluita, joita tämä pahinten pelkojemme vahvistus minussa synnytti. Läpitse kaiken irvisteli meitä vasten naamaa se tosi-asia, että tyttö, jota rakastin, oli vankeudessa keskellä raakalaisheimoa: ja kun Nohemun oli mahdoton käsittää tunteita, jotka meille toivat niin hirmuista tuskaa, saatoin häneltä ainoastaan lyhyimmiten kysellä kaikesta mitä hän kuullut ja nähnyt oli, sekä johtaa omat päätökseni hänen hajallisista tiedon-annoistaan. Näitä hän tulvanaan laski kylläkin mielellään -- todella liiankin mielellään; sillä hän ryhtyi kuvailemaan joka asiaa, niin hauskaa kuin ikävää, joka hänen tielleen oli joukahtanut, parantaen äidinkielensä suhteellisen köyhyyden vilkkailla kasvojenliikenteillä, jotka täydelleen korvasivat sanain puutteen. Ei pilveä, ei pensasta, tuskinpa edes yksikään luikertava sikalisko ollut hänen terävän silmänsä huomaamatta jäänyt; myöskin sen maakunnan luonto, jonka halki hän oli kulkenut, sai sanoissa niin tarkan kuvauksen, että minä sen hetikohta tunsin; ja päästäksemme asiain perille, täytyy meidän tarkkuudella kuunnella joka ainoaa tavua tässä perinpohjaisessa kertomuksessa. Ei käynyt päinsä sanoa: "Loiskaapas yli tuon paikan", taikka: "Heitä tämä juttu siksensä"; sillä jos sen teit, niin puhuja auttamattomasti kiersi samaan paikkaan ja kertomus pikemmin hidastui kuin joutui, saada Kafferilaista -- oli hän sitten mies tai vaimo kertomuksessaan joutumaan, on suorastaan mahdotonta; kuuntelin siis kärsivällisesti loppuun saakka koko jutun, joka mihinkä muuhun aikaan hyvänsä olisi ollut sangen jännittävä, sillä Nohemu, jos kertoikin hitaasti, kertoi sangen hyvin.

Päivä oli valjennut ja valjastustoimi alkoi, ennenkuin tyttö oli lopettanut, jolloin annoin hänelle luvan kyyristyä vankkureihini nukkumaan pois väsymyksensä. Suurena lohdutuksena oli minulla nähdä, ett'ei hän Ulan suhteen ensinkään huolissaan ollut.

"Pian saamme hänet nähdä Mambassa", hän sanoi, "ja silloin hän kertoo teille kaikki Enamelasta". Kadehdinpa tytöltä sitä luottamusta, jota hän osoitti kasvinveljeni rohkeuteen ja älyyn, kaikki koristukset pois riisuen hänen kertomuksensa kuului melkein seuraavasti: Ennenkuin Ula oli lähtenyt kanssani etsimään ryöstettyä karjaa, oli hän varoittanut Nohemua niistä sotatuumista, joihin Tsululais-parvi todennäköisimmin olisi ryhtyvä, ja käskenyt hänen etenkin päivällä olla varoillansa sekä yön aikaan pujahtaa vanhan Landelan keralla heiniköille. Tyttö luotti ehdottomasti neuvon-antajaansa ja ilmoitti kohta lähtömme jälkeen pelkonsa Minnalle, joka vuorostaan puhui asian Boerille ja tämän perheelle. Mutta varoitus tapasi kuuroja korvia. Pieter-ukko oli suvainnut kerran myöntyä enemmistön tahtoon, mutta nyt hän oli päättänyt päästä perille kaikista vastuksista huolimatta. Pitkän päivämatkan jälkeen vankkurit seisautettiin, tehtiin leiri ja kaksi miestä vartioitsivat yön aikaan. Mutta Landela ja Nohemu olivat päättäneet seurata kasvinveljeni neuvoa, ell'ei vanha Boeri pysyisi _laager'issa_ kunnes apu, jota Arnold Beidermann oli hakemaan lähtenyt, joutuisi. Vähäistä ennen päivän koittoa molemmat koettivat saada Hollantilaista viipymään leirissään, ja saatuaan kiellon vastineeksi he kääntyivät Minnan puoleen, pyytäen häntä liittymään heihin ja niin uhkaavaa vaaraa karttamaan. Mutta tähän neiti Beidermann ei suostunut, vaan sanoi, että koska isä kerran oli hänet vanhan Pieter Dirksen'in ja tämän perheen huostaan uskonut, niin oli hänen velvollisuutensa pysyä paikallaan. Nähdessään että hän oli luja aikeessaan ja huomatessaan että Boerit itsepäisesti alkoivat valjastaa, Nohemu varusti itselleen jauhopussin ja puikahti pensastoon, kädestä taluttaen vanhaa Landelaa, juuri kun aurinko rupesi pilkistämään ilmanrannalta.

Ruoskia aika tavalla läjäytellen -- jonka kaiken tyttö kertoessaan osoitti -- pantiin vankkurit liikkeelle, sill'aikaa kun molemmat naiset kyyristyivät pensaisin kunnes matkue ehtisi näkyvistä; mutta seura oli tuskin puolta penikulmaa ennättänyt, ennenkuin hurjat huudot ynnä pyssynlaukaukset ilmoittivat, että kasvinveljeni oli liiankin tarkalleen vihollisen aikeet arvannut. Piilopaikastaan pelästynyt tyttö katsoi tuota epäsuhtaista taisteloa -- soisinpa kykeneväni sinänsä muuttamaan paperille hänen selvän kertomuksensa ynnä myötäseuraavat liikenteet! -- sekä kuiskasi havaintonsa sokealle seuralaiselleen. Hän näki kuinka miehet kokoontuivat vankkurien ympärille, joissa naiset piilottelivat, ja kuinka he tekivät hurjia, vaikka voimattomia ponnistuksia puolustaakseen armaitaan. Matkan etäisyys oli liian suuri, että olisi voinut yksityisseikkoja selvittää, ja tummain soturien parvet peittivät silmältä tämän kauhistavan näytelmän keskustan; mutta laukaukset alkoivat yhä harvemmin kajahtaa, kun sitävastaan vihollisen villi kiljuna kävi aina lujemmaksi, ja vihdoin tuliputket tykkönään vaikenivat, jolloin vapisevat pakolaiset tiesivät, että heidän entisiä matkakumppaneitaan ei enään ollut -- että ne olivat jok'ainoa saaneet surmansa Tsulujen assegaista.

Huoli omasta turvallisuudesta anasti nyt heidän kaiken olentonsa, ja molemmat pysyivät aivan liikkumattomina, niin ett'ei Nohemu edes päätänsä nostanut tähystelläkseen ympärilleen, koska pieninkin liikunto olisi saattanut vetää rosvojen huomion puoleensa, jotka huudoista päättäen parast'aikaa olivat uutterassa puuhassa ryöstää vankkureita. Äkkiäpä noin puolen tunnin kuluttua (kuten sittemmin sain kuulla, vaikka tämä aika pakolaisista tuntui ijankaikkisuudelle) melu aivan lakkasi; ja silloin Nohemu, kun uskalsi katsoa sinnepäin, näki armeijan tekevän peräymistä.

"Etkö sitten mitään huomannut?" kysyin tässä välikohdassa. "Eikö mikään osoittanut, että ne kuljettivat vankia muassaan?"

"Minä vaan katsoin", tyttö vastasi, "eikä tullut mieleenikään ajatella mitään vankia".

"Mutta saattoiko Enamela joutua pois niin, ett'et sillä mitään väliä pitänyt?" kysyin vielä.

"Ihan varmaan; sanoinhan teille, että ajattelin itseäni, enkä häntä".

Mitään sen parempaa selvitystä en voinut saada, ja Nohemu jatkoi kertomustaan.

Auringonlaskuun saakka he pysyivät piilopaikassaan; sitten he hiipivät tiehensä pimeässä, uskaltamatta kumminkaan käydä hajoitetuilla vankkureilla, koska pelkäsivät tapettujen haamuja. Helposti voi ymmärtää, mikä vaikeus oli johdattaa sokeata vaimoa tuossa kesyttömässä ja vaikeakulkuisessa maakunnassa halki yön (sillä ainoastaan pimeän hetkinä onnettomat matkaajat tohtivat liikkua). Landela oli päättänyt etsiä suojaa Swatsien maassa, ja sinnepä he ohjasivat askeleensa, käyttäen ravinnokseen kasvien juuria ja marjoja sekä kärsien vaivoja, joiden alle jokainen muu ihmisolento sangen luultavasti olisi kuolijaaksi uupunut.

Pongolan poikki päästyänsä, uskalsivat pakolaiset matkustaa päivälläkin, jolloin Nohemun oli helpompi ohjata seuralaisensa askelia; mutta en tahdo kiusata lukijaa tämän kamalan retken yksityisseikoilla. Edellisenä päivänä oli tyttö huomannut matkaseurueemme, mutta varoi näyttäymästä, kun ei tiennyt millaisia tervetuliaisia kohtaisi. Vaan sattuipa niin, että metsästäissäni jouduin lähelle Nohemun piilopaikkaa, jolloin tämä minut eroitti, ja sitten myöhemmin, kuten olen kertonut, kun ilta jo oli tullut ja hän tiesi kohtaavansa minut leirissä, hän tuli saapuville. Että he osuivat eteemme, oli marinaankin Jumalan onnellinen sallimus, sillä vanha imettäjäni ei hyvinkään tietysti olisi enää kahta päivää kestänyt sellaista kauheata rasitusta.