Chapter 7

"Syystä, ett'ei minulta kysytty", hän vastasi synkällä arvokkaisuudella, "ja Ula ei koskaan puhu niille, jotka hänen sanoistaan eivät pidä väliä. Jos teitä olisi valittu vankkurien luo jäämään, olisin sen estänyt, sillä olettehan veljeni; muiden suhteen on yhtäkaikki".

"Yhtäkaikki!" kerroin katkerasti sydämeni tuskassa tämän kuultuani. "Yhtäkaikki! sinun mieletön ylpeytesi on veriseen surmaan tuominnut kymmenentuhatta kertaa kalliimman olennon kuin koko maailma".

"Vanha Boeri on oiva soturi", puhui Ula rauhoitellen; "mutta veljeni on löytävä paljon muitakin, joista hän yhtä paljon voi pitää".

"Mieletön!" ärjäsin. "Etpä olekaan päästänyt tuota harmaapää vanhusta yksinään teurastettavaksi; vaan onhan joukossa sekin, jonka kerran toivoin saavani vaimokseni, lähetyssaarnaajan tytär Minna Beidermann. Oletko nyt päivätyöhösi tyytyväinen?"

"Onko se totta, Kuta?" kysyi Ula, äkkiä kummasti heltyneenä. "Miks'ette milloinkaan siitä mulle sanaakaan maininneet?"

Miksi en maininnut? Hyvin tuntiessani tuon Tsululais-luonteesta eriämättömän itsekkäisyyden, jolla oli sijansa niinkin paljon kaikkia muita veljiänsä etevämmän henkilön rinnassa, kuin Ula oli, huomasin nyt kauhean erhetykseni, kun en ollut uskonut nuorelle päällikölle salaisuuttani ja hänen tunteitaan Minnan puoleen suostuttanut. Kiltisti olisi hän minun tähteni mennyt vaikka valkeaan, mutta hänen luonteensa omituinen rakennus teki hänet mahdottomaksi syvempään osanottoon sellaisia ihmisiä kohtaan, joihin ei sukulaisuus enempi kuin värikään häntä kiinnittänyt. Että ajatus ystäviemme uhkaavasta vaarasta niinkin kauvan rasitti häntä, se osoitti, että hänen sydämensä oli lauheampi kuin enimpien hänen heimonsa jäsenien, ja soimasinpa nyt katkerasti itseäni, etten selvityksiin ryhtynyt kohta huomatessani hänen nöyryytyksensä.

"Meidän täytyy palata", hän huudahti hetken mietittyänsä ja kavahtaen jaloilleen innoissaan korjata mennyttä asiaa -- "meidän täytyy palata, ja karskisti ajamalla ehkä voimme heidät pelastaa. Sukkelaan, Kuta, herättäkää nuorukaiset sill'aikaa kun minä otan kiinni hevoset"; ja näin sanoessaan hän pujahti pitkään ruohikkoon.

Minä herätin Edward'in ynnä Jan'in ja ilmoitin heille lyhyimmiten Ulan pelvon aiheet; mutta pidin tarkoin varalla ett'en heidän kostoansa herättäisi, ilmi saattamalla, kuinka helposti olisi voitu onnettomuutta välttää, jos hän vaan ajoissa olisi suunsa avannut. Pienen sukkelan tempun avulla koettelin kääntää Boerien miettivät mielet pois tästä arkaluontoisesta asiasta; sillä jos olisivat saaneet vihiä siitä, että kasvinveljeni oli totuuden salannut, niin olisipa luultavasti heidän suuttumuksensa puhjennut esiin tavalla, josta olisi saattanut olla ikäviä seurauksia. Mutta kun tämä yritykseni oli mitenkuten onnistunut, olikin jo toinen onnettomuus saapuvilla, joka ajaksi anasti kaiken huomiomme.

Seisoimme valkean ympärillä, odotellen Ulaa palaavaksi, kun äkkiä jokaiselta laaksoa rajoittavalta kukkulalta nousi sarja liehuvia valkeita, jotka joka silmänräyksessä kasvoivat ja laajenivat.

"Kirottua!" huudahti Jan. "Tsulut ovat sytyttäneet pensaston. Hyvästi nyt hevosemme ja kaikki toivo pelastaa vanhaa väkeä".

Ennenkuin hän oli lauseensa päättänyt, syöksi Ula meidän keskellemme, huutaen: "Sukkelaan alas _sprint'ille_ aseinenne, ampumavaroinenne. Älkää satuloillanne väliä pitäkö", hän kärsimättömästi jatkoi; "ette ikipäivinänne enää näe hevosianne; mutta ette luultavasti niitä kaipaakaan. Joutukaa! joutukaa! liekit yllättävät päällemme muurina ajaen niskoillemme kaikki niiden piirissä olevat metsän-elävät. Meidät sotketaan kuolijaiksi, jos tänne jäämme". Ja hän antoi meille kelpo esikuvan rientämällä suoraan lammikolle, johon hän syöksi kahlaten niin kauvas, että vesi peitti joka paikan hänen ruumiistaan aina kaulaan asti.

Me seurasimme kuin unenhoureissa niin äkki-outona oli tää uusi onnettomuus iskenyt päällemme; ja tuskin olimme asettuneet Ulan rinnalle, kun alkoi kuulua läheneväin sorkkain jyminä ja parvi gnuu-kauriita, jotka hurjasti karkasivat päättömässä kauhistuksessa, syöksi lammikon äyräiden ohitse ja katosi. Nyt näkymö ympärillämme valkeni tulipiiristä, joka yhä läheten sulki meidät sisäänsä; liekit loiskeilivat hyvinkin kahdenkymmenen jalan korkeuteen ja kohisivat rajusti, ikäänkuin himoiten yhä uutta ruokaa nielläkseen.

"Emmekö voisi koettaa saada kiinni hevosiamme", kysyi Edward. "Tietysti niiden pitäisi tulla ajetuiksi _sprint'in_ sivuitse".

"Ne ovat hengettöminä", Ula vastasi. "Minä löysin Spring-buck'in raadon niin täynnänsä assegain haavoja, että elehvanttikin niistä olisi henkensä päästänyt, ja muita on sama loppu saavuttanut. Lumban soturit ovat olleet meitä sukkelampia".

"No, kuinka sitten pääsemme tästä erämaasta pois?" kysyin minä.

"Meidän täytyy pysyä täydellisesti alallamme huomis-yöhön saakka ja sitten hiipiä tiehemme. Jos eivät näe mitään liikuntoa, tulevat siihen uskoon että aikeensa on onnistunut ja me kuolijaiksi palaneet. Lumba on ylen viisas, mutta tykkönään hän meitä ei petä".

Vaikka tilamme oli kauhistuttavainen, on kuitenkin jokainen tämän kamalan näytelmän tapaus niin mieleeni painunut, että saatan muistaa pienimmätkin yksityiskohdat. Parvi toisensa jälkeen antiloopeja ja sarvaita karautti alas pikku-lammikolle, pyörivät kuolemanpelvossa sen ympärillä kolme tai neljä tuntia ja senjälkeen kauhistuksesta kuorskuen hyökkäsivät tuohon kirnuavaan vyöhön, joka paikkaa ympäröitsi ja joka hetki tiukkeni yhä ahtaammalle. Sekaisin arkojen märehtijöiden kanssa oli useita pantteria sekä pari leijonaa, mutta yhteisessä vaarassa, joka kaikille uhkasi perikatoa, kaikki karkasivat sekaisin, kilpaa, rinnakkain, huimasti, huolimatta -- ja arvattavasti tietämättä -- toistensa läheisyydestä. Useimmin kuin yhdesti joku vimmastunut eläin sukelsi lammikkoon, ja ell'emme olisi yhteen ääneen hurjasti huutaneet, heiskaroiden käsillämme, niin olisivat sen kumppanit seuranneet ja me olisimme hyvinkin tietysti tulleet kaadetuiksi ja uponneet tai joutuneet sorkkain sotkettaviksi. Kiukkuisesti suhisten ja kieli pitkällä luikerteli viheriä _inamba_ alas äyräältä ja tavoitti suoraan meitä kohti, arvellen ehkä että päämme ja kaulamme olivat puun oksia, joilla se saisi huoata kiilteleviä kiemuroitansa; mutta Ulan valpas silmä oli äkännyt hirviön lähestymisen, ja assegain pisto heitti sen takaisin lammikon partaalle kuolemaan. Näkö oli kamala -- mutta tilamme vieläkin kamalampi, käsivartemme olivat uupua tuskasta pitäissämme aseitamme ylhäällä vedenpinnasta. Ulan kilpi oli tosin jonkinmoisena venheenä, jolle asetimme ruutisarvet ja patruunat, mutta pyssyjemme piippujen ja lukkojen kannattaminen yläpuolella vedenkalvoa riippui meistä itsistämme ja kysyi ankarimmassa määrässä voimiamme. Jos joukkio käärmeitä olisi meitä lähestynyt, eivät nuoret Boerit enempi kuin minäkään olisi kyenneet torjumaan niitä; sillä kumpaakin kättämme käytimme asetta varjellaksemme kastumasta. Kun Ulan assegait kysyivät vähemmän huolenpitoa, niin jäi hänen tehtäväkseen suojella meitä.

Yhä ahtaammalle supistuivat liekit, ja kärventyneen karvan sekä palaneen lihan ilkeä katku tuulahti nyt sieramiimme. Kuumuus kävi ylen tukalaksi, paahtaen ihoamme ja kiusaten silmiämme, niin että suuresti iloitsimme tuosta pienestä helpoituksesta, kun saimme kastaa veteen polttavat kasvomme. Kokonaisia pilviä hienokaista tuhkaa, joka poroksi palaneesta ruohosta lähti, peitti lammikon kalvon. Kasvoistamme nahka heltisi ja kätemme löivät rakkoihin.

"Oi Jumalani! En kestä kauvemmin; täytyy päästää pyssy", ohkasi Edward; mutta töin tuskin olivat sanat hänen suustaan päässeet, ennenkuin liekit huimalla loppuleiskauksella vaipuivat heikosti lekuttelevaksi matalaksi kehäksi, joka muutaman minuutin liehui uudelleen palaavassa pimeässä ja sitten sammui ikuiseen lepoon. Jok'ainoan esineen, minkä saavuttaa voi, oli tuli hotkaissut; ei ruohon lehteä, ei pensasta ollut enää sen elää; vihamiehemme oli kuollut luonnollista kuolemaa, jättäen meidät, vankinsa, keskelle tuhkapeittoista laaksoa, jonka rajaharjuilla elusteli verenjanoisia ja pelvottomia vihollisia.

Kahlaten rantaan laskimme aseemme äyräälle ja sitten istahdimme lammikon partaallen aprikoimaan tulevia liikuntojamme. Nuoret Boerit äänestivät viipymätöntä lähtöä, varmasti vakuuttaen että pimeyden varjossa pääsisimme puikahtamaan vihollis-sarjan läpitse; sillä monta tuntia yöstä oli vielä edessämme, koska valkea oli virinnyt ja sammunut sangen lyhyessä ajassa, vaikka se meistä oli tuntunut ijankaikkisen pitkältä. Tämä ehdotus ei kuitenkaan ensinkään soveltunut Ulan tuumiin, joka huomautti, että sadat terävät silmät kiehtoilivat laaksoa, ja että myöskin jokainen suitsuva kannonpää, johon varomaton polkaus sattuisi, heittäisi ilmaan parven kipunoita, kyllin riittävän kulkuamme ilmaisemaan.

"Minä tunnen maamieheni", hän jatkoi, "ynnä heidän sodankäynti-tapansa. Ainoastaan pieni osuus Lumban armeijaa on valittu meidän tuhoamme aikaansaamaan, ja niistäpä joka mies on hädillään päästä yhdistymään tuohon karjaa kuljettavaan pääjoukkoon, ennenkuin saaliinjako ennättäisi tapahtua. Kun aamu koittaa, he tarkastavat laakson, ja jos eivät mitään elon merkkiä huomaa, niin pitävät hyvillä mielin tiettynä asiana, että olemme hukkaan joutuneet; ja arvellen työnsä tehdyksi, kiiruhtavat he saadakseen kiinni toverinsa. Meidän täytyy täällä pysyä, hiljaa kuin hiirien, ehtoosen asti; sitten saatamme turvassa uskaltaa edemmäksi ja yrittää vankkureita saavuttaa".

"Mutta vanhempamme voivat joutua sillä välin teurastettaviksi", kinasi Jan.

"Sama kohtalo meitäkin vartoo, jos liikumme", vastasi taas Ula. "Ainoa pelastuksen toivomme riippuu pysymisestämme tässä paikassa".

Ja siksipä asia jäikin, ja me pysyimme tuomittuina monentuntiseen tuskalliseen toimettomuuteen, hukkaan kuluttaen hetkiä, joista jokainen oli kultaa kalliimpi, vaikka tosin jälkeenpäin havaitsimme, ett'ei meidän nykyisessä asemassamme, kun ei ollut muita kulkuneuvoja kuin omat sääremme, suurinkaan joutu, jota olisimme tehdä voineet, olisi saattanut meitä vankkureille ajoissa onnettomuutta estääksemme.

Minun ei ole tarvis laajemmalta kuvailla tämän monivaiheisen yön loppu puolta eikä seuraavaa kurjaa päivää. Aamun ensi sarastuksessa kipusimme lammikon äyräälle, jossa muutamat sotketut kahilat tarjosivat jotain kotontapaista; ja veteen istuen valmistauimme nyt viettämään kaksitoista henkisen ja ruumiillisen surkeuden tuntia. Onneksi saatoimme puhella keskenämme; jos kielemmekin olisivat siteissä olleet, niin luulenpa että huolimatta kaikista tähtäilevistä metsäläisistä, olisimme pelkässä epätoivossa kavahtaneet jaloillemme. Ula antoi meille stoalaisen esikuvan, joka ylenee yli kaiken ylistyksen. Ei karvaakaan hän liikauttanut, eipä edes torjuakseen pois kärpäslaumoja, jotka silmäin ja sieramien ympärillä parveilivat; ja vakavasti hän kehoitti meitä ennen kestämään kidutusta kuin vähimmälläkään liikunnolla viivoittamaan vedenkalvoa. Tämän päivän kamala ikävyys ei koskaan muistostani murene: päivä paahtoi ankarasti päällemme, hyönteiset työnsivät pistimensä parkitun ihomme huokureikiin, veden säihky milt'ei silmiämme sokaissut. Kuinka tästä hengissä pääsimme, en käsitä; mutta yksipintaisesti ihminen elämässä riippuu, ja kestimme kuin kestimmekin joka mies.

Kun pimeä tuli ja me saimme jättää veden, olivat pohkeemme niin puutuneet, että ensialussa näytti epätietoiselta, kelpaisivatko ne milloinkaan enää käytettäviksi. Nälkä myöskin meitä ahdisti mutta eihän ollut kärventyneellä aukealla mitään mahdollisuutta tyydyttää sen vaatimuksia, ja me pikemmin hoipertelimme kuin astelimme eteenpäin hämärässä, kasvinveljeni johtamina.

Tämän viimemainitun ennustukset kävivät täsmälleen toteen: ei yksikään aseellinen soturi ollut estämässä lähtöämme tästä hirvittävästä laaksosta, ja kun ympärillä olevalla maakunnalla oli tavallinen näkönsä, saatoimme päivän valjettua ampua yhden sarvaan ja tyydyttää nälkämme. Tämä antoi meille vähäisen voimia; vaivaloisesti ponnistimme eteenpäin, Ula kulki edellä jonkun matkan päässä ja ohjasi askeleitamme metsäläisen pettymättömällä vaistolla.

Kahden päiväyksen mittaan emme ainoatakaan ihmisolentoa nähneet, ja kolmannen päivän aamuna oppaamme osoitti maassa olevia jälkiä; siinä oli Pieter Dirksen'in vankkurien uurtama raitio.

Varovasti, mutta suurimmalla joudulla, noudatimme pyöräin jälkiä, ja vuoroin toivo ja pelko riennätti askeleitamme, kun peninkulma toisensa perään kului eikä näkynyt merkkiäkään pakolaisista.

Vihdoinpa Ula äkkiä pysähtyi ja nosti kätensä varoittaakseen meitä. Ryömien käsin, polvin hänen luokseen, näimme noin neljänneksen peninkulman päässä edessämme nuo neljät vankkurit; mutta kahdet makasivat kyljellään, eikä muiden edessä ollut mitään härkiä. Joukko miehiä oli ko'ossa keskimäisten vaunuin ympärillä, muutamat ratsain, toiset jalkaisin, mutta heidän puvustaan näkyi selvään että olivat Eurooppalaisia, ja sykkivin sydämin syöksimme eteenpäin, saadaksemme kerrassaan tietää kaikkein pahimmat.

Miksi kertoisin kauheata murhekuvausta, jonka Vapaa-ratsasten päällikkö meille kertoi? Hän oli oitis, kun Arnold Beidermann oli hätäkutsunsa tuonut, ajanut joukkoineen ulos ja ennättänyt verenvuodatuksen paikalle noin kahta tuntia aikaisemmin kuin me. Edward ja Jan Dirksen säästyivät näkemästä rakkaidensa runneltuja ruumiita, sillä haudan kamara oli vast'ikään kulkeunut näiden ylitse; mutta perhettänsä he nyt yksinään edustivat. Kapteeni Allingham jutteli minulle, kuinka molemmat tyttö-raukat ja heidän äitinsä tavattiin viimeiseen syleilykseen sulkeuneina, ja niiden sivulla venyi miesten ruumiit, jotka viime henkäykseen olivat rakkaitansa puolustaneet.

"Ja Minna -- Miss Beidermann?" sain vaivalla sanoneeksi.

"Kolmesta seuran jäsenestä ei mitään tietoa ole", vastasi kapteeni, "ja suokoon Jumala, että olisivat pakoon päässeet. Emme ole voineet löytää jälkeäkään Miss Beidermann'ista, enempi kuin noista kahdesta musta-ihoisestakaan naisesta. Hist! täällä tulee hänen isänsä".

Silmänräpäyksessä ymmärsin jonkun käsittämättömän vaiston vaikutuksesta, että kuolemaa kauheampi kohtalo oli tullut menneiden päivien pikku seuralaiseni osaksi. Muut saivat selkoa totuudesta ainoastaan vähitellen ja asteettain. Minulle se oli selvänä ennenkuin Allingham oli lauseensa päättänyt. Minna Beidermann oli vankeudessa Tsulujen kourissa.

7:mäs Luku.

Murhenäytelmän jälkeen.

Minna Beidermann ja minä emme olleet lempiviä romaanikirjoittajain tavallisessa merkityksessä. En milloinkaan ollut maininnut halkaistua sanaa, jota pieninkään mahdollisuus olisi voinut selvittää lemmen-ilmoitukseksi; ja, vaikka pidin syteillä salaista toivonkipinää ettei näin kallis-arvoinen jalokivi olisi minun ulottumani ulkopuolella, ei mulla kuitenkaan ollut mitään tukevampaa perustusta otaksua, että hän muussa valossa minua katseli, kuin vanhana leikkikumppalina ja isänsä ystävänä. Palattuani siirtokuntaan, näin tuon kiharatukkaisen lapsen entisiltä ajoilta ylenneen soreaksi immeksi, jonka suloisissa kasvoissa ei mun ollut helppo löytää _inamba_-seikkailun pikkuista, pulleaposkista naissankaria.

Vieraillessani vanhan opettajani luona Kagasin lähetys-asunnossa, olin ajattelematta uskaltanut muutamalle metsästysretkelle siihen alavaan maakuntaan, joka leviää S:t Lucia-lahden pohjoispuolelle, ja siellä saanut kiukkuisen kuumetaudin, joka vei minut milt'ei kuoleman silmiin katsomaan. Ei mikään muu, kuin Arnold Beidermann'in taito ja hänen tyttärensä hellä vaaliminen olisi voinut kirvoittaa minua tästä kamalasta sairaudesta; ja arvelenpa että varmaankin parantumiseni aikana, jolloin kiikkuilin kuistin käsipuihin kiinnitetyssä riippumatossa, jolloin ei mulla mitään muuta tointa ollut -- ja voinko parempaa halutakaan? -- kuin tarkastella ympärilläni hyörivän neidon hentoa olentoa sekä tuontuostakin nousta torumaan huoneen ympärillä kirmailevien Tsululais-nulikoiden vallattomia hassutuksia; silloinpa varmaankin, kun sairaus oli multa ryöstänyt voimat siihen määrään, ett'en jaksanut edes kirjaa pitää kädessäni ja minun oli niinmuodoin pakko hakea hauskuutta omista mietteistäni, silloin hämärästi alkoi valjeta minulle, että ihmeellisen ihanalta mahtaisi tuntua saada _ainaiseksi_ pitää rinnallaan tuollaisia armaita kasvoja. Yhä uudelleen tämä aatos palasi, varsinkin jos hän toisinaan joitakuita minuuteja kauvemmin viivähti poissa; sillä sairaan itsekkäisyydellä nurisin, ett'ei hän aina ollut lähelläni, ja unhoitin tykkönään, ett'ei alituinen hoiteleminen kipeän ihmisen vuoteen äärellä suinkaan ollut mikään erittäin ilahuttava toimi kuudentoistavuotiaalle tytölle.

Mutta silloin olin vielä sangen nuori ja ajatellessani tuota laveata maapalstaa, jolla karjaa kirmaili ja viheriäistä, kukoistavaa laihoa lainehti, tunsin paljoa suurempaa riemua kuin kauniimmistakaan Eevan tyttären kasvoista; niin nousin sairasvuoteeltani ja läksin onneni hakuun, tuntien tosin sanomatonta mielihaikeutta jättäessäni suopean vaalijani hyvästi, mutta pitäen tämän tunteeni pikemmin kiitollisuuden kuin sen varsinaisen syyn vaikuttimena; sillä kahdenkolmatta ijällä ei mies vielä niin tarkoin kykene tunteistaan selvää tekemään. Naisen suhteen on asia toinen: hän on jo silloin _nainen_, mies on ainoastaan _poika_.

Ja niin lähdin Arnold Beidermann'in ja Ulan keralla matkaan sekä valitsin maakaistaleen läheltä Eloya-vuorta. Joskus retkeillessämme tapahtui, että Kafferilainen saavutti Arnold'in, tuoden tietoja hänen tyttäreltään; ja muistanpa hyvin sen todellisen kateuden, melkeinpä mustasukkaisuuden, millä tapani oli lähetyssaarnaajaa katsella hänen lukiessaan näitä pieniä tervehdyksiä, jotka eivät mitään merkillistä sisältäneet -- kentiesi vaan mainitsivat, että yhdeksän kymmenestä kääntyneistä oli taaskin luopunut -- mutta jotka todistivat, että lempiväinen sydän yhäti hänen onneansa ajatteli, ja paljastivat mitä tuskallisimmalla tavalla minulle oman yksinäisyyteni. Kuka minusta, orporaukasta, huolisi, jolla ei avarassa maailmassa suojaa ei sukua ollut? Mutta näiden pikku kirjeiden lopussa ilmaantui aina joku ystävällinen viesti minulle, vaikka puettuna sanoihin, joita, keskinäistä ystävyyttämme muistellessani, pidin kylminä; ja tämä seikka mursi mieltäni ja teki minut niin varovaiseksi kyselemään entisen leikkikumppalini suhteita, että Arnold mahtoi pitää minua maailman kiittämättömimpänä veitikkana, jos hän ylipäänsä milloinkaan asiaa tuli aatelleeksi. Jos syvemmältä olisin tutustunut naisen sydämen mutkiin, niin olisinpa tulkinnut toisin tämän näennäisen kylmäkiskoisuuden ja tervehtinyt sitä parhaaksi liittolaisekseni. Monta kertaa, oleskellessani vanhan Pieter Dirksen-raukan luona, ratsastin Kagasin lähetys-asunnolle, ja joka kerta huomasin yhä vaikeammaksi kiskaista itseäni sieltä pois ilmaisematta tunteita, jotka nyt epäilemättä olivat minut valtoihinsa anastaneet. Annoinpa jo todella Arnold'ille vihjauksia tilastani; mutta, vaikka voin nähdä ett'ei aatos ollut hänelle vastenmielinen, ei hän kumminkaan lisännyt minuun rohkeutta puhua Minnalle, vaan antoi selvään saksalaiseen tapaansa minun ymmärtää, että miehellä, joka mieli tyttöä kosia omakseen, tuli ainakin olla koti hänelle tarjota.

Niin peitin sikseen kaikki ilmoitukset ja ryhdyin uljaasti työntekoon, enentääkseni maallista tavaraani, Osalla sitä rahaa, minkä olin saanut myydessäni entisen tilani Puhveli-virran rannoilla, hankin huoneenrakennus-aineita ynnä lasisia ikkunoita ja muita Etelä-Afrikan erämaissa sangen vähän tunnettuja sivistyksen mukavuuksia. Näitä tuon onnettoman salvumiehen, James Hanway'n, piti minua varten pystyttämän, ja kun kotini olisi valmis, olisin katsonut itseni oikeutetuksi pyytämään Minnaa sitä kanssani jakamaan.

Nyt -- kuinka olivat asiat kääntyneet? En suinkaan ollut hävinnyt mies, mutta kelpo osuus omaisuuttani oli karjaa, ja tämä nyt oli Tsulujen kynsissä. Toiveeni kodin perustamisesta olivat nyt himmeämmät kuin milloinkaan, sillä vihollisuus kuninkaan kanssa teki Eloya-vuoren seudut mahdottomiksi, ja vankkurini, niinkuin omaisuutenikin, olivat hajallaan pitkin heiniköitä.

Tämä kaikki oli tuskallista, mutta siinä ei mitään ollut, jota ei voinut korjata. Muutaman kuukauden hyötyisä vaihtokauppa korvaisi ryöstetyn karjani, ja Durban'issa saatoin ostaa uuden huoneen. Asia oli harmillinen eikä mitään muuta. Mutta kuka voisi antaa minulle takaisin kunnon Pieter Dirksen'in, jota olin isänäni oppinut kunnioittamaan? Mikä raha voisi henkiin herättää lempeän _Vroun_ ja hänen ruusuposkiset tyttärensä? Saattaisiko enää koko siirtokunta antaa mulle Karel'in jykevän kouran puristusta, tai hymyillä minulle niinkuin tuo vilkas Henrik naurahti Englantilaista Willeä?

Ei milloinkaan. Nuo karkeat, mutta uskolliset ja jalot sydämet olivat ikuiseksi laanneet sykkimästä. Aikaa, jonka olin heidän kattonsa alla viettänyt, voi nyt laskea vuosiksi; sillä välillämme ei ollut mikään tavallinen, viikon tahi kuukauden tuttavuus, vaan yhteisistä harrastuksista lähtenyt ystävyys, kestäväinen toveruus ja toivoakseni keskinäinen rakkaus. Nyt kaikki nuo yksinkertaiset ihmiset, paitsi kaksi, olivat menneet. Jos koettelemukseni olisivat tähän päättyneet, olivatpa ne silloinkin kyllin katkeria olleet; mutta Jumala oli hyväksi nähnyt lisätä toisen iskun, jonka rinnalla kaikki muut surut näyttivät kääpiöiksi kutistuvan. -- Minna Beidermann -- minun Minnani -- tyttö, jota kerran toivoin vaimokseni kutsua, oli vankina tuon metsäläis-lauman keskellä.

Minulle tuon "vankina"-sanan merkitys oli täysin selvä; oli mulla liiankin perinpohjainen tieto Tsulujen tavoista ja luonteesta kaivatakseni tulkkia, joka tämän sanan sisällön olisi selvittänyt, Pikemmin, ajattelin, olisi hän vaikka saanut jakaa kunnon Hollantilaisen kohtalon, kuin jäädä henkiin joutuakseen raakalaisen metsäläis-oikkujen leikkikaluksi.

Näitä mietiskellessäni tunsin käden laskeuvan olalleni, ja ympärikääntyen havaitsin Ulan seisovan edessäni. Vastustamattoman raivon tunne valtasi minut nähdessäni sen miehen, joka yhdellä ainoalla ajoissa lausutulla sanalla olisi voinut estää tapaturman, ja nyt aloin syytää virtana julkeimpia sadatuksia sekä mättää solvauksia kasvinveljeni pään päälle; ja ihmettelinpä jälkeenpäin, ett'ei hän pistänyt mua hengettömäksi assegailla, joka hänen kourassaan vapisi. Mutta hän vaan kuunteli minua levollisesti, ja vasta kun kiihkoni oli laimistunut, hän vastasi:

"Nohemu ja äitini ovat minulle yhtä kalliit, kuin ikänä valkean papin tytär teille. He ovat toivoakseni päässeet pakenemaan; miksi ei Enamela[12] -- nimitys, jolla Minnaa maan-asukasten kesken mainittiin -- miksi ei Enamela olisi heitä seurannut? Hän oli hyvä Nohemulle ja Landelalle, jotka kumpikin luultavasti häntä olivat varoittaneet. Veljeni tekee oikeammin yrittäessään löytää kadonneita, kuin tehdessään mielipahaa ja minua sadatellessaan".

Katumus oli seurannut mieletöntä puuskaustani; sillä mikä oikeus oli mulla odottaa, että Tsululainen, kaikkien sukukuntansa intohimojen ja ennakkoluulojen vallitsema, saattaisi luontoansa minun tähteni muuttaa? Heikko valonsäde alkoi jo tunkea pimeään, tullen siltä suunnalta josta kaikkein vähimmin toiveita tiesi odottaa; ja hetken asiaa arveltuani ymmärsin, ett'ei Ula milloinkaan päästänyt suustaan tätä syrjäviittausta, ell'ei hänellä olisi ollut päteviä syitä pitää sitä todennäköisenä. Syvä murhe, jota tunsin, mahtoi kasvoistani näkyä, sillä uudelleen hän lempeästi laski kätensä olalleni ja lausui: "Rohkeutta, Kuta, niin kyllä ne löydämme. Te arvelette minun syykseni, että onnettomuus tapahtui; mutta miksikä minua soimataan, kun ei multa neuvoa kysytty? Nyt ajatelkaamme kuinka kadonneet takaisin saamme".