Chapter 6

Hottentotti oli milt'ei kivettynyt kauhistuksesta, kun Tsulujen sotahuuto keskeytti hänen kerskailevan puheensa. Mielellään olisi hän vielä kerran ollut hempukkoineen ja pulloineen Utrechtin kapakkahuoneessa, jossa hänen oli tapa päästä huonosti ansaitusta palkastaan; mutta kaikki pakoonpötkimisen toivo oli ollut ja mennyt; jos hän mieli henkensä säilyttää, hänen täytyi liittää kohtalonsa tovereihinsa; ja niin pelkästään epätoivoisen rohkeuden innostamana hän otti osaa puolustukseen, laukaisten suunnatonta luikkuansa kiitettävällä säännöllisyydellä, vaikka tosin pelkäsi liiaksi Tsululaista assegaita, uskaltaakseen itseänsä lähelle ampumareikää tähtäämistä varten. Kun vihollinen oli tehnyt viimeisen uljaan vaikka onnettoman rynnäkkönsä, Hottentotin rohkeamielisyys paisui ihmeteltävään mittaan; ja kun raju-ilma nousi sekä päällekarkaajat lopullisesti pakenivat, niin astui hän sankarin katsannolla Pieter-ukon luo ja ehdoitteli uhkeasti, että hän saisi johdattaa uloskarkausta haavoitettuja ryöstämään.

Boeri oli kova mies, ja Englannissa olisi häntä katsottu raa'aksi -- kentiesi julmaksi Kafferilaista palvelusväkeänsä kohtaan, mutta tämä ehdoitus, tullen siltä puolen kuin tuli, viritti kaiken hänen vihansa, ja selvästi ymmärrettävällä Hollannin kielellä hän haukkui Korneliuksen suut, silmät ja korvat täyteen, soimaten häntä häpeemättömäksi, verenjanoiseksi roistoksi.

Suuresti äkeissään Hottentotti vetäytyi entiseen vartijapaikkaansa. Silloinpa hoksatessaan erään raajarikkoisen, saamattoman Tsululaisen, joka ryömiskeli pois, hän työnsi mahdottoman aseensa ulos ampumareiästä ja tähtäsi vakavasti tuota viallista raukkaa; mutta Landela, joka sattui huomaamaan hänen yrityksensä, tölmäisi pyssyä ja esti hänen aikeensa, huutaen ääneensä meitä avukseen.

Ukkoisen yhtämittainen jylinä upotti imettäjäni äänen kuulumattomiin; mutta voima, varmempi ja mahtavampi kuin mikään inhimillinen toimi, olikin estämässä tuota irstaan julmuuden tekoa. Pitkäveteinen kiljahdus kuului jyrisevän ukkoisenkin ylitse, ja paikalle saavuttuamme asiasta selkoa saamaan, näimme vanhan Landelan pitelevän käsiänsä sokaistuilla silmillään ja kirkuvan suuressa tuskassaan sekä Hottentotti Korneliuksen venyvän hänen jaloissaan, hengettömänä kuin pölkyn. _Roer'in_ ylöspistävä piippu oli vetänyt ukkoissähkön, joka iski kuolijaaksi pyssyn omistajan ja täydellisesti sokaisi silmät Landela-raukalta, joka juuri silloin hallitsi tuota kuollutta miestä kyynäspäästä.

Naiset taluttivat hellästi vanhan imettäjäni pois ja hakivat sellaisia yksinkertaisia lääkkeitä, lieventääkseen hänen vaivojansa, kuin melskeessä ja sekamyllyssä voi löytää. Mitä Korneliukseen tulee, mainitsen hänen kuolemansa johdosta omituisen asianhaaran. Tutkiessamme hänen ruumistansa, emme voineet havaita pienintäkään merkkiä, joka olisi osoittanut kuinka hän loppunsa sai. Tukka, vaatteet ja iho olivat yhtä koskemattomat; mutta vetäissämme vainajan saappaat jaloista, havaitsimme, että ne olivat rääpäleiksi revityt. Ja vankkurien pohjat, joiden kautta leimaus iski, olivat niinikään muruiksi mureutuneet. Mutta ilman tuota huumaavaa rankkasadetta olisivat ajoneuvot arvattavasti syttyneet palamaan.

Tämä tapaus murehdutti minua suuresti, sillä pidin hellästi vanhasta imettäjä-raukastani ja hänen voivotuksensa koko loppupuolen yötä täytti sydämeni syvimmällä säälillä. Suloinen Minna Beidermann, jonka käsi oli hempeämpi ja pehmoisempi, kuin _Vroun_ tai tämän tyttärien -- vaikka en tällä lausunnolla suinkaan tarkoita minkäänlaista halveksimista noita oivia naisia kohtaan -- hoiteli kärsivää vaimoa tämän ikuisen pimeyden ensimäisinä hetkinä, kehoittaen häntä olemaan hyvillä mielin ja tuhannella hellällä pikku palveluksella koetellen saada tuota pakanallista potilastansa tottumaan onnettomuuteen, joka hänelle oli tapahtunut. Myöskin Nohemu teki kaiken, mikä hänen voimassaan oli, lieventääkseen vanhan vaimon kärsimyksiä, ja Ulaa asia niin tyrmistytti, ett'ei vähään aikaan kyennyt sanaa sanomaan.

Lukija luultavasti arvellee sen johdosta, mitä yllä mainittiin, että tarpeetonta on kertoa jonain tavattomana seikkana sitä, mikä itse asiassa on ainoastaan luonnollista tunnetta. Mutta luonnollinen hellyys on sangen usein tykkänään outo metsäläis-heimoissa; niinkuin useat metsän-eläimet, niinpä hekin hylkäävät vialloisen henkilön keskuudestaan ja heittävät ikäkulun tai voimattoman vitkalleen nääntymään nälkään ja puutteesen. Sepä ainakin on tapana Tsulujen kesken. Kun joku ihmisraukka tulee liian vanhaksi työhön kyetäkseen, ajetaan hän säälimättä pois heiniköille siellä nälkään kuolemaan tai muuten päivänsä päättämään niinkuin itse parhaaksi näkee. Armahtavaisuus tai sääli sanan meikäläisessä merkityksessä on tuntematon kansakunnalle kokonaisuudessaan; ja lempeätä päällikköä, joka kraal'issansa elättäisi yhdenkin hyödyttömän kidan, pitäisi hänen heimonsa tuskin hullua parempana. Onneksi tässä ihmis-rodussa löytyvät yksilöt toisinaan osoittavat syvempää tunnetta ja kunnioitusta vanhuutta ja kurjuutta kohtaan, ja näiden lukuun voin mielihyvällä laskea niin Ulan kuin Nohemun; mutta kokonaisuudessaan katseltuina ovat Tsulut sydämettömiä raakalaisia, syvästi itsekkäitä jokaisessa elämänsä teossa, katselevat armahtamatta muiden kurjuutta sekä näyttävät todellista ja peittelemätöntä huvia kuolevan ihmisen tai luontokappaleen kipuja nähdessään. Tämä on julma kuvaus kokonaisesta kansakunnasta; mutta heidän entinen ja nykyinen historiansa, heidän rangaistus-keinonsa, samoin se pitkällinen tapa, millä viheliäisiä ja viattomia raavaitaan teurastavat, -- kaikki on omiansa todistamaan sanojemme totuutta.

Hitaasti ja vaivalloisesti yön pitkät hetket siirtyivät, sillä vaikka tuskin varoimme uutta rynnäkköä ennen päivänkoitetta, ei kumminkaan kukaan saanut unta silmiinsä. Raju-ilma oli liian ankara kauvan kestääkseen, ja vähän aikaa sen jälkeen kuin ukkoisen viimeinen jyrähdys oli kuollut kuulumattomiin, pilvetkin hajaantuivat ja tyyneesti loistivat _laageriimme_ tähdet, joiden tuikkeessa saatoimme eroittaa kaatuneiden maan-asukasten ruumiit, mutta emme nähneet vilaustakaan heidän vielä hengissä olevista kumppaleistaan. Se oli kamoittava, surkea valvominen, eikä yksikään meistä, joka elävissä hengin pääsi seuraavista tapahtumista, ikinänsä voinut unhoittaa tätä yötä, jonka vietimme kuoleman ja surmattujen metsäläisten piirittäminä.

Kauvan ennen kuin päivä sarasti, oli joka mies asemallaan; mutta kun aurinko, nopeasti kohoten karkoitti pimeyden, ymmärsimme, ett'ei mitään sen enempää valppautta enää kaivattu. Vihollinen oli paennut.

Niin pian kuin lisääntyvä valkeus saattoi etäiset esineet näkyviin, silmäili Pieter-vanhus poikineen tuskallisesti karjankraal'iin päin, josta ei ollut aina rynnäköstä alkain kuulunut yhtäkään noita tavallisia mylvinnöitä ja ammomisia. Totta kyllä, että elukkain äänettömyyteen saattoi olla syynä rajuilman vaikuttama kauhistus, mutta nousevan auringon valossa havaitsimme nyt että asian laita oli kokonaan toinen. Ei yksikään vanha hupsu lehmä enään ammunut lemmitylle vasikalleen siitä yksinkertaisesta syystä, että kraali oli tyhjä. Edellisenä yönä niin Boerit kuin minä olimme olleet uhkeain laumain omistajina; nyt ei sarvea, ei sorkkaa ollut nähtävänä.

Pieter Dirksen oli noussut vankkurien katolle, josta hänellä oli laaja näkö-ala ympärillä olevan tasangon ylitse. Vitkalleen ja äänetönnä astui nyt tuo vanha maamies alas, jolloin hänen vaimonsa ja tyttäriensä sanattomat kyyneleet häntä kohtasivat; sillä vaikka me kaikki tällä aikaa olimme huomanneet vahinkomme koko laajuuden, niin eipä kukaan tohtinut julkaista pahoja uutisia naisväen korviin. Monta myötä- ja vastamäkeä oli tuo jämeämielinen vanhus elonsa ahteisella polulla kohdannut; useammasti kuin yhdesti hän oli pannut härkänsä valjaisin ja jättänyt sen seudun, jossa oli toivonut saada levossa päivänsä päättää, sekä pelvotonna etääntynyt kesyttömille heiniköille etsimään vapautta, jota hän niin hartaasti halusi. Mutta silloinkin, vaikka hän kotinsa heitti, hän vei kumminkin karjalaumansa myötänsä. Jos jätit hänelle karjaa, hän uljaasti olisi matkaillut maailman halki tuoreita laitumia etsimään. Nytpä taaskin oli maailmalle samoominen; mutta tällä hetkellä se oli enemmän kuin mureellista: köyhyys se oli, joka häntä vasten irvisteli, -- ja kun Pieter Dirksen tapasi jälleen perheensä, tunsi hän olevansa hävinnyt mies.

Ja kuinka vanha mies kohtasi tämän rusentavan iskun? Mielinpä sen teille kertoa.

On ollut Englantilaisten kirjailijain tapana ajaa monenkaltaisia syytöksiä näitä ihmisiä vastaan, moittia heidän raakuuttaan, heidän ahneuttaan, heidän siivottomuuttaan sekä sitä sitkeätä yksipintaisuutta, jolla vanhan-aikaisissa tavoissaan riippuvat, ja kuvata monta muuta jyrkkää piirrettä, joiden tarkoitus on tehdä tuota kärsivällistä eikä ylen älykästä ihmissukua ylenkatseen ja naurun alaiseksi. Soimauksissa saattaa olla joku eine tottakin, eikä ole aikomukseni, ei edes halunikaan, väittää niitä perättömiksi. Mutta sen sanon, että moni niistä henkilöistä, joiden hienotunteisuutta Boerien karkeat vaatteet, yksinkertainen ravinto ja alkuperäiset tavat loukkaavat, voisi ilman haittaa mennä nöyrän tyytyväisyyden oppiin juuri samojen ihmisten tykö, joita vakuuttavat halveksivansa. Tosin ovat nuo vanhan-aikaiset Hollantilaiset omituisia ulkonaisissa käytöksissään; mutta heidän keskuudessaan asuu luja uskonnollisuuden tunne, vaikka ne, jotka eivät ole heidän seuraansa kodistuneita, mahdollisesti eivät sitä ole unissaankaan aavistaneet; sillä Boeri ei tuo uskontoansa näytteille eikä tiedä mitään noista pikkulahkolaisuuksista, jotka enimmissä sivistyneissä maissa hankkivat innokkaille kirkonkävijöille niin oivan tilaisuuden pöyhistellä omalla vanhurskaudellaan ja tuomita toisin ajattelevat ijankaikkiseen kadotukseen. Boerien uskonto ilmaantuu lujassa luottamuksessa Jumalaan, joka kantaa hyviä hedelmiä ja jalosti tukee häntä kun kaikki muu apu on poissa. Ja tämä tunne se oli, joka innosti Pieter Dirksen'in tavallisesti tympeitä kasvoinjuonteita. Astuen vaimonsa luo hän kumarsi valtaisen ruumiinsa suudellakseen lempeästi hänen otsaansa, ja lausui:

"Vaimo, Jumala on hyväksi nähnyt minua kovasti koetella; ja vanhoilla päivilläni olen hävinnyt mies. Mutta ottaessaan maallisen tavarani hän on jättänyt mulle sinut ja perheemme; ja senvuoksi, Maaria, emme saa napista. Älkää itkekö, tytöt, vaan laittakaa suurus valmiiksi; lähin tehtävämme on koettaa löytää kadonnutta karjaamme".

En tiedä, mitä muut ihmiset tästä puheesta aatellevat, mutta minun puolestani saakoon se mies, joka näin puhui, monet pikkuvirheensä anteeksi.

6:des Luku.

Onneton liikunto.

Lyhyen neuvottelun perästä päätettiin, että kaksi miestä lähetettäisiin tiedustamaan oliko vihollinen lopullisesti peräytynyt, vai eikö; ja satuloittuaan ratsunsa Karel ja Jan Dirksen läksivät tässä tarkoituksessa matkalle; meidän tulevaiset liikkeemme riippuisivat sitten heidän tuomistaan tiedoista. Ula olisi ollut paras mies tähän toimeen, sillä itse ollen maan-asukas hän oli tottunut kansakuntansa viekkauksiin ja petollisiin sotajuoniin; mutta Pieter-ukko luotti täysimmässä määrässä poikiinsa, ja hänenpä käsissään oli asioiden ylimmäinen johto.

Kahden tunnin kuluttua nuorukaiset palasivat, eivätkä, meidän hämmästykseksemme, yksinään, sillä he ajoivat edellään viidenviidettä lukuista härkälaumaa, jonka lähemmä tultuansa tunsimme olevan suurimmaksi osaksi eilisiä vetohärkiämme.

Vastaukseksi huolekkaisin kysymyksiimme kertoi Karel, ett'ei ainoatakaan elävää Tsulua ollut likitienoilla. "Silminnähtävästi ovat tuliluikkumme panneet nuo roistot ahtaalle", hän jatkoi, "ja murtunein mielin ovat ne vetääntyneet takaisin, tyytyen kraal'ista löytämäänsä karjaan. Helposti saattaisimme nämätkin löytää, jos rivakasti toimeen ryhdyttäisiin. Satuloidaan hevoset, isä, ja ajetaan viipymättä takaa. Joka minuuti on tällaisessa tilassa kallis".

"Enpä voi käsittää, kuinka niin näppäriltä rosvoilta olisi koko karjan arvollisin osa jäänyt huomaamatta", sanoi varovasti Pieter-ukko. "Jos te kerran saatoitte parissa tunnissa hoksata työhärkämme, niin täytyihän Tsuluillakin olla tieto niiden olopaikasta. Karel, tää juttu ei tule hyvältä".

"Ei ole yhtä ainoata eläväistä musta-ihoista peninkulmain päässä meistä", lausui nuori Boeri uudestaan; "ja ne eivät juhtalaumaa äkänneet siitä syystä, että eilen päästettyämme härjät valjaista ajoimme ne heiniköille, kun sitä vastoin muut elukat pistimme kraal'iinsa. Koko juttu on täydelleen selvä, ja minun tuntoni on, että vihollinen, saatuaan kelpo todistuksen meidän taisteluky'ystämme, on heittävä saaliinsa, jos takaa-ajettaisiin".

Vieläkin vanha uudistalokas näytti epäilevän, ja vaikea on sanoa, kuinka hän olisi asian ratkaissut; mutta uusia apujoukkoja tuli tanterelle Karel'in arvelujen avuksi, ja vanhus havaitsi olevansa sellaisessa vähemmistössä, että hän oli pakoitettu väistymään, vaikka tämä nähtävästi oli kovin hänen mieltänsä vastaan. Ensin _Vrou_, joka tarkasti oli kuunnellut, puuttui puheesen, kuullessaan että vielä oli jäljellä toivonsäde saada karja takaisin, ja ahdisti miestään ottamaan poikansa neuvon korviinsa sekä pelastamaan heidän omaisuutensa; Loviisa ja Elisabet, vaikka kunnioitus esti heidät suutansa avaamasta, liittyivät äitiinsä äänettömillä, mutta selvillä rukouksillaan. Minä rohkenin suoraan vetää yhtä köyttä Karelin kanssa, sillä päätöksen seuraukset olivat minulle suuri-arvoisia; ja niin Minna kuin isänsä näyttivät kuin olisivat arvelleet, ett'ei käsillä olevaa tilaisuutta sopinut päästää menemään. Yksi ainoa koko joukossa näkyi suostuvan vanhan Dirksen'in tuumin; mutta kun hänen ajatustaan ei suorastaan kysytty, oli hän liiaksi ylpeä tyrkyttääkseen sitä muille: tämä yksi oli Ula.

Mutta lukuisasta vasta-enemmistöstään huolimatta kesti Boeri kumminkin, kunnes Henrik, hänen nuorin, lempipoikansa, joka voi liikkua isänsä suhteen vapaammin, kuin toiset unissaankaan olisivat uskaltaneet, puheli vanhukselle heidän edessään olevista synkistä näköaloista, jos karja auttamattomasti olisi menetetty, sekä katumuksesta, joka vastaisuudessa lisäisi kovan onnen katkeruutta. Silloin vanha _Boortrekker_ myöntyi, ja kun hänen suostumuksensa oli saatu, ryhdyimme jakamaan lukumäärämme niinkuin tarpeellista olisi.

Vaikka Pieterin myönnytys oli niin sanoakseni hänen käsistänsä kiskottu, ei hänessä kuitenkaan ollut tuota pikkumielisyyttä, joka saattaa heikon luonteen etsimään tappionsa korvausta rääkyilevissä ennustelmissa ja harmittavissa salavihjauksissa. Jos tässä patriarkallisessa yhteiskunnassa isä olisi sanonut "seis", eipä silloin yksikään olisi uskaltanut edes ajatella tottelemattomuutta hänen mahtisanalleen, epäili sitten tämän oikeutta kuinka paljon tahansa; niinpä, kerran annettuaan suostumuksensa, hän toi esiin kaiken kokemuksensa ja tietonsa tuon uuden tuuman hyväksi.

"Emme voi täällä viipyä", hän sanoi, "useammastakaan syystä. Ensiksi, täällä ei ole vettä; toiseksi, maan-asukasten ruumiit tekevät leiripaikkamme mahdottomaksi asua; kolmanneksi, koska koti ja karja kumpikin ovat mennyttä kalua, ei ole suorastaan pienintäkään syytä seisoskella tällä paha-enteisellä paikalla; ja semminkin kun olemme löytäneet tarpeeksi härkiä, voidaksemme kuljettaa neljät vankkurit kuudesta. Nytpä on edessämme kaksi tehtävää. Meidän tulee nähdä naisväkemme turvallisessa paikassa, ja meidän tulee löytää karjamme. Viimemainittuun tarkoitukseen riittää vähintäin neljä miestä, ja minä ehdoittelen että näiksi rupeavat William Thornton, Edward ynnä Jan, sekä Ula oppaaksi. Karel, Henrik, Englantilainen Hanway, Adam ja minä, me panemme valjaisin ja teemme siirtoa Utrecht'iin päin, asettuen öiksi _laageriin_ ja pitäen tarkkaa silmää. Jos pastorilla ei ole mitään vastaan, jos hän tahtoo jättää tyttärensä meidän huostaamme, voipi hän itse matkustaa Utrechtiin niin väleen kuin hevosen kaviosta kerkiää, ja ilmoittaa asianomaisille tapahtuneista väkivaltaisuuksista. Ei niin, että sieltä paljokaan apua olisi toivomista", hän jatkoi Hollantilaisen koko närkästyksellä sen johdosta että suuri Britannia äsken oli omakseen anastanut Transvaal'in. "Meidän oma _Feld cornet'imme_ olisi ko'onnut miehensä ja ratsastanut meille apuun; teidän kallis-arvoinen kansanne, Wille, on lähettävä pitkän julistuksen, jossa huomautetaan kuinka ilkeätä on katkaista kaulat naapureiltansa ja sitten ryöstää heidän omaisuutensa. Meneepä aika läjä paperia pilalle, ennenkuin mokoma roska minulle tuo takaisin ainoata sorkkaakaan. Oli miten oli, sellainen on tuumani, pojat; mitä siitä arvelette?"

Se näytti oivalliselta; parempaa toden totta ei olisi löytänyt. Sydämessäni olin suuresti äkeissäni siitä, ett'ei vanha Boeri ollut minua valinnut seuraamaan vankkureita, jotka Minna Beidermann'issa sisältivät paljoa mahtavamman kiinnekkeen, kuin kaikki maallinen omaisuuteni; mutta kelpo isäntäni tarkoitti nähtävästi antaa minulle kunniapaikan ja ylpeys esti minua pienintäkään vastenmielisyyttä näyttämästä; mutta salaisesti kadehdin Karel'ilta ja Henrik'iltä heidän asemaansa naisten ritareina.

Sittenkuin yksissä voimin ja suurella rehkinällä olimme saaneet härjät valjaisin, poltimme Korneliuksen ruumiin sen paikan keskelle, jolla _laagerimme_ oli ollut, ja harvasanaiset mutta sydämelliset jäähyväiset jätettyämme, vankkurit vierivät raskaasti pois heinikköjen ylitse, kun sitä vastoin se osuus, jonka johtajana minä olin, teki tiedustusretken siihen suuntaan, minne arvelimme ryöstetyn karjan ajetuksi. Kahdet minun vankkureistani, ne, jotka sisälsivät uuden asuntoni rakennukseen tarpeellisia kapineita, jätettiin täksi erää; ja saatanpa hyvin heti paikalla mainita, ett'en ikipäivinä sen koommin löytänyt vankkureita enemmän kuin niiden sisällystäkään.

Me kuljimme hiljaista menoa, Eurooppalaiset ratsain, Ula jälkijoukkona jalkaisin. Paitsi aseitaan, jokainen ratsastaja kuljetti muassaan jauhopussin sekä pullollisen punaista paloviinaa; muuten oli olomme tykkänään sen metsänriistan nojalla, jota meidän onnistui ampua. Maan pehmoisuuden vuoksi ankaran sateen jälkeen ei ollut suurin vaikeata löytää karjan jälkiä; sillä paljoutensa kautta oli tämä jättänyt leveän raition, jota kokemattominkaan Bushmani[11] ei olisi kadottanut. Eteenpäin kulkiessamme havaitsimme, että elukka-raukkoja oli kaahattu edelleen suurella joudulla: muutaman _sprint'in_ luona seisoi kaksi lehmää vajoontuneina mutaan, josta eivät kyenneet nousemaan, vaikka yhä väliin tekivät vimmatuita ponnistuksia. Tsululais-rosvot olivat näet heittäneet kurjat kuolemaan pitkällisiin tuskiin, josta me ne päästimme luodin aivojen puhki ampumalla. Monta kertaa kuljimme kaatuneiden luontokappalten ohitse, joiden läpitse oli assegailla pistetty ja niin heitetty tuskissaan hirnumaan. Tämän vallattoman menetyksen näkö ärsytti meitä ylen määrin; ja kun Edward Dirksen taas tapasi jonkun mielihiehonsa, jonka perääntyvä joukko oli julmasti runnellut, hän vannoi ryöstäjille kauheinta kostoa.

Vaikka annoimme mennä niin joutuisasti kuin seudun laatu myöten antoi, ennätti yö meidät kumminkin, ennenkuin karjan saavutimme, ja niin viisaus kuin hevostemme ynnä omakin uupunut tilamme käski pontevasti meitä seisattumaan. Valiten sopivan leiripaikan vähän matkaa muutamasta _sprint'istä_, riisuimme satulat ja viritettyämme iloisen valkean metsänpetojen peloittimeksi, keitimme ja söimme niukan illallisemme, leipää ja trapin paistia, jonka jälkeen Dirksen'it panivat pitkäkseen levähtämään, jättäen ensimäisen vartiovuoron Ulalle ja minulle.

Paikka, johon olimme yöksi sijaantuneet, ei ollut mikään turvallinen asema, sillä se oli laaksossa, syvän heinän ja risupensaston taajalta kattamassa, joka saattoi tarjota tarpeeksi suojaa vaikkapa tuhannelle Tsululais-soturille; ja ihan varma oli, että siinä kuhisi leijonia ja leopardeja, jotka väijyivät _sprint'ille_ saapuvia antiloopeja. Pedoista me viis välitimme, koska kelpo tulta ylläpitäissämme ne arvattavasti eivät uskaltaisi meitä hätyyttää; ja pääsyy, minkä vuoksi tässä päästimme ratsujemme satulat, oli se, että toivoimme saavamme jonkun sarvaan ammutuksi. Veden läheisyys oli myöskin tärkeä asianhaara, sillä päivä oli ollut kamalan kuuma, ja aurinko oli päivän pitkään paahtanut pilvettömältä taivaalta, niin että se olisi kuivannut kaikki viime-öisen rankkasateen jäljet siinäkin tapauksessa, että raju-ilma olisi ulottunut meidän nykyiselle asemapaikallemme saakka, joka ei kumminkaan näyttänyt olevan asianlaita, koska sellaiset puuskaukset useimmiten rajaantuvat ahtaasen piiriin. Musta-ihoisista ei mitään pelkoa ollut, sillä olimmehan hyvissä aseissa, eikä ollut meillä mitään karjanmoista, joka olisi niiden halua nostanut, vaikka yksi tai toinen olisikin lähitienoilla ollut, mikä ei ensinkään luultavaa ollut.

Olin huomannut, että pitkin päivää kasvinveljeni oli masentuneen näköinen; mutta syyksi siihen arvelin tuota kauheata tapaturmaa, joka hänen äitiään oli kohdannut. Nyt kun olimme kahden kesken, -- sillä Dirksen'ien raskaat henkäykset todistivat, että uni oli heistä voiton vienyt -- kysyin häneltä tuon alakuloisuuden aihetta; sillä vaikka Ula olikin etevä ilmiö kansastaan, niin eipä ollut hänestä mennyt rahtukaan heimon metsäläis-luonteesta, johon rakkaimpienkin olentojen kärsimiset eivät pysyväistä jälkeä jätä. Että hellyys vanhaa Landelaa kohtaan saattaisi hänet murheelliseksi tämän läheisyydessä, sen helposti käsitin; mutta että samaa kestäisi useampia tunteja -- ja päälliseksi juuri kun oltiin vihollista takaa-ajamassa -- se suoraan sanoen minua hämmästytti.

"Murheeni", hän vastasi, "ei ole luonnoton, kun ajattelen että ne, joista vast'ikään erosimme, matkustavat kohti tiettyä kuolemaansa".

"Mitä pirua tarkoitat?" huudahdin tuskastuneena, sillä luulinpa että ystäväni taas uumoili noita vanhoja taika-uskojansa, joista sydämestäni olin toivonut hänet ikipäiviksi parantaneeni; että hän unissaan oli nähnyt linnun liitävän ovensa editse, havainnut nukkuvan käärmeen tai jonkun muun niistä järjettömistä pahan-onnen enteistä, joissa Tsululaiset yksipintaisesti riippuvat kiinni. "Mikä on tarkoituksesi? Oletko syönyt munan" -- taaskin yksi heidän taikaluuloistaan -- "vai mitä?"

"En", hän vastasi, minun pistopuheestani huolimatta; "Lumba on paljoa älykkäämpi mies kuin te valkoiset ihmiset näytte uskovankaan. Hän on paulan virittänyt ja te olette suvainneet avoimin silmin oikopäätä syöstä siihen. Kyllä olen Nohemulle asian sanonut, ja hän pelastaa äitini. Te olette täällä minun kanssani, ja niin voin teistä pitää vaaria; vanhasta Boerista ja hänen perheestään en sen enempää lukua pidä, mutta sydämeni on heidän tähtensä raskas".

Helppo on ymmärtää kuinka syvästi levottomaksi nämät sanat saattoivat minut ja samassa kiukuttivat minua niin, että ainoastaan lujasti itseäni hallitsemalla saatoin olla puhkeamatta katkeriin soimauksiin sitä miestä vastaan, joka oli antanut meidän joutua niin perinpohjaisen petoksen uhreiksi, vaikka yksi ainoa sana hänen suustaan olisi silmämme avannut. Mutta minä tunsin Kafferilaisen luonteen täydellisesti; tunsin, että solvaukset minun puoleltani tekisivät pahan vaan pahemmaksi; ja niin suuttumustani hilliten, aloin kysellä Ulalta mitä syitä hänellä oli kamaliin ennustuksiinsa. "Valkoinen vanhus katsoi asian kerrassaan läpitse", hän vastasi. "Hän näki, ett'ei suuri, karjaa himoova soturilauma, jota päälliseksi pa'on häväistys karvasteli, olisi ilman tarkoituksia jättänyt jälkeensä neljää oivallista härkävaljakkoa, silloin kuin olivat perääntyvinänsä. Eipä kaivata mitään ennustuskykyä arvaamaan, että Lumba oli ne jättänyt jälkeensä aikaansaadakseen _trek'in_, jolloin, kun kerran _laageri_ olisi purjettu, hän voisi aukeilla heiniköillä käydä vankkurien kimppuun ja korvata äskeisen tappionsa. Vanhalla miehellä oli kyllin älyä oivaltaakseen asian; mutta te veitte voiton hänen mielipiteistänsä".

"No, mutta Jumalan nimessä, jos tämän tiesit, miksi et sitten puhunut, tai edes tehnyt jotain merkkiä varoittaaksesi meitä?" kysyin minä.