Chapter 3

Päästäkseni näkemästä hirmu-tapausta, jota en voinut estää, käännyin puoleksi poispäin, pistäen joutuun uusia patruunia pyssyyn; mutta äkkinäinen huudahdus sai minut uudelleen katsahtamaan surkealle näkymälle, jolloin suureksi hämmästyksekseni näin vanhan Boerin vielä pystyssä ja ravistamassa uutta sankkiruutia vanhaan luikkuunsa yhtä kylmäverisenä, kuin jos leijonan asemesta tavallinen kotikissa olisi ollut muutaman kyynärän päässä hänestä. Peto seisoi, etukäpälä erään tumman esineen päällä, karjuen hurjasti ja ruoskien maata hännällänsä; mutta nytpä jymähti Pieter-ukon tuliputki, jymähti kuin kanuuna, ja maahan vaipui leijona, kallo lävistettynä.

Mielessä epämääräinen pelko siitä, kuka uhrina olisi, riensin auttamaan hämmästymätöntä Boeria, joka veti kasvinveljeni kaatuneen pedon alta.

"Hän pelasti henkeni", sanoi uutistalokas; "hyökkäsi päälle vastustaakseen leijonaa ja syöksi assegain sen rintaan. Poika parka! Pelkäämpä, että hän on mennyt mies".

Minä olin kumartunut Ulan tunnottoman ruumiin ylitse ja koroitin käteni hänen sydämmensä kohdalle.

"Se vielä sykkii; hän elää", huusin. "Antakaa minulle pullo, Henrik; ehkä saamme hänet pelastetuksi".

Eikä hän ollutkaan kuollut; olipa kummallista kyllä sanoa, aivan vahingoittamaton, lukuun ottamatta ankaraa iskua oikeaan olkapäähän ynnä kauheata täräystä. Oliko sitten hänen odottamaton rynnäkkönsä eläintä vastaan tätä niin tyhmistyttänyt ja hämmentänyt, sitä en tiedä, mutta kuolettavan käpälän läimäys oli kohdannut koko voimallaan ystäväni leveätä kilpeä, kaataen hänet maahan sellaisella vauhdilla, että hän joutui tuiki tunnottomaksi; mutta tämä hänet pelasti kynsistä ja osittain myöskin ehkäisi iskun ankaruutta.

Tällä välin nuori Hollantilainen musta-ihoisten keralla oli tunkeutunut kahilasaareen tappamaan molempia pentuja, jotka he sieltä löysivät ja tuomaan pois pantterinpyytäjän tunnottoman ruumiin, jonka tapasivat hengettömäksi iskettynä. Hän vielä hengitti ja tilkkanen paloviinaa virvoitti häntä niin paljon, että saattoi tuntea meidät; mutta ei hän koskaan enää sanaa sanonut, sillä alapuoli hänen naamastaan oli reväisty pois, ja muutaman minuutin päästä miestä ei enää ollut.

"Sanokaa hänen vä'ellensä", lausui Pieter-vanhus minulle, viitaten Tsululais-sotureihin, jotka seisoivat ryhmässä päällikkövainajansa ympärillä -- "sanokaa kuninkaan henkivartiaston jäsenille, että aikomukseni oli yöksi antaa heidän johtajalleen vastaus sen jommankumpaisen ehdon suhteen, minkä Cetewayo oli eteeni asettanut. Nyt päätän, tämän kuolleen soturin läsnäollessa, ett'en milloinkaan heitä alttiiksi Ula'a enempi kuin äitiänsäkään. He tulivat minulta suojaa hakemaan, ja sen he saavatkin. Missäkään tapauksessa en heitä ylönantaisi, mutta nyt poika", ja hän laski jykevän kätensä kasvinveljeni olkapäälle, "on henkeni pelastanut, ja mielimpä näyttää hänelle, että Hollantilainen ei hyvää työtä unhoita. Mennään kotia, pojat, ruo'alle; minun on nälkä".

3:mas Luku.

Itsevaltias neuvostossaan.

Cetewayo, Tsulujen kuningas, oli haarem'issaan (vaimolassa), Umpongenissa olevassa suur-kraal'issa. Hänen ympärillään oli kaikki, mitä olisi luullut yksinvaltiaan sydämmen saattavan halata. Siin' oli vaimoja ja jalkavaimoja viljalta, valmiina silittämään kuninkaallista otsaa, jos liian lukuisat olvihaarikan kallistukset saisivat tynnyriseppiä ohimoihin; siinä kolme rykmenttiä sotureita, joiden tarkoitus oli hyppiä hänen majesteettinsa edessä tahi jos verenvuodatus oli enemmän heidän herransa mieleen, nuo hyväset olivat valmiit piirittämään ja teurastamaan naapuri-kraal'in asukkaita taikka tekemään mitä muuta julmuutta hyvänsä, jota tirannin oikullinen mieliala saattaisi hänen käskemään. Olisipa luullut, että Cetewayo tällaisissa suhteissa olisi ollut onnen poika. Mutta niin ei ollut asia. Syvä tyytymättömyys pilveili kuninkaallisissa kasvoissa, ja sellaisten kurjain eläinten asema, joita velvollisuus kutsui hallitsijan läheisyyteen, oli kaikkea muuta kuin kadehdittava.

Viime aikoina olivat asiat käyneet vastoin suuren kuninkaan toiveita. Helppo oli hänen _Imbongo'nsa_[8] tervehtiä häntä "elehvantin vasikaksi", "lehmän pojaksi" ja "miesten ylentäjäksi"; mutta, vaikkapa myönnettäisikin tällaiset nimitykset asianmukaisiksi, ne eivät kuitenkaan tehneet minkäänlaista vaikutusta Delagoa lahdella oleskelevaan Portugalilaiseen kauppiaasen, joka, tuotettuaan häntä varten halvasta hinnasta runsaan lähetyksen takaaladattavia pyssyjä, nyt epäsi hankkia ampumavaroja muuten kuin mitä ylettömimmillä ehdoilla; ja ilman patruunia olivat aseet tietysti hyödyttömiä. "Elehvantin vasikkana"-olo ei kuninkaalle tuonut karjaa kauppiaan vaatimusten tyydykkeeksi, ja näkyipä enemmän kuin luultavalta, että hänen lopulta oli pakko eritä muutamista mieli-raavaistaan. Sitäpaitsi olivat ne miehet, jotka olivat Kotsia seuranneet, edellisenä yönä palanneet kuninkaan kraal'iin ja tehneet tiettäväksi hänen suosikkinsa kuoleman ynnä vanhan Pieter Dirksen'in kiellon jättää Landelaa enempi kuin tämän poikaakaan hänen käsiinsä. Kaikki nämät seikat yksinvaltiasta tuikeasti kiukuttivat, ja hänen kilvenkantajansa, jonka tehtävänä oli pitää suurta kilpeä herransa ja auringon välillä -- toimitus, joka antoi hänelle oivallisen tilaisuuden tutkistella kuninkaan kasvonpiirteitä -- näki kyllin selvään, että myrsky oli puhkeamassa, ja toivotti vaan hartaasti, että se lankeisi jonkun toisen pään päälle, kuin hänen omansa.

Tämän ohessa oli vielä kolmaskin seikka ilmaantunut itsevaltiaan mielenrauhaa häiritsemään, pieni, jokapäiväinen tapaus, jota tuskin kannattaisi mainita, ell'ei se olisi kääntänyt kuninkaan ajatuksia erääsen suuntaan ja vienyt päätöksiin, jotka minulle ja ystävilleni olivat ylen tärkeitä.

Lukija ehkä muistaa, että olin lahjoittanut kasvinveljelleni kaleidoskoopin. Tämä kalu joutui tietysti Ulan tuomion jälkeen Cetewayon käsiin ja käytettiin joksikin aikaa valtiaan joutohetkiä sulostuttamaan, mutta heitettiin vihdoin hänen lempivaimonsa, hänen nuorimman puolisonsa vartioittavaksi. Tumma kaunotar, käänneltyään syvimmällä ihmetyksellä putkea ylt'ympäri, joutui polttavan uteliaisuuden valtaan saada yht'aikaa nähdä useita noista kirjavista esineistä, ja arvellen että sisusta oli ajettu lukemattomia kuvia täyteen, hän koetti vetää niitä ulos, sillä seurauksella, että leikki kalu särkyi. Suurella viekkaudella oli nuori rouva pannut syyn erään aivan viattoman palvelusneitsyeensä niskoille, joka kuninkaan käskystä joutui julmasti ruoskittavaksi; mutta paitsi että kapineelle tapahtunut haitta äkäytti kuningasta, saattoi se hänet lähettämään kalun Saksalaiseen Lähetyspaikkaan sillä pyynnöllä, että pastori oitis panisi sen täyteen kuntoon. Tämän Arnold Beidermann ilman suurempaa vaikeutta tekikin; mutta tuodessaan onnettoman lelun takaisin, hän katsoi tilaisuuden sopivaksi sekaantuaksensa asiaan tytön puolesta, jota kuningattaren rikoksesta oli rangaistu, ja soimaeli siis itsevaltiaan vääryyttä ankarimmilla sanoilla, sillä uhri näet oli yksi lähetyskoulun entisiä opetuslapsia. Tämä seikka oli edellisenä päivänä tapahtunut ja karvastelipa vielä kuninkaan muistossa moite, jonka oli kaikkein neuvon antajainsa kuullen saanut pitää hyvänään. Niinpä, kuten ennen olen sanonut, Cetewayo'lla oli paljo kiukuteltavaa, ja vaikka hän nuuskasi kokonaisia kourallisia, ajaen lusikalla sitä tavaraa sieramiinsa ja vetäen sisäänsä niin suurissa määrissä, että kyyneleitä viljalta tippuili pitkin pöhöttyneitä poskipäitä, niin eipä tupakka-aine eikä ne ankarat siemaukset olvihaarikasta, joita hän nielaisi, voineet tyynnyttää myrskyistä mieltä, ja hänen kilvenkantajansa näki sisällisellä vapistuksella, että ennen tai myöhemmin rajuilman täytyi räjähtää.

Nytpä saapui _Imbongo_ tuomaan sanan, että joukot olivat taistelu-asennossa, sota-katselmusta odotellen, ja oitispa läksi kuningas pois, seurassaan poika, joka kantoi hänen nuuska-rasiaansa, sekä aivan kantapäillä kilvenkantaja, joka suurimmalla huolella piteli suojustintaan niin, ett'ei yksikään päivänsäde voisi tuohon jaloon herraansa sattua.

Cetewayon edellä kulki "Ylistäjä", virkamies, jonka velvollisuudet Eurooppalaisten silmissä ehkä näyttäisivät hieman hassumaisilta. Ensimmältä tämä juoksenteli pitkin tasankoa, heilutellen käsiänsä myllynsiipein lailla, ja kuroittaen kaulaansa kamelikurjen tavoin; sitten hän viskautui maahan nelinryömin ja mylvi äänellä, joka olisi sonninkin saanut kateudesta halkeamaan, väännellen ruumistaan monenlaatuisiin muotoihin, joiden hän arveli kuvaavan leijonan liikuntoja; viimeinpä tuo verraton toimitusmies nosti yhden käsivartensa korkealle ilmaan, köyristi koukkuun selkänsä ja rämpätti kimakasti, jolla kuvauksella hän koetti esittää elehvanttia; ja kun tämä hullunkurinen ilveilys tapahtui auringon kuumasti paahtaissa, niin tippui hiki raskaina karpaloina tuosta puolihullusta raukasta, jonka toimitus todentotta ei ollut mitään laiskan virkaa, se kun kysyi sekä suurta notkeutta että vaskenlujia keuhkoja; sillä joka kuvauksen jälkeen luikkaili _Imbongo_ kuninkaan arvonimiä, ylentäen hänet kaikkia maailman valtiaita korkeammalle, ja niin tykkänään kaikesta sielustaan siihen toimeen kiintyneenä, että kun Cetewayo vihdoin oli istahtanut jonkinmoiselle kannettavalle valta-istuimelle, vastapäätä sotureitansa, "Ylistäjä" lojui pitkänään maan tomussa, todellisen tahi teeskennellyn tunnottomuuden tilassa.

Rykmentit marssivat nyt hänen editsensä, jolloin joka soturi, herransa ohitse kulkeissaan, alensi kilpeänsä ja kumarsi otsaansa maahan. Silloin tällöin eräs päälliköistä osoitti jotain etevää soturia, jonka jälkeen pysäys tapahtui ja suosionalainen henkilö hyökkäsi ulos rivistä, näytelläkseen notkeuttaan usealla hypyllä ja loikkauksella, ihmeellisellä nähdä. Muuan vanhus-parka, jonka jänteitä ajan kourat olivat vähän kangistuttaneet, ei osannutkaan toimittaa tätä narripeliä hallitsijan mieliksi, ja joutui hetipaikalla viimemainitun käskystä säälimättä knob-kirreillä möyhittäväksi.

Sittenkun joukot olivat kulkeneet ohitse, määräsi kuningas, että yksi härkä oli teurastettava kutakin rykmenttiä varten, jonka jälkeen soturit, osoitettuaan kiitollisuuttaan pitkäveteisillä huudoilla, pistivät nuo tuomitut raavaat assegai'illaan kuoliaaksi, ja nytpä sotaväen katselmus oli päättynyt.

Virvoitettuansa itseään syvillä olvisiemauksilla, Cetewayo kutsui ko'olle neuvon-antajansa ja lausui julki ilman esipuheita ne eri syyt, jotka hänen mielensä rauhaa häiritsivät. Tätä Tsululais-senaatti kuunteli suurimmalla huomiolla, mutta tuomatta kuitenkaan esiin mitään keinoa, jolla vaikeudet saataisiin poistetuiksi. Vihdoinpa, kun kuninkaan muodosta alkoi näkyä selvään että äänettömyys oli katkaistava, lausui Nkungulu, ylimmäinen tietäjä, näin:

"Kuninkaalla on vihamies", hän alkoi, karjahtaen ympäri piirin, jonka jokainen jäsen tunsi maahan vaipuvansa petturin katseesta, sillä syytös tähän malliin tiesi omaisuuden ryöstöä, ell'ei kuolemaa. "Kuninkaalla on vihamies: katsokaamme ken pahantekijä on. Delagoan kauppias ei tahdo antaa Tsuluille ampumavaroja, ja ilman niitä meidän kansamme ei voi nielaista Brittiläisiä, jotka ovat tunkeinneet kuninkaan maalle ja suojelevat kuninkaan vihollisia. Nyt on asia, että tuo Portugalilainen ei koskaan olisi uskaltanut moiseen ryhtyä, ellei hänen mieltänsä olisi myrkytetty kuningasta vastaan. Ja kuka sen on saattanut tehdä? Nkungulu tietää sen; hän on pappi ja voi vainuta pahantekijän".

Neuvon-antajat katsahtivat toisiinsa kauhistuksella, sillä nythän oli tietty, että yksi heidän luvustaan mainittaisiin; mutta tietäjän tarkoitus ei ollutkaan syyttää ketään omasta kansakunnastaan. Hän katseli lähetyssaarnaajia, joille entinen kuningas-vainaja, Panda, oli antanut luvan asettua maahan asumaan, katkeralla vihalla, sillä nehän olivat useammassa kuin yhdessä tilaisuudessa koitelleet paljastaa niitä typeriä narrinkonsteja, joihin hän turvasi petoksiansa harjoitellessaan, eikä Arnold Beidermann ollut omalletunnolleen laskenut julistaa häntä kerrassaan roistomaiseksi petturiksi, joka lähimmäistensä kustannuksella etsi omaa parastaan. Usein hän oli käyttänyt koko vaikutusvoimaansa kiihdyttääkseen Cetewayoa, ennustellen nälkää ja kuivuutta, ellei vieraita maasta karkoitettaisi, mutta kuningas tunsi itsensä kykenemättömäksi ilman kruuti-aseita mittelemään voimiansa Eurooppalaisten keralla ja oli liian viisas ryhtyäkseen toimeen, joka ihan varmaan veisi hänet käsikähmään Brittiläisten kanssa. Äsken oli kumminkin runsas lähetys pyssyjä saapunut Tsuluille, ja noita välttämättömiä ampumavaroja vaan kaivattiin, että kuningas saattaisi olla aivan huoleton mahtavain naapureinsa vihojen suhteen. Ja että Cetewayon aikomus oli rikkoa rauha naapuriensa kanssa niin pian kuin hänen armeijansa olisi tarpeeksi varusteilla, sen tiesi noita-pappi; edellisenä päivänä hän oli ollut saapuvilla, kun Saksalainen lähetyssaarnaaja oli soimannut kuninkaan vääryyttä tämän rangaistessa viatonta henkilöä kuningattaren rikoksesta. Nkungulu näki, että herransa, tottumaton kun oli vähimpäänkin vastustukseen, oli juuri sellaisessa mielentilassa, jolloin pikkuinen viekas yllytys avaisi hänen korvansa jokaiselle syytökselle, jota valkoisia miehiä vastaan tehdä voitaisiin; ja tunnottoman metsäläisen koko kavaluudella hän nyt kerrassaan astui tarkoituksiansa täyttämään.

"Nkungulu voi haistaa pahantekijän", hän jatkoi, "mutta pahantekijä ei ole täällä"; -- huojennuksen huokaus pääsi kokoontuneiden senaatorien rinnoista, joka viekkaalta puhujalta ei jäänyt huomaamatta, hän kun tiesi, että pelko saisi muut vetämään yhtä köyttä joka jutussa, jonka hän katsoisi parhaaksi kutoa kokoon -- "ei, hän ei ole täällä, mutta eilen hänen läsnä-olonsa saastutti ilman ja karvasteli sieramissani".

"Puhu!" puhkesi Cetewayo kesken; "nimitä pelvotta, ken on pahantekijä"; sillä tuo kehno juoniniekka verutteli, niinkuin ei olisi tahtonut julkaista epäluuloisen henkilön nimeä.

"Se on valkoinen pappi", sanoi tietäjä, näin vaadittuna, "valkoinen pappi, joka asuu Kagasissa ja joka eilispäivät ratsasti pois kuninkaallisesta Kraal'ista".

"Niin, niin, hän se on -- hän on", kaikui kokoontuneesta neuvostosta, joka täydestä sydämestään riemuitsi siitä, ett'ei ketäkään heistä eikä heikäläisistä nimitetty surman suuhun joutumaan. "Kuulkaa Nkungulua; hän puhuu totuuden".

Noita-pappi oli tarkastanut herraansa syytöksen tehdessään, ja huomatessaan kohta kuninkaan muodosta, ett'ei puheensa ollut vastenmielinen, hän uhkeasti jatkoi:

"Valkoinen pappi se oli, joka esti Portugalilaista kauppiasta tuomasta ampumavaroja, uhaten ilmiantaa hänet Brittiläisille. Valkoinen pappi se on, joka aina on osoittainut kuninkaan vihamieheksi. Eikö hän evännyt antaa karjaa sotureille, jotka olivat lähetetyt noita rikoksellisia, Landelaa ja Ulaa, etsimään, vielä naureskellenkin kuninkaallisen arvon pahanpäiväiseksi ja suoraan ilmoittaen toivonsa, että pahantekijät pääsisivät karkuun? Eikö tuo Englantilainen Kuta eli Thornton vieraillut kuukautta hänen kattonsa alla ja siellä häneltä oppinut niskoittelemaan kuninkaallista arvoa vastaan? Eikö hän matkustanut tänne kohtaamaan Portugalilaista kauppiasta, vaikka me häntä koettelimme estää? Ennen sitä käyntiä oli jo luvattu, että ampumavaroja piti hankittaman; valkoinen pappi sanoi kauppiaalle, että maksua siitä ei koskaan tulisi, ja niin tämä epäsi sitä lähettää. Edespäin, eikö hän neuvoston kuullen kuningasta solvaissut? Ja, vihdoinkin, eikö hän ole näyttänyt olevansa noita asettaissaan tuon monikirjavan perkeleen takaisin taikaputkeensa, Vaikka me omilla silmillämme nä'imme, ett'ei tämä mitään muuta sisältänyt kuin joitakuita pieniä lasinsäröjä? Kallistakoon kuningas ja hänen kansansa korviaan Nkungulu'n sanalle ja ajakoon maasta ulos väärintekijät, jotka hänelle niin paljo kiusaa saattavat, jotka suojelevat pahantekijöitä, ja jotka kaikkialla nuuskivat hänen toimiansa piirrellen niitä paperilapuille, niin että ihmiset tuhansien penikulmien päähän saavat tiedon siitä, mitä Kuninkaallisen Kraal'in pyhässä piirissä tapahtuu. Älköön kuningas laupeutensa vuoksi tuomitko tuota noitaa kuolemaan, niinkuin ansaitsisi, vaan lähettäköön hänet viipymättä maasta pois, ja karjalaumat, jotka hän Tsuluilta oli ryöstänyt, silloin lisäävät kuninkaan varoja ampumavarain maksamista varten. Kun salanuuskijat on maasta pyyhkäisty, silloin kruuti ja luodit ennenpitkää tulevat näkyviin".

"Hyvin puhuttu", huusivat neuvon-antajat yhtä kurkkua. "Valkoinen pappi ajettakoon ulos ja kuningas lähettäköön sotajoukkonsa nielemään tuon hävyttömän Hollantilaisen, joka ei tahdo jättää rikoksentekijöitä hänen käsiinsä".

Tsululaiset ovat kentiesi maailman suurimpia puhujia, jos kukaan vaan viitsii heitä kuunnella, ja nytpä jokainen kokouksen jäsen alkoi ladella esiin jotain lähetyssaarnaajille haitallista juttua, keittäen semmoisella taidolla yhteen totta ja valhetta, että ennakkoluulosta vapaan kuuntelijan olisi auttamattomasti täytynyt pitää Cetewayoa rakastettavana, hyvän laatuisena hallitsijana, jonka oikeille laeille valkeat papit olivat osoittaneet röyhkeintä tottelemattomuutta, yllytellen kansaa kapinaan heidän herraansa ja kuningastansa vastaan ja tuoden maahan eripuraisuutta rauhan asemesta, jonka sanansaattajia julistivat olevansa.

Ja täytyy mun tässä mainita, että Nkungulun syytös suureksi osaksi perustui tosiasioihin. Arnold Beidermann oli ottanut minut kattonsa alle, kun tämän maan kurja kuumetauti oli saattanut minut vuoteen omaksi, oli tyttärensä keralla hellästi mua hoidellut sekä vihdoin seurannut Ulaa ja minua maa-alan etsintään, joka sitten päättyi niin että valitsin itselleni kaistaleen Eloya-vuoren läheisyydessä. Olipa todellakin pääasiallisesti tuon Saksalaisen paikkakunnallisten tietojen ansioksi luettava, että minun onnistui saada haltuuni niin ihana niittupiiri ja mahdollisesti toivo, että tulisimme naapureiksi -- Etelä-Afrikassa, näet, jokainen sadan peninkulman päässä asuva on tähän nimitykseen oikeutettu -- sai hänet minun hyväkseni uhraamaan enemmän kuin tavallisen hyväntahtoisuutensa; sillä tämä tilaisuus ei suinkaan ollut ensimäinen, jossa lähetyssaarnaaja ja minä jouduimme tekemisiin toistemme kanssa.

Silmäillessäni taaksepäin aikaisimpaan lapsuuteeni, on Arnold Beidermann'in pitkä ja laiha haamu sekä lempeät sinisilmät mielestäni olleet vanhoja tuttavia, alkain niin kaukaa entisyydestä, kuin muistoni saattaa selittää. Muistampa millä kunnioituksella, ollessani vielä poikanulikkana Tugela-virran äyräillä, Ula ja muut Tsululais-vesat seuranani, katselin rouva Beidermann'ia ja mitä uteliaisuutta herätti hänen pieni, kiharatukkainen tyttärensä niin minussa kuin tovereissanikin. Hyväsydäminen rouva olisi mielellään ottanut minut, pikku hurjapää kuin olin, helmoihinsa ja ollut minulle äidin sijaisena, jonka olin kadottanut; mutta tähän ei suostunut uutistalokas, jonka huostaan minut oli uskottu; sillä hän oli yksipintainen ja ymmärtämätön, vaikka hyvää tarkoittava mies, joka muiden mielijohteidensa muassa suuresti ylenkatsoi lähetyssaarnaajia ja niiden toimia. Kumminkin taivutti rouva Beidermann hänet sen verran, että minulla tuontuostakin oli lupa viettää päiväni lähetyspaikassa; ja eräässä tilaisuudessa, kun muuan odottamaton seikka kutsui äidin pois, sain huolekseni hoitaa pikku Minnaa. Silloimpa sattui tapaus, joka ei milloinkaan muistostani hälvene.

Tähän aikaan olin yhdeksän vuotias ja Minna Beidermann oli kaksi vuotta minua nuorempi. Meitä oli ankarasti varoitettu jättämästä lähetyspaikan nurkkia, mutta kun pikku seuralaiseni lausui halunsa saada poimia joitakuita niistä monenkarvaisista arokelloista, jotka purppuraisissa värivaihdoksissa koreillen, kaunistivat ketoa, niin en paljon varoitusta muistanut, vaan seurasin häntä kielletylle alalle. Olinhan Ulan kanssa tuntikausia samoillut heiniköillä paljoa laveammalta kuin se kenttä olikaan, jolla pastorin asunto seisoi, eikä ollut kummallekaan meistä koskaan mitään haittaa tapahtunut; mitä vaaraa voisi sitten siinä olla, että nyt muutaman kukkasen poimimme?

Pikku Minna oli ilon innossa kukkaisaarteista, jotka häntä kaikkialla ympäröivät ja heittäytyi hilpeästi jokaisen loistavan parven keskelle, säälimättä nykäisten maasta kukkia, jotka muutaman askeleen kuljettuamme taas viskattiin pois jättääksensä sijaa toisenlaatuisille. Minulle monenkirjavat kukkaset eivät mitään uutta olleet; olin tottunut huomiotta niiden sivuitse kulkemaan, ja suurta mielihyvää herätti minussa, että pikku seuralaiseni saattoi sellaisesta rihkamasta huvia löytää; olisivat kellukat edes olleet syötäviä marjoja, silloinpa olisin minäkin yhtynyt hänen kanssaan samoihin nautinnon tunteisin.

Niin aikaa muistamatta retkeilimme unhoittaen kaikki paitsi onnellista nykyhetkeä. Minä olin heittäynyt pitkäkseni erään pensaan juurelle ja koettelin par'aikaa köykäisellä assegai'lla, jota, nuori metsäläinen kuin olin, aina kuljetin muassani, kaivaa suurta sisiliskoa esiin piilostaan maankolosta, kun vähäinen äännähdys sattui korvaani, ja ylös hypätessäni näin rouva Beidermann'in muutaman askeleen päässä minusta, kasvot tuhan karvaisina ja ojentaen kättänsä sitä paikkaa kohden, jossa hänen pieni tyttärensä juuri oli leikitellyt. Silmäni seurasivat osoitettuun suuntaan ja siellä näin näyn, joka täytti sieluni kauhistuksella.

Istuen maassa, pikku Minna piteli vielä pienessä kätösessään vihkosta punakukkaisia kurenpolvia, ja hänen soma päänsä, josta leveäreunainen hattu oli pudonnut maahan, heilui hiljalleen toiselta puolen toiselle, ikäänkuin lapsi olisi lyönyt tahtia jollekin kuulumattomalle soitannolle. Selkä oli meihin päin, niin ett'emme voineet hänen kasvojansa nähdä, mutta koko huomiomme kiintyi esineesen, jonka häijy läheisyys uhkasi tyttö-pienoiselle pikaisinta kuolemaa. Kiemuroissa kurkisti pensaan takaa, jonka yhtä virpeä lapsi vielä piteli, viheriä _inamba_, enimmän peljätty kaikista Etelä-Afrikan käärmeistä. Matelija oli kohottanut päänsä ylös tytön kasvojen tasalle, ja huojui silmät kiiluvina sekä harja kohollaan hiljakseen ja sulavasti sinne tänne, kahden jalan päässä uhrista, joka osoitteli tahtia madon luikerruksille, silminnähtävästi kiehdottuna sen kamalasta läheisyydestä ja voimatta hätähuutoa päästää tahi tehdä vähintäkään ponnistusta päästä kauheata hirviötä pakoon; sillä se oli lajiansa suurin käärme, mitä milloinkaan olen nähnyt.

Rouva Beidermann-raukka näytti yhtä lumotulta kuin pikkuinen tyttärensäkin, ja seisoi patsaaksi jäykistyneenä. Se kauhea hirmutapaus, joka näytti auttamattomasti olevan tulossa, oli vienyt häneltä kaiken ajatus-ky'yn. Kerran hän katsahti rukoilevasti minun puoleeni, mutta kohta kääntyivät hänen silmänsä takaisin matelijaan, eikä hän tehnyt pienintäkään yritystä mennä lapsen avuksi. Käärmeen ilkeä näkö oli hänetkin kiehtonut.

Kuljeskellessani Tsululais-poikien kanssa olin usein kohdannut _inamboja_, joita maan-asukkaat katselevat suurimmalla kunnioituksella, eivätkä milloinkaan rohkene tappaa myrkyllisimpiäkään lajeja; sillä heissä on se usko vallitsevainen, että heidän esivanhempainsa henget asuvat näiden matelijoiden ruumiissa. Tuttavuus eläimen kanssa oli sen vuoksi päästänyt minut siitä pelvosta, joka juurrutti rouvan ynnä hänen lapsensa kiinni maahan; ja laskeutuen polvilleni ryömin suuntaan, josta saattaisin lähestyä matoa takaapäin. Pensaat ja pehkot peittivät minut ryömiessäni näkymästä ja matelija oli selvästi liian toimissaan onnettoman lapsen kanssa, huomatakseen sitä pientä rahinaa, jonka minun lähenemiseni synnytti. Varovasti nostaen päätäni näin, että olin päässyt aivottuun asemaani, enkä yhtään silmänräpäystä liikaa aikaisin, sillä pikku Minnan pää kallistui todella yhä lähemmäksi tuota huojuvaa hirviötä, joka toisessa sekunnissa olisi käärinyt hänet kuolettaviin kiemuroihinsa.