Chapter 12

Vielä hetkinen kului; silloinpa Nohemu kuiskasi: "katsokaaspa, Kuta, koiraa!"

Mainitsin että vanha Mousedeer kumppaleineen makasi nuotion ääreen köyristyneenä; nytpä huomasin, kuinka tuon vanhan uskollisen vartijan naarmuiset korvat unessa nousivat levottomasti pystyyn ja kuinka se kerran nosti päätään nuuskiakseen heiniköille päin sekä sitten jälleen vaipui entiseen asemaansa, vaikka yhä edelleen nähtävästi piti aistimensa vireillä. Ei enää puuttunut kuin minuuti kahdestatoista ja levottomuuteni kävi kauhean vaivalloiseksi; samoin näytti vieressäni istuva tyttö yhtä tuskastuneelta ja vapisi ankarasti, tirkistellessään tuossa pimeään lakkaamatta ja mietteisinsä vaipuneena.

Taaskin vahti lakkasi astelemasta ja tuli vankkureille kelloa katsomaan. "Vihdoinkin puoli-yö!" kuulin hänen huudahtavan; samassa hetkessä Mousedeer syöksi ylös ja karkasi hurjasti haukkuen pimeään.

"Periköön hiisi! Mikä nyt on asiana?" sanoi mies, laskien pyssynsä ampuma-asentoon.

"Jumalan tähden, Thompson", huusin kiivaasti, "älkää ampuko; minä vastaan seurauksista".

Nohemu oli noussut kauhistuneena seisaalleen ja kuunteli koirain äkeätä haukuntaa, kun äkkiä yöhuuhkajan ääni kajahti tavattoman selvään ja kuuluvasti, ja oitis tyttö juoksi pimeään ja katosi silmistämme.

"Tästä en saa tolkkua", mutisi hämmästynyt yövartija. "Luulisinpa että vanha Mousedeer oli tarpeeksi tottunut tuollaisiin yölintuihin".

"Et saa ampua", vastasin, "tulkoon mitä tulee. Tahdon seurata tyttöä ja katsoa, mitä hänellä on tekemistä"; ja tämän sanottuani kiiruhdin samaan suuntaan, minne Nohemu oli kadonnut; mutta töintuskin olin päässyt kuutta askelta eteenpäin, kun tyttö jälleen seisoi edessäni, seurassaan toinen korkeampi hahmo, siis joku maan-asukas; tämä nyt tervehti minua äänellä, joka tyyni poisti epätietoni.

"Kas niin, Kuta, veljeni, minä palasin", lausui ääni, ja tunsin käteni Ulan kouraan puristuneeksi.

Hän oli surkeasti kaita ja laihtunut, jonka huomasin nuotion loisteessa, mihin hänet veimme. Ajattelemattomaan tapaani olin juuri rupeamaisillani häneltä yhtä ja toista kyselemään, mutta Nohemu, lemmen tarkalla aistilla, huomasi oitis hänen uupuneen tilansa ja teki yrityksistäni pikaisen lopun, sanoen että tulija olisi sekä ruo'an että juoman tarpeessa, ennenkuin sanaakaan saisi puhua. Riensimme nyt ravintoa minun vankkureistani lukon takaa hakemaan (sillä kaikella syötävällä ja juotavalla, jos sitä lukitsematta jätettiin, oli täällä omituinen taipumus hävitä tietämättömiin), ja palatessani toin runsaasti ruokavaroja ynnä pullollisen kelpo olutta, viimeisen mitä mulla enää jäljellä on. Nämät asetin Ulan eteen, sangen häpeissäni palavasta uteliaisuudesta, jota olin osoittanut; mutta ankara levottomuus, jonka alaisena tuskailin, ei häneltä jäänyt huomaamatta, sillä, ennenkuin ateriaansa alkoi, hän veti vyönsä alta paperilippusen, jonka ojensi minulle, sanoen: "Tää on valkoiselle papille, Enamela on vankina, mutta vahingoittamatta".

"Kiitos Jumalan!" huusin palavassa innossa, tarttuen uudestaan kasvinveljeäni käteen, kunnon Thompson'in suureksi hämmästykseksi, hän kun arvattavasti ei milloinkaan ollut kuullut Ulaa mainittavankaan eikä tottunut näkemään tällaista veljellistä suhdetta valkea-ihoisen ja maan-asukkaan välillä. "Kiitos Jumalan! Mielinpä oitis herättää pastorin ja kertoa hänelle nämät iloiset uutiset".

Lyhdyn valossa otti Arnold Beidermann tuon kalliin paperilippusen vapisevasta kädestäni, luki sen hitaasti ja sitten antoi sen minulle takaisin, sanoen: "Kelpo poika, tuo kasvinveljesi, Wille; mutta tämän tiesin jo ennen, älä huoli hukata lappua; ehkä siihen vielä huomenna tekisi mieleni vilkaista. Hyvästi. Mitä melua koirat äsken pitivät?"

Hukata lappua! Tarpeetonta tätä mieleeni laskea. Tätä vanhaa likaista, pienestä muistikirjasta reväistyä paperilehteä, jonka kirjoituksesta oli milt'ei mahdoton saada selkoa, olen tähän päivään saakka pitänyt yhtenä kalliimpia aarteitani -- muistona, joka aina tuopi mieleeni ei ainoastaan kirjoittajatartaan, vaan myöskin hänet, tuon jalon ystäväni, joka viestin niin uskollisesti minulle toi, ja joka minua niin suuresti rakasti.

Lippu sisälti vaan joitakuita sanoja, töhrittyinä yhdellä noita lyijyisiä kynäpuikkoja, joita siihen saakka olin pitänyt kiusallisimpina ja kelvottomimpina kappaleina, mitä milloinkaan valmistetaan sivistynyttä miestä pettämään. Kirje oli ainoastaan neljän päivän vanha -- siis samaan aikaan lähetetty, kuin Nomteba oli ennustuksensa lausunut! -- sekä todisti suunnatonta nopeutta, jota Ula oli mahtanut käyttää; lähettämä-paikka näkyi olevan "Sirayon kraali". Sisältö oli seuraava:

"Isä kultani! Olen täällä vankina, mutta älkää peljätkö että minulle mitään pahaa tapahtuisi. Tsululais-päällikkö Lumba vei minut myötänsä, ja olen kuullut että Cetewayo olisi hänet tästä syystä antanut surmata. Jumala suokoon noille verenjanoisille metsäläisille anteeksi. Minua pidetään täällä, kunnes kuningas on tehnyt jotain sopimusta Brittiläisten kanssa. Ula kertoo teille loput. Sanokaa Mr Thornton'ille, että olen hyvässä turvassa. Pian näemme toisemme. Jumala teitä siunatkoon.

Teidän oma lapsenne Minna."

En oikein kehtaa tunnustaa, kuinka monta kertaa luin nämä muutamat rivit yhä uudelleen; mutta saapuessani nuotiovalkean ääreen oli tieto kasvinveljeni tulosta levinnyt ylt'ympäri; minä tapasin hänet seisomassa keskellä uteliasta ja, voinpa lisätä, kateellista Swatsilais-parvea, joka, ystäväni Vamutsa etupäässä, mulkoili häntä yksitotisesti, ahnain silmin seuraten jokaista suupalaa hänen huulilleen. Yrittipä päälliseksi Vamutsa saada maistaakseen vähän oluttakin, mutta Nohemu oli häntä vikkelämpi ja antoi läsnä-olijain suureksi huviksi knob-kirrillä hänelle kämmenille kelpo sivalluksen, joka sai vanhan rentun pahasti parahtamaan. Landela istui kadoksista palanneen poikansa rinnalla ja ojensi tuon tuostakin kätensä tunnustaakseen häntä, tullakseen vakuutetuksi että hän siinä todenteolla oli, ja huudahti joka kerta, kun tarkat korvansa ilmaisivat että pojan leukapielet hetkeksi herkesivät toimestaan. Näky oli omituinen. Valkoinen mies sellaisessa uupumisen tilassa, kuin kasvinveljeni nyt, olisi pikemmin halannut lepoa kuin ravintoa, tointuakseen; mutta Ula ei nukkumista muistanutkaan, ennenkuin oli ottanut täyden korvauksen siitä kurjan pienestä muonasta, millä oli elänyt siitä pitäin kuin erkanimme. Hänellä oli sankarin sydän, ja monessa suhteessa hän seisoi muita kansalaisiaan korkeammalla kannalla; mutta ruokahaluun katsoen hän kumminkin yhä oli täysi metsäläinen.

Ennenkuin levolle vetäytyi, kasvinveljeni jutteli mulle matkakertomuksensa pääpiirteissään; mutta vasta myöhään seuraavana päivänä sain täydelleen tietää tuon juonikkaan seikkailun yksityiskohdat. Istuen vankkureissani hän alkoi Arnold Beidermann'ille ja minulle kertoa retkensä vaiheista melkein seuraavaan suuntaan:

"Tuon koiran Lumban soturit olivat jo ehtineet rajamaakunnan toiselle puolelle, ennenkuin jätin Boeri-perheen surmapaikan; ja saatoin siis kaksi päiväystä kulkea ilman suurempaa varovaisuutta, kuin välttäen ainoastaan niitä muutamia kraaleja, mitkä tielleni joutuivat. Mutta kun kerran Tsulujen maahan olin päässyt, jossa jok'ainoa tavaton ilmiö aina kuninkaalle tiedoksi annetaan, niin tuli tarkin valppaus ja varovaisuus välttämättömäksi. En ryhdykään kertomaan erityisvaiheita tältä matkustukseni ensimmäiseltä osalta, sillä tunnettehan kumpikin heiniköt ja ymmärrätte, mitä merkitsee lähteä kiukkuisten metsänpetojen, petollisten käärmeiden ja vielä kahta kauheampain vihamiesten suupalaksi. Yöksi tavallisesti kiipesin puuhun, sillä pelkäsin että nuotioa virittämällä vetäisin jonkun lähistöllä liikkuvan metsämiehen huomion puoleeni.

"Kerran tulin kulkeneeksi muutaman sadan askeleen jälkiäni takaisin ja sain silloin tietää, että kaksi leijonaa salaa hiiviskeli jäljestäni; niiden käpäläin sijat olivat selvät, aivan verekset, ja koska en millään mahdollisellakaan menestyksen toivolla voinut yksinäni käydä heidän kimppuunsa, niin olin pakoitettu kiipeemään lähimmäiseen puuhun, kunnes pedot olisivat lähitienoilta lähteneet. Eivät ne varmaankaan monta askeletta minusta olleet, kun niiden jäljet havaitsin, ja olisivat kentiesi voineet loikata silloin päälleni; mutta arvattavasti toivoen tavata minut unessa, ne pysyivät piiloissaan ja hukkasivat niin makupalansa. Sen päivän loppupuolen sekä koko seuraavan yön ne piirittivät pakopaikkaani, ikäänkuin olisi joku vaisto niille sanonut, ett'ei mulla sen pahempaa asetta ollut kuin revolveri ja assegai; ja mitä sellaisista apua yhden miehen käsissä kahta peloittavaa vihollista vastaan? Vartijani pitivät vahtia koko tämän ajan, ja janoni kävi niin ankaraksi, että kun päivä koitti, aioin jo todenteolla hypätä alas ja myydä henkeni niin kalliisti kuin suinkin, mutta muistin silloin, kuinka te ja muut laskivat toiveensa retkeeni, ja päätin kestää, kunnes voimani pettäisivät.

"Vakuutettuina, ett'en kyennyt niitä vahingoittamaan, tulivat pedot nyt aivan puun juurelle ja tirkistelivät ylös minuun päin nälkäisin silmin. Minä sanoin niille, että olin aivan laihtunut enkä riittäisi puoleksikaan ateriaksi kahdelle sellaiselle kelpo soturille, kuin he; mutta ne eivät järjellistä puhetta ottaneet korviinsa, murisivat vaan kiukkuisesti ja vetivät ylähuulensa kurttuun, niin että saatoin nähdä nuo julmat valkoiset hampaat, jotka piankin ehkä lihaani painuisivat. Aurinko oli nyt noussut ja janoni oli käynyt hirmuiseksi. Jonkun minuutin päästä olisin koettanut pistoolienne vaikutusta -- joita varovaisuus tähän saakka oli kieltänyt mun käyttämästä -- ja sitten, jos niistä ei apua olisi, niin olisin yrittänyt murtaida läpitse assegailla; mutta huomasinpa äkkiä, että viholliseni mukavasta rauhastaan muuttuivat levottomiksi, ja tarkoin kuunneltuani kuulin ihmis-ääniä, jotka lähenivät.

"Tilani oli ennenkin kyllin epätoivoinen; nyt vaarani kävi kaksinkertaiseksi, sillä pelkäsin päivännäöllä maanmiehiäni enemmän kuin leijonia. Hetken ajatus neuvoi mulle, että parasta oli pysyä aivan alallansa ja turvata asianhaarain apuun. Yhä likempää kuului ääniä ja lymypaikastani saatoin nyt nähdä kaksi haamua, miehen ynnä vaimon, jotka lähenivät; ja voitte ymmärtää, mitä tunsin, kun tunsin edellisen Nkungulu'ksi, kuninkaan loitsijaksi. Mutta samallapa hurja ilo täytti rintani, sillä nä'in, että, ell'en heitä vaarasta varoittaisi, mihin suorastaan kulkivat, niin joutuisivat vielä sata askelta astuttuaan pensastolle, jonka taakse leijonat olivat väijyksiin vetäyneet ja jossa heidän surmansa oli tietty. Ilman suurempaa vaivaa olisin näin kostanut vihamiehelleni Nkungulu'lle ja sen ohessa itse päässyt vapaaksi vaarallisesta asemastani. Enpä paikasta liikahda, aattelin; en ääntäkään päästä suustani, niin saadaan nähdä, voiko noitapapin taito hänet metsänpedoistakin pelastaa.

"Yhä eteenpäin kulki pariskunta, puhellen nopeasti ja tirkistellen maahan ikäänkuin jotain voimallista loihtu-juurta etsien; jok'ainoa askel toi heidät leijonia likemmäksi, ja koska lakkaamatta katselivat maahan, ei suinkaan ollut pelkoa, että minut keksisivät, ennenkuin heidän loppunsa olisi auttamaton.

"Mutta, Kuta, kun tällätavoin nä'in heidän kulkevan tiettyä kuolemaa kohden, kun nä'in loitsijan kaikin suurin tietoinensa astuvan sokeasti toimioonsa, silloin sydämmeni suli aivan kuin vaha auringon helteessä. Hukkukoot, sanoi suuni, sillä nälkä ja jano olivat sen vihaan ärsyttäneet; mutta sydämmeni vastasi: 'Ei, vaan jääkööt elämään ja käyköön hyvin niin teidän kuin Enamela'n'. Minä tottelin jälkimmäistä ääntä ja valmistauin viipymättä toimeen.

"Korkeasta paikasta, missä istuin, saatoin nähdä, kuinka leijonat pensaikosta väijyivät saalistaan, joka ei mitään pahaa aavistanut ja joka ei enää ollut viidenkäänkymmenen kyynärän päässä niistä. Laskien alimmalle oksalle turvapaikassani kiljasin äkkiä, _Tala, tala!_[18] ja loiskaten alas puusta syöksin suinpäin pensastoon, jonka takana leijonat olivat piilossa, assegai oikeassa kädessäni ja heilutellen vasemmalla kädelläni ilmassa kaross'ia (viittaa). Tämä ehkä näyttäisi teistä vaaralliselta yritykseltä, mutta niin ei ollut. Pedot olivat unhoittaneet minut odottaessaan Nkungulu'n tuloa, ja tämä odottamaton päällekarkaus sai ne niin hämille, että tekivät rajun hyppäyksen ja katosivat taajaan pensastoon. -- Perästäkin ovat ne aika pelkuria, nuo leijonat, kun vaan osaa niitä oikein käsitä", jatkoi Ula itsekseen, pysähtyen kertomuksessaan ja virkistäen itseänsä kelpo siemauksella kotimaista oluttansa.

"Jos leijonat äimistyivät", kertoi edelleen kasvinveljeni, "niin luulenpa, että Nkungulu'kin seuralaisineen sai osansa. En ollut katsonut tarpeelliseksi puussa oleskellessani uudistaa ruumiini punamulta-maalauksia, joita pari aika sateen-ryöpäystä oli huuhdellut, ja mahtoi niinmuodoin ulkonäköni olla sangen omituinen. Nyt kun teko oli tehty, aloin katua sisällistä kutsumusta, joka niin äkkiä oli minut siihen ajanut, mutta yksi aatos tuli kohta avukseni ja minua ihmeellisesti lohdutti: -- saatoinhan yhä vielä tappaa kummankin, jos näyttivät pienintäkään aikomusta minua pettää. Ja niin astuin kohti noitapappia ja hänen ystäväänsä, jotka kumpikin vapisivat kauhistuksesta, enemmän luullakseni minun tähteni, kuin leijonain. Minä kuljin heitä kohden lujassa aikeessa hakata nuo ihmiset maahan, jos vähintäkään melua nostaisivat; mutta mitään tällaista varokeinoa ei kaivattu. Kurjain polvet vapisivat liiaksi, voidakseen viedä heitä mihinkään, vaikka kuinkakin olisivat koettaneet, ja heidän kielensä olivat ikäänkuin naulitut suulakiin, niin ettei sanaakaan päässyt heidän hervottomilta huuliltaan.

"'Minä olen Ula', huusin, 'sama Ula, joka sinun kauttasi tuli kuolemaan tuomituksi noituudesta. Tunnetko minua?'

"'Oletko hänen _esemkofunsa_?'[19] sopersi Nkungulu vaivalla.

"'Kuinka saattaisin olla _esemkofu_, koska puhelen kanssanne?' kysyin vastineeksi ja pistin kieleni suusta. 'En ole mikään henki, olen Ula, vanhan Landelan poika. Tahdotteko säilyttää salaisuuteni ja auttaa minua, taikka tapanko teidät kummankin, niinkuin äskeiset leijonat olisivat tehneet?' Ja uhkaavasti heristin assegaitani noitapapille, -- jota todenteolla suuresti pelkäsin", jatkoi kasvinveljeni tuttavallisesti korvaani kuiskaten; "mutta sitä en suinkaan hänelle näyttänyt.

"Luulenpa että hän yhä vieläkin uskoi minua _esemkofuksi_, sillä polvensa vapisivat ankarasti, kun hän tunnusteli käsivarsiani, tullakseen vakuutetuksi, että ne oikeata lihaa olivat; mutta lopetettuaan tutkistelemisensa hän sanoi: 'Laske assegai pois, sillä ilmiannon asemesta tahdomme sinua auttaa. Minä olen pahoin tehnyt sinua vastaan, ja kostoksi olet henkeni pelastanut. Sitä ei Nkungulu ikipäivinä unhoita; hän on tästä hetkestä isänä sinulle'.

"Minä ymmärsin, että hän haasteli täydestä sydämmestään, ja suuresti olin iloissani, että olin totellut tuntoni ääntä, enkä sallinut heidän joutua leijonien saaliiksi. 'Sano mulle', hän jatkoi hetken päästä, 'mikä sinut tähän maakuntaan tuo, missä surmasi on tietty, jos ilmi joutuisit. Älä mitäkään meiltä salaa, sillä me olemme ystäviäsi'.

"'Olen aivan nääntymäisilläni nälkään ja janoon', vastasin. 'Antakaa mulle ruokaa ja juomaa, niin kerron teille kaikki'.

"Luulenpa että tämä pyyntö voimallisemmin kuin mikään muu haihdutti tuon luulon, että muka olisin joku _esemkofu_. Hän johdatti minut oitis muutaman läheisen _sprint'in_ luokse ja vaimo palasi sill'aikaa kraal'iin ruokavaroja noutamaan. Silloin söin ensimmäisen laita aterian, mitä moneen päivään olin maistanut, ja kerroin oitis senjälkeen kaikki tyyni hänelle, mitäkään salaamatta.

"'Sinä olet antaunut suureen vaaraan', hän huomautti, 'sangen suureen vaaraan ja olisitpa ennen tai myöhemmin joutunut ilmi, sillä Cetewayo'lla on pitkät korvat ja pitkät käsivarret. Valkoinen neito, Enamela, ei olekaan kuninkaallisessa kraalissa, ja kuningas oli Lumba'lle aika suutuksissaan, kun kuuli että tyttö oli vangiksi otettu; Enamela on tätä nykyä Unodvengo'ssa, naisten holhottavana. Cetewayo sitävastaan on täällä, meistä viiden penikulman päässä'.

"Veli, minä vapisin, kuullessani että kuningas oli niin lähellä; mutta Nkungulu puhui edelleen: 'Tyttö on välttämättömästi kuljetettava rajalle. Sen voin minä puolestani panna helposti toimeen, sillä kuningas on suuresti äkeissään, että valkoinen neito ollenkaan hänen alueellensa joutui; soisipa hän mieluimmin, että kaikki valkoiset papit lapsineen lankoineen ajettaisiin ulos koko maasta. Tahdon sanoa hänelle, mitä henget ovat käskeneet, että nimittäin tyttö on kohta laitettava Brittiläisten luokse, ja otan hänet sitten myötäni Sirayon kraaliin saakka, joka on vähän matkan päässä Natal'ista. Sinun täytyy myöskin sille suunnalle rientää, sillä vaarallista on tänne jäädä. Sisareni Gola tässä vie sanan Sirayolle ja käskee hänen valmistaa majan valkoiselle tytölle; sinun tulee matkustaa kohta hänen jäljistään, niin että hän joka yö voi tuoda sinulle ravintoa. Kun minä olen Sirayon kraaliin päässyt, niin koetan jollakin keinoin saada sinut hänen puheillensa, ja sitten saatat valkoiselle papille sanoa, että tyttönsä on hyvissä turvissa. Mutta ole varovainen. Kaikkein kolmen meidän henkemme riippuvat siitä, ett'et itseäsi näytä'".

Tuskinpa lienee tarpeellista tämän pitemmättä jatkaa sitä tarkkaa kertomusta jok'ainoan päivän tapauksista, minkä Ula tavalliseen Kafferilais-malliin antoi. Seikkailu leijonain parissa, joka sitten johti tuohon kohtaukseen Nkungulun kanssa, oli koko jutun käännöskohta ja saattoi asian oivalliseen päätökseen, johon ei muuten ikinä olisi päästy. Miehen, joka, niin hyvin kuin kasvinveljeni, tunsi seudut, ei ollut vaikea kenenkään keksimättä seurata Golan kulkemaa suuntaa, varsinkaan kun tämä aina osoitti hänelle levähdyspaikat ja toi hänelle joka yöksi ruokaa.

Epäilemätön asia on, että Cetewayo oli sangen hämillään, kun Minna näin odottamatta hänen maahansa oli joutunut. Mutta, selvemmin puhuen, ei suinkaan mistään säälistä tyttöraukkaa kohtaan, jonka kohtalo mihinkä toiseen aikaan hyvänsä olisi ollut mitä kamalin, vaan syystä että kuningas parast'aikaa hieroi liittoa Boerien kanssa Brittiläisiä vastaan ja tiesi tämän ohessa hyvin, että Hollantilaiset hänestä tykkänään erkanisivat, jos tytölle vähintäkään pahaa tapahtuisi. Mihinkä toiseen aikaan hyvänsä olisi Lumban pieni palvelus, kun hän kauniin naisvangin toi kerallaan, otettu suosiolla vastaan; mutta nyt se joutui erittäin sopimattomaan aikaan, ja kohta sen jälkeen mainittu soturi hakattiin kuoliaaksi knob-kirreillä, tulevaiseksi varoitteeksi kaikille liian innokkaille päälliköille. Kuninkaassa asui suuri luottamus Nkungulun älyyn -- sangen epäiltävää on, uskoiko hän tämän ylenluonnollista mahtia -- ja kun nyt tuo viisas neuvon-antaja hänelle huomautti, että mukavinta olisi rankaisemalla osoittaa mielipahaansa Lumban palveliaisuudesta ja laittaa tyttö Natal'iin, niin kuningas oitis suostui; mutta hänen metsäläis-luonteensa ei voinut kantaa ajatusta, että vankinsa ihka vapaaksi pääsisi, ja niin hän ainoastaan puoleksi seurasi noita-pappinsa neuvoa, lähetti Minnan käskynhaltijansa Sirayon luokse ja määräsi tämän pitämään vankia kraalissaan kunniallisessa vankeudessa, kunnes hänen ja Englantilaisten väliset seikat selviäisivät. Jos rauha rikkuisi, niin olihan tyttö silloin vielä hänen käsissään; mutta jos uhkaava myrsky-ilma ajaksi väistyisi, niin voi hän silloin itsensä puhdistaa osoittamalla Lumban kuolemanrangaistusta ja sitä teko-asiaa, ett'ei hän vankiinsa ollut milloinkaan silmäänsä iskenyt.

Päästyään Sirayon kraalille, Gola sai pian tilaisuuden päästää Ulan puikahtamaan hänen asuntoonsa, missä tämä pysyi piilossa kunnes Minna Nkungulun seurassa saapui. Viimeksimainittu sitten soi Ulan hetken aikaa puhella vangin kanssa, joka silloin antoi hänelle sen kallis-arvoisen paperilippusen, minkä hän niin nopeasti oli meille tuonut. Tässä tilassa oli kasvinveljeni noita-papin neuvosta taas pukeunut Albinon eli valkoisen Tsulun valhemuotoon; niin oli täsmälleen Nomteban ennustus toteutunut.

Tämä oli ystäväni kertomuksen sisältö, joka koko laajuudessaan puhuttuna, ja kuvaamalla erikseen jokaista ateriaa, minkä hän tiellä oli syönyt, vaatisi kokonaisen nidoksen. Äärettömästi se mieltäni kevensi, sillä näin, ett'ei tällä hetkellä Minnalle mitään pahaa tapahtuisi -- asia, jonka Arnold puolestaan jo jonkun aikaa sanoi tietäneensä. Kun olin kuullut pienimmätkin tiedot vangin tilasta, miltä hän näytti, mitä hän sanoi j.n.e., kysyin Ulalta, luuliko hän, että Nkungulu olisi saattanut ilmoittaa jotain Nomteba'lle. Hän kielsi ja epäili; mutta kun jälestäpäin sain kuulla, että Swatsilainen noita-akka ja Tsululais-taikuri olivat läheistä sukua, sain toisen ajatuksen asiassa.

"Olitko juuri saapunut paikalle, kun viime yönä tulit leiriimme?" kysyin.

"En. Olisin saattanut tulla jo auringon laskussa", vastasi Ula. "Nkungulu nimenomaan käski, ett'en ennen puoliyötä näyttäytyisi". Tämä tieto suuressa määrin järkäytti uskoani Nomteban ennustajakykyyn.

11:tas Luku.

Kulku rajan ylitse.

Kuusi viikkoa oli kulunut siitä, kuin kasvinveljeni saapui Mambaan, kuusi tuskallista, levotonta viikkoa, sillä ei tullut mitään sen enempää tietoja Minna Beidermann'ista; ja nyt Cetewayokin oli hyljännyt Ylä-asiamiehen lopullisen sovittelun, jolloin kohta päätettiin marssia Tsulujen maahan.

Tämä aika ei suinkaan meidän leirissämme laiskuudessa kulunut. Aamuhämärästä iltaan asti olimme jatkaneet Swatsilais-nostoväen harjoituksia sekä opetelleet sille sotakomennon ensimmäisiä alkeita (jos muuten tätä sanaa voi ollenkaan käyttää sotaharjoituksista, joista askelten ottaminen, neliöihin asettuminen ynnä muut sellaiset rekryyti-opastuksen alkeet aivan jäivät pois). Oli ollut aikomus varustaa musta-ihoiset liittoveljemme pyssyillä; mutta kun tätä pienessä määrässä oli koeteltu, jätettiin koko tuuma sikseen. Ei maksanut vaivaa antaa heidän käsiinsä kalliita ampuma-aseita, joita eivät ensinkään ymmärtäneet käyttää; ja niin otimme heiltä taas pois äsken antamamme pyssyt ja soturit tarttuivat, kuten ennenkin. assegoihin ja kilpiin, joita jo lapsuudesta saakka olivat oppineet käsittelemään. Sitten olimme vielä panneet kokoon kahdentuhantisen joukon Swatsien uljaimpia miehiä, ja näiden keralla valmistauimme juuri retkeilemään Pongola-virran poikki vihollisen maahan, kun saimme käskyn heittää tuuman sikseen ja marssia oikopäätä Helpmakaar'iin, missä lähemmät määräykset sitten meitä odottaisivat.

Ennen Mambasta lähtöäni oli Nomteba useamman kerran käynyt minua katsomassa. Hän näytti erityisellä suosiollisuudella minua silmäilevän, ja vakuutti joka kerta että Minna Beidermann oli hyvissä voimissa Cetewayon käskynhaltijan, Sirayon, huolenpidon alaisena. Tällainen ilmoitus oli aina tervetullut, sillä olin varma siitä että akka oli jonkinmoisessa vaihevaikutuksessa oman säätynsä jäsenien kanssa Tsulujen kesken, eikä olisi voinut minua pettämällä mitäkään voittaa. Viime kerralla, jolloin hän läsnä-olollansa minua kunnioitti, hän sai minut vähän hämmästyksiini, kun tarjosi takaisin antamani taskukellon ja pyysi sijaan kolme pulloa rommia.

"Pahat henget ovat sen noituneet", hän sanoi. "Senlaiset ihme-elävät eivät ole muiden kuin valkoisten miesten huviksi luotuja".

Minä suostuin tarjoukseen sekä annoin noita-akalle rommin lisäksi vielä päällysvaipan; ja sangen päällinpuolinen tutkimus sanoi mulle pian, miksikä tuo kunnian-arvoisa kello oli Nomteban tarkastuksen alaisena tehnyt työlakon. Se oli tottunut minun hoimessani hyvinkin karkeaan menetystapaan, mutta eihän mikään konehisto saata kestää, kun sitä joka päivä syötetään sulatetulla ihralla, kuten Nomteba oli katsonut hyväksi tehdä, ajaen jok'ikinen aamu pienen määrän rasvaa avaimenreijästä sisään, siinä varmassa vakuutuksessa, että kello muka oli nälissään. Uljaasti se kauvan aikaa taisteli tällaista luonnotonta muonaa vastaan, mutta viimeinpä se seisahtui, jolloin Nomteba, arvellen että itikka oli kuollut, antoi sen minulle takaisin yllämainittua korvausta vastaan.