Chapter 11

Tusina ketteriä jalkoja läksi silmänräpäyksessä liikkeelle noita-akan asunnolle päin, ja muutaman minuutin päästä rimpipillin äännähdys ilmoitti, että hän oli tulossa, kuninkaan kysymyksiin vastaamaan. Äänetön hiljaisuus, tuskallinen vaitiolo vallitsi kansajoukossa, kuin noita-akka lähestyi. Hänen edellään kulki hullunkurisesti vaatetettu poikanulikka, joka jonkinmoisesta huilusta puhalsi noita loitsijanaisen ohjailevia säveliä, ja häntä seurasi alataikurit, jotka vast'ikään olin nähnyt hänen ympärillään. Kansaan näytti sanaton kauhistus tarttuneen, kun tuo hirveästi koristettu ihmisolento verkalleen asteli eteenpäin: kaikkein silmät näyttivät kuin olisivat kuopistaan olleet putoamaisillaan ja hirveästi mulkoillen käänsivät valkuaisensa näkyviin mitä julmimmalla tavalla; pelon, kauhun odotus oli jokaisen kasvoihin kuvattuna. Ihmisraukat! He olivat epätiedossa, eikö yhtä tahi kahta uhria heidän joukostaan taaskin vaadittaisi varsinaisen toimituksen alkajaisiksi, ja itsekukin vapisi sydämmessään, aatellessaan, että itse saattaisi olla juuri siksi uhriksi merkitty.

Kuninkaan vaunuille päästyään noita-akka pysähtyi, ja, tekemättä minkäänlaista alamaisuuden tai kunnioituksen merkkiä, hän kysyi, minkä syyn varjolla kuningas hänen lepoaan oli häirinnyt.

Heikolla, vapisevalla äänellä suuri Swatsilais-valtias selvitti tuloni tarkoituksen ja pyysi Nomteban kysymään hänen esi-isiensä hengiltä, kuinka tässä valtiollisessa seikassa tulisi menetellä. Hallitsijan kauhistus oli nähtävästi aivan yhtä suuri, kuin hänen alamaistensa, ja päättäen hiestä, jota tippui hänen otsaltaan sekä käsien oudoista tempauksista, aivan yhtä luonnollinen.

Noita-akka kuunteli tarkasti kunnes kuninkaan selvitys oli päättynyt, ja lausui sitten äkkiä: "Neljä elukkaa tuotakoon tänne -- yksi kirjava härkä, yksi valkea hieho ja kaksi punaista härkää; henkien täytyy verta nähdä".

Tähän saakka vallinnut tuskallinen mielenjännitys, joka kansan muodossa oli ollut nähtävänä, vaihtui ilon ihastukseksi, sillä eihän yhtäkään ihmisuhria nyt vaadittu, ja sitä paitsi saisi kansa luultavasti osansa lihasta. Uskomattomalla joutuisuudella nuo tuomitut elukka-raukat tuotiin paikalle, ja puolen tusinaa miehiä piteli lujasti sarvista valkoista hiehoa Nomteban vastapäätä. Tämä ensin terävästi tutkisteli sitä, nähdäkseen, ettei siinä virhettä ollut, ja voiteli sitä sitten vahvasti jonkimmoisella nesteellä, jota hän suussansa erästä juurta pureskelemalla valmisti. Sen jälkeen hänen soittopoikansa ojensi hänelle terävän, lyhyen assegain, jolla hän taitavasti sivaltaen puhkaisi elukan kupeen ja kätensä haavaan tunkien veti ulos osan sisälmyksiä, jotka hän juhlallisesti söi suuhunsa. Sillä aikaa kansa hurjasti kiljui ja sen riemuhuudot tukauttivat tuon vielä elävän uhrin tuskallisen mölinän.

Tämän juhlamenon kestäessä olivat ala-taikurit samoin menetelleet noiden kolmen härjän kanssa ja kumonneet aika kulauksia lämmintä verta, jolla näytti olevan hurjistuttava vaikutus heihin. Merkin saatuaan noita-akalta, hyökkäsi koko kansa paikalle ja poisti pian terävillä assegaillaan jok'ainoan liha rääpäleen noista neljästä elukasta, jättäen paljaat luut veriselle maalle, mutta tämän jälkeen kuningas loitsijattaren käskystä käski kansan hajota kunkin kotiansa, ja ainoastaan ylimmäiset neuvon-antajat ynnä me itse jäimme paikalle kuullaksemme Nomteben suusta, minkä lausunnon vainajain henget olivat antaneet.

En tahdo kertoa keinoja ja menetyksiä, joita loitsija-vaimo käytti päästäkseen siihen hurmauksen tilaan, mikä teki hänet ennustusten purkauksiin kykeneväksi; kovin vastenmielistä oli minulle nähdä noita inhoittavia temppuja. Mutta pääsi hän kuin pääsikin tuohon haluttuun mielentilaan ja silloin oli hän tosin enemmän jonkun ilkeän pahanhengen kuin ihmis-olennon näköinen. Ettei hän yksistään teeskennellyt, on mielestäni selvää, sillä eipä kukaan olisi kyennyt niihin ruumiin ponnistuksiin, joita hän nyt osoitti, ellei ankara määrä mielenkiihtymystä, jota melkein vimmapäisyyttä likeni, olisi hänelle voimia antanut. Ennenkuin hiehoon oli kajonnut, hän töintuskin jaksoi liikkua sen taakan alla, josta äsken puhuin; mutta nytpä hän oikein hyppeli innoissaan korkealle maasta ja hirveät koristeensa lentelivät ilmaan, kun hän loiskeili, köykäisyydellä, joka olisi ollut kunniaksi kelle tanssijattarelle hyvänsä. Näitä leikkauksia koettivat hänen mieskumppalinsa, tosin huonolla menestyksellä, voimiensa takaa matkia; mutta paholainen näytti olevan huvitettu akasta yksinään; ja niinpä viimein, kun henki hänessä pakoitti häntä sanoja lausumaan, hän äkkiä seisahtui ja alkoi puhua.

Ensimmäiset lauseet, jotka Nomteban suusta pääsivät, olivat vaan epäselvää soperrusta ilman mitäkään ajatuksen yhteyttä, sillä sakeata, tahmeaa vaahtoa valui hänen huuliltaan ja esti puhunnan. Mutta vähitellen sanat kävivät selvemmiksi ja me saatoimme kuulla hänen suustaan katkonaisia lauseita, joita rävähtämättömällä tarkkuudella kuultelimme; sillä paljon, sangen paljon asiamme riippui siitä, mihinkä suuntaan tän raivokkaan vaimon houraukset käännähtyisivät. Arnold Beidermann'in muoto minua kauhistutti, sillä aivan itse huomaamattansa hän väänteli kasvojaan loitsija-akan mukaan; hänen silmänsä pyörivät julmasti kuopissaan ja koko katsantonsa oli niin outo, etten suinkaan olisi vähintäkään kummastunut, jos hän tuossa paikassa olisi alkanut loiskia yhtä tanssia Nyangojen keralla, etenkin syystä, että itse tunsin salaisen kutsumuksen samaan leikkiin; niin voimakkaasti vaikutti näytelmä minuun.

Ensimmältä koskivat noita-akan ymmärrettävät lauseet ainoastaan paikallisia seikkoja, mutta viimein hän pääsi minunkin lähetykseeni, jonka suhteen kuningas oli neuvoa kysynyt.

"Sinä, Amaswatsien kansan kuningas, vaadit esi-isiesi hengiltä neuvoa", hän lausui, katsoen suoraan hallitsijaansa, joka yhä istui käsivankkureissaan peukaloitansa pyöritellen, epätietoisuuden ja surkeuden varsinaisena kuvana. "Henkeni on heidän henkensä kohdannut ja sanonut mitä halajat. Tämä on vastaus".

Hän puhui lyhyitä ja katkonaisia lauseita, jättäen kuulijainsa toimeksi arvata loput, kun niissä jotain hämärää ilmestyi.

"Cetewayo on leijona, mutta sinä olet elehvantti. Cetewayon miehet ovat puhvelia, mutta sinä olet ukonnuoli, joka isket lauman hallitsijan maahan. Yhdisty sinä valkoisiin miehiin. He sinua auttavat tykeillään ja Tsululaiset soturit sortuvat maahan. Kiharatukkainen tyttö istuu majassa itkemässä. Ei hänelle kelpaa olut eikä ruoka, sillä sydämmensä on raskas, kurja hylky -- pitaalitautinen ihminen lähestyy häntä. Tyttö on hyvä eikä lyö raukkaa. Hän antaa sille kuihtuneen lehden. Swatsit ovat vahvoja. Valkoisten miesten pyssyt käsissään he nielaisevat Tsululaiset. Tyttö tietää että eräät sydämmet häntä murhehtivat, mutta näiden suru on haihtuva. Kuningas yhdistyköön valkoisiin miehiin ja voittakoon vihollisensa. Henkeni lentää tulevaisuuteen", hän jatkoi, äänensä kävi matalaksi, tuskin kuuluvaksi, ja silmänsä tarkastivat kuningasta, vaikka niiden katse oli tyhjä, tajuton ja näytti seuraavan ajatuksia, joita ei mikään näkyväinen ääri rajoittanut. "Henkeni lentää tulevaisuuteen, mä näen kaksi sotajoukkoa julmassa ottelussa. Kaatuneita viruu joukottain maassa, täällä punatakki, tuolla Swatsilainen, niiden rinnalla joukko Tsuluja. Minä näen monta punaista takkia Cetewayon kraalissa, mutta niiden kantajilla ei ole valkoista ihoa. Taas minä näen punaisia takkeja, loistavia kuin veri, ja sinisiä takkeja, komeita kuin puolipäivän taivas, Cetewayon kraalissa, mutta tällä kertaa niiden kantajat ovat vaaleanaamaisia. Minä näen hänen karjansa pois vietynä ja Mustien Mustan maanpakolaisena. Kiharahiuksinen tyttö sitoo valkoisen soturin haavaa. Swatsit yhdistykööt Brittiläisiin -- olen puhunut".

Katkonaisen lausetulvansa loppupuoleen oli loitsija-vaimon puhe käynyt yhä heikommaksi; ja kun se oli loppunut, hän lankesi kasvoilleen, niinkuin minusta näytti, jonkinmoiseen kaatuvan taudin puhtiin. Arnold Beidermann kohta astui esiin lääkäri-apuansa tarjoamaan, mutta jyrkästi, vaikka kohteliaasti, ala-loitsijat estivät häntä kajoomasta tunnottomaan vaimoon, jonka he kantoivat läheiseen majaan ja saivat tointumaan lääkkeillä, jotka he yksin tunsivat.

Kuullessaan ilmoitukset henkien maasta, neuvon-antajat kiljuivat ja loiskivat ilon innostuksessa -- joko todellisessa tai teeskennellyssä; kuninkaan kasvot saivat takaisin tavallisen säteilevän rauhansa, hän lakkasi peukaloitaan pyörittelemästä ja tointui niin, että taas muisti oluttuoppiansakin, jonka hän nyt pohjaa myöten tyhjensi; rummut komennettiin taas pärryttämään, jolloin kansa taas tulvana syöksyi ulos majoistaan; kaikki viivytys oli nyt loppunut ja kun kaksi paikalla olevaa soturirykmenttiä oli tullut saapuville, piti Swatsilais-valtias lyhyen puheen ja julisti päätöksen, johon hän oli tullut. Onneksi meille oli hallitsija vähän ahdashenkinen ja sanojaan säästelevä; sillä meillä ei suinkaan ollut pitkiin puheisin halua.

"Amaswatsien soturit", hän lausui vaunuistaan nousematta, joka heissä hänen puheensa voimaa vähän heikonsi. "Soturit! Olen esi-isieni hengiltä neuvoa kysynyt ja ne sanovat minulle, että lapsieni keihäät uppoovat Tsulujen vereen. Yksissä ystäväimme, valkoisten miesten kanssa lähdemme rajan yli ja poltamme poroksi Cetewayon kraalit. Kymmenen härkää tapettakoon ja soturini vahvistakoot itseänsä taisteluun".

Ankarat ja pitkät suostumahuudot tervehtivät tätä julistusta, ja kun naudat olivat tapetut, alkoi kansa ahkeraan puuhata pitkiä paistipitoja, jolla aikaa Arnold ja minä päätimme sopimuksemme kuninkaan kanssa; eikä paloviina-pulloa suinkaan unhoitettu. Asiat puhuttiin niinpäin, että meidän piti palata suorastaan Mambaan, jossa Swatsilais-rykmentit meihin yhdistyisivät, saadakseen käsiinsä ampuma-aseita ja harjaantuakseen niitä käyttämään, ja hallitsija itse aikoi seurata joukkojaan tänne asti. Uudet liittolaisemme osoittivat suurinta alttiutta pienimmissäkin palveluksissa, joita tarvitsimme, ja puoli tusinaa miehiä taisteli kunniasta saada taluttaa ratsujamme paikalle ja tuoda majaamme matka-eväitä, jotka hyvin olisivat riittäneet kokonaiselle ratsumies-joukolle.

Niin Arnold kuin minäkin halusimme olla yksinämme heinikköjen hiljaisuudessa, missä saisimme rauhassa puhella tiedoista, joita niin omituisella tavalla olimme saaneet. Mutta ennen matkalle lähtöämme menin Nomtebaa hakemaan, antaakseni hänelle kellon, jonka hän niin rehellisesti oli ansainnut. Minä tapasin akan täysillä tunnoillaan, vaikka vielä uupuneena siitä ankarasta sielun ja ruumiin jännityksestä, jonka alaisena hän oli ollut. Hänen loitsija-arvonsa inhoittavat tunnusmerkit olivat nyt poissa ja hän oli useaan kertaan pessyt ruumiinsa, niin että hän nyt oli muodoltaan paljoa vähemmin kauhua herättävä kuin ennen.

"Tuon teille tässä auringon-mittarin, niinkuin olen luvannut", sanoin hänelle. "Antakaa mun nyt tietää, voiko teiltä saada lisää tietoja ja saatatteko antaa meille mitään tukevaa toivon aihetta".

"Mitä henki käski mun sanoa, sen sanoin", hän vastasi, "mutta nyt kun se on minut jättänyt, en mitään tiedä. Menkää matkoihinne ja olkaa tyytyväinen; mitä kieleltäni on päässyt, se tapahtuu. Kuulkaa kumminkin tätä", hän lisäsi matalalla äänellä, ottaessaan kellon kädestäni, "neljä yötä tämän jälkeen Mamban koirat haukkuvat keskiyön aikaan. Pitäkää varalla, ett'eivät miehenne koske liipaisimiin liian aikaisin".

"_Hänkö_ sitten siellä on?" kysäsin hengähtämättä.

"Lapsille yksin ymmärtämätön kysymys sopii", hän vastasi. "Menkää!"

Ehtiä Mambaan tänä yönä olisi ollut mahdotonta, ja kuninkaan käskystä oppaamme poikkesi suuntaan, joka vältti tsetse-kärpäsien metsän ja johtaisi meidät päivänlaskun ajaksi kraaliin, missä saisimme levätä. Arnold Beidermann'in ulkomuoto oli sangen iloinen, ajaessamme rinnakkain tietämme hitaasti eteenpäin, sillä hän nähtävästi katseli noita-akan lauseita edullisimmassa valossa ja tulkitsi niitä tavalla, joka hänelle oli mieluisin. Minä puolestani en ollut läheskään niin kerkeä johtopäätöksiäni tekemään, sillä aikaa jo siihenkin tarvitsin, että ennätin tointua tuosta jännittävästä näytelmästä ja hätäilemättä, tyynesti saatoin asiaa kokonaisuudessaan aprikoida; ja pelkäänpä että tällä kertaa olin huono seurakumppali, sillä omien aatoksieni ajelemana, vaipuneena mietiskelemään, missä määrässä saattaisi olla mahdollista että Minna palaisi neljäntenä yönä tämän jälkeen, en paljon huomannut mitä toverini sanoi, vaikka tosin sen verran kuulin, että tiedän hänen kehuneen noita-akkaa sekä todistelleen unien ynnä muiden näkyjen tehokasta merkitystä.

Ilma oli kamalan kuuma, ja ihmiseen tuli sellainen raskas, ahdistavainen tunne, joka Etelä-Afrikassa ukkois-myrskyn tuloa ennustaa. Illempana taivaankansi äkkiä kävi paksuun pilveen, ja näimme selvään, että jos läpimärjiksi kastumatta mielimme suojaan päästä, niin täytyi meidän antaa mennä parempaa vauhtia, kuin tähän asti. Kärpäsenpuremain turmiolliset vaikutukset eivät vielä olleet päässeet ilmi ratsuissamme, ja ainoastaan vapaasta tahdostamme olimme näin hitaasti kulkeneet. Oppaamme näytti sormellaan, kuinka sade läheni, ja me laskimme täyttä nelistä. Matkamme kävi pikemmin tulossa olevaa raju-ilmaa vastaan, kuin siitä poispäin; ja suoraan edessämme näimme, kuinka tummaa rankkasadetta tulvaili alas kuin seinää pikimustan pilvisänkän kohdusta. Lähemmä tullessamme havaitsin, että hevoseni osoitti selviä pelvon merkkejä; mutta siitä huolimatta kannustin vaan lujasti, kunnes musta-ihoinen oppaamme, yht'äkkiä ympäri pyörähtäen, tarttui ratsuni päitsiin ja huudahti äänellä, joka ilmaisi hurjinta kauhistusta: "Väleen astukaa maahan ja kätkekää kasvonne. Se on _Hambuma_".[17]

Ei ollut tarpeen piukoittaa suitsia; hevosemme olivat ilmankin seisahtuneet, ja minä tirkistämistäni tirkistin Swatsilais-miestä, joka oli viskaunut maahan kasvoilleen, kun samassa huudahdus Arnold'in suusta sattui korvaani, ja käännettynä sinnepäin näin hänet istumassa liikkumatta vapisevan oriinsa seljässä, oikea käsivarsi ojennettuna, ja kasvoissaan näkyi ääretön hämmästys yhdessä syvimmän, hellimmän rakkauden kanssa -- samallainen katse, millä voi ajatella äidin tervehtivän lastaan, jonka odottamatta on saanut takaisin kuolon kidasta. Ei ääntä päässyt hänen huuliltaan; sanaa sanomatta hän istui, käsivarsi oikaistuna siihen suuntaan, mistä myrskyilma peloittavalla vauhdilla läheni.

Minäkin käänsin silmäni sinnepäin. Ja siellä tapasi katseeni tytön, jonka olimme luulleet istuvan vankina Tsulujen käsissä, mutta joka nyt ikäänkuin aaltoillen liikkui meitä kohden, lähenevän rankkasateen suojassa. Ei voinut erhettyä tuon sorjan haamun suhteen, jonka olkapäillä tuuheiden keltakiharain meri aaltoili. Köykäisesti se myrsky-ilman kantamana lähestyi meitä, liitäen yli tasankoa peittävien matalain pensastojen. Minä yritin puhumaan, mutta en voinut; koetin kannustaa hevostani, mutta se oli säikähdyksestä kuin halvattu. Yhä lähemmä tuli näky, ja saatoimmepa jo eroittaa, kuinka se hymysi meille terveisiksi; mutta silloin sade peittikin armaan ilmauksen, ja verkalleen se haihtui tuuleen.

Samallapa pelvon tunne jätti minut, ja kääntyen ympäri puhuakseni Arnold'ille, ehdin ainoastaan kuulla sanat: "Kiitos Jumalan, nyt tiedän, että hän on turvissa!" jolloin hän tunnotonna putosi ratsultaan.

10:nes Luku.

Keski-öinen vieras.

Oli tullut neljännen päivän ilta viime luvussa kerrotusta tapauksesta, ja minä olin jonkinmoisen kuumeentapaisen kiihkon tilassa saada tietää, oliko ensimmäinen Nomteban ennustuksista toteenkäyvä. En ollut sanaakaan maininnut akan viime ilmoituksesta Arnold Beidermann'ille, joka nyt oli saanut ilomielisyytensä takaisin entisessä, vieläpä entistään suuremmassakin määrässä. Hän puheli avosydämmisesti kanssani tyttärestään, eikä nähtävästi enää pitänyt hänen vankina-oloansa sen suurempana asiana, kuin mitä toista satunnaista ikävyyttä hyvänsä. Katsoin viisaimmaksi olla mitäkään hiiskumatta tuosta vieraasta, jota ennustajanainen oli neuvonut minun odottamaan; sillä olipa syytä peljätä, että jokainen turhaksi mennyt odotus masentaisi hänen mieltänsä samassa suhteessa kuin nuo vielä toteutumattomat ennustukset olivat sitä innostaneet.

Pidin siis salaisuuden omanani, vaikka kyllä kaipasin sitä lohdutusta, jonka saa, kun asiansa toiselle uskoo. Viimeisinä kolmena päivänä kului aikani tyyni täsmälleen tarkastaissani vankkurien purkamista ja opettaissani Vamutsan miehiä rakentamaan meille tilavampaa huonetta, kuin mitä heidän oma rakentaja-älynsä voi saada nousemaan. Sanotaan väliin ihmisistä, että itsekullakin on "oma mutkansa päässä". Kafferilaisen päässä on ainakin tuollainen auttamaton mielenmutka taikka pikemmin mielen-ympyrä, josta ei mikään saa häntä poikkeemaan. Määrätkää jollekin musta-ihoiselle suora linja ja käskekää hänen lyömään paaluja sitä pitkin. Hän näyttää niin perin ymmärtäväiseltä ja tuntuu älyävän tarkoituksenne niin täydellisesti, että luottamuksella jätätte hänet yksinään työtä päättämään. Petollinen luottamus! Palatkaa puolen tunnin päästä, niin löydätte sangen soman munaviivan tai puoliympyrän, tehdyn mittaustieteellisellä täsmäisyydellä, vaan ette mitään suoraa linjaa. Mutkailemisen ja lenkoilemisen kammoa ei Etelä-Afrikassa milloinkaan tapaa.

Mutta vaikka nämä seikat kysyivät täyttä tointani päivällä, niin oli yön aikaan, kun pitkät hetket valvoin silmiäni ummistamatta, hyvä tilaisuus huolellisesti punnita joka sanaa, joka Nomteban huulilta oli vierähtänyt, ja mitä enemmän niitä mietin, mitä enemmän asettelin hänen hajanaisia lauseitansa kaikkiin mahdollisiin merkityksiinsä, sitä enemmän tulin siihen vakuutukseen, että akan tiedot tapahtuneista asioista olivat sangen tarkat, vaikka toiselta puolen uskoni hänen ennustuksiinsa ei ollut läheskään yhtä luja. Hän näytti perinpohjin tunteneen meidän elämämme vaiheet, eikä hän kuitenkaan ollut ikinä ennen kumpaistakaan meitä nähnyt. Hänen sanansa osoittivat, että lähetys-asunnolla tapahtuneet seikat ynnä karjamme ryöstö olivat hänelle tiettyjä asioita; ja, mikä ihmeellisintä, hän oli epäilemättä saanut vihiä Ulan vaarallisesta matkasta, iskenyt katseensa hänen ottamansa valhepuvun läpitse ja urkkinut että hänen oli onnistunut päästä Minnan puheille sekä päälliseksi tämän kädestä saada viestin viedäkseen -- sillä mitä muuta saattoi tuo kuivunut "lehti" tietää?

Tämä seikka oli kyllä ihmeellistä, mutta kumminkin, niin itsekseni arvelin, voihan tämä mahdollista olla niiden salaisten keinojen kautta, joita tällaisilla loitsijoilla tavallisesti on käytettävissään, ja olihan ajateltavaa, että joukko nopeita juoksuria, silmät terävinä, korvat aina tarkkoina ja jäntereet teräksestä, lennättää sanaa yötä ja päivää, halki virtain ja metsien, että joukko tämänkaltaisia viestintuojia saattoi hänelle tietoja hankkia niinkin kaukaa; sillä ylimalkaan ei ole vaikeata saada salaisuutta urkituksi Tsulujen maassa, paitsi silloin kuin asia itse hallitsijaa koskee. Jaaritteleminen on sikäläiselle kansalle kuin jokapäiväinen leipä, ja oikeata herkkua on, kun saavat jotain uutista kertoella. Ilmisaamisen osa tietojen hankkimisessa ei niinmuodoin ole vaikea: jok'ainoa outo esine, nähty tai kuultu, on pian yleisenä puheen-aineena koko maakunnassa, eikä siis muuta tarvittu kuin lennättää uutiset noita-akan tai hänen ala-loitsijoihensa korviin, jotka niistä tiedoista, mitä heillä yksityisesti ja yhteisesti muiden ihmisten asioista oli, voivat punoa kokoon jutun, joka läheni kyllin totuutta, saattaakseen hämmästykseen noita metsäläis-ihmisiä, ne kun auttamattomasti uskoivat mokomain ilmoitusten olevan jotain pirullista alkuperää.

Mutta kaiken tämän myöntäen, kaiken ylenluonnollisuuden poislukien, eikö ollut suuri syy olla peloissani kasvinveljeni tähden? Jos kerran Nomteba hänen lähdöstään ja valhepuvustaan tiesi, niin eikö koko juttu sitten ollut yleisenä jaarittelu-aineena Tsulujen maassa ja niinmuodoin Cetewayo'nkin tiedossa? Juuri tällä hetkellä hän saattoi olla sen kauhean kidutuksen alaisena, johon hirmuhaltija oli hänet tuominnut. Aatos oli hirveä.

Enkä toiselta puolen suinkaan ollut taipuvainen epäämään ennustajavaimon ilmoitusten ylenluonnollista alkuperää. Hiljan näkemäni kauhistuttavan näytelmän muisto vaikutti yhä minuun voimallisesti, ja tuon inhoittavan akan muoto ilmestyi ihmeellisellä tenholla sekavissa unennäöissänikin. Jok'ainoa kuluva hetki kyllä tätä loihtu-tuntoa heikonsi ja lisäsi yhä painoa järjen vaa'alle; mutta enpä koskaan uskalla toivoakaan, että heikko kynäni osaisi kuvata sitä vaikutusta, minkä tuo pakanallisen kuninkaan neuvoittelu minuun teki -- vaikutusta, jota Arnold Beidermann'in sokea luottamus vielä enensi, hänen, saman miehen, joka viime tapahtumiin asti oli mokomia ennustuksia nauranut.

Sitten oli vielä kummallinen yhteensattumuksemme _Hambuman_ kanssa. Olin ennen useamman kuin yhden kerran kuullut leiritulilla puhuttavan tästä kauniista ilmiöstä, olin kuullut tarkkoja kuvauksia miesten suusta, jotka vakuuttivat sen itse nähneensä; mutta aina olin pitänyt heidän näkyänsä kiihkoisen mielenkuvituksen houruna. Maan-asukkaat sen hyvin tunsivat sekä katsoivat sitä suunnattomalla kauhistuksella, ja nyt se oli meille ilmestynyt haamussa, jota kumpikin rakastimme. Beidermann piti sitä suoranaisena vakuutuksena tyttärensä turvallisuudesta, sydämmensä oli köykäinen ja mielensä huoleton. Mutta minun mieleni rauhalle suureksi haitaksi alkoi ajatuksiini astua kamala pelko että tyttö oli kuollut, että näkemämme ilmaus oli hänen enkelinsä, ja tämä pelko tyrkytti itseään päähäni joka aika ja joka paikassa, huolimatta kaikista ponnistuksista, joita sitä karkoittaakseni te'in.

Helposti ymmärrettävä asia on, että viimeiset neljä päivää olivat minulle olleet kauhean levottomia, ja koetin nyt poistaa kaikki luulot ja arvaukset mielestäni sekä varrota mitä yö mukanaan toisi. Olin päättänyt uskoa Nomteban salaiseen voimaan siinä määrässä kuin hänen ensimmäinen ennustuksensa nyt olisi toteutuva.

Vielä oli puolen tuntia keski-yöhön. Mamban asujamet olivat sikeimmän unen helmassa, ja ainoastaan kraalista kuuluva karjan ammonta katkaisi siltä puolen hiljaisuutta. Yöleirissämme, nuotion ympärillä, jonka ääressä istuin, oli kaikki niinikään äänetöntä, sillä kumppalini olivat käyneet levolle, ja kuului ainoastaan vahdin tasainen astunta, kun tämä liikkui edestakaisin, jotain säveltä itsekseen hyräillen. Mousedeer, vanha luppakorva ynnä useiden heimolaistensa kanssa oli kyyristynyt nukkumaan aivan kytevän tuhkaläjän äärelle, mutta niiden uni oli rauhallinen ja osoitti ett'eivät ne mitään vaaraa vainunneet. Tumma haamu hiipi alas muutamista vankkureista ja kulki nuotion ohitse; se oli Nohemu, joka kulki vesi-ammeelle juodakseen. Aivoihini välähti äkkiä ajatus, että olisi ehkä viisasta tehdä hänet uskotukseni; minä kutsuin hänet oitis luokseni ja kerroin peittelemättä, mitä noita-akka neljä päivää sitten oli puhunut. Silmiään rävähyttämättä hän tarkimmalla huomiolla kuunteli joka sanaa ja näkyi selvään olevan mielissään, vaikka samalla nähtävästi säikähtyi. Varmaksi asiaksi hän katsoi, että Enamela oli hyvissä turvissa, ja yhtä varmaa oli hänen mielestään, että puoliyön aikaan jotain tapahtuisi; mutta eikö tämä saattaisi tarkoittaa tuota kamalaa _Hambumaa_, joka uudelleen oli ilmestynyt _Gwegwesa'lle_ (se oli oppaamme nimi) ja säikäyttänyt hänet kuumeesen? "Meidän tulee olla huolellisia, Kuta", tyttö sanoi hiljaa kuiskaten, "sillä jos se on Kulkija, niin syö hän meidät suuhunsa. Mutta tahdon jäädä tänne teitä auttamaan".

Silloin en paljo tullut ajatelleeksi rohkeutta, jota tämä pakanallinen tyttö osoitti, tarjoutuessaan kanssani valvomaan. Jos noita-akka oli minuun ja Arnold Beidermann'iin vaikuttanut, niin aatelkaa kuinka suurta pelkoa ja kunnioitusta hän omassa kansakunnassaan synnytti.

Tyttö istahti lähelle minua, ja kumpikin olimme sanaa sanomatta, odotellen minuutien matelemista kohden määrättyä hetkeä. Yövartija pysähtyi astelemasta ja tuli vankkureille, joille oli kello ripustettuna; hän katsoi sitä, haukotteli syvään ja alkoi taas astuskella edes takaisin. "Vielä viisi minuutia", kuulin hänen murahtavan. "Kuinka verkalleen aika kuluu".