Chapter 10

Tämänlaatuinen oli lyhykäisyydessään Nohemun kertomus; ja vaikk'en saanut mitään lohdutusta sen synkistä tapahtumista, niin tunsinpa ihmetteleväni tuota tyttöä, joka niin uskollisesti oli riippunut kiinni avuttomasta seuralaisestaan, kun tiesi helposti hyviin korjuihin pääsevänsä, jos hänen olisi oman onnensa nojaan heittänyt.

Ennenkuin vankkurit läksivät liikkeelle, menin Arnold'in luokse, jonka löysin vielä valvomasta Landelan vuoteen äärellä.

"No niin, enkö oikeassa ollut?" hän lausui surullisesti hymyillen, kun olin likelle tullut.

Äänettömäksi myönnytykseksi saatoin ainoastaan nyykäyttää päätäni; sillä olihan pastorin unennäkö käynyt toteen.

9:säs Luku.

Nomteba, noita-akka.

Luulenpa melkein lähelle totuutta osaavani, sanoessani että Arnold Beidermann'in mieli virkistyi nyt, kun olimme saaneet kaikesta järjellisestä epäilyksestä vapaan tiedon kohtalosta, joka oli hänen tyttärensä osaksi tullut. Hänen mureellisen muotonsa ja saamattomat vastauksensa ilmaisivat kyllin selvään, että ajatukset ijankaiken tulisivat pysymään kadonneessa lapsessa; mutta kuitenkin hän alinomaa ponnisteli voimiaan, näyttääkseen iloiselta, ja koetteli osoittaa mieltymystä jokapäiväisiin toimiimme. Pääasiallisena lohdutuksena hänellä oli pitkät keskustelut Landela-eukon kanssa, jolloin moni pieni muistelma kadonneen lemmikin lapsuuden ajalta tuli puheeksi ja näytti yksinjääneelle isälle tuovan jonkinmoista haikeata lohdutusta. Vanhan ystäväni sieluntila tänä koetuksen aikana pysyy aina minulle salaisuutena, niinkuin myöskin se erinomainen tärkeys, jonka hän näkemäänsä unennäköön laski.

Mutta sill'aikaa vankkurit yhä vakaasti vierivät edelleen, ja vihdoin tulivat näkyviin nuo ympyrään raketut, mehiläispesän muotoiset majat, joita yhteensä nimitettiin Mamba'ksi. Tähän pysähdimme; mutta Jack Garnett, Arnold Beidermann ja minä ratsastimme vielä edellemme tapaamaan kraal'in päämiestä ja saamaan tietoa Amaswatsilais-kuninkaan olopaikasta. Ne harvat maan-asukkaat, joita tähän asti olimme kohdanneet, näyttivät olevan Brittiläisten ystäviä ja osoittivat iloa tulostamme, me kun ehkä johonkin määrin saatamme heitä suojella Tsululaisten päällekarkauksilta.

Päällysmiehenä oli Mamba'ssa muuan Vamutsa, tukeva, onnistuneen näköinen metsäläinen, joka räpäytti silmäänsä aivan hullunkurisesti, ja jolla näytti olevan vahva taipumus olueesen tai johonkin muuhun huumaavaan juomaan, jos tuo hieman pilventakainen tilansa, jossa hän ilmaantui, antaa meille äsken alkaneessa tuttavuudessamme oikeuden moiseen johtopäätökseen. Hän lausui meille kuninkaan nimessä sydämelliset tervetuliaiset ja ilmoitti, että hänen herransa oli par'aikaa muutamassa kylässä noin neljänkymmenen peninkulman päässä pohjaiseen päin sekä rukoili meitä riisumaan juhdat Mamba'ssa, jossa muutamat heidän miehistään meille majoja pystyttäisivät kunnes saataisiin kuninkaan lupa asettaa Swatsilais-joukko kuntoon.

Tähän suostuimmekin, mutta pidin etuisampana asettaa vankkurini jonkinmoiseksi laager'iksi; ja Vamutsan johdolla rakettiin härkiämme varten oivallinen kraali leijonia vastaan. Kun kaikki asiat olivat suorassa, lähetin arvoisaa isäntääni luokseni hakemaan, ja sulatettuani hänen sydämensä kelpo rommi-määrällä, aloin häneltä kysellä yhtä ja toista hänen kansansa sotatoimista; ja pidimpä silloin tarkkaa vaaria kutsua heitä liittolaisiksemme, sillä tiesin hyvin, että jok'ainoa raihtuvainen sana saapuisi Swatsilais-kuninkaan korviin.

Vamutsa antoi suuritta mutkitta vihjauksen, että jos maailmassa oli asiaa, joka voi tehdä hänen herransa aikeillemme suosiolliseksi, niin oli tää asia joku sievä lahja; ja muoto, jossa sama lahja löytäisi parhaan arvonsa, oli rommi -- hyvää, tuikeata väkevää ja nyykistävää tavaraa, eikä sellaista sekolientä, kuin tuo Delagoa-lahden Portukalilainen maahan toi. "Tämä esimerkiksi ei sen hullumpaa ole", päätti tuo verraton valtiotaituri puheensa, ojentaen tina-tuoppinsa uudelleen täytettäväksi.

Olin suuresti ä'issäni huomatessani, että kunnon liittolaisemme laskivat niin paljon arvoa rommi-pulloon, jota jalommat Tsululaiset katsoivat korkealla ylenkatseella. Mutta, kaadettuani vieraalleni vähäisen rommia, kysyin, kuinka kauvan viipyisi kuninkaan vastaus meille ehtimästä.

Taaskin vihjaistiin, että grog'i[14] panisi sananviejän sääret aika sukkeliksi; ja todellakin näytti väkijuomalla olevan joku taikamahti Swatsein maassa; mutta olin alusta alkain päättänyt olla hemmoittelematta maan-asukasten juoppouden pahetta, ja hämmästyipä Vamutsa jotenkin, kun hänelle ilmoitin, ett'en aikonut antaa pisaraakaan rommia kuninkaalle enempi kuin hänen kansalleenkaan, ja että päästäkseni kaikesta enemmästä vaivasta sekä tarpeettomista viivykkeistä, oli aikomukseni seuraavana aamuna lähteä matkalle itse tervehtiäkseni hallitsijaa.

Tämä odottamaton päätös saattoi päällikön suuresti hämille, ja hän rukoili minua rauhoittumaan, kunnes hän panisi sanan menemään herrallensa; mutta tunsin hyvin ne monet hätäkujeet, joihin nämät ihmiset turvaavat, jos heillä on pieninkin syy arvata, että rommia tulee asian lopuksi; pysyin siis lujasti aikeessani, ja saatuani musta-ihoisen oppaan, läksin matkaan päivännäöllä jättäen _laager'in_ Jaakko Garnett'in huostaan.

Yksi ainoa mainittava tapaus sattui tällä matkalla. Me toivoimme yhdessä ainoassa päivässä perille pääsevämme, vaikka maakunta kyllä oli sangen kesytöntä, emmekä sentähden päivällis-ajaksi pysähtyneet, vaan annoimme aika vauhtia mennä eteenpäin polttavassa helteessä, niin että paljas-jalkaisen oppaamme oli vähän vaikea pysyä jäljessä. Olimme kulkenut pienen joen poikki ja astuimme juuri muutaman metsistön halki, kun äkkiä terävä surina kohtasi korviani. Huutaen varoitukseksi Arnold'ille, kannustin kohta hevoseni täyteen neliseen jo tiukensin ohaksia vasta aukealle päästyäni, kun tuo vaarallinen metsikkö oli kauvas taakseni jäänyt; sillä äsken kuulemani surina tiesi matkustajalle vaaraa, kamalampaa, kuin leijona, leopardi tai elehvantti -- se oli mitättömännäköinen, mutta kuolettavan Tsetse-kärpäsen[15] sotahuuto.

Tämä hyönteinen on kauhea vitsaus Etelä-Afrikan kulkijoille ja tekee paikoittain maan mahdottomaksi karjan, hevosten tai muulien oleskella, jotka nopeasti uupuvat ja kuolevat sen myrkyllisestä puremasta. Onneksi sen olosija rajoittuu muutamiin tunnettuihin seutuihin, joiden läpi saattaa isotta vaaratta yön aikaan matkustaa. Ulkomuodoltaan on Tsetse-kärpänen meidän kotimehiläisemme näköinen, mutta ko'oltaan paljoa pienempi. Vaikka suurinta joutua teimme, emmekä olleet enempää kuin neljänneksen tuntia metsässä, saivat kuitenkin minun hevoseni, niinkuin Arnold Beidermann'inkin, pureman, ja molemmat kuolivat noin kymmenen päivän perästä. Aina kannan epäluuloa, että oppaamme oli tämän tien valinnut Valmutsan käskystä, sillä helposti olisi saattanut välttää vaarallista seutua; mutta tarkempaa selkoa asiasta en ikinä saanut.

Vaikka joutuun olimme kulkeneet, oli kumminkin eräs musta-ihoinen sanantuoja ollut kerkeämpi, ja kuninkaalliselle kraal'ille päästyämme havaitsimme että ruhtinas jo oli tulostamme ennakolta tiedon saanut. On todella sangen ihmeellistä, kuinka nopeaan kaikki uutiset lentävät Kafferien kesken. Saattaapa sanoa, että koko kansakunta on sen päällikön vakoojia, jonka yliherruutta se tunnustaa, ja Eurooppalainen havaitsee, että hänen pienimmänkin tekonsa on huomannut ja huolellisesti muistoonsa pannut joku tuntematon ja näennäisesti näkymätön salanuuskija. Niinpä jälkeenpäin näimme, että Swatsilais-kuningas oli saanut tiedon aivotusta tulostamme Mambaan jo ennenkuin olimme hänen rajansa ylitse kulkeneet, ja oli vetäytynyt nykyiseen olopaikkaansa, lykätäkseen lopullisen vastauksensa nostoväen asiassa, kunnes hänen vakoojansa olisivat tuoneet tarkat tiedot Tsululais-kuninkaan todellisesta asemasta sekä -- mikä vieläkin tärkeämpää oli -- kunnes hän olisi loitsijoiltaan, poppamiehiltään, neuvoja kysynyt, mihin suuntaan hänen nyt olisi edullisinta toimia.

Kraal'ia lähetessämme tuli lähetyskunta vastaamme, ja meitä saatettiin majoihin, joita tuota pikaa meitä varten oli siivottu. Nämä Kafferilais-asunnot ovat kummallisen somia ulkonäöltään, mutta mataluutensa, valottomuutensa ja inhoittavan löyhkänsä takia sangen vastenmielisiä. Ne eivät mitään sen enempää tai vähempää ole, kuin kuperia, ylös-alaisin käännettyjä kopsia, jotka sievästi ovat ulkoapäin katetut puun-oksilla tahi pitkällä ruoholla; ja koko rakennus on lujaan paikalleen sidottu lukemattomilla puisilla paaluilla ja köynnöskasvien oksilla. Majain läpimitta vaihtelee, mutta neljäntoista jalan levyisiä pidetään jo sangen suurina; ne ovat niin matalia, että useimmissa on täysikasvuisen miehen mahdoton seisoa suorana. Tavallisesti on lattiana paljas maa, mutta muutamissa paremmissa majoissa on jonkinmoista valkean muurahaisen pesistä tehtyä savisekoitusta sivelletty lattiaksi ja tämä saa sangen soman muodon, kun naiset litteillä kivillä sen ovat silittäneet. Kafferilais-majan sisustus on köyhä: ainoastaan joitakuita mattoja, joilla asujamet nukkuvat, koria, tarpeeksi tiviiseen nidottuja pitämään olutta tai maitoa, saviastioita ja puisia pään-aluksia. Lattian keskellä leimuaa tuli, eikä savu voi päästä ulos mistään muualta kuin huoneen sisäänkäytävästä, joka on vaan kurja, nelinryömin sisään suljettava läpi. Ja tämäkin on yöksi käärmeiden ja metsänpetojen vuoksi huolellisesti ummistettu, niin että sisällä olevan ilman laatua on helpompi kuvailla mielessään kuin kertomalla. Yhden ainoan kaikkea korvaavan edun tunnen Kafferilais-majoissa -- ne ovat, näet, vettäpitäviä.

Nuo kelpo ihmiset, joiden asunnot saimme käytettäviksemme, olivat kuitenkin unhoittaneet jälkeensä koko joukon eläviä välikirjoja vuokrastaan, niin että yömme, sen sijaan kuin sen olisi tullut olla levon ja rauhan aika, tuli pyhitetyksi kiivaimpaan sotaan näitä kamalia vuodekumppaleita vastaan; mutta onneksi Arnold'ille ja minulle itselleni, oli meidän nahkamme kelpo kunnossa ja tämänlaisiin hyökkäyksiin tottunut; puhdasverinen Englantilais-siirtolainen olisi meidän tilassamme joutunut elävältä niellyksi.

Oivallinen iltanen, häränlihaa ja olutta, oli meidän varaltamme hankittu, ja mahdoton runsaus samaa ruokaa ilmaantui taas aamiaiseksi; sen syötyämme pyysimme tulla saatetuiksi kuninkaan luokse, mutta meille ilmoitettiin, ett'ei hallitsija voinut meitä ennen tunnin kuluttua vastaan ottaa, jolla ajalla hänen noita-akkansa ehtisi loihtutemppunsa päättää, ennustaa onnea tai onnettomuutta ja määrätä, tulisiko Swatsien kansakunta liitto-veljeydessään tuottamaan kunniaa suurelle Britannialle, vai eikö.

Polttelimme juuri piippujamme ja tarkastimme ratsujamme, nähdäksemme joko tsetse-myrkyn vaikutuksia alkaisi niissä näkyä, kun äkkiä juohtui mieleeni, että kanssapuheisin yrittäminen sen mahtavan vaimon kanssa, joka ohjasi Amaswatsilais-kuninkaan sydäntä ja omaatuntoa, olisi mielevä ja sangen valtioviisas teko. Tiesin että Arnold'ista olisi hyvin vähän apua tähän toimeen, koska hänen inhonsa näitä loitsijoita ja taikuria vastaan luultavasti saattaisi hänet päästämään suustaan sanoja, jotka saisivat raivoon sen henkilön, jota aikomukseni oli puolellemme suostuttaa; ja läksin siis, jonkun vähäisen tekosyyn varjolla, hänen luotaan, ohjaten askeleeni siihen kraal'in osaan päin, jossa noita-akan asunto oli. Onni suosi oikeitani niin, että vaimo lähetessäni juuri seisoi majansa ovella. Silminnähtävästi hän vast'ikään oli saanut vaatetuksensa kuntoon ja valmiiksi siihen suureen juhlatilaan, jossa hän oli niin tärkeän osan toimittava. Neljä tai viisi muuta tohtoria eli poppamiestä oli ko'olla johtajattarensa ympärillä, ihmetyksellä tarkastellen hänen aamutoimiansa, ja voimainsa takaa järsien jotain noiduttua juurta, jota akka pienestä kopasta heille jakeli.

Nuo kelpo-ukot osoittivat suurta taipumusta ajaa minut tieheni, koska lääkkeiden voima muka saattoi heikontua valkoisen miehen saastaisesta katseesta, mutta heidän ruhtinattarensa esti heidät siitä, ja mulla oli siis hyvä tilaisuus mielin määrin katsella hänen suloansa.

Olin usein nähnyt tavallisen Kafferilais-taikurin täydessä puvussaan, mutta tämä vaimo sukupuolensa hienolla huomausky'yllä oli saanut itsensä puetuksi inhoittavampaan, ja siis näyteltäväänsä osaa varten sopivampaan pukuun, kuin yksikään toinen ihmisolento, jonka ennen tai myöhemmin olen tavannut. Hänen seuralaisensa olivat kyllä kamoittavan näköisiä, mutta itse hän toki joka suhteessa vei niistä voiton; ja ell'en sydämessäni olisi ollut vakuutettu, ett'ei hänen majesteettinsa Perkeleen ylimalkaan ole tapana peittää sorkkiaan millään valheverholla, niin olisipa tosin ollut anteeksi annettava asia, jos olisin luullut hänen itsensä noitaukon haamussa edessäni seisovan.

Näin edessäni olennon, ihan alastoman, ell'ei lukuun ota jonkinmoista esiliinaa lanteiden ympärillä, joka oli koristettu kaikenkarvaisilla helmillä ynnä leijonan, leopardin ja muiden metsänpetojen hampailla ja kynsillä. Mutta älköön luultako, että tämän puuttuvaisen vaatetuksen takia vaimon tumma iho pääsi näkyviin; sillä niin ei ollut asian laita, ensiksikin siitä syystä, että hän kiireestä kantaan saakka oli yltä yleensä punamullalla ja piipun tuhalla maalattu; ja toiseksi, koska suuri osa noita älykkäitä koristuksia oli silmältä peitossa verkon takana, niin inhoittavan, että sen paljas näkö milt'ei saanut minua pyörtymään. Hänen kaulansa ympäri oli ripustettu jonkun äsken teurastetun eläimen sisälmykset, joita oli vereen kastettu, niin että tämä hiljakseen valui pitkin akan koko ruumista. Kiemuroina ne riippuivat hänen rinnoillaan, ympäröivät hänen kupeitaan, takertuivat polviin kiinni ja valuivat suurina röykkyinä hänen verisille nilkoilleen. Päälaelle oli sisustettu alligatori tai sisilisko sovitettu, ja pienempiä suolia oli kierretty hänen verta tippuileviin hiuksiinsa. Minua ihmetytti, kuinka hän jaksoi kantaa kaikkea tuota törkyä, jolla itsensä oli koristanut; mutta kaikki muut ajatukset hukkuivat yhteen ainoaan valtaavaan kauhistuksen tunteesen, kun inhoittava hirviö verkalleen astui minua kohden ja puhutteli minua sillä nimellä, jolla maan-asukkaat mua tavallisesti kutsuivat.

"Kuka olet?" huusin hänelle, ja minut valloitti ankara halu lähteä karkuun. "Kuinka nimeni tunnet?"

"Te olette Kuta, Englantilainen, jonka karjan Cetewayo on ryöstänyt. Eikä ainoastaan karjaanne", hän jatkoi, lähestyen niin liki, että pelkäsin hänen törkeiden koristustensa minuun koskevan, "eikä ainoastaan karjaanne. Tsululais-kuninkaan käsissä on jotain, jota pidätte raavaitanne kalliimpana", ja hän irvisti ilkeästi, huomatessaan että minä säpsähdin tuon odottamattoman tiedon kuultuani.

"Sanokaa mulle kaikki, mitä tiedätte", pyysin rukoilevasti, ja inho, jonka akan läheisyys minussa vaikutti, haihtui ankaran haluni tieltä saada häneltä houkutelluksi salaiset tietonsa. "Miksikä peittäisitte surevalta isältä ilmoituksia, jotka hänen sydäntään virkistäisivät?"

"Surevalta isältä!" kertoi hän kolkosti. "Mitä on valkoinen pappi koskaan tehnyt minun tai kansani eduksi, että olisi mun syytä huojentaa kuormaa, jota hän ikuisesti on niskoillaan kantava. Eikö hän ole halveksien puhunut siitä säädystä, johon minä kuulun, ja koettanut saada meitä naurun alaiseksi ja kansaa epäuskoiseksi niille voimille, joita meillä on hallussamme? Eikö hän ole lakkaamatta puuhannut saadakseen meitä maasta hävitetyiksi? Ei, en tahdo sanaakaan sanoa, joka valkoisen papin kurjuutta lieventäisi".

"Niin antakaa mun saada tietää kaikkein pahin", sanoin valittaen. "Minä olen Kafferllais-heimojen kesken elänyt kuin veli. Miksikä te, joka niin mahtava olette, peittäisitte totuutta minulta, joka olen niin heikko? Ja eikö olisi voitto valkoisesta papista, kun voisitte sanoa: 'Kas, te ette uskoneet mitä maan loitsijat sanoivat; kuulkaa nyt ilmoituksia, joita teidän oma taikakirjanne ei kykene teille antamaan'. Eikö se olisi parempi kosto kuin mikään muu?"

Näin sanoessani tarkastelin tuskallisesti vaimon ilkeitä kasvonjuonteita, ja mielihyväkseni näin, että ne selvään kävivät lempeämmiksi. Nauttia koston makeutta tähän malliin ei silminnähtävästi ikinä ollut hänen mieleensä tullut, ja liikkumatta hän kauvan seisoi edessäni, ajatuksiin vaipuneena.

"Nytpä", ajattelin itsekseni, "jos vielä voin saada omanvoiton-pyynnin avukseni, niin olen jutun voittanut"; ja vetäen lakkaristani taskukellon -- viimeisen muiston isävainaastani -- minä painoin huuleni sen osoitustauluun ja kuiskasin niin matalalla äänellä, ett'ei sanani voineet tunkeutua noiden alhaisempien noiturien korviin: "Jos valkoinen pappi sinä hetkenä, jolloin varjot ovat lyhyimmillään, saa tietää, mitä on hänen kadonneelle lemmikilleen tapahtunut, niin tulee tämä päivänmittari suuren loitsija-vaimon omaksi".

"Selvään mieletön lupaus", sanoo ehkä lukijani. "Kellon takia hän laskee ensimäisen valheen, joka hänen päähänsä pälkähtää".

Mutta minäpä asiat paremmin tunsin. Olin kyllin kauvan oleskellut maan-asukasten parissa, tunteakseni ne tavattomat keinot, joita heillä on uutistensa saamiseksi. Tiesin hyvin, että noita-akan urkkijat olivat hänelle tuoneet vereksimmät uutiset Tsulujen maasta. Selvältä näytti, että hänellä oli tieto Minna Beidermann'in vangiksi-joutumisesta ja että hän voisi antaa meille tarkempiakin tietoja jos vaan hänen kielensä saisi liikkeesen. Ja jokaisesta luotettavasta tiedosta, oli se sitten rauhoittavaa tai päinvastaista laatua, pidin lupaamani hinnan halpana.

Akan silmät säteilivät, kun hän kelloa katseli. Tämänkaltainen kummallisen aianmittarin omistaminen loisi häneen äärettömän arvon ilveilevien vertaistensa rinnalla, ja tämä ajatus painoi vaa'an minun puolelleni, vaikka minun akan kunniaksi täytyy tunnustaa, että hän minun luullakseni olisi lopulta kumminkin ilmaissut salaiset tietonsa, ilmankin minkäänlaisia lahjuksia.

"Te olette aina ollut, Kuta, kansamme hyvä ystävä", hän lausui äänellä, jonka ympärillä olevat loitsijat hyvin saattoivat kuulla; ja nämätpä nyt, äkkiä liittyen johtajattarensa nuottiin, huusivat yhteen ääneen "Yo, yo", suostumukseksi hänen lausumalleen sanalle. "Te ette milloinkaan ole nauraneet toimillemme, vaikk'eivät ne olekaan käyneet samaan suuntaan kuin valkoisten miesten. Kuulkaa nyt! Vähän aian päästä olen astuva kuninkaan eteen sanomaan hänelle, mitä tuleva aika tietää. Olkaa saapuvilla ystävänne kanssa, niin ehkä saatte kuulla, mitä mielenne tekee. Mutta valkoinen pappi kavahtakoon nauramasta juhlallisuuksillemme. Kun maan-asukkaat tulevat Kagasiin ja näkevät ystävänne naisen pukuun vaatetettuna, eivät he silloin ikinä te'e pilkkaa; miksi ei hän sitten osoittaisi meille samaa kunnioitusta? Menkää nyt kuninkaan luokse, ja sitten, jos luulette maksavan vaivaa, annatte mulle päivänmittarin. Menkää!"

Muun muassa tuo pieni Arnold'in messupaitaa koskeva viittaus osoitti, että akan tiedot olivat yhtä laajoja kuin perinpohjaisia; ja taas tavatessani ystäväni, kerroin hänelle mitäkään salaamatta jok'ainoan sanan, mikä oli minun ja noita-akan kesken sattunut. Olin valmistaunut kuulemaan hänen vihanpuuskiansa koko tuota kamalaa joukkiota vastaan, tai jyrkästi kieltäyvän olemasta pakanallisessa juhlatilassa saapuvilla, mutta hämmästyksekseni hän suostui vilkkaasti ehdoitukseen ja näytti laskevan siihen suuremman painon kuin itsekään puolestani saatoin panna. "Kentiesi akka näkee näyn -- unennäön?" hän sanoi hermohikkaasti. "Se on tie, jota myöten oikea tieto asioista pääsee maailmaan. Ettekö usko, että joku unennäkö on tulossa? Mennään kohta, muuten myöhästymme".

Hän oli tänä aamuna ollut hyvin alakuloinen, vaikka, kuin tavallisesti koetti sitä salata; nytpä tuo laiha vartalo kävi suoraksi ja askeleet kulkivat köykäisesti, kun hän niitä kuninkaan asunnolle ohjasi. Mutta ennenkuin olimme päässeet kahdensadan askeleen päähän paikasta, astui virkamies, joka nähtävästi toimitti jonkinlaisia kanslerin tehtäviä, kunnioittavasti tiellemme ja esti edemmäksi pääsömme, kunnes hänen herransa olisi ennättänyt valmistauta meitä vastaanottamaan.

Näytelmä, jonka todistajiksi jouduimme, oli mitä vilkkaimpia, sillä jokainoa kraal'in lukuisista asukkaista oli liikkeellä. Lähelle kuninkaan asuntoa oli kaksi soturirykmenttiä asetettu, uljaannäköisiä miehiä, kilvet ja assegait käsissä, vaikka minun luullakseni eivät toki ulkomuodoltaankaan Tsululais-joukoille läheskään vertoja vetäneet. Vaimoja ja lapsia tunkeili ulos majoista ja taas sisään aivan kuin joukko mustia kaniineja, jotka pesiinsä ryömiskelevät; aika parvi soittoniekkoja, kukin varustettu yksinkertaisella, mutta tehokkaalla soittokalullaan, oli kokoontunut lähelle kuninkaan palatsia, ja arvasin, että näillä oli aikomuksena ruveta vuohennahka-rumpujaan rämpyttämään, läsnä-olijoiden hermoista vähääkään lukua pitämättä; lehmät ammuivat, vasikat porasivat ja lukuisia, puolinääntyneitä, kurjannäköisiä koiria kirmaili hurjasti ylt'ympäri välttääkseen kiviä ja puukalikkoja, joilla lapset niitä paiskelivat, lyhyesti, näkö oli mitä kirjavinta, ja vilkkaus väestössä osoitti, että jotain suurta oli tapahtumaisillaan.

Yht'äkkiä rummunlyöjät hirvittävällä rämpätyksellä täräyttivät soittokalujansa, ja jokainen iski päälle täyttä voimaansa. Kansa syöksi meluten kuninkaan asunnolle päin, kiljuen hallitsijansa kunniaksi, joka nyt ilmaantui pienissä vankkureissa istuen. Valtijaan nähdessään alamaiset heittäytyivät maahan kasvoilleen ja jatkoivat tervehdyshuutojansa entistään kauheammin sekä tukauttivat aivan kuulumattomiin Swatsilais-_imbongan_ äänen, joka lauleskeli herransa suuruutta, arvoa ja kiitosta, suuressa määrin samaan tapaan, kuin tuo ennenmainittu Tsululaisvirkamies.

Käden viittauksella kuningas lakkautti metelin ja kokous nousi seisaalleen, joka temppu osoitti, että hovitavat tässä kansassa olivat vähemmän ankaria, kuin Cetewayon hovissa, missä ei kenenkään ollut lupa seisoa kuninkaansa läheisyysdessä. Nyt tuli meille käsky lähestyä ja me tunkiimme siis eteenpäin hallitsijan luokse, joka vastasi kumarruksiimme arvokkaasti ruumistaan käännähtämällä, ja ojensi sitten armollisesti meille kätensä, jota me kumpikin vuoroamme ravistimme. Tämä tavaton ponnistus vaati hieman virkistystä, jota Kafferilaisen oluen muodossa kuninkaalle sieväkutoisesta korista tarjottiin. Kelo kulauksen ryypättyään hän ojensi sarkan minulle, ja katseensa kävi synkeäksi, kun kohteliaasti mainitsin, ett'ei mun ollut jano; mutta piankin hän käänsi seikan edukseen ja lausui: "Oi, te olette parempaan ja väkevämpään tottuneet, kuin olueesen. Ehkä olette jotain juomastanne tuonut minullekin maistiaisiksi?"

Minä vastasin, että olimme ratsastaneet tänne aivan ilman mitään tavaroita mukanamme, paitsi pientä paloviina-pulloa, jonka hän mielellään saisi omakseen; mutta hänen täytyisi varrota, kunnes keskustelut olisivat päättyneet, jolloin sen hänelle lähettäisimme.

Tämä, niinkuin arvasinkin, sai hänet kohdastaan kysymään asiamme laatua; jonka jälkeen minä järjestään esitin hänelle eri kohdat noissa määräyksissä, jotka ennen Utrecht'ista lähtöämme minulle oli annettu.

"Tämä on yksivakainen asia", hän vastasi hetken mietittyään; "tämä on asia, johon ei umpimähkään auta vastata. Mutta oitis tahdon kysyä neuvonantajiltani ja tehdä teille tiettäväksi neuvoittelumme päätöksen. Antakaa Nomteban ja Nyangojen[16] astua luokseni".