Part 6

Minne tahansa sontaakin, missään ei kala nykäise. Verkko on tyhjänä lahdessa, nuotta saa keinua veneessä ja haalistua auringonpaisteessa aamusta iltaan, omistajien istuessa kalliolla ja käydessä taas happamiksi, eikä se auta vähääkään. Mutta sitten sattuu eräänä aamuna, Markuksen ollessa kaukana ulkona merellä onkimassa valkoturskia, että hän saakin makrillin, eikä vain yhtä eksynyttä, ei kahta tai kolmea, vaan pelkkää makrillia niin paljon kuin hän jaksaa vetää. Ja nyt alkaa hauskin kalastus, minkä Agde-rannikko tuntee, sillä nyt on makrilli palannut — tieto kulkee salamana miehestä mieheen — eikä mikään vedä niinkuin se. Kaikki, jotka voivat pitää siimaa kädessään, lähtevät merelle — ihmiset parveilevat taloista — niin, vieläpä vanha isoisä Børrekin kulkee ympäri kalavehkeineen valmistellen lähtöään. Ja viisailla on ruokaa mukanaan, ruokaa paperissa ja kahvia pullossa, ja oikein ymmärtäväisillä on sitäpaitsi peitteitä ja huiveja, niin ettei heidän tarvitse illallakaan lähteä kotiin, vaan voivat kyykkiä veneessä koko vuorokauden, jos heitä haluttaa. Niin on Markus tehnyt useana yönä, kun on vain ollut poutainen sää. Hän makaa tuhdon alla, öljytakki peitteenään ja säkki olkia tai kanervia patjanaan. Tosin on vähän koleata — varsinkin hetkisen aamuyöstä — mutta niin hänellä onkin varma paikkansa, tulkoon miten paljon väkeä tahansa.

Sillä makrilli voi pysyä paikoillaan päivän toisensa jälkeen, koko viikon — Jumala ties, mikä sitä täällä viehättää — mutta siinä se vain pysyy aivan kuin muutkin kalat ja syö aivan samalla tavalla. Täytyy olla varuillaan ja pitää puolensa niin hyvin kuin voi. Jos soutaa pois, vaikkapa vain hetkeksikin, niin ei ole lainkaan varmaa, että pääsee mukaan leikkiin, kun palaa jälleen. Täällä on hyvin monta saaliinjaossa, usein kaksi- tai kolmekymmentäkin venettä, ja yhä useampia tulee. Ne ovat siinä kuin laivat laivastossa, laita laidassa, kuusi, seitsemän sidottuna yhteiseen riippakiveen, jottei vesi tule liian täyteen köysiä. Ne ovat taajassa kuin lintuparvi vuonossa, väliin on aukko niiden välillä niin pieni, etteivät siimat pysy selvinä, vaan menevät ristiin ja sekaantuvat. Siitä syntyy hämmennystä ja iloa, veneissä ympärillä pilkataan ja nauretaan, kun ne kaksi, joiden siimat ovat sekaantuneet, koettavat selvittää niitä ja ovat poissa pelistä. Jos kala ympärillä silloin syö hyvin, niin on vaikea pysyä hyvällä tuulella ja näyttää huolettomalta. Usein siinä asianomaiset tulevat sekä punaisiksi että kalpeiksi, varsinkin jos siimat eivät ota selvitäkseen — ja silloin laukeaa helposti:

— No koetahan nyt vihdoinkin tulla valmiiksi!

— Niin niin, vastaa toinen rauhallisesti, — malta nyt vain mielesi hetkinen.

Mutta nyt on edellinen saanut suunsa auki, eikä ole helppoa hillitä häntä enää:

— Sinä olet semmoinen kihokynsi ja olet aina ollut! Kunpa voisit edes katsoa eteesi, kuten olen pyytänyt, etkä tuppaisi toisten päälle — niin sellaista se on, kun on niin hätäinen! Vieläpä kesken parhainta kalansaantia — en ole mokomaa kuullut eläissäni! No nyt olen menettänyt ainakin tusinan kaloja, onko siinä mitään järkeä, häh? Pitääkö minun istua ja kärsiä siksi, että sinä olet nauta etkä voi totella toisia? Kiiruhda nyt ja koeta päästä valmiiksi, hitto vie, tämähän on narrimaista, kiiruhda, senkin dromedaari, kuuletko!

Tämä lankeaa hyvään maahan, tätä on hauska kuulla, ja ihmiset alkavat kikattaa ympärillä. Hihi, hahaha, kuuluu veneestä veneeseen, siinä he istuvat ja nauravat, niin että vesi alkaa lainehtia. Ja väliin joku nuorista kertaa viimeisen sanan ja ärsyttää minkä taitaa:

— Kiiruhda, senkin dromedaari, kuuletko!

Nyt tulee ilo ylivoimaiseksi, kaikki yhtyvät siihen ja nauravat sydämensä pohjasta. Toinen huuto kohtaa toisen, ilma oikein säkenöi vahingoniloa:

— Kas tätä, sanoo joku, — peijakas taas!

— Ja tässä, huudetaan ympärillä.

Käsivarret ja kädet alkavat liikkua kahta kiivaammin, he pitävät kalojaan korkealla ilmassa, jotta oikein näkyisi mitä he saavat.

— Varjelkoon, miten nyt syö!

— Minä olen saanut kolmekymmentä tällä aikaa!

— Ja niin raskaita kuin ne ovat!

— Niin, käsivarsia oikein särkee.

Ja niin lutkutetaan ja nauretaan taas, haha, hihihi, he istuvat ja ilakoivat tuhdoillaan muistuttaen eläinlaumaa poikasineen.

Päivä kuluu hiljaa ja rauhallisesti jonkun uuden silloin tällöin tullessa joukkoon. Ihmiset aterioivat, syövät ja juovat, toisilla on keittotarpeet mukanaan, he tarjoavat naapurilleenkin kuumaa kahvia. Väliin joku miehistä nousee ja suoristautuu ja valittaa vähän — kihti ei salli hänen istua niin kovalla, sanoo hän anteeksipyytäen. Tämä herättää taas naurua, ja kaikkia mahdollisia neuvoja annetaan. Eikö hän ole voidellut itseään parafiinilla? Onko hän koettanut espanjankärpäsellä? Sillävälin pysyvät veneet kärsivällisinä riippakiviköydessä, virran tai tuulen niitä hiljaa keinuttaessa. On kuin vedessä olisi kokonainen kylä, ei puutu tulta eikä savua, eikä puutu joukosta kauppiastakaan: Markuksella on aina syöttikaloja myytävänä — kymmenen äyriä äyskärillisestä — ja hän tekee kaupat nopeasti. Vasta illan tullen syntyy levottomuutta ja hälinää, veneet alkavat liikkua, toinen toisensa jälkeen valmistautuu lähteinään kotiin. Väliin syntyy hiukan hämminkiä, soudetaan ja kalistellaan airoilla ja hangoilla, vene työntyy vähitellen esiin — — no, vihdoin ollaan selvässä vedessä ja voidaan soutaa täyttä vauhtia. Hyvää yötä, sanoo lähtijä. Hyvää yötä, hyvää yötä, vastataan ympäriltä. Lopuksi Markus on yksin, kylä hänen ympärillään on kutistunut kokoon, ihmiset ovat muuttaneet pois. Missä hetki sitten meluttiin ja puheltiin, missä oli vain kiireistä kuumetta minne katsoikin, siellä on nyt vesi tyynenä ja kirkkaana. Hiljaisuus vallitsee, hiljaisuus, joka lepää kuin rauha yli maan ja kehoittaa miettimään ja lepäämään. Mielen valtaa kotikaipuu ja ihmetys, Markus kohottaa katseensa vedestä tähtiin ja saa lohtua ja luottamusta ja toivoa.

Niin tulee yö, tulee hämärä syvine varjoineen ja kolkkoine äänineen. Ja kun luonto nukkuu hänen ympärillään, kun salmet ja saaret sulautuvat yhteen ja häviävät hämärään salaperäisyyteen, silloin Markus kyyristyy veneeseensä ja nukahtaa suloisesti kuin lapsi. Hän makaa ja keinuu ankkurissa eikä tiedä mistään...

Kun nyt Markus palaa kotiin keskellä päivää, on hänen veneensä usein puolillaan kaloja. Niin on hänen soudettava Lillesandiin, kun hän ensin on ottanut kaloja omiksi tarpeikseen, siellä on niin monta, jotka tarvitsevat ruokaa, maailma on niin täynnä ihmisiä, jotka on ruokittava, ettei Markuksen tarvitse soutaa sinne turhaan. Voi ehkä näyttää vähäarvoiselta työltä lojua sillan vieressä ja myydä makrillia, mutta mitä hän oikeastaan tekee? Hän ottaa osaa kansan elättämiseen, hän suorittaa todellisuudessa teon, jolla on mitä suurin merkitys maalle ja jolle ei voida antaa kyllin arvoa. Hän on jäsen maan taloudessa, ja vieläpä tärkeä ja oleellinen jäsen, josta maa on suorastaan riippuvainen. Se luottaa häneen — nostakaamme hattuamme Markuksen työlle, Markukselle itselleen ja hänen kaltaisilleen! No, kun hän on toimittanut kalansa kaupunkiin, niin hänen on ajateltava hiukan itseään ja saatava kunnon ateria, sitten on kalat perattava ja suolattava ja pantava pyttyyn talveksi. Ole varma siitä, että Markus taitaa tehtävänsä! Hän ei ole ottanut laihoja mukaan — ne voi Lillesand saada — ei, hän on valinnut joka kalan huolellisesti ja koetellut niitä kädessään ja puristellut vatsasta, ennenkuin hän on ne hyväksynyt. Sillä savustetun makrillin täytyy olla lihava, paksu vatsan puolelta ja pyöreä kuin tamma, niin siitä tulee aikaa voittaen rasvainen kuin silava. Niin, ei ole väärin sanoa, että se vetää vertoja savustetulle lohelle, jos se alusta alkaen valitaan huolellisesti ja sitten valmistetaan oikealla tavalla.

Katsohan miten Markus käsittelee kalojaan, miten taitavasti ja varmasti hän käy niihin käsiksi. Katso peukalon otetta, katso miten kätevästi hän käyttää veistä, miten nopeasti hän kiskaisee sisälmykset ulos. Huomaa kyllä, että hän on tottunut työhönsä, kun näkee hänen istuvan siinä porraskivellä ympärillään astioita, pyttyjä ja soikkoja. Viilto ja repäisy ja niin on kala auki kurkusta alas ohi peräaukon. Samassa silmänräpäyksessä käsi vetää mahan ja sisälmykset esiin — läiskis, siinä ne ovat keskellä puutarhaa, sinne ne saavat jäädä ja muuttua mullaksi. Ja läiskis, kala lentää soikkoon samassa kuin uusi otetaan perattavaksi. Viilto ja repäisy — ja niin työ jatkuu. Lopuksi tulee pesu, suolaus ja latominen, joista jokainen vaatii erikoista taitavuutta ja huolellisuutta. Ja niin on päivän työ tehty; Markus sirottaa vähän sahajauhoja sisälmysten päälle tai tuo vähän tuhkaa, jotteivät ne haisisi. Tai hän ottaa lapion ja kaivaa kaiken maahan, niin hän saa samalla kääntää vähän multaa, jonka pitäisi olla erittäin terveellistä. Siten lisääntyy multa alituisesti, se oikein ryömii ylös pitkin muuria, väliin kokonaisen tuuman viikossa.

Ja seuraavana aamuna ollaan taas merellä, jos vain makrilli edelleenkin on paikoillaan ja jos siellä on tilaa uusille tulokkaille. Niin jatkuu kalastus viikon tai useampia, aina sen mukaan millaisella tuulella kala on...

Sillävälin istuu suutari kotonaan ja palaa halusta päästä mukaan. Eikö ole hullua, ajattelee hän, että kaikki muut paitsi hän saavat kaloja, että hänen täytyy istua kuin naulattuna pönttöönsä toisten lentäessä mielensä mukaan. Oven ulkopuolella on ruokaa, ja sitä voi ammentaa paljain käsin, ja hänen täytyy istua kuin orja ja paikata risaisia saappaita, kaikkien muiden ollessa kalastamassa ja varaamassa itselleen ruokaa mielensä mukaan! Onko siinä vähintäkään järkeä, onko maan päällä mitään oikeutta, eikö jako ole kohtuuton? Ei, siinä ei ole mitään järkeä, ei vähintäkään, kaikki on niin väärin ja hullusti, että voi suorastaan raivostua, kun sitä ajattelee. Tässä täytyy suutari-paran istua ja rehkiä pöntöllään koko viikko ja palvella kaikkia muita. Tässä täytyy hänen istua ja palvella koko maailmaa ja olla koko maailman mieliksi joka päivä. Tekevätkö he jotakin hänen tähtensä? Ei, he eivät tee mitään, he huolehtivat vain itsestään, soutavat merelle kalastamaan ja huvittelemaan ja antavat hänen istua kotona ahertamassa — totta vie, niinpä he tekevätkin! Mutta annahan olla, he saavat maksaa sen, hän ei aio istua kuin palvelija ja kuluttaa itseään kurjan palkan tähden, siitä he voivat olla varmoja. He saavat jukoliste maksaa työn, saavat jok'ikinen pulittaa kymmenen äyriä enemmän, niin totta kuin hän on syntinen Jumalan silmien edessä. Niin, annahan olla, syksyyn mennessä saadaan nähdä, ja jos he eivät tähän asti ole tunteneet suutariaan, niin he saavat nyt todentotta oppia hänet tuntemaan. Sillä silloin suutari liittyy sosialisteihin, niin, saapa nähdä eikö hän sitä tee, ja sitten he voivat istua omassa onnessaan.

Vasara takoo kiivain iskuin, niin että pilkki väliin singahtaa kattoon. Ja neula lentää kädessä kuin salama — huu! se lentää varmaan sen nenään, joka on kyllin onneton käymään sisään. Sillä nyt suutari on todella vihainen, sen saa Markus tuntea, kun hän eräänä iltapäivänä tulee viattomasti tuomaan kenkiään: — Panetko uudet pohjat näihin kenkiin? — En ikimaailmassa, sillä ne tarvitsevat ehkä paritkin pohjat, mene nyt vain hiton pian matkoihisi. Sinulla, joka saat niin runsaasti kaloja, on kai varaa kustantaa itselleen uudet, mutta sinun laitasi on kai kuten kaikkien muittenkin — he eivät soisi suutari-paran ansaita edes sen vertaa, kuin hän tarvitsee syödäkseen!

No niin, mutta eräänä päivänä ovat Torvald ja Aanon vetämässä nuottaa ja tekevät oikein suurenmoisen yrityksen. He ovat aivan sataman edustalla, suutari näkee ikkunastaan, miten he ponnistelevat ja puuhailevat, hän istuu suu täynnä pilkkejä ja oikein vapisee kateudesta, ja hänen hiuksensa ovat pystyssä kuin harjakset. Mutta miten nyt onkin — nuotta tarttuu pohjaan, keskelle tulee repeytymä, josta makrillit häviävät kuin avonaisesta ovesta.

Sinä iltana suutari on hyvällä tuulella. Hänen mieltään oikein kutkuttaa, ja kun hän illalla makaa vaimonsa vieressä, ei hän enää voi pysyä vaiti:

— Torvald ja Aanon olivat nuotalla tänään ja yrittivät makrillia Knudsin sillan luota, mutta sitten meni heidän nuottansa rikki, eivätkä he saaneetkaan mitään, — parahiksi niille, senkin...

XI.

Syksy lähenee nyt hiljalleen.

Silmäillessään ulos ikkunastaan Markus näkee väriloiston, joka päivä päivältä tulee yhä kauniimmaksi. Tunturi hehkuu ja loistaa punaisena, kanerva on puhjennut tuhansiin pieniin kukkiin ja antaa päivälle uuden hohdon. Se huojuu siinä tuulessa ja auringossa — mätäs mättään vieressä yli koko vuoren. Keskellä vehreyttä on hopeanharmaata kosteutta, varvut täynnä pienenpieniä helmiä, ylhäältä latvasta alas juureen asti, niin että koko mätäs loistaa punaisena. Ja miten kaunista ja hienoa se on, niin hentoa, niin heleätä, niin eloisaa, niin kevyttä — mutta samalla kovaa, kestävää ja sitkeää. Tuulkoon miten paljon tahansa, satakoon vettä tai rakeita — kanerva säilyy aina yhtä hyvänä. Kanerva hehkuu ja palaa ja nauttii elämästä ja onnesta. Pouta ja sade ovat kummatkin hyvät — kanerva viihtyy missä ilmassa tahansa, ja mikä sää tahansa on sille hyvä.

Kaiken tämän punan vastakohtana aaltoilee meri sulavan raikkaana ja sinisenä. Ja missä tunturi kuvastuu mereen, siellä kohtaavat toisensa punainen, sininen ja vihreä muodostaen niin kauniin näyn, ettei sitä voi kyllikseen katsella. Ne sulavat yhteen, suhisevat ja sointuvat kaikissa äänilajeissa, niin että luulee miltei kuulevansa niiden soinnun. Ja syvällä ihmisen sisimmässä soi sama sävel, soi elämänilo, rohkeus ja usko. Jos silloin kohottaa katseensa, niin se kiitää äärettömään syvyyteen. Kesä on mennyt. Ilman on vallannut selkeys, yli maan lepää puhtaus ja loisto, joka on kuin tuulahdus uudelta rannikolta. Katsohan vain lipputankoa tuolla vuorenharjalla, se on kuin ohut neula vasten sineä. Katsohan prikiä ulkona Akerø-satamassa, siinä voi erottaa jok'ainoan köyden. Ja katsohan Knudin vaatenuoraa, joka pingoittuu vinosti talosta — se muistuttaa repeämää taivaassa, on kuin siihen olisi lyöty hieno rako...

Nyt on hummerinpyynti ovella, vanhat sumput ja merrat on tarkastettava, paikattava ja laitettava kuntoon, ja uusia on tehtävä. Mutta ensin on huolehdittava talvisista puista, voi tulla myrsky ennenkuin huomataankaan, ja sitten ei enää saadakaan puita kotiin. Sillä ne täytyy noutaa syvältä sisämaasta Vallesvær-vuonosta. Täytyy lähteä niin kauan kuin on tyyntä ja kaunista; kun alkaa tuulla, on mahdotonta niitä tuoda, sentähden Markus valmistautuu heti matkalle ja jättää kaiken muun siksi aikaa. Hän laskee rahat kaapissaan — kymmenen kruunua sylestä — ja sitten hän menee Knudin luo ja lainaa vanhan lautan päiväksi. Se on kylläkin hyvin kallis — puoli kruunua pelkästä lautasta — mutta siten hän saa puut kotiin päivässä eikä hukkaa niin paljon aikaa. Se on muuten raskasta työtä, lautta on iso ja airot raskaat, lisäksi Markus on yksin, niin että hänen täytyy soutaa molemmilla airoilla edestakaisin, mutta siitä huolimatta sujuu matka.

Väylän varrella on luonto kaunista, vesitie vie sisämaahan alituisesti vaihdellen ja kiemurrellen. Mutta miten se vaihtelee ja kiemurteleekin — aina on matkan varrella kanervaa. Se seuraa rantoja molemmin puolin antaen vedelle ruusunpunaisen hohdon. Ja miten paksuna ja runsaana se kasvaa! Siihen voi paneutua nukkumaan ja tuntea olevansa kuin kotoisessa vuoteessaan. Ja kuinka se hohtaa auringossa ja päivänvalossa! Sitä ei saata verrata mihinkään, maa ei milloinkaan ole niin kaunis kuin kukkivan kanervan sitä koristaessa. Ei mutta katsohan, tuolla loistaa koivu kallionkielekkeellä, se ihan nyökkii rannalla — niin täällä on kyllin katseltavaa ympärillä. Mutta vaikkakin vesi on suolaista merivettä, niin ei täällä ole kuin merellä, kaikki on aivan erilaista. Aina saaria myöten on kaikki toisin, ne eivät ole paljaita ja harmaita, ei, ne ovat vihreän maan, väliin kokonaisen metsänkin peitossa. On suorastaan ilo nähdä tämä kaikki, ja jos alus olisi toisenlainen, niin voisi jo luulla olevansa huvimatkalla...

Puut ovat valmiiksi ladottuina rannalla, mutta Markuksen täytyy itse mitata ne. Siihen kuluu vähän aikaa jo siihenkin, täytyy ottaa joka halko käteensä ja panna se kauniisti ja huolellisesti paikalleen, ellei tahdo pettää itseään. Sylen pakkaamiseen tarvitaan taitoa, siihen tarvitaan huolellisuutta ja tottumusta, joka sormenpäässä pitäisi olla silmä, on meneteltävä viisaasti ja ovelasti. Ei ainoatakaan halkoa saa panna umpimähkään, ei, jokaisen täytyy sopia toisiin, liittyä muihin niin tiiviisti kuin suinkin. On tarkastettava ja aherrettava, kuta enemmän aikaa siihen voi panna, sitä parempi; kun tulee pakkanen, niin näkyy kyllä, onko osannut pitää puolensa. Kun halot sitten vihdoinkin on mitattu valmiiksi, on ne saatava lautalle ja ladottava niin hyvin kuin mahdollista — se on taas kiusallista aherrusta. Jokaisen halon täytyy mennä käden läpi ja ne on taas ladottava varovaisesti. On pakko käyttää tila niin tarkoin, että saisi mukaansa jokaisen tikun. Kun puut sitten vihdoin ovat lautalla, on heti lähdettävä matkalle kotia kohti niin nopeasti kuin suinkin. Lautta ei näet ole suinkaan tiivis, varsinkaan nyt, kun se kulkee niin syvällä — ei saa hukata aikaa, ellei tahdo upota.

Jospa edes saisi istua kunnolla, mutta ei, täytyy kyyröttää niin ahtaassa kuin suinkin. Ei ole tilaa muulle kuin haloille, lisäksi on lautta niin syvällä, että pyyryt lyövät polviin heti, kun nostaa aironlavat vedestä. On soudettava vain käsillä, käsivarret ja jalat ovat vain haittana, tuntuu kuin olisi liian monta jäsentä, ne ovat toistensa tiellä ja vain harmiksi toisilleen. Lyhyesti sanoen, ei pääse oikein soutamaan, ei voi kiskoa voimakkaasti, täytyy enimmäkseen istua saamattomana tuhdolla ja molskia vedessä kuin naisväki. Tämä on oikea koettelemus eikä suinkaan niitä pienimpiä. Jos konsuli kaupungissa tietäisi, miten täytyy väliin ponnistella, mutta konsuli ei tiedä mitään sellaisesta. Konsuli saa halkonsa siltaansa saakka, soutamatta ainoatakaan vetoa itse; konsuli istuu alituisesti omassa mukavuudessaan, palveluttaa itseään ja voi hyvin. Istuisipa hän tunninkin täällä...

Uh, tämä puiden kuljetus on kuolettavaa, siitä tulee oikein surumieliseksi. Murhaajalle voisi olla sopiva rangaistus ponnistella ja soutaa — se olisikin kova rangaistus. Ja sellaista täytyy ihmisen kestää, ihmisen, joka ei ole tehnyt vähintäkään pahaa! Jokaista jäsentä särkee niin kuin selkäranka olisi keskeltä poikki. Mitähän konsuli tekee sillä välin? Hänellä on aivan toisin, suurenmoista, hän ehkä lepää ja laiskottelee sohvallaan, juo kahvia ja polttaa sikaria — kunpa saisi edes hetkeksi vaihtaa hänen kanssaan!

Mutta ei, täällä ei ole ketään konsulia, jonka kanssa voisi vaihtaa, ja jos täällä olisikin, niin hän ei tahtoisi, mikä kylläkin voi olla järkevää. Sillä täällä ei ole vehnästä, on vain mustaa leipää, niin karkeata ja mustaa kuin se voi olla. Eikäpä kukaan syö mustaa leipää, kun voi saada vehnästä. Vain silloin kun ei ole valitsemisen varaa, täytyy tyytyä mustaan leipään. Mutta miksi toisten täytyy tyytyä mustaan leipään, kun toiset saavat alituisesti syödä vehnästä...

No, ja nyt alkaa vielä tuulla, ja tietysti väärältä suunnalta — niin, eikö ole kuin noiduttua väliin! Nyt on tuullut lännestä koko viikon, mutta juuri kun siitä olisi hyötyä, kääntyy tuuli aivan vastaiseksi. Puhutaan kärsivällisyyskokeesta, mutta jos tämä ei ole kärsivällisyyttä kysyvää, niin ei sitten mikään. Kuinkahan kauan konsuli jaksaisi soutaa, jos hänellä olisi tämä kiusa kestettävällään?

Kahviaika on jo aikoja ohi, kun Markus vihdoin saapuu perille. Hänen koko ruumiinsa on hervoton, käsivarret ovat kuin poikki, ja selkä — älkäämme puhukokaan selästä, se puhuu kyllä omasta puolestaan. Lisäksi Markus on niin kahvinjanoinen, että kieli oikein palaa suussa, mutta kaikesta halusta ja himosta huolimatta täytyy hänen hillitä itsensä ja taas vain ryhtyä työhön. Ole hyvä ja toimita halot maihin — ettei lautta uppoa! Ei se mitään auta, vaikka käsivarsia särkeekin, vaikka selkäranka onkin poikki kolmesta, neljästä kohden — halot täytyy saada lautalta ja joutuin, niinkuin sanoisi yks-kaks-kolme.

Hih hei...

Sillalla kolisee ja kalisee, Markus käy kiinni molemmin käsin ja heittää halot, kaksi kerrallaan, maihin. Siinä on mäntyä ja koivua ja haapaa, kustakin lähtee sille ominainen ääni, kun se putoaa kasaan, niin että voi kuulla, mitä lajia se on. Männystä lähtee kumea jymähdys, koivusta iloinen ja kirkas kalahdus — haloissa on oikein sointu, on kuin erikoinen sävel pyrkisi niistä ilmoille. Haapa sitävastoin on käheä, toisin sanoen epämusikaalinen, se on niin kehnoa ja hataraa eikä kelpaa muuksi kuin keittopuiksi. Ohoi, pois tieltä, lapset, tässä tulee pölkky, joka on kuuden vertainen!

Vasta kun puut ovat maalla, voi hetken ajatella itseään. Mutta vain hetken, sillä puut eivät voi jäädä sillalle sulkemaan tietä ihmisiltä. Ei, siitäpä syntyisi hälinä! Siksi on taas oltava sillalla ennenkuin on syönyt suunsa tyhjäksi, ei ole aikaa hukattavissa, jos tahtoo saada puunsa kotiin ennen iltaa. Hevonen? Ei, siitä ei tule mitään, eipä suinkaan, itse hän saa olla hevosena ja kauniisti taivuttaa selkänsä vielä kerran. Ei auta, vaikka olisi kuinka uupunut, tässä on kantolauta ja köysi, käy vain käsiksi...

Niin kulkee Markus ja laahaa puita, kunnes tulee hämärä. Hän kulkee sillalta rotkoon ja rotkosta sillalle, kulkee siinä kuin vuorolaiva, ja raahaa vähitellen puut kotiin. Matka ei juuri ole pitkä, mutta se on raskas, on kuljettava ylämäkeä. Lisäksi on kulku vaivalloista, on astuttava varovaisesti, jottei kompastuisi halkeamiin ja kiviin. Muutamin paikoin on kalliossa portaat, silloin polvet alla vapisevat, silmissä väliin oikein mustenee. Ja samalla köysi syö olkapäätä, kalvaa siihen yhä uusia haavoja, niinkuin kiusaisi häntä espanjankärpänen, ja lopuksi syntyy oikein rakkoja. Sill'aikaa tulee ilta. Joka kerta kun Markus pääsee ylös kalliolleen, hän katsoo hämärtyvää hiljaisuutta, joka tulee yhä syvemmäksi. Saaret katoavat varjoon, aukot ja raot sulkeutuvat, puut ja talot katoavat näkymättömiin. Maa häviää pimeyteen, ja vesi tunturin ympärillä kohoaa tehden siitä vähitellen saaren.

Sarana narahtaa, säppi kolahtaa, Markus sulkee vajan oven. Hän on saanut työnsä valmiiksi ja seisoo talonsa edessä hetkisen hengähtämässä. Kanervapuna hymyilee hänelle mäenrinteeltä, se peittää tunturin kuin punainen usva ja luo ystävällistä valoa ympärilleen. Ja kun Markus hengähtää ja oikaisee selkäänsä, valtaa hänen mielensä kiitos ja ylistys. Jumalan kiitos, että se on tehty, ajattelee hän, ilo lämmittää hänet perin pohjin, hän tuntee syvää tyydytystä kaikkeen, hiljaista kiitollisuutta kaitselmusta kohtaan, joka on järjestänyt kaiken niin hyvin. Eikö ole lohdullista ajatella, että tämäkin kaikki on nyt tehty? Miten hyvältä tuntuukaan seistä täällä tunturilla ja antaa huminan ja tuulen hyväillä itseään ja nähdä siunattu kanerva ympärillään. Mikä rauha vallitseekaan mielessä, miten varmaksi ja turvalliseksi tunteekaan itsensä! Nyt voi talvi tulla, nyt hänellä on millä ottaa se vastaan, makrillia suolassa ja puita vajassa, tulkoon vain milloin haluaa.

Markus pyyhkäisee hien otsaltaan ja luo tyytyväisenä katseensa kohti taivasta. Tähdet tuikkivat, silloin tällöin näkyy ilmassa viiruja, hiljaisia, sinertäviä hyvänilman merkkejä. Markus tulee yhtäkkiä ajatelleeksi:

Huomenna hän ottaa onkensa ja soutaa saarille onkimaan huulikaloja. Hän on omasta mielestään ansainnut loman, on puuhannut ja uurastanut puiden haussa, niin, todellakin, eikö hän niin ole tehnyt? Huulikalat voivat sitäpaitsi maistua, päät ovat kuin hienointa hilloa, ja liemi...

Markus maiskuttelee suutaan ja nousee varovaisesti taloaan kohden. Ja kun hän sulkee oven jäljessään, tuntee hän liemen maun suussaan ja päättää toteuttaa aikomuksensa.

Huomenna kalastetaan ainoastaan huulikaloja, se on päätetty.

XII.