Part 2

Kalastajan elämä voi näyttää yksitoikkoiselta syrjästäkatselijasta. Siinä hän istuu veneessään vuodet läpeensä, päivän toisensa jälkeen, kaikenlaisessa säässä, varhain ja myöhään, istuu ja puuhailee siimansa kanssa, kunnes hän vihdoin alkaa puutua. Sillä kalastakoon hän siimalla tai hapaalla, uistimella, rysällä, merralla tai nuotalla — niin riippuu kaikki aina langasta. Jos lanka ei ole kunnossa, jos siinä on silmukoita tai solmuja, jos silmukka rysässä on ratkennut, niin seuraa heti rangaistus. Paha solmu peloittaa kalan, ratkennut silmukka päästää sen ulos merrasta, ja kummassakin tapauksessa tulee huono saalis. Lyhyesti sanoen, kalastajan elämä on tarkoin kytketty lankaan, jolla hän kalastaa — ellei lauseparsi olisi niin kulunut, niin voisi sanoa, että se on enemmän langan varassa kuin kenenkään muun täällä maan päällä. Se tuottaa hänelle hänen ruokansa ja välttämättömät elämäntarpeensa. Se on hänen elämänsä ehto ja väline, hänen ensimmäinen työkalunsa, yhtä tärkeä kuin se kerran oli metsästäjälle, silloin kun vielä metsästettiin nuolella ja jousella. Mutta kun metsästäjä on vaihtanut työkalua ja hankkinut itselleen pyssyn ja muita metsästyskapineita — kun metsästäjä on ollut edistyksen mies ja, suoraan sanoen, kytkenyt salaman pyssynpiippuun, niin on kalastaja pysynyt langassaan, kuten hänen esi-isänsä jo tuhat vuotta ennen häntä. Hän sitoo silmukkansa tänä päivänä, niinkuin ne sidottiin Kristuksen aikaan, ja hän laskee lankansa samalla tavalla kuin opetuslapset laskivat omansa Gennesaret-järveen. Hän on ollut ihmeellisen uskollinen perinnölleen, hän on isästä poikaan siitä huolehtinut, suvusta sukuun läpi aikojen. Ja hän on myös yhtä kärsivällinen kuin uskollinenkin, lanka on opettanut hänet taipumaan ja odottamaan, hän ei ole suotta istunut sen vieressä ja tarkannut ilmaa, tuulta ja kaikkea mikä vaihtelee. Hän ei ole turhan takia matkannut pienen pienessä aluksessaan kahden syvyyden välissä. Se on jättänyt syvät jäljet hänen mieleensä ja koskenut häneen aina sisimpään asti. Hän tietää, miten oikukasta elämä on, hänhän on enemmän kuin kukaan muu rakentanut toivon ja onnen varaan. Hän laskee lankansa siniseen syvyyteen, tietämättä, mitä syvyys kätkee, hän ponnistelee eteenpäin, apunaan koko sukunsa kokemus. Hän tarkkaa virtaa ja kuuta, taivaan pilviä ja tuhansia muita seikkoja; hän koettaa selittää mykän puhetta ja lukea tulevaisuuden kirjoittamatonta kirjaa. Mutta aina sulkeutuu syvyys katseelta, ja silmien edessä on pimeys. Hän ei näe päämäärää niinkuin useimmat muut ihmiset, hänen jokainen yrityksensä on hapuilemista pimeydessä, hän on heittäytynyt onnen varaan ja harjoittaa ammattiaan mustassa yössä.

Mutta juuri se, että hän tekee työnsä sokeudessa ja leikkii onnella joka hetki — juuri se saattaa hänen ammattinsa valoon, joka kohottaa sen arkipäiväisyyden yläpuolelle. Odottamaton onni voi jonakin päivänä häntä kohdata, syvyydellä on rikkauksia yllin kyllin; jos onni on myötäinen, niin se voi suoda aarteen, joka vapauttaa huolista pitkiksi ajoiksi. Siinä on jännitystä ja ikuista taikaa, se poistaa yksitoikkoisuuden ja täyttää mielen haaveilla ja toiveilla.

IV.

Kello kahdeksan Markus taas valmistautuu soutamaan kotia kohden. Mutta ensin hän vetää lakkinsa silmille, jotta lippa suojaisi paremmin auringolta, ja sitten hän ottaa syötin koukusta ja heittää sen anteliaasti mereen. Kala on ollut niin nopsa tänään — olkaa hyvä, siinä pieni palkka vastineeksi ja kiitokseksi tältä kerralta. Sitten hän kiinnittää koukun varovaisesti, jatkaa matkaansa ja lisää vauhtia.

Kaksi maneettia uiskentelee vedessä, toinen kirkkaan sininen, toinen punainen. No, sininen on kylläkin viaton, vain kappale lasia, joka sulaa käsiin ja joka on aivan viattoman tyttömäinen, mutta punaisesta on vaikeampi selviytyä. Se ei ole vain myrkyllinen ja polttava eikä vain kirvele kuin itse rikki, vaan siitä on lisäksi vielä vaikea päästä eroon sen pitkien rihmojen tähden. Ne voivat olla hyvin sylenkin pituisia, jopa pitempiäkin. Täällä se kuljeksii kaikkialla, kuten pyrstötähti maailman avaruudessa. Ero niiden välillä on vain se, että pyrstötähti on hyvin varuillaan, jottei sen pyrstö vain kiintyisi mihinkään. Maneetti sensijaan törmää kaikkea vastaan ja kiintyy kaikkialle. Se on sen tähden kalastajan kiusa, haitta ja este ja ikuinen harmi. Se täyttää aika-ajoin kaikki siimat, niin että kalastaja saa tuntikausia ammentaa niitä paljaalla kädellään, sohria myrkyssä kyynärpäitä myöten. Se värjää merrat punaisiksi, tunkeutuupa niiden sisäänkin ja on kuin mikäkin puuro säkissä, kun kalastaja vihdoin on saanut mertansa ylös. Se ei jätä ainoatakaan siimaa, varsinkin jos siinä on solmu, ja limaa riippakiven köyden syntisesti. Tämä on kylläkin ymmärrettävää, sillä riippakiven köysi on ruohosta ja hyvin terävä, niin että kaikki, mikä ajelehtii, tarttuu helposti siihen. Katsopa vain, miltä Markuksen köysi näyttää! Se muistuttaa Atlantin merikaapelia, se on kietoutunut paksuun limaan, johon sormet ihan sekaantuvat. Mutta Markus ei siitä tänään välitä, hän on niin taivaallisen iloinen saaliistaan ja tarttuu maneettiin rohkeasti käsin; hän antaa touvin kulkea kylmästi kouransa läpi ja katselee sitä edessään kuten kohoa. Pahinta sille itselleen, ajattelee hän, jakaantua tällä tavalla, siitä ei ole paljoa jäljellä, kun se ehtii perille sinne, minne sen on matka. Ja aina se on yhtä iloinen, mitä sille elämässä tehtäneenkin! Ei tosiaankaan näytä siltä, kuin se välittäisi ruumiistaan tuon taivaallista. Siinä suhteessa se on suurenmoinen esimerkki, esikuva sinulle ja minulle. Älä välitä ruumiista, se sanoo, ruumis on ikuisesti ja aina tiellä, se on esteenä eteenpäinpyrkimisessä, haittana, ristinä. Ei, ruumiista ei ole mihinkään. Muutoin on maneetillakin tehtävänsä, jos siitä nyt haluaa puhua, se ei ole halveksittava, sillä on kyllin tehtävää, kuten kaikilla jumalanluomilla maan päällä. Herramme ei ole luonut sitä turhan tähden, se pitää veden terveellisenä kuumaan aikaan, pitää sen puhtaana taudeista ja muusta sellaisesta; se on kuin siivilä meressä, se vetää itseensä kaiken maailman lian, joka tekee meren epäterveelliseksi kaloille ja muille eläimille. Sitäpaitsi se on kalojen ravintona — valkoturska syö maneettia aika-ajoin niin runsaasti, että se antaa sen ylen samassa kuin sen irroittaa koukusta. Niin, maailma on ihmeellisesti luotu, järjestetty suurella huolella ja viisaudella; kaikki on suorastaan käsittämättömän tarkoituksenmukaista. Olkoonpa se sitten pientä tai suurta, kaikella on tarkoituksensa ja merkityksensä oman minänsä ulkopuolella. Ei mikään ole vain itseään varten, vaan on samalla jotakin muille; maailmassa vallitsee ihmeellinen riippuvaisuus — — no, tuolla on taas riippakivi näkyvissä, se vierittää päältään paksun vellin, joka leviää kuin savu vedessä. Markus on ollut savipohjalla tänään, niin ettei ole lainkaan ihmeellistä, vaikka täällä onkin niin runsaasti kampeloita. Niin, eikö hän ollutkin tullut liian pitkälle länteen, ennenkuin pääsi oikealle paikalle, jossa hän on kyyröttänyt niin usein ennen. Tämä ei muuten ollut ensimmäinen kerta, kun virta teki hänelle tämän kepposen.

Noin tuntia myöhemmin on Markus onnellisesti myynyt suurimman osan kaloistaan ja lähtenyt takaisin kotiinsa. Kaikki on tänään mennyt kuin kuumille kiville, ihmiset ovat kyllästyneet makrilliin, joka on ollut vakinaisena ruokana viime ajat, nuottavene ei ole edes ollut satamassa, vaan on mennyt suoraan Kristiansandiin. Ja niin he ovat tulleet sensijaan Markuksen luo, sekä Kathrine että Tina ja Torvald, sekä Trulsin vaimo että Kristenin akka, kaikki, joilla itsellään ei ole aikaa mennä kalaan — niin, he ovat seisoneet parvittain laiturilla ja mairitelleet häntä pitkät ajat ja kiemailleet pienen edun tähden. Sinä ymmärrät, Markus, eikö niin? Oi, he ovat olleet niin herttaisia ja lempeitä, sanat kuin sokeria ja puhe hunajaa. Sitten he ovat iskeneet silmää ja nimittäneet häntä kalastajista ensimmäiseksi: Markus on aina ensimmäinen, ovat he sanoneet ja pyytäneet häneltä kalan tai pari kaupanpäälliseksi. Markus ei ole ahne, sen minä tiedän, ei, hän, Markus, tekee kauppaa kätevästi, hän ei petä. He ovat melkein hyväilleet häntä, ovat työntäneet toisensa syrjään ja näyttäneet puolta tai koko kruunua. — Katsos, Markus, otahan tämä! He ovat kumartaneet hänelle kuin itse keisarille ja, suoraan sanoen, tehneet kaikkensa kalan tähden. Niin, se ruoka, se ruoka...

Mutta kotona Markus panee oven säppiin ja tyhjentää rahakukkaron pöydälle. Hän laskee kerran ja laskee toisen, siitä tulee hänen mielestään niin suuri summa, ettei hän voi uskoa silmiään. Mutta niin se kuitenkin on, hän saa laskuistaan saman summan, tulee aivan samaan tulokseen: kolme kruunua ja yhdeksänkymmentä äyriä. Ei ole epäilystäkään, pienet ja suuret, hopea ja kupari yhteenlaskettuina tulee siitä todellakin melkein neljä, ja lisäksi on hänellä kalaa itselleen päivälliseksi. Kolme kruunua ja yhdeksänkymmentä äyriä ammennettu suoraan merestä, mikä onnen sattuma! Kolme kruunua ja yhdeksänkymmentä äyriä, se on niin hieno päiväpalkka ongella, ettei Markus muista koskaan sen hienompaa saaneensa. Ja kun hän on tarkkaan sulkenut ne lippaaseen, joka on oikealla nurkkakaapissa, ja saanut perunapadan tulelle, perannut kalan päivälliseksi ja valmistanut kaiken — hän tulee niin erinomaiselle tuulelle, että hän alkaa laulaa penkillään istuessaan. Totta kylläkään se ei kuulu oikein kauniilta eikä se mene aivan oikeinkaan, mutta Markus ei voi oppia laulamaan; Markus on kalastaja eikä muuta, halpa, mutta iloinen ja tyytyväinen mies. Ja ilo pääsköön nyt kerran esiin, ilmetköön jonkinlaisina sävelinä. Turska on harmaa ja valkoturska valkoinen, laulaa Markus ja vilkaisee pataan. Se on vanha kalastajalaulu, jonka hän osittain muistaa ja on omasta päästään täydentänyt:

Torsken er graa og hvillingen hvid og enes godt i en gryde, og makrellen vandrer fra evig tid om vaaren mod land för at gyde. Men laksen er far og laksen er kar, han omsvømmer verdens ende, mens rognkjeksen ikkun forblir hvor hun var — saa er det indrettet for hende.

Og langen er lang og lyren er bred og flyndren flad som en brikke. Og silden er baade blank og fed, men rødsnegen tør som en stikke. Og bergnebben lever i splid med hverand, og stjæler til alle tider — i sjøen saa er det just som paa land at skabningen kives og strider.

Og koljen er kjendt for sin evarte flek og for hun er god at skrabe, men bedst som hun er der, saa er hun væk, og saa kan en sidde og gabe. Det sam' er tilfælde med pigen paa jord, kun at hun har flekken for inden. En mand er en mand og et ord er et ord, men pigen omskifter som vinden.

Horngjelen er ogsaa av god bonitet især med det første han kommer. Han ligner paa aalen rent udvortes set og varsler altider sommer. Blaastaalen er derimod kuns til pynt og har saa vær't alle dage, han skinner nok pent, men ter sig tyndt, naar en skal til at smage.

Katfisken har det sig omvendt med, om synet end ikke forlokker, det samme kan siges at finde sted med knurren og flere slags rokker. Av aalen og ulken, de to overett, saa vinder den første prisen, den giver en helt ud sagt ypperlig ret, mens den andre kan koges til grisen.

Herav uddrages en lære det kan, som alle bør lægge paa mindet: i sjøen saa er det just som paa land, sku ikke fisken paa skindet. En skal bestandiger se sig om hvad en gjør og lar være. Forhast dig ikke med nogenslags dom — det er en ypperlig lære.

S Turska on harmaa ja valkoturska valkoinen ja hyvää samassa padassa, ja makrilli vaeltaa ikuisista ajoista keväisin rannalle kutemaan. Mutta lohi on vaari ja lohi on mies, se ui ympäri maailman ääriä, kun taas rasvakala vain pysyy paikoillaan — niin on sen elämä järjestetty.

Ja molva on pitkä ja lyyraturska leveä ja kampela litteä kuin tarjotin. Ja silli on sekä kiiltävä että lihava, mutta rautakala kuiva kuin tikku. Ja huulikalat elävät riidassa keskenään ja varastavat kaikkina aikoina — meressä on aivan kuin maalla, luomakunta riitelee ja taistelee.

Ja kolja on tunnettu mustasta läiskästään ja että sitä on hyvä raapia, mutta juuri kun se on käsissä, on se jo poissa, ja niin saa istua ja töllistellä. Samoin on tytön laita maalla, hänellä on musta pilkkunsa vain sisässään. Mies on mies ja sana on sana, mutta tyttö on vaihtelevainen kuin tuuli.

Nokkahauki on myös hyvää lajia, varsinkin aivan tuoreena. Se muistuttaa ankeriasta päältäpäin katsottuna ja ennustaa aina kesää. Sinikala sensijaan on vain silmänruokaa ja on ollut niin aina, se loistaa kyllä kauniisti, mutta onkin laiha kun sitä pitäisi maistaa.

Merikissan laita on päinvastoin, sen ulkomuoto ei juuri viekoittele, ja samaa voidaan sanoa useista rauskuista. Ankeriaasta ja kivikalasta, noista kahdesta, voittaa edellinen palkinnon, siitä tulee suorastaan oivallinen ruoka, jotavastoin toista voidaan keittää sialle.

Tästä voidaan oppia totuus, joka jokaisen pitää panna mieleensä: meressä on aivan kuin maalla, älä katso kalaa suomuista. Pitää aina katsoa ympärilleen mitä tekee ja jättää tekemättä. Älä hätiköi koskaan arvosteluissasi — se on oivallinen oppi.

Tähän kuului tosin vielä yksi säkeistö, säkeistö meren ruijanpaltaasta, joka oli kaikkien muiden esimies, mutta siitä oli hänellä muistissaan niin vähän, että sitä oli mahdoton paikata: Mutta ruijanpallas on ensimmäinen ja esimies meressä, — mitenkä sitä jatkaisi? Siitä oli unohtunut yksi, kaksi, kolme säettä, ja sitten se jatkui: paistettava pannussa pippurin kera. Mutta saada se sopimaan edelliseen, niin että säkeistöt sointuisivat yhteen, eikä paikkaaminen näkyisi liiaksi, se näytti liian vaikealta tehtävältä. Ei, runo sai tyytyä yhdenlaiseen kampelaan, vaikkakin se oli niistä pienin — sai olla ilman ruijanpallasta, muuta neuvoa ei ollut. Oli muuten sääli ruijanpallasta, sillä olisi hyvin voinut olla säkeistönsä silläkin; joka tapauksessa se ansaitsi muutaman sanan yhtä hyvin kuin lohi ja molva, vaikka se olikin harvinaisempi.

No, kun Markus on aterioinut, heittäytyy hän hetkeksi penkille, ennenkuin hän alkaa pestä astioitaan. Mutta miten onkaan, lepo ei tahdo saada häntä tänään valtoihinsa, hän on aivan liian virkku, liian iloisella ja rohkealla mielellä. Hän tuntee kuin suurta sisäistä lämpöä, hän lepää ja nauttii olemassaolostaan ja on täysin tyytyväinen kaikkeen. Ja siinä maatessa hänen katseensa kiertää ympäri tupaa, se kiintyy esineeseen toisensa jälkeen, hän makaa siinä kaiken omansa keskellä ja nauttii siitä. Tuolla nurkassa on nyt hänen kaappinsa, jossa rahalipas on säilyssä; missäpä ei sellaista tarvittaisi. Jos on jotakin piilotettavaa — mistä muiden ei tarvitse mitään tietää — niin tarvitsee vain panna se sinne ja kiertää kerran avainta. Kaappi ei lörpöttele kenellekään, olkoon tupa vaikka kuinka täynnä väkeä, kaappi pysyy aivan kiinni ja on vaiti aivan kuin sen tuleekin. Olkoonpa kaappi täynnä kiviä tai rahaa, niin se on aina aivan saman näköinen, kaappi ei muuta ilmettäkään, ei anna mitään vihiä siitä, mitä sinne on kätketty. Jos nyt joku tulisi, niin voisiko hän nähdä siitä, että siinä oli lipas täynnä rahoja? Ja tuo sininen karahvi pöydällä — ei suinkaan ollut sitä ihmistä maan päällä, joka ei sitä häneltä kadehtisi! Siinä se seisoi paksut kultarenkaat kaulan ympärillä ja koristi pöydän ja koko tuvan ja oli sitäpaitsi hyödyllinen esine — seisoi ja säteili ilon väriä, millainen ilma ulkopuolella olikin. Ja niin ihmeellisen hyvin se säilytti veden! Sinivärillä mahtoi olla edullinen vaikutus, muutoin sitä ei voinut ymmärtää, sen täytyi antaa vedelle jonkinlaista voimaa — —

Ei kukaan voi nähdä, missä onni on tai mitä se seuraa, sillä ihmiset eivät nyt kerta kaikkiaan ole samanlaisia. Jos Trulsin ja Kristenin täytyisi vaihtaa Markuksen kanssa, jos he saisivat rotkon asuinpaikakseen, saisivat nurkkakaapin ja rahalippaan, saisivat sinisen karahvin ja kaiken — niin he vain istuisivat ja valittaisivat ja näyttäisivät siltä, kuin heitä olisi suorastaan kohdannut onnettomuus. Onni ei näet ole mitään ulkonaista, joskin siltä voi näyttää, vain keino on ulkonainen. Onni on jotakin hyvää ihmisen sisimmässä, ja se riippuu ennen kaikkea ihmisestä itsestään. Ihminen voi elää ylellisyydessä, hänellä saattaa olla kaikki, mitä hän voi toivoa maailmassa — ja sittenkin hän tuntee itsensä usein vähemmän onnelliseksi kuin se, joka täpärästi tulee toimeen ja kärsii puutetta jok'ainoa päivä. Sillä onni on mielen kyky, joka ei ole likikään yhtä suuri kaikilla, vaikka jokaisella onkin siihen sama oikeus. Usein tämä kyky on pilattu, mieli on korvaamattomasti vahingoittunut eikä sitä enää voi ylläpitää. Se etsii sensijaan tyydytystä välikappaleesta, kun se jo aikoja sitten on menettänyt tietoisen päämäärän.

Mutta Markuksen mieli ei ole turmeltunut. Markuksella on intoa yllin kyllin. Hänellä on tietysti surunsa, omat vaikeutensa — huolensa, jotka pitävät hänet hereillä, niin ettei yöstä väliin tule lainkaan loppua — mutta mieli on yhä turmeltumaton ja terve. Siihen ei suinkaan ole pienin syy tyytyväisyys, se on kuin hapantaikina, se pitää mielen puhtaana sairaudesta ja muusta sellaisesta, joka voisi vahingoittaa sitä sisintä myöten. Sillä tyytyväisyys on onnen kehto, tyytyväisellä on avoin mieli, syvä ihmisymmärtämys ja kirkas katse, joka ikäänkuin kuvastaa suurta luontoa ja kokoaa kaiken kauniin ja hyvän tiedustelematta arvoa tai hintaa. Katso, siksi on tyytyväisellä iloja, joista ei vaativainen mitään tiedä, siksi on hänellä niitä niin paljon ja siksi hän näkee niin paljon valoa vähäpätöisessäkin. Siksi on hänen onnensa niin kestävä — kas, siksi Markus lepää penkillään ja on kiitollinen kaikesta, mitä hänellä on, eikä voi nukkua ilosta. Hän lepää ja tuntee tervettä mielihyvää itse olemassaolosta, lepää ja kasvaa yhteen maan kanssa ja tuntee kaikessa kuuluvansa siihen. Ja tämän ohella alkavat hänen ajatuksensa juosta edestakaisin, hän näkee kaikenlaisia näkyjä ikäänkuin hän selailisi kirjaa. Hän näkee meren aamulla varhain, näkee itsensä ankkurissa Ternerabenessa nostamassa kalaa. Hän näkee turskan toisensa jälkeen nousevan — hitto, kuinka se tänään syö — ruskeita ja keltaisia sekaisin, mutta kaikilla on leuassaan terävä pujoparta, millaisia ne sitten muuten lienevätkin. Hän näkee itsensä laiturin vieressä vaihtamassa saalistaan kupariin ja hopeaan, näkee kasvoja ympärillään ja kaikki herttaiset ilmeet ja katseet — se saa hänet oikein ääneensä nauramaan! Hän näkee itsensä soutamassa Lillesandiin tiedustelemaan havaslankaa sieltä, hän on ansainnut niin suuret rahat, että hän miettii nuotan hankkimista...

Mutta siinä samassa hän näkee puutarhan ja siellä sievän luumupuun ja rabarberia ja marjaterttuja, salviaa ja kukkia. Se oikein rehoittaa rotkossa ja levittää väriloistoa laajalti ympärilleen, tänne on poikkipuolin pystytetty kivimuuri ja sisäpuolelle on koottu multaa. Ja keskellä kaikkea luumupuun alla istuu hän itse valkoiseksi maalatulla penkillä ja kuuntelee humalan suhinaa ympärillään, tuntee, miten ilma on täynnä ruusuntuoksua ja makeata kuin hunaja...

Tämä kaikki on vielä selvänä hänen edessään, kun hän jo on tarkastamassa rotkoa — olisiko se mahdollista, mitä? Hän kulkee ympäri ja katselee ja suunnittelee, tarkkaa asemaa satamaan päin ja laskee missä muurin pitäisi olla ja muuta sellaista. Se käy päinsä, siitä ei ole epäilystäkään, vieläpä se käy päinsä aivan erinomaisesti. Muurin tulee vain olla kyllin korkea, koska maan luonnollisesti täytyy olla vaakasuorassa, jottei vesi valu pois. Se käy päinsä, käy päinsä, loistavasti! Juuri tässä pitää muurin olla, tämä on kuin sitä varten, tässä kallioseinä pistäytyy hiukan ulos, niin että muuri saa siitä tukea. Niin, juuri tässä on erinomainen paikka; tässä se varmaan menestyy, sen täytyy menestyä!

Rotkossa on hiukan tunturilta vierineitä kiviä, niitä on siellä täällä sen pohjalla, kaikenmuotoisia. Markus katselee ja valitsee niistä pienen lohkareen, joka on kallion suojassa. Hän vetää sen aurinkoon, niin että siira yhtäkkiä jää asunnotta, panee molemmat kätensä sen alle ja vierittää sitä eteenpäin.

Kas niin, tuossa se on paikallaan, siinä se on ja aloittaa työn, se on ensimmäinen vakava askel.

V.

Markus muurasi melkein koko kuukauden.

Kävi nimittäin pian ilmi, ettei rotkossa ollutkaan kylliksi kiviä, ei lähimainkaan sitä määrää, mikä tarvittiin. Sitäpaitsi olivat monet niin pieniä, että ne eivät kelvanneet muuksi kuin täytteeksi ja tiivistykseksi, ja se hidastutti työn vauhtia. Sillä laajalti ympärillä olivat tunturit paljaita, voisi sanoa, että ne olivat puhdistetut kaikesta, mikä oli kiveä. Muut olivat aikaisemmin tehneet kuten hän nyt, olivat koonneet itselleen niin kauan kuin täällä oli ollut jotakin otettavaa. Niin täytyi lähteä noutamaan etäämmältä, kulkea ylt'ympäri vuoristossa tai soutaa saarille etsimään, kiertää rantoja löytääkseen jotakin. Sillä tavalla vei jok'ainoan kiven perille saattaminen pitkän ajan, sillä eihän riittänyt, että se tuotiin veneellä, se oli myöskin saatava veneestä ylös. Ja kun hän oli työssään yksin ja tie laiturilta koko matkan kohosi, ei kivi saanut olla liian suuri — ja siksi tarvittiin useampia kuin muuten. Hän lastasi tosin veneen hyvin joka kerta, kun oli ulkona etsimässä, mutta melkein joka kivi oli niin raskas, että se vaati eri matkan. Niin täytyi hänen kulkea sillan ja rotkon väliä ja kantaa kivet ylös käsissään, aivan kuin ne olisivat olleet lapsia, kantaa jokainen erikseen läpi sataman niin varovaisesti kuin suinkin. Useastakin syystä hän kantoi säännöllisesti kivet iltaisin, kun ihmiset jo olivat menneet levolle. Päivällähän oli aina kalastettava, ja ellei ollut kalastusta, niin oli jotakin muuta — joka tapauksessa jäi hänelle niukasti aikaa sivutoimiin. Lisäksi oli iltaisin vilpoista — no niin, totta puhuen — hän pääsi siten tekemästä tiliä satamalle ja kuulemasta ihmisten nenäkkäitä huomautuksia jokaisesta pikku kivestä, jonka hän kantoi heidän ohitseen. Mistä olet varastanut tuon, mitä? Et suinkaan ole ollut minun saarellani? Linnoitustako sinä rakennat vai oletko louhinut ja löytänyt kultaa? Ja joku veti häntä takinhihasta ja viivytteli häntä kaiken maailman turhilla lörpötyksillä kiven hänen sylissään käydessä yhä raskaammaksi. He huvittelivat tekemällä hänelle kiusaa ja nauroivat, he vilkuttivat naapurilleen, että tämäkin katsoisi, ja viivyttelivät häntä niin kauan kuin taisivat. Miten mahdottoman voimakas sinä oletkaan, Markus, he sanoivat ja luulivat, ettei hän heitä ollenkaan ymmärtänyt, ja jotkut tunnustelivat hänen lihaksiaan ja olivat ihailevinaan niitä. Mutta Markus ymmärsi perin hyvin heidän tarkoituksensa — ivan ja kiusan ymmärtämiseen ei tarvita niin erinomaista päätä — hän ymmärsi, että he vain tekivät hänestä pilaa ja huvittelivat hänen ja kaiken hänen touhunsa kustannuksella. Mutta miksi he melkein kaikki sen tekivät, miksi he hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja alituisesti olivat hänen niskassaan, huvittelivat ja nauroivat aina hänen kustannuksellaan — no, se oli yhdentekevää. Eihän sitä voinut kestää iäti, kerran he vielä makaisivat selällään ja vaikenisivat eivätkä voisi sanoa sanaakaan niin suulaita kuin olivat olleetkin. Kerran olisi ilo lopussa niinkuin harmikin, paras kun ei ollut tietävinäänkään...