Part 4

82. Mutta sangen useat tahtovat nurinkurisesti, etten sanoisi häpeämättömästi, omata sellaisen ystävän, jollaisia eivät voi itse olla, ja mitä he eivät tarjoa ystävillensä, niitä kaipaavat heiltä. Sillä asianmukaista olisi ensin olla hyvä mies, sitte etsiä toista itsensä kaltaista. Sellaisissa tuo, ystävyyden kestäväisyys, josta me jo aikaa sitte puhuimme, voi vahvistua, kun ihmiset hyväntahtoisuudella yhdistettyinä ensin hillitsevät himojansa, niitä, joita muut palvelevat, sitte iloitsevat kohtuullisuudesta ja oikeudesta, ja toinen toisen puolesta ottaa kaikkia toimittaaksensa eikä toinen vaadi toiseltansa koskaan mitään paitsi kunniallista ja oikeaa, eivätkä ainoastansa palvele ja rakasta keskenänsä toisiansa, vaan myös osoittavat toisillensa kainoa kunnioitusta. Sillä se hävittää ystävyyden suurimman kaunistuksen, joka hävittää siitä häveliään kunnioituksen.

83. Niin muodoin vallitsee niissä turmiollinen erhetys, jotka luulevat, että ystävyydessä on avoin vapaus kaikkiin himoihin ja rikoksiin. Ystävyys on luonnon puolesta annettu hyveiden avustajaksi, eikä paheisin saattajaksi, että, koska hyve seuravajaisena ei voi saapua elämän korkeimpaan tarkoitukseen, se yhdistyneenä ja liittoutuneena toisen kanssa sen saavuttaisi. Mutta jos joidenkin kesken joko on sellainen liitto tai on ollut tai tulee olemaan, niin on niiden keskenäinen seurasaatto luonnon korkeimpaan hyvään pidettävä parhaimpana ja onnellisimpana.

84. Tämä on, sanon minä, liittolaisuus, johon sisältyy kaikki, mitä ihmiset pitävät harrastusta ansaitsevina, kunniallisuus, hyvä maine, sielun levollisuus ja iloisuus, niin että, kun nämät ovat saapuvilla, niin sekä elämä on onnellinen että ilman niitä ei voi olla semmoinen. Mutta kun tämä on parasta ja korkeinta, niin täytyy meidän, jos tahdomme saavuttaa sitä, harrastaa hyvettä, koska ilman sitä emme voi saavuttaa ystävyyttä emmekä mitään toivottavaa asiata; mutta jotka hyveen laiminlyötyänsä luulevat olevan itsellään ystäviä, huomaavat silloin vihdoinkin erehtyneensä, kun joku raskas kotitalo pakoittaa heidän ottamaan oppia kokemukselta.

85. Jonkatähden -- sillä sitä on useammin sanottava -- on soveliasta alkaa rakastamaan sitte vasta, kun on tehnyt arvostelunsa, eikä tehdä arvosteluansa vasta, kun on alkanut rakastamaan. Mutta me sekä yleisesti saamme monissa tapauksissa huolimattomuutemme tähden kärsiä, että enimmän mitä tulee ystävien valintaan ja seurusteluun heidän kanssansa: sillä me käytämme takaperoisia periaatteita ja toimitamme toimitettuja, jota vanha sananlasku kieltää meitä tekemästä. Sillä kun olemme ystävyytyneet kaikin puolin joko pitkällisen kanssakäymisen tai osoitettujen avuntekojen tähden, katkaisemme me kesken kulkua ystävyysliitot jonkun kolauksen saatuamme.

23 luku.

86. Mutta sitä enemmän ansaitseekin moittimista niin suuri, välttämättömimmässä asiassa osoittuva, huolettomuus. Sillä ystävyys on inhimillisten asiain joukossa ainoa, jonka hyödystä kaikki ovat yksimielisiä, vaikkapa halveksivat useat itse hyvettä ja sanovat sen olevan tavallaan kerskailua ja teeskentelyä. Useat pitävät halpana rikkautta, joita, vähään kun ovat tyytyväisiä, ilahuttaa yksinkertainen ravinto ja vaatetus; mutta kunnianvirat, joiden halusta eräät hehkuvat, kuinka monet halveksivat niitä niin, etteivät pidä mitään mitättömämpänä, ei mitään vähäpätöisempänä! ja samoin on muiden asioiden suhteen, jotka muutamista näyttävät ihmeteltäviltä, on sangen useita, jotka eivät pidä niitä minkään arvoisina, mutta ystävyydestä kaikki viimeiseen asti ajattelevat samaa, sekä ne, jotka ovat antautuneet valtion toimiin että ne, joita huvittavat tieteiden tutkiminen ja oppi, ja ne, jotka levollisina hoitavat omia toimiansa, vihdoin nekin, jotka ovat kokonaan antautuneet aistillisiin nautintoihin, ettei nim. ilman ystävyyttä elämä ole minkään arvoinen, jos vaan tahtovat elää jossakin suhteessa jalon ihmisen tavalla.

87. Ystävyys, näette, käy ihmeellisellä tavalla kaikkien elämän lajien lävitse eikä salli, että mikään vietettävän ijän suhde olisi hänestä itsestään osaton. Vieläpä, jos joku on niin raaka- ja kauhea-luontoinen, että hän pakenee ja vihaa ihmisten kohtaamista, jollaisen olemme kuulleet erään Timonin olleen Athenassa, niin ei hän kuitenkaan voisi sietää, ettei olisi itsellään jotakuta, jonka seurassa voisi syytää katkeruutensa myrkkyä. Ja tähän päätökseen saattaisi tulla parhain, jos jotakin sellaista voisi sattua, että joku jumala ottaisi meidät pois tästä ihmisten joukosta ja asettaisi johonkin yksinäisyyteen ja siellä tarjoten runsaasti ja yltäkylläisesti kaikkia, mitä ihmisluonto kaipaa, ottaisi kokonaan pois ihmisen näkemisen tilaisuuden. Kuka olisi niin tunteeton, joka voisi kestää sellaista elämää ja jolta ei yksinäisyys ottaisi pois kaikkien huvitusten nautintoa.

88. Tosi on siis tuo lauselma, jonka olen kuullut meidän ukkojemme kertovan, kuulleensa toisilta vanhuksilta, Tarentilaisen Archytaan nim., niinkuin luulen, tavallisesti sanoneen: "Jos joku astuisi ylös taivaasen ja katselisi maailmanrakennuksen luontoa ja tähtien kauneutta, niin suloton olisi hänelle sen ihmettely. Mutta se olisi hänelle ihanin, jos hänellä olisi joku, kenelle siitä saisi kertoa". Luonto siis ei rakasta mitään yksinäisyyttä, ja nojautuu aina johonkin ikäänkuin käsitukeen, joka on sitä mieluisempaa, jota parempi ystävä on.

24 luku.

Vaikka siis juuri sama luonto niin monilla merkillä selittää, mitä se tahtoo, haluaa ja kaipaa, niin me olemme omituisella tavalla kuitenkin kuuroja emmekä kuule sitä, mihin luonto meitä kehoittaa. Sillä ystävyyden käytäntö on erilainen ja monipuolinen, ja monta epäluulojen ja loukkauksien syytä tarjoutuu, joita viisaan velvollisuus on milloin välttää, milloin raivata pois, milloin kärsiä. Erittäin on yksi loukkaus, joka on poistettava, jotta sekä hyödyllisyys että luotettavaisuus säilyisi ystävyydessä; sillä ystäviä on usein sekä muistutettava että nuhdeltava, ja nämät ovat otettavat vastaan ystävällisesti, kun ne tulevat hyväntahtoisuudesta.

89. Mutta kuitenkin, en tiedä, mistä se tulee, on totta, mitä minun likeinen tuttavani sanoo Andriassa: "Mielennoude ystäviä, totuus vihaa synnyttää". Hankala totuus, jos siitä todellakin syntyy vihaa, joka on myrkkyä ystävyydelle, mutta paljoa hankalampi on mielennoude, koska se, vikoja hemmoittelevana sallii ystävän syöksyä suinpäin turmioon. Suurin sitävastoin on vika siinä, joka sekä halveksii totuutta että mielennouteen tähden viehättyy petokseen. Kaikessa tässä on siis käytettävä järkeä ja huolellisuutta, ensinkin, että muistutus tapahtuu ilman katkeruutta; toiseksi, että nuhteleminen annetaan ilman herjausta. Mielennouteessa taasen (koska Terentialaista puheentapaa mielelläni käytän) osoittukoon kohteliaisuus, imartelu, paheiden auttaja, karkoitettakoon kauvas; joka ei ainoastaan ole ystävälle, vaan ei edes vapaalle ihmisellekään soveliasta; sillä erilailla eletään hirmuvaltiaan, erilailla ystävän kanssa. 90. Jonka korvat sitävastoin ovat totuudelta niin suljetut, ettei hän voi kuulla ystävältään totuutta, sen pelastuksesta on syytä olla epätoivossa. Älykäs on nim. tuo Catonin lause, niinkuin useat muutkin: "Paremman kiitoksen ansaitsevat muutamiin asioihin katsoen katkerat vihamiehet, kuin ne ystävät, jotka näyttävät suloisilta; edelliset usein, jälkimmäiset eivät koskaan sano totuutta". Ja varsinkin se on mieletöntä, että ne, joita muistutetaan, eivät ota sitä pahaksi, jota heidän pitäisi paheksuman, mutta siitä kyllä suuttuvat, mistä ei pitäisi suuttuman. Sillä heitä ei huolestuta se, että ovat rikkoneet, mutta ottavat pahaksi, että heitä nuhdellaan; jonka tulisi olla päinvastoin: rikoksesta surra, oikaisusta iloita.

25 luku.

91. Niinkuin siis muistuttaminen samoinkuin muistutuksen vastaanottaminen, ja edellisen tekeminen ujostelematta, ei tylysti, jälkimmäisen vastaanottaminen kärsivällisesti, ei vastahakoisesti, on todellisen ystävyyden ominaista, niin täytyy olettaa, ettei ystävyydelle ole mitään suurempaa ruttoa, kuin liehakoitseminen, imartelu ja mielinkielisyys; sillä vaikka kuinka useilla nimillä on merkittävä tämä, sellaisten kevytmielisten ja petollisten ihmisten vika, jotka puhuvat kaikkia mielen, eivätkä koskaan totuuden mukaan.

92. Mutta sekä yleisesti kaikissa asioissa teeskentely taas on moitittavaa, sillä se hävittää arvostelukyvyn ja väärentää sen, että etenkin sotii se suurimmassa määrässä ystävyyttä vastaan, kun se tekee tyhjäksi totuuden, jonka puuttuessa ystävyyden nimellä ei voi olla mitään arvoa. Sillä kun ystävyyden voima on siinä, että ikäänkuin yksi sielu tulee useammista, niin kuinka se saattaisi tapahtua, jos ei edes itse kussakin ole sielu aina yksi ja sama, vaan vaihetteleva, muutteenalainen ja monenlaatuinen.

93. Mitä nim. voi olla niin häälyvää ja harhailevaa, kuin sen mieli, joka kääntyy toisen ei ainoastaan ajatuksen ja tahdon, vaan vieläpä kasvonpiirteiden ja viittauksenkin mukaan? "Jos ken sanoo: Ei! minä sanon: Ei!; jos sanoo: Jaa! sanon minä: Jaa! Lyhyesti, minäpä olen käskenyt itseäni myöntymään kaikkeen", niinkuin sanoo sama Terentius, mutta Gnathonin näytelmän osassa, jonkalaisten kanssa seurustelu todistaa kokonaan kevytmielisyyttä. 94. Kun sitävastoin monet Gnathonien kaltaiset ovat asemansa, varallisuutensa ja maineensa puolesta ylhäisempiä, niin on niiden mielinkielisyys tukala, kun heidän turhamaisuuteensa on tullut lisäksi ulkonainen arvollisuus.

95. Liehakoitseva ystävä voidaan eroittaa ja tuntea todellisesta huolellisuutta käyttäen samoin, kuin kaikki värillä kaunisteltu ja teeskennelty väärentämättömästä ja oikeasta. Kansankokous, joka on kokoonpantu kokemattomimmista, tietää tavallisesti kuitenkin arvostella, mikä on ero kansansuosiota tavoittelevan, se on mielittelevän ja kevytmielisen kansalaisen, ja lujaluontoisen, vakavan ja arvokkaan välillä.

96. Millä imarruksilla Cajus Papirius äskettäin mairitteli kansankokouksen korvia, kun hän teki lakiehdoituksen kansantribunin uudestaan valitsemisesta. Minä olin ehdoitusta vastaan, mutta en mitään itsestäni, minä puhun mieluummin Scipionista. Kuinka suuri, kuolemattomat jumalat, oli hänessä kunnianarvoisuus, kuinka suuri puheessa juhlallisuus! niin että hänet helposti voi pitää Roman kansan johtajana, eikä sen seuralaisena. Mutta olithan sinä saapuvilla ja hänen puheensa on kaikilla käsissä. Siis tuli kansaa suosiva laki kansan äänestyksellä hyljätyksi. Ja palatakseni itseeni, te muistatte Qvintus Maximuksen, Scipionin veljen, ja Lucius Mancinuksen ollessa consuleina, kuinka Cajus Licinius Crassuksen laki pappisvirasta näytti kansaa suosivalta! Sillä virkakuntien täyte-vaali yritettiin siirtää kansan suosionosoituksen varaan, ja hän ensimmäisenä alkoi toriin päin kääntyneenä puhua kansalle. Kuitenkin voitti kuolemattomien jumalain kunnioitus, minun esityksestäni, helposti hänen mielittelevän puheensa. Se tapahtui minun praetorina ollessani viisi vuotta ennen, kuin minä tulin consuliksi. Sen vuoksi tuli tuo juttu enemmän asian, kuin virkamahdin vaikutuksella puolustetuksi.

26 luku.

97. Mutta jos yleisellä näyttämöllä, tarkoitan kansankokousta, jossa muodostetuilla ja kaavailluilla on enin tilaisuutta, totuus kuitenkin osoittaa voimansa, jos se vaan tehdään tunnetuksi ja asetetaan oikeaan valoonsa, mitä sitte tulisi tapahtua ystävyydessä; joka kokonaan riippuu totuudesta? Ja jottei tässä, kuten sanotaan, nähdä avonaista sydäntä ja avonaista osoiteta, niin ei ole mikään luotettavaa, ei mikään taattua, eipä edes rakkauskaan tai vastarakkaus, kun ei tiedä sitä, kuinka todellista se on. Vaikka tuo mielinkielisyys, kuinka turmiollista se onkin, ei kuitenkaan voi vahingoittaa ketään, paitsi sitä, joka sen vastaanottaa ja iloitsee siitä. Niinpä tapahtuu, että se avaa enimmästi korvansa imartelijoille, joka itse imartelee ja ihastelee itseänsä.

98. Yleisesti on hyve itseänsä rakastava, sillä se tuntee parhain itse itsensä ja tietää, ja kuinka hän on rakastettava. Mutta minä en puhu nyt hyveestä, vaan hyveen luuloittelusta. Sillä itse hyveettä useat eivät niin tahdo olla, kuin haluavat näyttää olevansa, varustettuja. Näitä ilahuttaa imartelu; kun näille pidetään heidän oman toivonsa mukainen puhe, niin luulevat he tuon turhan esitelmän olevan heidän ansioittensa todistuksen. Se ei siis ole mitään ystävyyttä, kun toinen ei tahdo kuulla totuutta, toinen on valmis valhettelemaan. Eikä tuo kärkkyvieraiden imartelu huvinäytelmissä olisi meistä sukkelaa, jolleivät ne olisi kerskuvia sotamiehiä. "Suuretko kiitokset sanoi Thais minulle todellakin?" Olisi riittänyt vastata "Suuret"; hän sanoi: "Hirveän suuret". Liehakoitsija suurentaa aina sen, mitä se, jonka mieliksi puhutaan, tahtoo olla suurta.

99. Sentähden vaikka tuo imarteleva turhamaisuus vaikuttaa ainoastaan niihin, jotka itse sitä houkuttelevat puoleensa ja kutsuvat, kuitenkin on vakavampiakin ja lujempia huomautettava olemaan varuillansa, etteivät tule viekkaalla imartelulla kiedotuiksi. Avonaisesti nim. näkee liehakoitsevan hyvin jokainen, paitse se, joka on aivan älytön, mutta ettei tuo viekas ja salainen pääsisi hiipimään, on huolellisesti varottava. Sillä sellaista ei aivan helposti tunneta, varsinkin kun hän vastustamattakin usein liehakoitsee ja teeskennellen riitelevänsä imartelee, ja lopuksi antautuu sekä myöntää olevansa voitettu, että se, joka on petetty, näyttäisi enemmän ymmärtäneen. Mutta mikä taas on häpeällisempää, kuin olla pilkan esineenä. Ja ettei se tapahtuisi, on vältettävä, niinkuin on "Perinnönsaaja"-kappaleessa: "Tänään sinä minua enemmän, kuin kaikkia tyhmiä pilanäytelmän ukkoja, pyörität kai ja vedät nenästä oikein oivalailla". 100. Onhan jo huvinäytelmissäkin tämä varomattomien ja herkkäuskoisten ukkojen osa kovin hullunkurinen. Mutta en tiedä, miten täydellisten, s.o. viisasten miesten ystävyyssuhteista -- tarkoitan sellaista viisautta, joka voi tulla kysymykseen ihmisten kesken -- puheeni on vierinyt kevytmielisiin ystävyysliittoihin. Jonkatähden tahdomme palata noihin ensimmäisiin perustelmiini ja saattaa juuri ne vihdoinkin päätökseen.

27 luku.

Hyve, hyve, sanon minä, Cajus Fannius ja sinä Qvintus Mucius, sekä yhdistää ystävyysliitot että kannattaa ne: sillä siinä on asiain sopusointuisuus, siinä lujuus, siinä vakavuus. Ja kun tämä on tullut näkyviin ja osoittanut valonsa ja saman huomannut ja oppinut tuntemaan toisessa, niin lähestyy se ja ottaa vuorostaan vastaan sitä, mitä on toisessa; josta niiden kesken olkoon rakkaus (= amor) eli ystävyys (= amicitia) syttyy ilmituleen. Molemmat nim. tarkoittavat samaa, mutta rakastaa on sama, kuin valita juuri sen, jota tahtoo rakastaa, ilman minkään puutteellisuuden vaikutuksesta ja hyötyä etsimättä, joka kuitenkin puhkeaa taimelle ystävyydestä, vaikkapa sitä oletkin vähemmän tavoitellut.

101. Tämän hyväntahtoisuuden valtaamina rakastimme me nuorukaisina noita vanhuksia, Lucius Paulusta, Marcus Catonia, Cajus Gallusta, Publius Nasicaa, Tiberius Gracchusta, Scipionimme appiukkoa; tämä näkyy vielä enemmän yhdenikäisten kesken, esim. minun ja Scipionin, Lucius Furiuksen, Publius Rupiliuksen ja Spurius Mummiuksen välillä. Me vanhukset taas vuorostamme tunnemme mielihyvää nuorukaisten kunnioittavasta rakkaudesta, niinkuin esim. teidänkin, ja Qvintus Tuberonin osoittamasta; minä puolestani iloitsen myös suuresti nuorukaisen Publius Rutiliuksen ja Aulus Berginiuksen likeisestä tuttavuudesta. Ja koska meidän elämämme ja luontomme tarkoitus on niin järjestetty, että toinen elin-aika meille alkaa, niin on todellakin erittäin suotavaa, että samanikäisten keralla, joiden kanssa on ikäänkuin kilpakentälle laskettu, niiden samojen kanssa voisi kilparadan päätöpatsaan luo, niinkuin sanotaan, saapua.

102. Mutta kun inhimilliset asiat ovat katoovaisia ja lakastuvia, niin on meidän aina hankittava joitakuita, joita rakastaisimme ja jotka meitä rakastaisivat; sillä rakkauden ja hyväntahtoisuuden poistettua katoaa kaikki elämän suloisuus. Minulle todellakin Scipio, vaikka hän on temmattu pois äkisti, elää kuitenkin ja on aina elävä, sillä minä rakastin sen miehen hyvettä, joka ei ole sammunut. Eikä hän ainoastaan ole minun silmieni edessä, joka sain aina olla sen kanssa yhteydessä, vaan myös jälkeentuleville on se oleva kuuluisa ja mainio. Ei kukaan ole koskaan hengessänsä tai toiveissaan ottava tehtäväksensä mitään suurempaa asiata, ilman ettei hän luule olevan hänen muistonsa ja kuvansa asetettava eteensä.

103. Minulla todettakaan ei ole kaikista niistä asioista, joita minulle joko onni tai luonto on jakanut, mitään, jota voisin verrata Scipionin ystävyyteen. Siinä oli minulla yhtäpitäväisyys yleisissä asioissa, siinä neuvoa yksityisissä asioissa, siinä virkistys, täynnä hauskuutta. Koskaan en minä loukannut häntä pienimmässäkään kohdassa, sen verran, kuin itse voin huomata; en kuullut häneltä itse mitään, jota en olisi tahtonut: yksi sama oli kotomme, sama elanto ja vieläpä yhteinen; eikä ainoastaan sotapalvelus, vaan matkatkin ja maa-elämä yhteiset. 104. Sillä mitä minun tarvitsee sanoakaan meidän harrastuksistamme tutkia ja oppia aina jotakin, joissa me siirtyneinä pois kansan silmistä kulutimme kaiken aikamme? Mutta näiden asioiden muisteleminen ja muisto jos olisi hävinnyt yhdessä hänen kanssansa, niin en minä millään muodolla voisi kestää erittäin ystävyyntyneen ja rakastavan miehen kaipausta. Mutta ne eivät ole haihtuneet, vaan pikemmin elpyvät ja vaurastuvat minun ajattelemisestani ja muistannastani; ja jos ne minulta kokonaan riistettäisiinkin, niin tuottaisi kuitenkin tämä minun ikäni minulle suuren lohdutuksen. Sillä minä en saata enää liian kauvan olla tässä kaipauksessa; mutta kaikkien, mitkä ovat lyhyt-aikaisia, tulee olla kärsittäviä, vaikkapa olisivat suuriakin.

Tämä minulla oli ystävyydestä sanottavaa. Mutta teitä kehoitan minä, että hyveen, jota paitsi ystävyyttä ei voi olla olemassa, niin suuri-arvoisena, ettei, tätä lukuun ottamatta, ole mitään oivallisempaa, kuin ystävyys.

Selityksiä.

1. _Auguri_, latinaksi augur, uris (vanhempi muoto myös auger), enteiden selittäjä, ennustaja; augurien arvossa pidetyn pappiskunnan jäsen. Vert. Ciceronin "amplissimi sacerdotii collegium".

_Pontifex_, lat. pontifex, ficis = Romalainen ylimmäinen pappi, joka valvoen piti huolta jumalanpalveluksesta ja papistosta. Heidän esimiehensä on pontifex maximus. Sen arvo oli suuri ja vaikutus lavea.

2. _Tribuni_, lat. tribunus, i (nimitys johtuu sanasta tribus = kolmas osa Roman kansasta, sittemmin kansan osake, ruoti) = tribuskunnan eli ruodin esimies. Myöhemmin oli tribunia useanlaisia, esim. rahastontribuni, tribunus aerarii, sotatribuni, tribunus militum, sitte vielä kansantribunit, tribuni plebis, rahvaan suojelijavirkamiehet; valittiin ensi kerran 494 e.Kr.s., consulien rinnalle valvomaan kansan etuja, alussa luvultansa kaksi, myöhemmin useampia. Kansantribuneilla oli varsinkin kansan ja ylimmysten välisissä asioissa suuri vaikutusvalta.

_Publius Sulpicius Rufus_ oli Ciceronin aikoina etevä puhuja, alussa ylimyspuolueen edustaja, sitte Mariuksen puoluelainen, kansantribunina v. 88 e.Kr.s. entisen ystävänsä, consuli Qvintus Pompejus Rufuksen, ja hänen virkaveljensä, Lucius Cornelius Sullan, kiivain vastustaja. Sullan päästyä voittajaksi menetti Sulpicius omaisuutensa ja henkensä.

_Consuli_, lat. Consul, -ulis, neuvoittelija; Roman kuningasvallan hävitettyä (v. 509 e.Kr.s.) kaksi vuosittain valittua tasavallan korkeinta johtajaa sekä rauhan että sodan aikana.

3. _Publius Cornelius Scipio Aemilianus_, lisänimeltä Africanus Minor (A. Nuorempi), synt. v. 185, sai, niinkuin luullaan, väkivaltaisen kuoleman 56 vanhana v. 129 e.Kr.s. Hän valloitti kaksi kaupunkia, Karthagon Afrikassa ja Numantian Hispaniassa; Cajus Laeliuksen hyvä ystävä. Cicero ylistelee häntä korkeimmilla kiitoslauseilla.

4. _Marcus Porcius Cato_, tunnettu lisänimeltään Major (Vanhempi) eli Censorinus, synt. Tusculum'issa v. 234, kuoli 85 vanhana v. 149 e.Kr.s. Suoraluontoinen, jäykkä vanhanajan Romalainen, oli osallisena monissa sekä rauhan että sodan toimissa. Hänen monipuolinen käytännöllinen kokemuksensa valtion asioissa hankki hänelle lisänimen "Viisas". -- Ciceronin kirjassa "Vanhuudesta" on Cato keskustelun päähenkilönä; siitä syystä kirjan nimi "Cato Major".

7. "_Ennuslause_", lat. oraculum, i, joka merkitsee 1) jumalallinen lauselma, ennustus, ennusvastaus; 2) ennuspaikka eli orakeli, jollainen, hyvin kuuluisa, oli Delphin kaupungissa Graekanmaalla. -- Viisaimmaksi Apollonin julistamalla tarkoittaa Cicero tässä Sokratesta; josta laveampia tietoja Suomalaiselle lukijalle on m.m. kirjassa: "Sokrates. Tutkimus filosofian alalta. Kirjoittanut K. Heino, Jyväskylä 1893".

8. _Nonae_, lat. nonae, arum, 5:s paivä muissa kuukausissa, paitsi Milmo'ssa s.o. maalis- (-Martius), touko- (-Majus), heinä- (-Julius), ja loka- (-October) kuussa, joissa se oli 7:s.

13. "_Sielu kuolee yhdessä ruumiin kanssa_" opetti Epikurealainen filosofia. Sitä oppia vastustaa Cicero, samoin kuin Sokrates ja Platokin, kaikin voimin.

"_Suuri Graeka_", Graecia Magna, oli Etelä-Italia, johon Graekalaiset -- etenkin Dorilainen heimokunta -- olivat perustaneet useita ja kukoistavia siirtokuntia. Siellä kukoisti myös Pythagorealainen koulukunta, joka vaikutti "laitoksillansa ja opetuksillaan" sivistyttävästi ympäristöönsäkin.

14. Keskustelu "_valtiosta_" tarkoittaa Ciceronin kuuluisaa teosta "De re publica"; kirja on kirjoitettu v. 54 e.Kr.s. Teoksesta on enää kokonaan jäljellä loppu-osa "Scipionin uni" (Somnium Scipionis) eli Africanus vanhemman keskustelu "sielujen kuolemattomuudesta".

15. "_Kolme tai neljä ystävä-paria_": 1) Theseus ja Pirithoos, 2) Orestes ja Pylades, 3) Achilles ja Patroklos; joihin tulee lisäksi 4) Damon ja Phintias.

17. "_Oppineilla_" s.o. sofisteilla. Niistä laveammalta kirjassa Sokrates siv. 8-13.

18. _Cajus Fabricius Luscinus_, jota Romalaiset sekä runoilijat että muut kirjailijat ylistellen muistelevat, tuli kuuluisaksi etenkin Pyrrhuksen sodan aikana lahjomattomuudestaan ja rehellisyydestänsä. Pyrrhuskin sai, niinkuin S. Aur. Victor kertoo, huomata, että "Fabricius difficilius ab honestate, qvam sol a suo cursu averti possit" -- "Fabriciusta on vaikeampi kääntää rehellisyydestä, kuin aurinkoa radaltaan".

_Manius Curius Dentatus_ oli kolmasti consulina, vietti voittoriemua Samnilaisten, Sabinilaisten ja Pyrrhuksen voittamisesta. Hänestä sanoo Cicero (Cato Maj. XVI, 55): "Curiukselle, lieden ääressä" (Plutarchoksen "Catonin" mukaan nauriita paistamassa) "istuvalle, kun Samnitilaiset toivat suuren paljouden kultaa, niin työnsi hän heidät pois. Sillä hän ei sanonut olevan mielestänsä jaloa omistaa kultaa, vaan olla niiden johtajana, joilla on kultaa".

22. _Qvintus Ennius_, synt. v. 239 Rudiae-nimisessä Calabrian kaupungissa, kuoli v. 169 e.Kr.s. Romassa, kuuluisa Roman vanhemman tasavallan aikakaudella eläneistä runoilijoista; kirjoitti murhe- ja huvinäytelmiä; tärkein kuitenkin hänen teoksistansa oli Annales-runoteos.

24. "_Agrigentilainen oppinut_" on Empedokles, Graekalainen filosofi Agrigentum'm kaupungista Siciliasta, eli v. 430 paikoilla e.Kr.s.; n.s. nuoremman luonnonfilosofian edustaja. Hänen oppinsa mukaan on maailmankaikkisuudessa, paitsi alkuaineita, kaksi alkuvoimaa vaikuttamassa, nim. 1) philótes, yhdistävä ystävyys, rakkaus, ja 2) neikos, eroittava eripuraisuus, viha; jotka ovat syynä ilmiöiden alituiseen muuttumiseen.

_Marcus Pacuvius_, synt. Brundisium'issa v. 220, kuol. 130 e.Kr.s., etevä runoilija. Romalaisten murhenäytelmien kirjoittaja. Dulorestes-nimisessä kappaleessa on runoilija esitellyt, kuinka Orestes, kuningas Agamemnonin poika, Pyladeen, uskollisen ystävänsä, kanssa tulee Tauriaan, jonka kuningas, Thoas, maansa julman tavan mukaan ottaa heidät kiinni uhriksi Dianalle, mutta Iphigeneia, Oresteen sisar, joka oli sinne viety Dianan uhripapiksi, tunnettuansa veljensä pelastaa tämän vaarasta, jossa Pylades olisi ollut valmis menemään ystävänsä edestä kuolemaan.

28. _Tarquinius Superbus_, Roman viimeinen kuningas, julmuutensa ja röyhkeytensä tähden sai hän nimen "Superbus" = "ylpeä".