Part 1

LAELIUS eli YSTÄVYYDESTÄ

Kirj.

M. Tullius Cicero

Suom. K. Heino [Karl Lindroos]

Jyväskylässä, K. J. Gummerus, 1903.

Huomautus lukijalle.

Ae, alkujansa muodostunut ai:stä, on kaksoisääntiö, joka tavallisesti luetaan niinkuin pitkä e-ääni -- siis Laelius niinkuin Leelius -- tai, esim. Saksalaisten tavoin, niinkuin ä, -- siis Laelius = Lälius. -- C luetaan aina niinkuin k, esim. Cajus = Kajus, Scipio = Skipio, Sulpicius = Sulpikius. -- Ch on hengähdyksellä luettava k-ääni. -- Ph luetaan melkein, kuin F, esim. Philosophia = Filosofia, niinkuin sana tässä kirjassa, muodon sievyyden vuoksi, onkin kirjoitettu. -- Qv luetaan, kuin Kv, esim. Qvintus = Kvintus, Tarqvinius = Tarkvinius. -- Rh. luetaan, kuin R hengähdyksellä. -- Sch = S + k:n hengähdysääni, esim. Aischylos = Ais-chylos.

Johdanto.

_Marcus Tullius Cicero_, kuuluisa Romalainen puhuja, kirjailija ja harras tieteiden viljelijä, syntyi v. 106 e.Kr.s. isänsä maatilalla Arpinum'in kaupungin lähellä. Jo poikana sai hän hyvän kasvatuksen ymmärtäväisen isänsä toimesta. Edelleen kehitti hän Romassa rikkaita luonnonlahjojansa monipuolisesti, esim. puhuja- sekä runoustaidossa, oikeus- ja valtio-opissa, etevien opettajien johdolla, joista hän tässä kirjassa mainitsee nimenomaan auguri Qvintus Mucius, ja samannimisen pontifex maximus, Scaevolan. Vert. I l. Tieteellisiä tutkimuksiaan jatkaessansa, sekä kotimaassaan että Graekassa, Vähässä Asiassa, Rhodos-saarella y.m., oli hänellä opastajina filosofiassa Epikurealainen Phaidros, platonilainen Philo Larissasta ja Stoalainen Posidonios, puhujataidossa esim. Dionysios Magnes, Aischylos Knidios ja Rhodolaineu Apollonios Molo, sekä ajatusjohdon-opissa, dialektikassa, Stoalainen Diodotos. Sen ohessa piti hän yhä innokkaasti saneluharjoituksiansa latinaksi ja graekaksi. -- Noin saavutettuja laveita tietojansa ja eteviä lahjojansa käytti hän suurella menestyksellä käytännöllisenä kunnon Romalaisena aikakautensa ja vielä jälkimaailmankin hyväksi, vaikuttaessaan puhujana, qvaestori-, aedili-, praetori- ja consuli-viroissa, samoin erinomaisen tuotteliaana kirjailijana. Hän on kirjoittanut m.m. suuren joukon eri tarkoituksia varten pitämiänsä puheita, puhujataitoa, valtio- ja jumaluus-oppia käsitteleviä, ja filosofisia teoksia; joista kaikista suurin ja paras osa, samoinkuin hänen runsas kirjekokoelmansakin, on sivistyneellä ihmiskunnalla vielä säilyneenä.

Vihdoin monenlaisten taistelujen ja huolien rasittamana julkisen elämän alalta vetäytyneenä antautui Cicero kokonansa filosofialle ja tieteellisille harrastuksille. Siitä kirjoittaa hän itse: "Miettiessäni ja paljon sekä kauvan tuumaillessani, kuinka voisin hyödyttää mitä useimpia, etten milloinkaan herkeäisi pitämästä huolta yhteisestä hyvästä, ei johtunut mieleeni oivallisempaa keinoa, kuin jos tekisin tieteiden suunnat kansalaisilleni tunnetuiksi." (Cic. Divin. II, 1, 1). Tähän tuli vielä lisäksi perheellisiä suruja. Hänen tyttärensä Tullia, "Tulliola, deliciae nostrae", jota hän rakasti täydellä isän sydämmen hellyydellä, kuoli v. 45. Se isku mursi kovin hänen mieltänsä. Nytkin ottaa hän pakonsa filosofian turviin, löytääksensä sen satamassa lohdutusta ja lepoa. Syvää suruansa lieventääksensä kirjoitti hän jo samana vuonna kirjan: "De consolatione sive De luctu minuendo", s.o. "Lohdutuksesta eli kuolemansurun lieventämisestä". Sitte seuraavana vuonna, paitsi muita filosofisia kirjoituksia, ilmestyi: "Cato Major sive De senectute" eli "Vanhuudesta", samoin tämä käsillä oleva teos: "Laelius sive De amicitia" -- "Laelius eli Ystävyydestä", kumpainenkin keskustelun muodossa esiteltynä, on Ciceronin hyvälle ystävälle Titus Pomponius Atticukselle omistettu.

Kirja "Laelius eli Ystävyydestä" on siis kirjoitettu v. 44 e.Kr.s., vuotta ennen Ciceronin kuolemaa (v. 43). Keskustelun henkilöt ovat 1) Cajus Laelius, synt. v. 188 e.Kr.s., tunnettu läheisestä ystävyydestänsä Scipio Africanus nuoremman kanssa. Filosofisista harrastuksistaan sekä seurustelustansa Stoalaisen Diogeneen ja Panaitioksen kanssa sai hän lisänimen "Sapiens" s.o. "Viisas". 2) Cajus Fannius, joka oli Scipionin kanssa sotaretkillä yhdessä, harrasti Stoalaista filosofiaa Panaitioksen johdolla ja oli tunnettu "Vuosikirjojen" kirjoittajana. 3) Qvintus Mucius -- Scaevola eroitukseksi samannimisestä aikalaisestaan, joka oli pontifex maximus eli ylimmäinen pappi -- "auguriksi" sanottu, oli kuuluisa laajoista lainopillisista tiedoistansa.

Keskustelu "Ystävyydestä" on esitelty tapahtuneeksi Laeliuksen kotona, vähää jälkeenpäin Scipio Africanus nuoremman kuoleman v. 129 e.Kr.s. -- Kirjanen, joka nyt ensi kerran ilmestyy Suomalaisessa muodossa, selittää ajattelevalle lukijalle itse lähemmin tarkoituksensa.

_Suomentaja_.

Katso "Selityksiä" kirjan lopussa.

1 luku.

1. Auguri Qvintus Mucius kertoi tavallisesti apestansa Cajus Laeliuksesta paljon muististaan ja hupaisesti eikä epäillyt nimittää häntä jokaisessa keskustelussansa viisaaksi. Minut taas, nuorukais-ikään päästyäni, vei isäni tämän Scaevolan luo, määräten, etten siihen asti, kun voisin ja saisin olla, koskaan luopuisi ukon sivulta. Niin ollen kätkin minä muistiini useita hänen älykkäitä haastelujansa, useita myös hänen lyhyitä ja sattuvia lauseitansa sekä halusin tulla hänen ymmärryksestänsä oppineemmaksi. Mutta hänen kuoltuansa läksin minä pontifex Scaevolan luo, jonka uskallan neronsa ja rehellisyytensä puolesta sanoa valtakuntamme etevimmäksi mieheksi. Mutta tästä toistain, nyt palajan auguriin.

2. Sekä yleiseen monesti että erittäinkin muistan, kuinka hän kotonaan, istuessansa puolipyöreässä nojatuolissaan, niinkuin hänellä oli tapana, kun sekä minä että sangen harvat hänen tuttavansa olimme yhdessä, yhtyi siihen puheaineesen, joka silloin oli melkein kaikkien suussa. Sillä varmaankin sinä, Atticus, ja sitä enemmän, koska seurustelit paljon Publius Sulpiciuksen kanssa, siihen aikaan, kun hän kansantribunina joutui kuolettavaan vihaan silloisen consulin, Qvintus Pompejuksen, kanssa, jonka kanssa hän oli elänyt sangen ystävyytyneenä ja rakastavasti, muistat, kuinka suuri oli ihmisten joko ihmettely tai valitus. 3. Sentähden Scaevola silloin, kun oli sattumalta maininnut juuri siitä asiasta, esitteli Laeliuksen, ystävyyttä koskevan, keskustelun, jonka hän oli pitänyt tämän ja toisen vävynsä, Cajus Fanniuksen, Markuksen pojan, kanssa muutamia päiviä jälkeen Africanuksen kuoleman. Sen keskustelun pääkohdat panin minä muistiini; jotka olen tässä kirjassa mieleni mukaan esitellyt: olen nimittäin asettanut heidät ikäänkuin itse puhuviksi, ettei "sanoin minä" ja "sanoi hän" tulisi liian usein väliin lisättäväksi, ja että puhe näyttäisi aivan kuin silmien edessä itse läsnäolevien pitämäksi.

4. Sillä kun sinä olet usein pyytänyt minua kirjoittamaan jotakin ystävyydestä, näytti asia sekä yleisesti kaikkien tuntemisen että varsinkin meidän likeisen tuttavuutemme arvoiselta. Olen siis aivan mielelläni ryhtynyt asiaan, hyödyttääkseni useita sinun pyynnöistäsi. Mutta, niinkuin "Cato Major'issa", joka sinulle omistettuna on kirjoitettu vanhuudesta, olen asettanut Catonin ukkona keskustelevaksi, koska ei kukaan henkilö näyttänyt soveliaammalta puhumaan siitä ikäkaudesta, kuin hän, joka sekä sangen kauvan oli ollut vanhuksena että itse vanhuudessa oli ennen muita ollut arvossa pidetty, samoin, kun olemme isiltämme kuulleet Cajus Laeliuksen ja Publius Scipionin likeisen tuttavuuden olleen erittäin mainittavan, näytti minusta Laeliuksen persona soveliaalta keskustelemaan ystävyydestä juuri niitä, mitä Scaevola muisti hänen haastelleen. Mutta tämänlaisilla keskusteluilla, jotka perustuvat vanhojen, ja vieläpä kuuluisien, miesten arvollisuuteen, näyttää, en tiedä mistä syystä, olevan enemmän vakavuutta. Siis itse omaa kirjaani lukiessani tulen minä toisinansa sellaiseen mielentilaan, että luulen Catonin, enkä itseni, puhuvan. 5. Mutta niinkuin silloin vanhukselle vanhana vanhuudesta, niin olen tässä kirjassa ystävälle parhaana ystävänä ystävyydestä kirjoittanut. Silloin puhui Cato, sillä vanhempaa kuin hän ei ollut melkein ketään niinä aikoina, ei ketään ymmärtäväisempää: nyt Laelius, ollen sekä viisas (sellaisena nim. ovat he hänet pitäneet) että erinomainen ystävyyden maineesta, puhuu ystävyydestä. Soisin, että sinä kääntäisit hetkeksi mielesi minusta ja otaksuisit itse Laeliuksen puhuvan. Cajus Fannius ja Qvintus Mucius tulevat appensa luo Africanuksen kuoleman jälkeen. He alkavat keskustelun; siihen vastaa Laelius, jonka koko haastelu on ystävyydestä; sitä lukiessasi olet sinä itse tunteva itsesi.

2 luku.

6. _Fannius_. Niin on, Laelius. Sillä ei ole ollut ketään parempaa miestä, kuin Africanus, ei ketään kuuluisampaa. Mutta sinun tulee ajatella, että kaikkein silmät ovat kääntyneet sinua ainoata kohden; sinua he sekä nimittävät että arvelevat viisaaksi. Tämä kunnia omistettiin äskettäin Marcus Catonille, tiedämme, että Lucius Atilius nimitettiin viisaaksi isiemme keskuudessa; mutta kumpainenkin aivan eri tavalla: Atilius, koska hän pidettiin ymmärtäväisenä kansalais-oikeudessa, Cato, koska hänellä oli monipuolinen kokemus. Kerrottiin useita seikkoja, mitä hän sekä senatissa että kansankokouksessa oli joko ymmärtävästi huolehtinut tai vakavasti toiminut tai terävästi vastannut: sentähden oli hänellä jo ikäänkuin lisänimenä "viisas" vanhuudessansa. 7. Sinua taas nimittävät he aivan toisella tavalla, eivät ainoastansa luonteesi ja tapojesi, vaan myös harrastuksesi ja oppisi tähden, viisaaksi, eivätkä niinkuin rahvaalla, vaan niinkuin oppineilla, on tapana nimittää viisaaksi, jollaista muualla Graekanmaalla emme tiedä ketään olleen -- sillä joita seitsemäksi viisaaksi nimitetään, niitä eivät ne, jotka sellaisia asioita perinpohjaisemmin tunsivat, pidä viisaina -- Athenassa olemme kuulleet olleen yhden sellaisen, vieläpä oli Apollonin ennuslause julistanut hänet viisaimmaksi. Tämän arvelevat he olevan sinussa viisautta, että päätät kaikkesi perustuvan itseesi sekä pidät inhimilliset kohtalot hyvettä ala-arvoisempina. Sentähden kysyvät he minulta, luulenpa samoin tältä Scaevolaltakin, millä tavalla jaksat kestää Africanuksen kuoleman surua: ja sitä enemmän, koska viime nonae-päivänä, kun olimme Decimus Brutuksen huvipuistoon kokoontuneet, niinkuin tavallisesti, neuvottelemaan, sinä et ollut saapuvilla, vaikka tavallisesti aina olet pitänyt tarkinta huolta siitä päivästä ja toimesta.

8. _Scaevola_. Kysyvät todellakin, Cajus Laelius, sitä useat, niinkuin Fannius sanoi. Mutta minä vastaan, mitä olen huomannut, sinun kärsivän tyynesti tuskaa, jonka olet saanut sekä yleisesti suuren miehen että varsinkin sangen hyvän ystäväsi kuoleman tähden; ja ettei se ole voinut olla sinuun sattumatta, eikä sen soveltuvan sinun inhimillisyydellesi. Mitä taas siihen tulee, ettet nonae-päivänä ollut saapuvilla virkaveljistössämme, niin vastaan terveytesi tilan, eikä surullisuutesi, olleen esteenä.

_Laelius_. Aivan oikein sinä, Scaevola, selität, ja todenomaisesti. Sillä ei minun tarvinnut vetäytyä pois itseäni kohdanneen kovan onnen tähden tuosta velvollisuudestani, jonka olen aina täyttänyt, kun olen ollut terveenä, enkä luule minkään kohtalon tähden sattuvan sen lujaluontoiselle ihmiselle, että hän laiminlyö velvollisuutensa. 9. Mutta kun sinä, Fannius sanot minulle jaettavan niin paljon, kuin en minä tunnusta enkä vaadi itselleni tulevaksi, niin teet siinä ystävällisesti; mutta, niinkuin minusta näyttää, et tuomitse oikein Catonista. Sillä joko ei yksikään, -- jonka minä puolestani ennemmin uskon -- tai jos kukaan, niin hän oli viisas. Millä tavalla hän kesti, muita mainitsematta, poikansa kuoleman! Muistan Paulluksen, olin nähnyt Galluksen, mutta nämät poikia surressaan, Catonin sitävastoin täysi-ikäistä ja arvossa pidettyä miestä asian koskiessa. 10. Jonkatähden varo, ettet Catonin edelle aseta itse sitäkään, jonka, kuten sanot, Apollo on julistanut viisaimmaksi: sillä jälkimmäisen tekoja, edellisen sanoja ylistetään. Mitä taas minuun tulee, niin -- puhuakseni jo kumpaisenkin kanssa -- ajatelkaatte asia näin:

3 luku.

Minä jos sanoisin, etten ole Scipionin kaipauksesta liikutettu, kuinka oikein siinä teen, siitä pitäkööt viisaat huolta, mutta varmaankin valehtelisin. Sillä minä ikävöitsen jäätyäni orvoksi sellaisesta ystävästä, jollaista, niinkuin luulen, ei ketään koskaan ole oleva, ei ketään, niinkuin saatan vakuuttaa, varmaankaan ole ollut. Mutta minä en tarvitse mitään lääkettä; minä lohdutan itse itseäni, ja enimmästi sillä lohdutuksella, että olen vapaa siitä erhetyksestä, joka useimpia vaivaa heidän ystäviensä kuoleman tähden. En luule mitään pahaa tapahtuneen Scipionille; minulle on tapahtunut, jos jotakin on tapahtunut. Omista onnettomuuksistansa taas raskaasti sureminen ei ole ystäväänsä, vaan omaa itseänsä rakastavan ominaista.

11. Kuka todellakin voisi sanoa, ettei hänelle ole käynyt mainiosti? Paitsi jollei hän nimittäin -- joka ei laisinkaan ollut hänen tarkoituksensa -- toivonut katoomattomuutta, mitä ei ole hän saavuttanut, jota ihmisellä on oikeus toivoa? Hän, joka kohta nuorukaisena kohosi verrattomalla miehuudella ylemmäksi kansalaistensa suurinta toivoa, joka heillä, kuu hän vielä oli poika, jo oli ollut hänestä; joka ei koskaan hakenut consulivirkaa, valittiin kahdesti consuliksi, ensi kerran ennen lain määräämää aikaa, toistain itselleen oikealla, mutta valtakunnalle melkein myöhäiseltä ajalla; joka kaksi tälle valtakunnalle sangen vihamielistä kaupunkia kukistettuansa ei päättänyt ainoastansa kokonaan nykyisiä sotia, vaan tulevatkin. Mitä minä sanoisin hänen miellyttävistä tavoistaan, hänen hellyydestään äitiänsä kohtaan, hänen jalomielisyydestänsä sisariansa, hänen hyvyydestään omaisiansa, hänen rehellisyydestänsä kaikkia kohtaan? Ne asiat ovat teille tunnetuita. Kuinka rakas sitävastoin hän oli kansakunnalleen, osoitti suru hänen hautajaisissansa. Mitä siis tätä muutamien vuosien lisä olisi voinut huvittaa? Sillä vaikkei vanhuus olekaan rasittavaa, niinkuin muistan Catonin vuotta ennen, kuin hän kuoli, keskustelleen minun ja Scipionin kanssa, kuitenkin vie se pois sen elonvirkeyden, joka Scipionilla nyt vielä oli.

12. Sentähden oli hänen elämänsä sellainen joko onnen tai maineen puolesta, ettei siihen voinut tulta mitään lisäksi; kuoleman tunteen taas hävitti sen nopeus. Mutta siitä tavasta, millä hän kuoli, on vaikeata päättää, mitä ihmiset siitä arvelevat, sen te tiedätte. Sen voi kuitenkin todenperäisesti sanoa, että Publius Scipionille niistä useista päivistä, joita hän oli nähnyt elämässänsä sangen juhlallisia ja iloisia, se päivä oli kuuluisin, kun senatin kokouksen päätyttyä senatorit, Roman kansa, liittolaiset ja Latinalaiset saattoivat illalla takaisin hänet kotiin edellisenä päivänä, ennenkuin hän erosi elämästä: että hän näytti niin korkealta kunnia-arvon asteelta saapuneen pikemmin taivaallisten, kuin menneen manalaisten luo.

4 luku.

13. Sillä minä en voi suostua niiden mielipiteesen, jotka äskettäin ovat alkaneet esitellä sitä oppia, että sielu kuolee yhdessä ruumiin kanssa, ja että kaikki häviää kuolemassa. Enemmän minuun vaikuttaa vanhojen arvollisuus, osaksi meidän esi-isiemme, jotka kuolleille omistivat niin uskonnollisia oikeuksia, jota he eivät olisi varmaankaan tehneet, jos eivät olisi luulleet niiden heihin ollenkaan koskevan; osaksi niiden, jotka tässä maassa olivat ja Suurta Graekaa, joka kyllä nyt on melkein hävitetty, mutta silloin kukoisti, sivistyttivät laitoksillansa ja opetuksillaan; osaksi hänen, jonka Apollonin ennuslause julisti viisaimmaksi, joka ei siitä milloin sitä, milloin tätä väitellyt, niinkuin hän teki useimmissa asioissa, vaan aina samaa, nim. että ihmisten sielut ovat jumalallisesta alkuperästä lähteneet ja että niille, kun ovat erinneet ruumiista, on paluumatka avoinna taivaasen, sitä huokeampi, jota parempi ja rehellisempi ihminen on ollut.

14. Sama ajatus oli Scipionilla, joka todellakin, ikäänkuin olisi aavistanut, sangen harvoja päiviä ennen kuolemaansa, kun sekä Philus että Manlius ja muita hyvin useita oli läsnä, samoin sinäkin, Scaevola, olit tullut sinne minun kanssani, keskusteli kolme päivää "valtiosta", jonka keskustelun melkein loppuosa oli se, mitä sielujen kuolemattomuudesta hän sanoi maatessaan unennäössä kuulleensa Africanukselta. Jos asia niin on, että, jota parempi kukin on, sitä helpommin liitää hänen sielunsa ikäänkuin ruumiin vartiostosta ja siteistä, niin kenelle luulemme olleen tien taivaaseen helpomman, kuin Scipionille? Jonkatähden pelkään, että on enemmän kateellisen, kuin ystävän ominaista surra tätä hänen kohtaloansa. Mutta jos se olisi todellisempaa, että sielu ja ruumis häviävät samalla eikä mitään tajuntaa ole jäljellä, niin samoin kuin kuolemassa ei ole mitään hyvää, ei siinä varmaan ole mitään pahaakaan. Sillä tajunnan menetettyä on aivan kuin jos ei olisi syntynyt ensinkään. Mutta että hän kumminkin oli syntynyt, siitä iloitsemme sekä me että tämä valtakunta riemuitsee niinkauvan, kun se on olemassa.

15. Tämän tähden on hänelle, kuten edellä sanoin, käynyt erittäin hyvin, minulle sen sijaan ikävämmästi, jonka olisi ollut kohtuullisempaa, niinkuin olin ennen tullut, siten lähteäkin ennen elämästä. Mutta kuitenkin nautin minä niin meidän ystävyytemme muistelemisesta, että olen mielestäni elänyt onnellisesti, kun olen Scipionin kanssa elänyt, jonka kanssa minä jaoin yleiset ja yksityiset huolet, jonka kanssa minulla oli sekä koto että sotapalvelus yhteinen, ja se, johon ystävyyden koko voima perustuu, nim. taipumusten, harrastusten ja mielipiteiden suurin yhtäpitäväisyys. Sentähden ei minua tuo viisauden maine, etenkin kun se on perätön, niin ilahuta, kuin se toivo, että meidän ystävyytemme muisto on oleva ikuinen, ja sitä enemmän on se minulle mieluista, kun kaikista vuosisadoista tuskin kolme tai neljä ystävä-paria mainitaan, joiden joukossa toivon mielestäni Scipionin ja Laeliuksen ystävyyden tulevan olemaan jälkimaailmalle tunnettuna.

16. _Fannius_. Se on, Laelius, siten välttämätöntä. Mutta kun sinä mainitsit ystävyyttä ja meillä on joutoaikaa, niin tekisit minulle -- toivon samoin Scaevolallekin -- sangen mieluisen työn, jos, samoin kuin sinulla on tapana muista asioista, joista sinulta kysytään, juttelisit ystävyydestä: _mitä ajattelet siitä, minkälaiseksi arvelet sen ja mitä neuvoja annat sen johdosta_.

_Scaevola_. Minulle olisi se todellakin mieluista. Mutta siitä juuri kun olin aikeessa keskustella kanssasi, ennätti Fannius ennen. Jonkatähden saattaisit meille suuren mielihyvän kumpaisellekin.

5 luku.

17. Minä en puolestani katsoisi sitä rasittavaksi, jos luottaisin itseeni; sillä asia on jalo ja olemme, niinkuin Fannius sanoi, nyt joutilaina. Mutta mikä olen minä, tai mitä kykyä minulla on? Oppineilla ja etenkin Graekalaisilla on se tapa, että heille saa määrätä aineen, josta ovat valmiit esittelemään vaikka kuinka äkkiä tahansa. Tehtävä on suuri ja tarvitsee melkoista harjoitusta. Siis mitä ystävyydestä on sanottavaa, tiedustelkaatte, arvelen minä, niiltä, jotka niistä asioista työnänsä opettavat. Minä puolestani saatan ainoastansa kehoittaa teitä, että pidätte ystävyyden arvollisempana, kuin kaikki inhimilliset asiat; sillä ei ole mitään niin luonnonmukaista, niin soveltuvaa joko myötä- tai vastoinkäymisiin. 18. Mutta tämä on ensinkin minun ajatukseni, että ystävyyttä ei saata olla olemassa paitsi hyvien kesken. Kuitenkaan en minä, ikäänkuin elävään lihaan leikaten, käsittele sitä perinpohjaisesti, niinkuin ne, jotka niitä asioita syvällisemmästi tutkivat, kenties todenperäisesti, mutta yleiseen hyötyyn liian vähän soveltuvasti. He, näette, eivät sano kenenkään, paitsi viisaan, olevan hyvän ihmisen. Olkoon todellakin niin. Mutta he tarkoittavat sellaista viisautta, jota ei kukaan kuolevainen ole tähän asti saavuttanut. Meidän sitävastoin tulee katsella sitä, mikä kuuluu käytännöllisyyteen ja yhteiseen elämään, eikä sitä, mitä kuvaillaan mielessänsä ja halutaan. En koskaan minä sano Cajus Fabriciusta, Manius Curiusta ja Tiberius Coruncaniusta, jotka esi-isämme arvostelivat viisaiksi, heidän mittansa mukaan olleen viisaita. Sentähden pitäkööt he itseänsä varten tuon viisauden kadehdittavan ja hämärän nimen, kuitenkin myöntäkööt, että nämät ovat olleet hyviä miehiä. Sitäkään eivät he tee: he väittävät, ettei sitä voi myöntää paitsi viisaalle.

19. Tarkastelkaamme siis, niinkuin sanotaan, asiaa paksupäisesti. Jotka niin käyttäytyvät, niin elävät, että heidän vilpittömyytensä, nuhteettomuutensa ja kohtuullisuutensa hyväksytään, ja ettei heissä ole mitään himoavaisuutta, hekumallisuutta eikä röyhkeyttä sekä että he ovat hyvin vakavaluontoisia, niinkuin ne ovat olleet, jotka äskettäin mainitsin: näitä kunnon miehiksi, niinkuin ovat pidetytkin, on mielipiteemme mukaan nimitettävä, koska -- sen verran kun ihmiset voivat -- seuraavat luontoa, parasta oikein elämisen johdattajaa. Sillä minä luulen käsittäväni, että me olemme niin syntyneet, että kaikkein välillä tulee olla jonkinlainen yhdysside, sitä lujempi nimittäin, jota likeisempi kukin on. Kansalaiset ovat sentähden tärkeämmät, kuin muukalaiset, omaiset etuisammat, kuin vieraat; näiden välille on nim. itse luonto säätänyt ystävyyden. Mutta sillä ei ole tarpeeksi lujuutta. Sillä siinä suhteessa on ystävyys sukulaisuutta etevämpi, koska sukulaisuudesta voi ottaa pois hyväntahtoisuuden, ystävyydestä ei voi: sillä hyväntahtoisuuden hävittyä häviää ystävyyden nimi, mutta sukulaisuuden nimi pysyy paikallansa. 20. Kuinka suuri taas ystävyyden voima on, saattaa ymmärtää etenkin siitä, koska ihmissuvun rajattomasta yhdyskunnasta, jonka luonto itse on liittouttanut, ala on niin supistettu ja ahtaalle kiristetty, että hellä rakkaus muodostuu kaikkiaan joko kahden tai harvojen välillä.

6 kutu.

Ystävyys ei, näette, ole mitään muuta, kuin hyväntahtoisuudella ja hellyydellä yhdistetty, kaikkia inhimillisiä ja jumalallisia asioita koskeva sopusointuisuus: enkä minä todellakaan tiedä, ovatko kuolemattomat jumalat -- viisautta lukuun ottamatta -- mitään parempaa, kuin tämä on, antaneet ihmisille. Toiset pitävät rikkautta parempana, toiset hyvää terveyttä, toiset valtaa, toiset kunniavirkoja, useat myös nautintoja. Eläinten tapaista on todellakin tämä viimeksi mainittu; nuo taas edellä mainitut ovat katoavaisia ja epävarmoja eivätkä riipu niin paljon meidän suunnitelmistamme, kuin onnen häälyväisyydestä? Ne, jotka sitä vastoin perustavat hyveesen korkeimman onnen, tekevät todellakin oivasti; mutta juuri tämä hyve synnyttää ja koossa pitää ystävyyden; eikä ilman hyvettä ystävyyttä voi olla millään ehdolla olemassa.

21. Me tarkastelkaamme jo hyvettä elämän ja puhetapamme tottumuksen mukaisesti, ja älkäämme sitä, niinkuin muutamat oppineet, mitatko sanojen ylevyydellä, ja lukekaamme suurien miesten joukkoon ne, joita sellaisina pidetään, Paullukset, Catonit, Gallukset, Scipionit ja Philukset. Näihin on tavallinen elämä tyytyväinen, ne sitävastoin jättäkäämme siksensä, joita ei ole missään löydettävissä.