Part 1

language: Finnish

LABYRINTTI

Romaani

Kirj.

ÉDOUARD ESTAUNIÉ

Tekijän luvalla suomentanut

J. Hollo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1928.

Havreen saapuvassa postissa oli marraskuun 27 p:nä 192... kirje ja iso paketti, jotka molemmat oli osoitettu herra André Cabrièsille Paris-laivalle. Niissä oli seuraava merkintö:

Erittäin kiireellinen. Jollei kirjeensaajaa tavata, lähetettäköön edelleen Brooklyniin, 127, Waverley Avenue, U.S.A. Lähettäjä: Jean Pesnel, Cambaleyres'in linna (Ylä-Loiren departementti).

Herra André Cabriès oli todella _Paris_-laivan matkustajien joukossa ja sai laivan kannella molemmat postilähetykset. Tarkastettuaan niitten osoitteet hän jätti ne hyttiinsä ja lähti sitten kannelle. Hän varmaan ajatteli, ettei kirjeeseen tarvinnut heti vastata, ja tahtoi välttämättä nauttia kauniista näköalasta Ranskan rannikon alkaessa häipyä taivaanrannan taakse.

_Paris_ oli kulkenut jo useita tunteja avointa merta, kun André Cabriès päätti lukea kirjeen, joka odotti hänen pöydällään. Siihen oli kirjoitettu seuraavaa:

»André, veljeni, rakas veljeni, sinä olet päättänyt lähteä, ja minä en sinua pidättänyt. Me sanoimme toisillemme hyvästi väkinäisesti hymyillen, lausuimme joutavia sanoja, jotka eivät sointuneet hermostuneisiin eleisiimme, ja vakuutimme näkevämme toisemme pian jälleen, vaikka samalla tiesimme, ettei se voisi pitkiin aikoihin toteutua. Olisin halunnut säilyttää mielessäni ainakin kasvojesi muiston; me emme uskaltaneet katsoa toisiamme suoraan silmiin, ja katseemme karttelivat toisiaan. Niin me erosimme kuin vihamiehet; mutta olisivatko vihamiehet voineet tuntea sellaista eron tuskaa? Tuona hetkenä, samoinkuin kaikkina edellisinä, meidän välillämme vallitsi täydellinen hämminki. Millainen ilme olikaan katseessasi junan lähtiessä liikkeelle! Sinä heilutit kättäsi jäähyväisiksi, mutta minä luin selvästi piirteistäsi, joiden luulit pysyvän aivan kylminä... Vihollisilta, sanon sinulle, vihollisilta me näytimme... Me!

Veljeni, voivatko muutamat päivät, muutamat hetket häivyttää olemattomiin vuosien sarjan ja sen, mitä olet minulle ollut sinä, rakas veljeni, oman sieluni poika?

Muistelkaamme. Avatkaamme menneisyyden kirja. Odotinko minä, kunnes molemmat olimme jääneet orvoiksi, alkaakseni sinua rakastaa? Äitini kuoltua, kun isäsi vielä eli — hän, joka oli tullut minun isäni sijaan — minun olisi pitänyt lähteä talosta, mistä kaikki näytti minua karkoittavan, ja miksi olisinkaan jäänyt, ellen olisi jo päättänyt tehdä sinusta miestä?

Muistelkaamme vielä... Kenen luo jäit, kun isäsi oli vuorostaan kuollut? Kuka on sinua kasvattanut, tukenut ja vaalinut? Ja kuka on puolestaan osoittanut minulle hellyyttä, jonka muistaminen saa mieleni kuohuksiin?

Vihollisiako siis? Mahdotonta... Kilpailijoitako?... Enintään olentoja, joiden välille on painunut yö ja jotka ovat loukanneet toisiaan tahtomattaan. Olkoon, ettemme voi enää elää yhdessä; meitä yhdistävä side on sittenkin lujempi kuin valitsemasi maanpako. Minä en tunne senvuoksi katkeruutta sinua kohtaan.

Asiat ovat sitäpaitsi toisin kuin ajattelet. Sinä luulit toimivasi vapaasti, mutta olitkin vain vieraitten voimien leikkikalu. Ammuttu kuula voi urallaan kohdata voimattomia esteitä, jotka tuskin ollenkaan sen kulkua hidastuttavat. Sinun seikkailusi on vain seuraus eräästä toisesta, jota et aavistakaan ja joka on minun seikkailuni.

Ajattelehan muuten. Kolme olentoa seurustelemassa toistensa kanssa, kaikki aivan suoria, rehellisiä ja vilpittömiä. Katselipa kuinka tarkkaavasti tahansa, heissä ei voi havaita vähintäkään halpamaista ajatusta. Vaikka pyörremyrsky on avannut heidän edessään kaipauksen portin, ei yksikään heistä ole suostunut astumaan siitä sisään. Kuinka siis voisimme selittää nykyisen, ellei olisi jokin tuntematon, heidän tahtoaan voimakkaampi seikka, jonka saaliiksi he ovat joutuneet?

André, rakas veljeni, sen, mikä tässä seuraa, ei pidä mitenkään muuttaa päätöksiäsi. Lähde siis pois, lähde etsimään meren takaa rauhaa, jota toivon meille kaikille, mutta kuule sitä ennen totuus. Se paha, mitä olet ollut vähällä tehdä, on merkityksetöntä; minä olen varsinainen syyllinen.

Syyllinen... tuo on liian ankara sana. Eikö ihminen voi tietämättään aiheuttaa onnettomuutta ja joutua itse sen ensimmäiseksi uhriksi? Jospa voisi aavistaa, kuinka arvaamattomiin seurauksiin johtaa teko, joka saattaa määrättynä hetkenä näyttää oikealta tai puolustettavalta. Mutta kuinka olisinkaan voinut tietää, että on myrkkyjä, joiden vaikutusta ei voida mitenkään ehkäistä?

Ihminen valehtelee kerran ja joutuu sitten valehtelemaan loppumattomiin... Ennen tuota hetkeä kaikki oli kirkasta ja helppoa; sen jälkeen täytyy kulkea kuin haparoiden voimatta päästä takaisin valkeuteen. Ja mikä pahempi, minä olen luonut varjoa ympärilleni, hairahdukseni on tullut tarttuvaksi. Luulin uivani yksin yössä, mutta kaikki, mikä tuli lähelle vanavettäni, suistui ja hukkui siihen. Sinä et ole tehnyt mitään muuta pahaa kuin sen, että olet tullut likelle minun kulkemaani uraa. Sinä ehkä ylpeilet siitä, että olet toiminut omin neuvoin, sillä ihminen kuvittelee aina toimivansa vapaasti ja hänestä tuntuu nöyryyttävältä ajatella liikkuvansa virran viemänä. Millainen erehdys! Virran pyörre oli tuonut sinut luokseni, ja kohdattuani sinut minä loukkasin sinua samoinkuin muita!

André, rakas veljeni, mitäpä, jos yrittäisimme viimeisen kerran surmata valhetta, koska se riistää minulta sinutkin?

Sinä saat tämän kirjeen keralla paketin. Se näyttää sinulle elämäni. Lue se, ja koettakaamme palata totuuteen! Siinä on tunnustettu kaikki, mitään salaamatta, kuten varmaan huomaat, ja teeskentelemättä mitään katumusta, josta ei voisi olla mitään hyötyä. En ole jättänyt mitään pois, luullakseni, enkä ole mitään peitellyt. Minun täytyy niin menetellä voidakseni varmasti hälventää pimeyden, joka meitä toisistamme erottaa. Minun täytyy tehdä niin varsinkin siksi, että sieluni olisi jälleen puhdas ja vailla kaikkia himmentäviä harsoja.

Lue ja huomaa ensinnäkin, että väliintulosi oli tapaus, joka sai aikaan ratkaisun, mutta että päätös olisi ollut samanlainen siitä riippumatta. Olipa maa, jonka halki virta juoksee, millainen tahansa, virta päätyy sittenkin aina mereen.

Kuule vihdoin kaikkein vakavin opetus, mitä olen sinulle milloinkaan antanut. Teot elävät. Vähäisinkin hairahdus on kuin särö maljakossa. Sen voi saada näkymättömäksi, mutta sen paljastaa pieninkin kosketus, ääni, joka ei ole enää entinen.

Arvostele vielä oman kärsimyksesi nojalla, mitä minä olen voinut kärsiä, ja syleilkäämme toisiamme, veljeni...

Näkemiin, André. Milloin näenkään sinut jälleen, rakas veljeni?...

En pyydä mitään vastausta. Mitä hyödyttävätkään moitteet? Minä olen tuominnut itseni jo aikoja sitten! Pyytäisinkö anteeksi? Sinä et voi antaa minulle anteeksi, ja kykeneekö hän, josta asia riippuu, vakuuttamaan minulle, että olen todella anteeksi saanut?

Varmuuden onni, valoisan päivän hurma, palaatko milloinkaan?

Hyvästi!»

Kirjettä seurannut kertomus on liitetty tähän. Lausuttua pyyntöä noudattaen André Cabriès ei vastannut siihen mitään.

I.

Jos tahtoo ymmärtää teon, josta kaikki johtui, täytyy palata alkuun asti. Kunniallinen ihminen poikkeaa oikealta tieltä ainoastaan ratkaiseviksi katsomiensa syitten vuoksi, ja juuri tämä erottaa hänet ilmeisestä rikollisesta. Minun tulee mainita omat syyni, ei sen vuoksi, että tahtoisin niillä itseäni puolustaa, vaan siksi, että varmaan tottelisin niitä vieläkin, jos minua vaadittaisiin alkamaan jälleen alusta.

Elämääni vallitsee yksi ainoa tapaus.

Isäni François Pesnel, vuonna 1823 perustetun, Puyssä sijaitsevan pankin Pesnel & Kumpp:n omistaja, joutui vararikkoon vuonna 1881. Tuo on varsin pieni seikka maailmankaikkeuden kannalta, mutta se riittää määräämään ihmisen kohtalon.

Olin kolmentoista vuoden ikäinen. Ennen onnettomuutta olin onnellinen lapsi, joka piti rikkauttaan luonnollisena asiana, ja onnettomuuden tapahduttua opin tuntemaan köyhyyden, mikä ei merkitse mitään, ja tietämään, mitä on tahrattu maine, joka tekee kaiken rauhallisen elämän mahdottomaksi. Siitä hetkestä lähtien minua on vallinnut yksi ainoa ajatus: vääryyden korjaaminen.

Vääryyden — minä käytän tätä sanaa tieten taiten. Isäni näet ei ollut ainoastaan oppinut ja viehättävä mies, kaikkein älykkäin ja kunnollisin, mitä olen milloinkaan tuntenut: hän ei ollut koskaan tehnyt mitään varomatonta tekoa! On kirjoitettu, että suuri joukko vähävaraisia ihmisiä joutui hänen uhreikseen, mutta mitä muuta voinkaan sanoa hänestä kuin että hän itse on ollut ensimmäinen uhri heidän joukossaan? Hän joutui pankkien yleisliitossa sattuneen kriisin uhriksi, mikä antoi raharuhtinaille tilaisuuden panna kaikki putipuhtaaksi omaksi hyödykseen. Temppu on yksinkertainen ja varmasti tehoisa. Ihmisiä säikähdytetään, niin että he hyökkäävät pankkiluukuille; samalla lakkautetaan luotto, ja kilpailija sortuu. Kelpaa saada kilpailija pois tieltä, eikö niin, vaikka siinä joutuvat tuhon omiksi muutamat yksityishenkilöt ja vaikka viaton joutuu kuolemaan.

Sellainenkin seikka näet on asioitten alkuna, ja minun täytyy sitä lähemmin selittää. Lähtiessään Puystä isäni oli uhrannut kaikki, maat ja mannut, arvopaperit, vieläpä pöytähopeatkin. Kun saavuimme Parisiin, meillä oli tuskin niin paljon, että voimme maksaa ennakolta kuukauden vuokran asunnostamme Caulaincourt-kadun varrella. Ja koska oli vielä peittämättä suunnilleen 1,800,000 frangin vajaus, niin neljä vuotta tämän surkean poislähdön jälkeen isäni kuoli, sananmukaisesti onnettomuutensa surmaamana.

Hän kuoli suruun, se huomattakoon, ei häpeään! Ja vielä kuollessaan hän tahtoi korvata ja rakentaa jälleen, ja tämä hänen tahtonsa on siirtynyt minuun!...

Ne olivat hirmuisia hetkiä, joiden etäinen kaiku soi yhä sielussani. Tuntiessaan loppunsa lähestyvän isäni kutsui minut luokseen, katseli minua pitkään, kuin ennakolta arvioiden kunnollisuuttani, jonka toivoi oman kuntonsa veroiseksi, ja sanoi sitten:

— En jätä sinulle muuta kuin pesäluettelon ja selonteon veloista. Lupaa pyhästi asettua paikalleni ja tehdä mitä on tarpeen velkojen maksamiseksi.

Minä lupasin.

Tiesinkö tuota valaa vannoessani luopuvani perheonnesta, omasta kodista, kaikesta, mikä vähänkin viittaa tunne-elämään? En. Sensijaan näin häikäisevän selvänä erään seikan, nimittäin sen, että nuoruuteni oli loppunut. Semmoinen järkytys terästää tahtoa; minun tahtoni ei ole siitä lähtien milloinkaan horjunut, olen tahtonut ehdottomasti korvata ja korjata.

Tähän minun tulee liittää murheellinen tunnustus. Olen tehnyt väsymättä työtä kaksikymmentä vuotta voimatta saavuttaa tarkoitustani. Olen epäonnistunut.

Mitäpä muistelisinkaan tuosta ajasta muuta kuin että se sai minut ottamaan vastaan avun, jota eräs toinen minulle tarjosi? Tuota ajatellessaan joutuu välttämättä uskomaan, että jokin salaperäinen tahto johtaa meitä vaivaisia olentoja. Kun äitini meni jälleen naimisiin ja kun veljeni André syntyi maailmaan, minä vuodatin raivon kyyneliä; kun sitten, kuoleman tehdessä yhä työtään, huomasin joutuneeni hoivaamaan kuusivuotiasta orpoa, niin tulin tuntemaan häviön ensimmäiset tuskat. Kuinka turhia ovatkaan kaikki inhimilliset otaksumat: tämä veli, tämä orpopoika toi pelastuksen tullessaan! Sivuutan lähemmittä kuvailuitta sen seikan, että olen tehnyt Andrésta tiedemiehen, että olen sivistänyt hänen sydäntään ja kamalan sodan aikana vapissut, kuin hän olisi ollut oma poikani. Mutta palattuaan tuosta kauheasta leikistä hän päätti ryhtyä puolestaan edistämään hyvitystä, joka oli vain hyvin etäisessä suhteessa häneen, ja puhdistamaan nimeä, joka ei ollut hänen oma nimensä. Tuntien syvää myötätuntoa onnettomuuttani kohtaan hän tarjosi minulle ensimmäiset ansiot, joita Amerikka saattoi hänelle suoda, ja se on ruhtinaallinen korvaus. Sen korvauksen minä olen saanut, ja senjälkeen ei ole muuta tehtävää kuin kumartaa ja olla vaiti.

Kahdenkymmenen vuoden työ on siis mennyt hukkaan, mutta lopultakin on lohdullista ajatella, että toinen, taitavampi ryhtyy suorittamaan tehtävää minun sijassani. Siinä asian ulkonainen puoli. Mitä sisäiseen elämääni tulee, en paljasta sitä nyt enempää kuin ennenkään. Päivä päivältä olen elänyt yhä uudestaan viimeiset isäni kanssa viettämäni hetket. Kykenemättä jättämään sikseen draamaa, johon kunniamme oli hukkunut, ja tietämättä mitään parempaa askartelua olen koettanut saada selkoa sen perimmäisistä syistä. Olen saanut vielä maistaa maanpaon katkeruutta, sillä päätettyäni olla palaamatta kotiseudulle, jollen voisi palata sinne pää pystyssä, kotiseutuni pysyi kiellettynä maana. Siinä kaikki, älköön siihen mitään lisättäkö.

Niistä yksityisseikoista, joita olen saanut selville näitä asioita tutkiessani, mainitsen sentään kaksi, jotka ovat arvoltaan hyvin erilaisia, ja teen sen siksi, että ne kuuluvat siihen, mikä seuraa.

Ensimmäinen seikka valaisee omituisella tavalla sitä, mitä yleensä nimitetään sukulaissuhteeksi.

Isälläni oli sisar, rouva de Castérac, joka asui siinä paikassa, missä tätä nyt kirjoitan, Cambaleyres'issa, Puyn lähellä. Mieleeni on jäänyt vain pienen, laihan, mustapukuisen naisen kuva. Se on lapsuuden muisto, sillä meidän Parisissa ollessamme rouva de Castérac ei antanut itsestään enää mitään elonmerkkiä. Aluksi minä kyselin hänestä, mutta isäni oli vaiti ja äiti näytti vihaiselta. Minä väsyin yrityksiin! ja unohdinkin hänet kokonaan, kunnes sattumalta sain tietää, miksi vanhempani olivat niin salaperäisiä. Syy oli seuraava.

Rouva de Castérac oli tyytymätön veljensä avioliittoon ja oli katkaissut kaikki suhteensa häneen, puhtaita liikesuhteita lukuunottamatta. Vähän ennen vararikkoa, kun isäni luuli vielä pelastuvansa ja varmaan olisi voinut pelastua, eräs henkilö vaati hänen pankistaan heti paikalla 200,000 frangia. Täytyi tyhjentää kassa ja antautua tuhon omaksi. Isäni osoitti ihailtavaa häveliäisyyttä jättämällä mainitsematta, että henkilö, joka oli syössyt hänet onnettomuuteen, oli hänen oma sisarensa, rouva de Castérac.

Toinen seikka koskee välittömästi tunne-elämää ja on sanomattomasti mieltäni haavoittanut.

Puyssä sijaitseva talomme, jossa isovanhempani ovat kuolleet ja jossa minä olen viettänyt viimeiset onnelliset päiväni, oli saanut uuden nimen, sitä sanottiin Vararikkoisten taloksi.

»Mitä?» voidaan tuohon sanoa. »Eikö siis Puyssä ole sittemmin sattunut muuta vararikkoa?»

Niin on laita. Ihmiset tuskin ihmettelevät, jos varas riistää heidät putipuhtaiksi, mutta harvoin me annamme anteeksi taitamattomalle, joka epähuomiossa tyrkkää meitä niin, että kukkaromme putoaa veteen. Ellei isäni olisi ollut kunnon mies, olisi häneen kohdistuva katkeruus varmaan ollut ohimenevämpää.

Voiko muuten kuvitellakaan maailmassa olevan mitään paikkaa, missä asiain jälkimainingit voisivat tuntua niin kauan kuin juuri Puyssä? Sulkiessani silmäni näen sen punaiset katot, jotka ovat kuin laavavirta jostakin kuolleitten tulivuorien keskellä sijaitsevasta yksinäisestä toimivasta tulivuoresta, näen sen jyrkät vuoririnteet, jotka eristävät sen muusta maailmasta, ja ajattelen: »Missä piirissä voisivatkaan kaikua paremmin pienimmätkin äänet? Mitä voisikaan noissa asunnoissa olla muuta kuin väkivaltaisia sieluja, jotka eivät voi unohtaa?»

Enkö kuulu itsekin syntymästäni tuohon maanpaikkaan, missä kaikki on pelkkää vastavaikutusta, musta maankamara ja etelän kirkas taivas, vehmaat ylängöt ja kivinen nummi, heleät kirsikkapuut ja kitukasvuiset männyt?... Mitä ihmettä, minähän yritin vastikään pitkillä puheilla selittää menneisyyttä, joka oli ennen varsinaista tapahtumaa! Mutta senhän voi selittää kahdella sanalla. Samoinkuin kaikki rotuni ihmiset olen minäkin elänyt intohimosta ja kärsimyksestä. Sieluni ei ole muualle siirrettynäkään voinut muuksi muuttua: se on säilynyt väkivaltaisena eikä kykene vieläkään unohtamaan. Kun tämän tietää, niin muu johtuu itsestään, ja tarjoutuvaan kohtaloon voi olla yksi ainoa ratkaisu. Käykäämme siis asiaan kiertelemättä, katsokaamme kohtaloa suoraan kasvoihin sellaisena kuin se ilmaantui näkyviini ja sellaisena, miksi sen sitten muovasin. Tosiasioita ennen kaikkea! Ja sitten... Sitten tuomittakoon minut miten hyväksi nähdään! Tuomio ei koske seurauksia: se, mikä on auttamatonta, kulkee kulkuaan.

Toukokuun 20 p:nä 192... sain seuraavan kirjeen:

Bourdoin, Puyn notaari.

Hyvä herra,

Teitä pyydetään hartaasti saapumaan viipymättä toimistooni keskustelemaan asiasta, joka koskee Teitä.

Kunnioittaen...

Kolme päivää aikaisemmin olin saatellut rautatieasemalle Andrén, joka lähti Amerikkaan. Vaikka ero tuntui meistä katkeralta, liittyi siihen kumminkin niin paljon toivorikkaita suunnitelmia, että surumme siitä lieventyi.

Luettuani tuon kirjeen, ensimmäisen, jonka olin saanut Puystä moneen vuoteen, aavistin uuden myrskyn uhkaavan suunnitelmiani. Minä vapisin ja menetellen niinkuin ainakin henkilö, joka tuntee olevansa aseeton tai liian heikko, päätin olla siitä välittämättä, toisin sanoen jättää sen vastaamatta.

Kului viikko. Sitten saapui uusi kirje, jonka myös tähän jäljennän:

Bourdoin, Puyn notaari.

Hyvä herra,

Saatuani tehtäväkseni ryhtyä oikeudellisiin toimenpiteisiin, joissa Teidän läsnäolonne on välttämätön, olisin Teille erittäin kiitollinen, jos kauemmin viivyttelemättä saapuisitte heti toimistooni.

Kunnioittaen...

Nuo sanat »oikeudellisiin toimenpiteisiin» näyttivät leimuavan kuin soihtu keskellä väritöntä proosaa. Minä tietysti tunsin asioiden vanhentumista koskevat säännökset ja tiesin siis, ettei mikään menneisyyteen kohdistuva vaatimus voinut johtaa laillisiin seurauksiin. Mutta kuka voi minulle vakuuttaa, ettei joku paremman puutteessa yrittäisi jälleen nostaa häpeänhälinää katsoen asian joutuneen liiaksi unohduksiin? Eihän siihen kuluisi muuta kuin asianajajalle suoritettava maksu, aivan mitätön seikka, sillä onhan kosto kultaa kalliimpi. Minä aioin nyt vastata kirjeeseen ilmoittaen, etten aikonut lähteä matkaan ja pyytäen selitystä, mutta samassa minut siitä pidätti ajatus, että isäni nimi saattoi laiminlyöntini vuoksi jo olla häpäistävänä jossakin oikeussalissa.

Lähtisinkö siis? Olin kuvitellut monenlaisia palaamismahdollisuuksia, mutta tämä oli varmaan kaikkein katkerin.

Sivuutan tässä sisäisen taistelun, joka nyt seurasi. Tärkeä on ainoastaan sen päätös. Minä astuin junaan samana iltana ilmoittamatta notaarille tulostani ja ottaen mukaani vararikkoa koskevat asiakirjat. Eräs elämäni vaihe oli päättynyt, mutta sittenkin uskoin varmaan, etten tulisi viettämään yötä Puyssä, vaan että palaisin sieltä kohta takaisin kaksi vuorokautta matkustettuani. Sellaisia ennakkolaskelmia järki tekee. Logiikka on varman erehtymisen taito.

Aamulla saavuin perille, sydän kipeänä ja muisti täynnä kuvia menneiltä päiviltä. Muistin yhteen kasautuneitten talojen rykelmän, muistin pienet kadut, jotka kiersivät kuin linnoituksen vallihaudat, muistin portaat ja muistin keskellä katua olevat viemäriojat. Aluksi en nähnyt muuta kuin uuden kaupungin, missä oli rumia rakennuksia toinen toisensa vieressä, loivassa kaaressa kulkevan puistokadun varrella.

Edessäni oli kuva ajan työstä. Neljäkymmentä kulunutta vuotta oli siis muovannut muistojeni kaupungin aivan toisenlaiseksi? Epäilemättä oli samoin ihmismielten laita. Mitä jälkeä täällä olikaan draamasta, joka nyt varmaan askarrutti yksin minua? En tiedä, kumpi oli ensi hetkenä voimakkaampi, ikävyyskö, jonka sai aikaan näky ilmetessään aivan toisenlaisena kuin odotukseni, vai huojennus, jota tunsin ajatellessani semmoisen unohtamisen mahdolliseksi. Valitettavasti tulin kohta huomaamaan, että tuo oli vain hetken leikkiä. Rautatieasemalta lähdettyäni jouduin heti tiedustelemaan eräältä ohikulkijalta notaarin osoitetta.

— Bourdoinin toimisto? Se on kaupungissa, Virastotorin varrella, aivan vastapäätä suurta autiota taloa, jota sanotaan Vararikkoisten taloksi... Sen näyttää teille kuka tahansa...

Henkilö, jolta olin tiedustellut, antoi minulle vielä neuvoja, miten parhaiten kaupunkiin pääsisin, mutta minä en niitä enää kuunnellut. Mies, joka oli minua siten neuvonut, oli aivan nuori, hän kuului sukupolveen, jolla ei ollut tietoakaan minun ikäisteni asioista. Huomasiko hän, kuinka vapisin häntä kuunnellessani?

Olin siis luullut Puyn muuttuneen, mutta huomasinkin ensimmäisestä sanasta, että se oli yhtä tuima kuin ennen. Olipa vielä odottamattoman hieno seikka, että lakiasiaintoimisto, johon minut oli kutsuttu, sijaitsi vastapäätä taloa, jota en olisi halunnut ollenkaan enää nähdä. Kerran alettuaan kohtalo syytää täysin käsin yltäkylläisyyttään.

Minä lähdin nousemaan kaupunkiin.

Siellä ei ole yhtään rakennusta, ei yhtään valtaväylää, joka voisi rikkoa sen entistä muotoa. Kuinka hyvin tunsinkaan jälleen kaikki, matalat portit, jotka paksuun seinämuuriin avautuen suojaavat ulkopihoja, missä kukaan ei näytä milloinkaan liikkuvan kuinka hyvin tunsinkaan nuo korkeat rakennukset, jotka kaikki pyrkivät kohoamaan niin ylös, että saisivat näkyviinsä kappaleen lakeutta! Nimiä sukelsi muistiini, minä tunsin jälleen nekin, se ja se asui varmaan tuolla, eräs toinen vielä kauempana... Minä yksin saavuin, mahdottomana tuntea, aivan entiselläni.

Mitäpä siis voi tehdä muuta kuin jännittää tahtoaan ja pitää kasvoillaan liikkumatonta naamaria? Mieleni saattoi kapinoida miten ikinä halusi, kun vain pääni oli pystyssä! Virastotorilla uskalsin kulkea vallikäytävän yli kääntämättä katsetta kohti taloa, jonka tiesin siinä olevan, ja kun kirjuri, joka luuli minua satunnaiseksi asiakkaaksi, tiedusteli nimeäni, lausuin aivan tyynesti:

— Pesnel Parisista.

Mutta millaisen katseen mies loikaan minuun! Vaikka hän hillitsi itseään viran puolesta, näytti hänen ilmeensä kuitenkin osoittavan, että minun kerallani oli Bourdoinin toimistoon astunut Pesnelin vararikko, joka vihdoin oli muuttunut havaittavaksi asiaksi, eläväksi niinkuin menneisyys, joka nyt nousi lakkaamatta eteeni.

Olin tuskin ehtinyt lausua vastaukseni, kun minua pyydettiin astumaan huoneeseen, missä odottamaton sinuttelu minua säpsähdytti.

— Vihdoinkin!... Olen odottanut sinua joka päivä ja aloin jo pelätä, ettet uskaltaisi tulla.

Etten uskaltaisi! Bourdoin lausui tuon ensi sanoikseen. En muuten tietänyt, kuka tämä Bourdoin oikeastaan oli. Parisissa hänen nimensä ei ollut tuonut mieleeni mitään. Täällä sitävastoin, vaikka miehestä oli tullut isovatsainen ja liukasteleva asianajaja, minä auttamattomasti tunsin hänet siksi heiveröiseksi ja nokkelaksi pojaksi, jonka kanssa olin leikkinyt palatessani lukiosta kotiin.

Oli muuten aivan turhaa kehoittaa minua olemaan pelkäämättä, sillä eräs nimi sai minut äkkiä säpsähtämään.

— Castérac'in asiakirjat, tuokaa ne heti...

— Kyllä, herra, minä tuon.

— Mitä? virkkoi Bourdoin. — Etkö tietänyt, että rouva de Castérac on kuollut? Minua jo ihmetytti, ettet ole surupuvussa.

Minä vastasin:

— Niin, minulle ei ollut asiasta ilmoitettu... Oletko vaatinut minua lähtemään tälle matkalle, jolle minun ei ollenkaan tehnyt mieli lähteä, vain ilmoittaaksesi minulle tuon seikan?

Bourdoin kohautti olkapäitään:

— Miksipä en?

Minä jatkoin:

— Mitä tätiini tulee, on minusta jokseenkin yhdentekevää, elääkö hän vai onko kuollut. Joutuessaan aikoinaan valitsemaan sukunsa kunnian ja vahingonvaaran välillä hän valitsi niinkuin valitsi; Jumala ehkä antaa hänelle anteeksi... Minä en.

— Joutavia! lausui jälleen Bourdoin. — Maailma on mennyt eteenpäin! Miksi muistelet juttuja, jotka ovat niin vanhoja, etteivät enää mitään merkitse?

Vastaanko tuohon? Se on turhaa, sillä kirjuri laskee tuomansa paperikäärön pöydälle, ja yht'äkkiä se, mikä on ollut pelkkää vihjailua, aavistelua ja pilkahtelua, muuttuu todellisuudeksi, sanoiksi ja selvyydeksi. Nimi Castérac, joka on siihen piirretty leveällä pyörökirjoituksella, tulee väliimme! kolmanneksi, se on ainoa tärkeä: Bourdoin ja minä näytämme nyt vain sivuhenkilöiltä.