Part 4

Minä voisin luonnostaa teille pääpiirteet jotka kaikkien katseille ilmaisisivat kreivittären; mutta vaikkapa piirros olisi mitä sattuvin, niin lämpiminkään väri ei kuitenkaan riittäisi vielä mihinkään. Hänen kasvonsa olivat noita kasvoja, joiden kuvaamiseen vaaditaan verratonta taituria, sellaista, jonka käsi osaa maalata sisäisen tulen heijastuksen ja joka osaa saada esille tuon utuisen kirkkauden, joka pakenee tutkimusta ja jota sana ei ilmaise, mutta jonka rakastaja näkee. Hänen hienot, tuhkanharmaat hiuksensa ilmaisivat usein sattuvia kärsimyksiä, joita epäilemättä aiheutti veren äkilliset nousut päähän. Hänen kaareva, ulkoneva otsansa, joka muistutti Mona Lisan otsaa, näytti olevan täynnä ilmaisemattomia aatteita, pidätettyjä tunteita, katkeriin vesiin vajonneita kukkia. Hänen vihertävissä, ruskeapilkkuisissa silmissään oli alati raukea ilme. Mutta jos oli kysymys hänen lapsistaan, jos hän sattui laskemaan valloilleen noita ilon ja tuskan voimakkaita purkauksia, jotka ovat niin harvinaisia kohtaloonsa alistuneiden naisten elämässä, silloin hänen silmistänsä välkehti ylevä loiste, joka näytti liekehtivän ja kuivaavan elämän lähteitä. Noiden silmien salamathan olivat pakottaneet minut kyyneliin silloin kun hän antoi pelottavan halveksumisensa käydä ylitseni, ja ne olivat riittäviä painamaan alas rohkeimmatkin silmäluomet. Kreikkalainen nenä, kuin Feidiaan muovailema, yhdistyi kaarevin sivuin hienosti poimuileviin huuliin. Se loi henkevyyttä hänen soikeille kasvoilleen, joiden iho valkean kameliakudoksen kaltaisena rusotti poskipäissä viehättävin ruusuvärein. Hänen ruumiinsa täytelyys ei turmellut vartalon kauneutta eikä pyöreyttä, niin että sen muoto oli viehättävä, joskin verhottu. Te saatte heti käsityksen tuosta täydellisyydestä, kun tiedätte, että nuo häikäisevät aarteet, jotka olivat minut lumonneet, näyttivät liittyvän kyynärvarsiin ilman mitään poimuja. Hänen päänsä alaosassa ei ollut ollenkaan noita uurteita, jotka saattavat muutamien naisten päät muistuttamaan puiden runkoja; lihaksissa ei näkynyt mitään jänteitä, ja kaikki viivat pyöristyivät taipuisuudella, joka saattoi epätoivoon niin katseen kuin siveltimen. Ihountuvat kulkivat tuskin huomattavina pitkin hänen poskiaan ja niskaansa ja antoivat iholle silkinhienon tunnun. Hänen pienet, hyvin muodostuneet korvansa olivat hänen omien sanojensa mukaan samalla kertaa sekä orjan että äidin korvat. Myöhemmin, kun minä omistin hänen sydämensä, sanoi hän minulle: "Kas tuossa herra de Mortsauf!" Ja hän oli oikeassa, vaikkakaan minä herkkäkuuloisuudessani en sitä vielä vähääkään kuullut. Hänen käsivartensa olivat kauniit, hänen kaarevasormiset kätensä pitkät ja hänen sormenpäänsä kapeat, kuten antiikkisissa kuvapatsaissa. Minä en miellyttäisi teitä antaessani etusijan mieluummin soukalle kuin pyöreälle vartalolle, ellette olisi poikkeus. Pyöreä vartalo merkitsee voimaa, mutta sellaiset naiset ovat vallanhimoisia, oikullisia ja enemmän aistillisia kuin helliä. Soukkavartaloiset naiset sitävastoin ovat uskollisia, hienotunteisia ja melankoliaan taipuvaisia; he ovat naisellisempia kuin nuo toiset. Hoikka vartalo on notkea ja pehmeä, pyöreä vartalo taipumaton ja luule vainen. Te tiedätte nyt minkä näköinen hän oli. Hänellä oli tuollainen hienon ja säädyllisen naisen jalka, joka astuu vähän, väsyy nopeasti ja ilahuttaa silmää pilkistäessään esiin hameen helmoista. Vaikka hän oli kahden lapsen äiti, en minä ole koskaan hänen sukupuolessaan tavannut nuorempaa tyttöä kuin hän. Hänen näkönsä ilmaisi teeskentelemättömyyttä, johon oli yhdistynyt jotain niin sanoakseni hämmennystä ja uneksivaisuutta. Hän veti puoleensa, kuten maalaria vetää kuva, johon hänen neronsa on kiinnittänyt kokonaisen tunne-maailman. Näitä näkyviä ominaisuuksia ei voida muutoin ilmaista kuin vertauksilla. Muistelkaa noita kanervia, joita me poimimme palatessamme villa Diodati'sta, niiden villiä ja puhdasta tuoksua, tuota kukkaa, jonka mustaa ja punaista väriä te niin ylistitte, ja te aavistatte, kuinka tuo nainen saattoi olla aistikas kaukana maailmasta, luonnollinen ilmaisuissaan, samalla kertaa sekä ruusuinen että tumma. Hänen ruumiillansa oli tuo vehreys, jota me ihailemme vasta puhjenneissa lehdissä, hänen sielullansa oli luonnonihmisen syvä ytimekkäisyys. Hän oli lapsi tunteiltaan, vakava kärsimyksiltään, linnanrouva ja neito. Hän ihastutti myöskin teeskentelemättömillä eleillään, tavoillaan istuutua, nousta, vaieta, lausua joku sana. Hän piti tavallisesti ajatuksensa koossa, tarkkaavaisena kuin vahtisotamies, jonka vastuulla on kaikkien menestys ja joka tähystelee vaaraa, mutta joskus häneltä kuitenkin pääsi hymyily. Se toi julki hänen luonteensa iloisuuden, jonka elämä oli pakottanut hänet hautaamaan. Hänen viehättelystänsä oli tullut mysteerio. Hän saattoi uneksimaan sen sijaan että olisi synnyttänyt tuota liehittelevää huomaavaisuutta, johon naiset houkuttelevat. Hän antoi nähdä heleästi liekehtivän ensimäisen luontonsa, ensimäiset kirkkaat unelmansa, kuten nähdään taivas pilvien lomitse. Tämä tiedoton paljastus teki miettiväiseksi ne, jotka eivät tunteneet itsessään himojen tulen kuluttamaa sisäistä kyyneltä. Hänen liikkeidensä ja etenkin hänen katseidensa harvinaisuus (paitsi lapsiinsa hän ei yleensä katsonut kehenkään) antoi uskomatonta juhlallisuutta kaikelle, mitä hän teki ja sanoi, hänen tehdessään tai sanoessaan jotain tuolla ilmeellä, jonka naiset osaavat ottaa hetkellä, jolloin he tunnustuksellaan saattavat arvokkuutensa vaaraan. Tuona päivänä rouva de Mortsauf'illa oli päällään monijuovainen ruusuvärinen hame, leveäpäärmeinen poimukaulus, musta vyö ja samanväriset kengät. Hänen hiuksiansa, jotka yksinkertaisesti oli kierretty pään päälle, piti koossa kilpikonnankuorinen kampa.

Tällainen on tuo lupaamani epätäydellinen luonnos. Hänen sielunsa pysyvä vaikutus hänen omaisiinsa, se ravitseva ydinmehu, joka hänestä vuoti, kuten aurinko vuodattaa valoansa, hänen sisin olemuksensa, hänen mielialansa kirkkaina hetkinä, hänen alistuvaisuutensa pilvisinä päivinä, sanalla sanoen kaikki nuo elämän käänteet, joissa luonne tulee julki, riippuvat, kuten taivaan ilmiöt, odottamattomista ja häilyvistä seikoista, joilla ei ole muuta yhteistä keskenänsä kuin perusta, josta ne saavat alkunsa. Niiden kuvaus liittyy välttämättömästi tähän kertomukseen, josta on tuleva todellinen perhe-epopea, yhtä suuriarvoinen viisaalle, kuin mitä murhenäytelmät ovat kansalle. Se tulee kiinnittämään teidän mieltänne niin hyvin sen osan vuoksi, mikä minulla siinä on, kuin yhtäläisyydellään niin monien naiskohtaloiden kanssa.

Kaikella Clochegourde'ssa oli oikein englantilaisen säädyllisyyden leima. Sali, jossa kreivitär istui, oli täydelleen paneloitu ja maalattu kaksivärisellä harmaalla. Uunia koristi mahonkijalustaisen lasikuvun sisään asetettu kello ja kaksi kultajuovaista, kanervankukilla täytenä valkoista maljaa. Peilipöydällä oli lamppu. Vastapäätä uunia oli lautapeli. Kaksi leveätä puuvillaista uutimenpidintä kiinnitti ripsuttomia, valkeasta puuvillakankaasta tehtyjä ikkunaverhoja. Harmaat, vihreällä nauhalla reunustetut päälliset peittivät istuimia. Tuossa yksinkertaisuudessa oli suuruutta. Ei mikään sittemmin näkemäni huoneusto ole vaikuttanut minussa niin hedelmällisiä, niin versovia tunteita, kuin ne, mitä minä sain tuossa Clochegourdje'n salissa. Se oli rauhallinen ja hillitty, kuten kreivittären elämä, ja siitä saattoi aavistaa hänen toimiensa luostarimaista säännöllisyyttä. Suurin osa aatteistani, vieläpä kaikkein rohkeimmat tieteen tai politiikan alalta, ovat syntyneet siellä, kuten tuoksut lähtevät kukista. Siellä viheriöitsi tuo tuntematon kasvi, joka siroitti minuun hedelmällistä pölyään, siellä säteili auringon lämpö, joka kehitti minun hyviä ja ehkäisi minun huonoja ominaisuuksiani. Ikkunasta näkyi laakso, sitten kukkula, jolla Pont-de-Ruan levitteleikse, aina Azay'n linnaan asti vastaisen rannan kaarrelmia myöten, joille Frapesle'n tornit antoivat vaihtelua; lisäksi vielä kirkko, kauppala ja Saché'n vanha aatelishovi, jonka rakennuksilta oli laaja näköala ruohokenttien yli. Sopusoinnussa tuon rauhallisen elämän kanssa, jota eivät häirinneet muut kuin perheen aiheuttamat liikutukset, nuo seudut välittivät hänen sieluunsa omaa kirkkauttaan. Jos minä olisin ensimäistä kertaa kohdannut hänet täällä kreivin ja lapsiensa keskuudessa, tapaamatta häntä häikäisevänä tanssiaispuvussa, en olisi häneltä ryöstänyt tuota huimaa suudelmaa, jota minä nyt kaduin, luullen että se hävittäisi rakkauteni tulevaisuuden. Ei, synkässä tilassani, johon onnettomuus minut oli asettanut, minä olisin taivuttanut polveni, olisin suudellut hänen kenkiänsä, jättänyt niihin ehkä muutamia kyyneleitä ja mennyt heittäytymään Indre'en. Mutta kun minä olin tuntenut hänen ihonsa raikkaan jasminituoksun ja juonut maitoa tästä rakkauden täyttämästä maljasta, sain minä sieluuni ihmisnautintojen maun ja toivon. Minä tahdoin elää ja odottaa nautinnon hetkeä, kuten villi vaanii koston hetkeä. Minä tahdoin riippua puissa, madella viinitarhoissa, lymytä Indre'ssa. Minä tahdoin rikostovereikseni yön äänettömyyden, elämän väsymyksen, auringon kuumuuden syödäkseni loppuun tuon hurmaavan omenan, josta minä jo olin maistanut. Jos hän olisi pyytänyt minulta laulavaa kukkaa tai Morgan hävittäjän seuralaisten kätkemiä rikkauksia, minä olisin ne tuonut hänelle saadakseni pysyväisen aarteen ja äänettömän kukan, jota minä toivoin. Kun lakkasi tuo unelma, johon epäjumalani pitkä katseleminen oli minut saattanut ja jonka aikana eräs palvelija saapui ja puhui kreivittärelle, kuulin minä hänen kysyvän kreiviä. Olin siihen aikaan yksinomaisesti sitä mieltä että naisen tuli kuulua puolisolleen. Tuo ajatus pyörrytti minua. Sitten minut valtasi raivokas ja synkkä uteliaisuus nähdä tämän aarteen omistaja. Kaksi tunnetta oli minussa vallitsevana, viha ja pelko; viha, joka ei tuntenut mitään esteitä, joka arvioi ne kaikki pelkäämättä niitä, ja epämääräinen mutta todellinen pelko taistelua, sen päättymistä ja etenkin _häntä_ kohtaan. Selittämättömien aavistusten valtaamana minä pelkäsin noita käden puristuksia, jotka ovat häpeäksi, minä näin kimmoisia vaikeuksia, joihin voimakkaimmatkin tahdot kilpistyvät ja menettävät tehonsa; minä pelkäsin tuota jatkuvaisuuden voimaa, joka ryöstää yhteiskunnalliselta elämältä intohimoisten sielujen etsimät loppuratkaisut.

-- Tuolla on herra de Mortsauf, sanoi kreivitär.

Minä käännähdin jaloillani kuin pelästynyt hevonen. Vaikka tuo liike ei jäänyt herra de Chessel'ilta yhtä vähän kuin kreivittäreltäkään huomaamatta, en minä joutunut minkään äänettömän huomion esineeksi, sillä tämän johti pois nuori, luullakseni kuusivuotias tyttö, joka astui sisään lausuen: -- Tuolla on isä.

-- Mitä nyt, Madeleine? kysyi hänen äitinsä.

Lapsi ojensi herra de Chessel'ille kätensä, jota tämä pyysi, ja silmäili minua hyvin tarkkaavasti kohdistettuaan minuun suurta hämmästystä ilmaisevan pikku tervehdyksensä.

-- Oletteko tyytyväinen hänen terveyteensä? kysyi herra de Chessel kreivittäreltä.

-- Se on parempi, vastasi hän, sivellen hänen helmaansa jo vetäytyneen pikku tyttösen tukkaa.

Eräs herra Chessel'in kysymys ilmaisi minulle, että Madeleine oli yhdeksän vuotias; minä osoitin hiukan hämmästystä erehdyksestäni, ja se kokosi pilviä äidin otsalle. Esittelijäni loi minuun yhden noita merkitseviä katseita, joilla hienon maailman ihmiset parantavat meidän kasvatustamme. Tässä oli epäilemättä joku arka äidillinen haava, jonka sidettä ei saanut koskea. Kivuloisena lapsena, jonka silmät olivat raukeat, jonka iho oli valkoinen kuin valaistu porsliini, Madeleine epäilemättä ei olisi voinut elää kaupungin ilmakehässä. Maaseudun ilma ja huolenpito, jolla äiti näytti hänet peittävän, piti elämää yllä tuossa ruumiissa, joka oli yhtä hento, kuin kasvi, joka vieraan ilmaston ankaruudesta huolimatta on tuotu ansariin. Vaikka Madeleine ei missään muistuttanut äitiään, näytti hän kuitenkin saaneen äidin sielun, ja tuo sielu piti häntä yllä. Hänen ohut, musta tukkansa, hänen syvälle painuneet silmänsä, hänen kuoppaiset poskensa, hänen laihtuneet käsivartensa ja hänen kapea rintansa ilmaisivat elämän ja kuoleman taistelua, loputonta kamppailua, jossa kreivitär tähän asti oli voiton puolella. Madeleine epäilemättä tekeytyi elämänhaluiseksi ollakseen tuottamatta surua äidilleen, sillä muutamina hetkinä, kun hän ei ottanut itsestänsä vaarin, hänellä oli kyynelpajun asento. Te olisitte sanoneet häntä pikku kulkijattareksi, joka kärsii nälkää ja joka on tullut kerjäten maastaan tyhjänä, mutta rohkeana ja koristettuna yleisöänsä varten.

-- Minne sinä olet jättänyt Jacques'in? kysyi äiti häneltä suudellen häntä tuolle valkealle juovalle, joka jakoi hänen hiuksensa kahteen, korpin siipiä muistuttavaan suortuva-nauhaan.

-- Hän tulee isän kanssa.

Tällöin astui kreivi sisään taluttaen kädestä poikaansa. Jacques, joka oli todellinen sisarensa kuva, osoitti aivan samoja heikkouden merkkejä. Kun näki nuo kaksi hentoa lasta niin suurenmoisesti kauniin äitinsä vieressä, oli mahdotonta olla aavistamatta lähdettä tuohon suruun, joka hellytti kreivittären ohimoita ja saattoi hänet vaieten kätkemään yhden noista ajatuksista, joiden uskottuna on ainoastaan Jumala, mutta jotka jättävät otsaan peloittavia merkkejä. Tervehtiessään minua loi herra de Mortsauf minuun silmäyksen, joka ei ilmaissut niin paljon tarkkaavaa katselijaa kuin joutavanlevotonta miestä, jonka epäilys johtuu hänen vähäisestä tottumuksestaan arvostella ihmisiä. Esitettyään hänet ja lausuttuaan minun nimeni hänen vaimonsa luovutti hänelle paikkansa ja jätti meidät. Lapset, joiden silmät kiintyivät äidin silmiin ikäänkuin he niistä olisivat saaneet valonsa, tahtoivat seurata häntä, mutta hän sanoi heille: -- Jääkää, rakkaat enkelini! ja asetti sormensa huulilleen. Lapset tottelivat, mutta heidän katseensa himmenivät. Mitäpä ei olisi tehnyt saadakseen kuulla lausuttavan tuon sanan _rakkaat?_ Kuten lapsilla niin minullakin oli vähemmän lämmintä, kun häntä ei enää ollut huoneessa. Nimeni sai aikaan muutoksen kreivin suhtautumisessa minuun. Kylmyys ja ynseys hävisi ja hän tuli, jolleikaan sydämelliseksi, niin ainakin kiihkeän kohteliaaksi. Hän osoitti minulle kunnioitusta ja näytti onnelliselta saadessaan minut vieraakseen. Isäni oli kerran uhrautunut hallitsijahuoneen puolesta ottaen suoritettavakseen suuren, mutta hämärän tehtävän, vaarallisen, mutta ehkä tehokkaan. Kun kaikki oli menetetty Napoleonin tultua asioiden ylimmäksi johtajaksi, oli hän, kuten monet salaliittolaisista, paennut maaseudun ja yksityiselämän hiljaisuuteen saaden osakseen syytöksiä, jotka olivat yhtä ankaria kuin ansaitsemattomia. Sehän on välttämätön palkka niille, jotka panevat kaikki alttiiksi kaikki voittaakseen ja sortuvat palveltuaan poliittisen pyörän akselina. Minä en tiennyt mitään perheemme vaiheista, sen entisyydestä tai sen tulevaisuudesta yhtä vähän kuin yksityiskohtaisemmin tuosta karille ajautuneesta tarkoitusperästäkään, jonka kreivi de Mortsauf muisti. Mahdollisesti nimen vanhuus, joka hänen silmissään oli ihmisen arvokkain ominaisuus, saattoi selittää tuon minua niin hämmästyttävän vastaanoton, todellisen syyn siihen sain minä kuitenkin tietää vasta myöhemmin. Tällä hetkellä oli tämä äkillinen muutos minulle mitä tervetullein. Kun nuo kaksi lasta näkivät meidän kolmen ryhtyneen keskusteluun, taivutti Madeleine pois päänsä isänsä käsistä, vilkaisi aukinaiselle ovelle ja puikahti ulos kuten ankerias ja Jacques seurasi häntä. Molemmat he liittyivät äidin seuraan, sillä minä kuulin heidän äänensä ja liikkeensä, jotka etäältä muistuttivat mehiläisten surinaa rakkaan pesän ympärillä.

Minä tarkastelin kreiviä koettaen arvailla hänen luonnettansa, mutta mieltäni kiinnittivät siksi paljon muutamat hänen pääpiirteensä, että minä jäin tutkimaan hänen kasvojensa ulkonaisia juonteita. Vaikka hän oli vasta neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen, näytti hän lähestyvän kuudettakymmentä, niin nopeasti hän oli vanhentunut tuossa suuressa haaksirikossa, joka päätti kahdeksannentoista vuosisadan. Hiuskehän puolikas, joka luostarimaisesti reunusti hänen kaljun päänsä takaosaa, kuoleutui korviin ja hyväili ohimoita muutamilla mustanharmailla tupsuilla. Hänen kasvonsa muistuttivat jonkun verran kuonostaan verisen valkoisen suden päätä, sillä hänen nenänsä oli tulehtunut, kuten niiden, joiden elämä on järkytetty perustuksiaan myöten, joiden vatsa on heikontunut, joiden mielialan ovat vioittaneet vanhat sairaudet. Hänen matala otsansa, joka oli liian leveä hänen suipentuviin kasvonpiirteisiinsä nähden ja johon epätasainen taival oli vetänyt poikittaisryppyjä, ilmaisi ulkoilma-elämän tottumuksia, eikä älyn puutetta, pysyvän onnettomuuden painoa, eikä sen voittamiseksi tehtyjä ponnistuksia. Ulkonevat ja ruskeat poskipäät muuten kalpeassa ihossa ilmaisivat luustoa, tarpeeksi vankkatekoista takaamaan hänelle pitkän elämän. Hänen kirkas, keltainen ja karski silmänsä kohtasi teitä kuin talviauringon säde, loistavana ilman lämpöä, levottomana ilman ajatusta, epäilevänä ilman aihetta. Hänen suunsa oli väkivaltainen ja käskevä, hänen leukansa suora ja pitkä. Laihana ja korkeavartaloisena hän oli sovinnaisarvoon nojautuvan aatelismiehen näköinen, joka oikeuteen katsoen tietää olevansa muiden yläpuolella, mutta tekoihin katsoen alapuolella muita. Maaseudun huolimattomuus oli saattanut hänet laiminlyömään ulkonaisen esiintymisen. Hänen päällänsä oli maalaispuku, jossa talonpojat sen enempää kuin naapuritkaan eivät kunnioita muuta kuin maaomaisuutta. Hänen ruskeat ja suonikkaat kätensä todistivat, ettei hän käyttänyt käsineitä muulloin kuin ratsastaessaan tai sunnuntaisin mennessään messuun. Hänen jalkineensa olivat karkeatekoiset. Vaikkakin kymmenen maanpaossa vietettyä ja kymmenen maanviljelysvuotta oli vaikuttanut hänen ruumiiseensa, oli häneen kuitenkin jäänyt aateluuden jälkiä. Kiukkuisinkin liberaali, sana, joka ei vielä ollut päässyt käytäntöön, olisi hänessä helposti tuntenut ritarillisen rehellisyyden, _Quotidienne'n_ ainaisen lukijan horjumattomat vakaumukset. Hän olisi ihaillut uskonnollista, asiansa puolesta innostunutta, valtiollisissa vastenmielisyyksissään suoraa miestä, joka oli kykenemätön omakohtaisesti palvelemaan puoluettansa, mutta sangen kykenevä saattamaan sitä turmioon, ja joka ei tiennyt mitään Ranskan asioista. Kreivi oli todenteolla yksi noita kunnon miehiä, jotka eivät sovellu mihinkään ja jotka jarruttavat itsepintaisesti kaikkea. Hän oli noita miehiä, jotka kelpaavat kuolemaan ase kädessä paikalle, johon heidät on määrätty, mutta jotka ovat tarpeeksi ahneita antaakseen mieluummin henkensä kuin rahansa. Päivällisen aikana minä huomasin hänen kalpeiden poskiensa kutistumisessa ja muutamissa hänen salavihkaa lapsiin luomissa katseissaan jälkiä tuskallisista ajatuksista, joiden hyöky kuoleutui pinnalle. Hänet nähdessään, kukapa ei olisi häntä ymmärtänyt? Kuka ei olisi syyttänyt häntä siitä, että hän oli onnettomasti antanut lapsillensa nuo ruumiit, joista elämä puuttui. Jos hän myönsi itsensä syylliseksi, kielsi hän toisilta tuomitsemisoikeuden. Katkerana, kuten rikollisuudestaan tietoinen voima, jolla ei ole kylliksi suuruutta tai vaikutuskykyä tasata sitä tuskien määrää, jonka hän oli heittänyt vaakalautaan, hänen sisäinen elämänsä sisälsi varmasti jyrkkyyksiä, joita hänen kulmikkaat piirteensä ja hänen alati levottomat silmänsä ilmaisivat. Kun kreivitär tuli sisään, hänen sivuillensa kiintyneiden lastensa seuraamana, epäilin minä siis onnettomuutta, kuten rotkon ylitse käydessä jaloilla on ikäänkuin jonkinlainen tajunta syvyydestä. Nähdessäni nuo neljä henkilöä yhdessä, sulkiessani heidät katseeni piiriin, silmäillessäni vuorotellen kutakin heistä, tutkiessani heidän kasvonjuonteitaan ja heidän keskinäistä asemaansa melankolian vetistyttämät ajatukset laskeutuivat sydämeeni, kuten hieno, harmaa sade kietoo usvaansa hymyilevän maan jonkun kirkkaan auringonnousun jälkeen. Kun keskustelun aihe oli lopussa, veti kreivi minut vielä kerran esiin herra de Chessel'in kustannuksella ilmaisten vaimollensa useampia perhettämme koskevia seikkoja, jotka olivat minulle tuntemattomia. Hän kysyi minun ikääni. Kun olin sen sanonut, oli kreivittären vuoro hämmästyä, kuten minä olin hämmästynyt hänen tyttärensä iän kuullessani. Hän luuli minua ehkä neljäntoista vuotiaaksi. Se oli, kuten sittemmin sain tietää, toinen side, joka hänet kiinnitti niin voimakkaasti minuun. Minä luin hänen sielustaan. Hänen äidillisyytensä värisi myöhäisen auringonsäteen valossa, joka hänelle antoi toivoa. Nähdessään minut kaksikymmentä vuotta täyttäneenä, niin kivuloisena, niin hentona ja kuitenkin niin jäntevänä, joku ääni huusi hänelle ehkä: -- _He jäävät eloon!_ Hän katseli minua uteliaasti, ja minä tunsin, että tällä hetkellä paljon jäätä suli meidän väliltämme. Hänellä näytti olevan tuhansia kysymyksiä minulle ja hän piti ne kaikki mielessään.

-- Jos opinnot ovat saattaneet teidät sairaaksi, sanoi hän, tulee meidän laaksomme ilma parantamaan teidät.

-- Nykyinen kasvatus on turmiollinen lapsille, aloitti kreivi. Me teloitamme heitä matematiikalla, me tapamme heidät tieteen iskuilla, me kulutamme heitä ennen aikojaan. Teidän pitää levätä täällä, sanoi hän minulle, aatteiden tulva, joka on vyörynyt ylitsenne, on musertanut teidät. Minkä vuosisadan valmistaa meille tuo kaiken käsittämiseen suunnattu opetus, jollei ajoissa ryhdytä ehkäisemään onnettomuutta jättämällä julkinen opetus uskonnollisten yhdyskuntien haltuun!

Nämä lauseet tekivät hyvin ymmärrettäväksi sanan, jonka hän sanoi eräänä päivänä vaaleissa kieltäytyessään äänestämästä miestä, joka lahjoillaan olisi voinut hyödyttää kuninkaallismielisten asiaa: "Minä epäilen aina nerokasta väkeä", vastasi hän vaaliäänten kalastelijalle. Hän ehdotti meille kierrosta puutarhoihin ja nousi ylös.

-- Herrani... sanoi kreivitär hänelle.

-- Mitä nyt, rakkaani? vastasi hän kääntyen tuolla ylhäisellä maltittomuudella, joka osoitti, kuinka itsenäinen hän tahtoi olla kotonaan, mutta kuinka vähän hän sitä kuitenkin oli.

-- Vieraamme on saapunut Tours'ista jalkasin, herra de Chessel ei tiennyt siitä mitään ja on kävelyttänyt häntä Frapesle'ssa.

-- Te olette tehnyt tyhmyyden, sanoi kreivi minulle, joskin teidän ikänne!... Ja hän kohotti päätään surkuttelun merkiksi.

Keskustelu alkoi jälleen. Minä en vitkastellut ottaa selville, kuinka itsepintaista hänen kuninkaallismielisyytensä oli ja kuinka paljon varovaisuutta tarvittiin liikkuakseen ilman yhteentörmäyksiä näillä aloilla. Palvelija, joka oli sukkelasti vetänyt livrée'n päälleen, ilmoitti päivällisen. Herra de Chessel tarjosi käsivartensa rouva de Mortsauf'ille, ja kreivi tarttui iloisesti minun käsivarteeni mennäksemme ruokasaliin, joka alimman kerroksen huonejärjestyksessä oli salin vieressä.