Part 27

-- Sinä tiedät, sanoin minä hänelle yrittääkseni keskustelua, että sinulla on minussa mitä uskollisin veli.

-- Teidän ystävyytenne on minulle hyödytön, minä seuraan äitiäni! vastasi hän luoden minuun surun hämmentämän katseen.

-- Jacques, huudahdin minä, sinäkö myöskin? Hän yski ja peräytyi etäälle minusta, kun hän palasi, hän näytti minulle nopeasti veristä nenäliinaansa.

-- Ymmärrättekö? sanoi hän.

Jokaisella heistä oli siten turmiollinen salaisuutensa. Kuten sain sittemmin huomata, sisar ja veli välttivät toisiaan. Henriette kuollut, kaikki oli raunioina Clochegourde'ssa.

-- Rouva nukkuu, tuli Manette meille sanomaan onnellisena tietäessään ettei kreivitär enää kärsinyt.

Noina hirveinä hetkinä, vaikka jokainen tietää niiden ehdottoman lopun, todelliset tunteet tulevat mielettömiksi ja pitävät kiinni pienimmistäkin onnen hetkistä. Minuutit ovat vuosisatoja, jotka tahdottaisiin täyttää hyvillä teoilla. Tahdottaisiin, että sairaat lepäisivät ruusuilla, tahdottaisiin poistaa heiltä heidän kärsimyksensä, tahdottaisiin, että viimeinen huokaus tulisi heille odottamatta.

-- Herra Deslandes on antanut poistaa kukat, jotka kiihottivat liian voimakkaasti armollisen rouvan hermoja, sanoi Manette minulle.

Kukat siis olivat aiheuttaneet hänen huumauksensa, hän itse ei ollut siihen syypää. Maan rakkaudet, hedelmällisyyden juhlat, kasvien hyväilyt olivat juovuttaneet tuoksuillaan hänet ja epäilemättä herättäneet hänessä nuo onnellisen rakkauden ajatukset, jotka uinuivat hänessä nuoruudesta asti.

-- Tulkaahan toki, Felix herra, sanoi Manette minulle, tulkaa katsomaan rouvaa, hän on kaunis kuin enkeli.

Minä palasin kuolevan luo hetkellä, jolloin aurinko laski kullaten Azay'n linnan kattojen reunaa. Kaikki oli tyyntä ja kirkasta. Vieno loiste valaisi vuodetta, jossa Henriette lepäsi opiumi-unessa. Tuolla hetkellä ruumis oli ikäänkuin tyhjäksi tehty; sielu yksin hallitsi noita kasvoja, jotka olivat kirkkaat, kuten taivas on kaunis myrskyn jälkeen. Blanche ja Henriette, nuo kaksi ylevää olentoa samassa naisessa, kohosivat silmieni eteen sitäkin kauniimpina, kun minun muistini, ajatukseni ja mielikuvitukseni, luontoa auttavina, korjasivat entiselleen jokaisen muutoksen noissa piirteissä, joilla voittoisa sielu lähetti valojaan hengityksen kannattamissa laineissa. Molemmat apotit olivat istuutuneet vuoteen jalkopäähän. Kreivi seisoi pystyssä, muserrettuna, tuntien kuoleman lippujen liehuvan tuon jumaloidun olennon ylitse. Minä otin sohvalla paikan, jossa Henriette oli istunut. Sitten me kaikki neljä vaihdoimme katseita, joissa tuon taivaallisen olennon ihailu sekoittui surun kyyneliin. Kasvojen valoisa henkevyys ilmoitti Jumalan palanneen jälleen yhteen kauneimmista temppeleistään. Apotti Dominis ja minä puhuimme keskenämme merkeillä, ilmaisten toinen toisillemme ajatuksiamme. Niin, enkelit varjosivat Henrietteä, heidän miekkansa välkkyivät tuon jalon otsan yläpuolella, jossa jälleen oli nähtävissä hyveen ylevä leima; se oli tehnyt ennen hänen otsansa aivankuin näkyväksi sieluksi, jonka kanssa pitivät yhteyttä hänen ilmakehänsä henget. Hänen kasvojensa piirteet puhdistuivat, kaikki suureni hänessä ja tuli majesteetilliseksi häntä vartioitsevien enkelien näkymättömästä suitsutuksesta. Ruumiillisen kärsimyksen vihertävät värit antoivat sijaa kokonaan valkeille väreille, lähestyvän kuoleman kylmälle, himmeälle kalpeudelle. Jacques ja Madeleine astuivat sisälle. Madeleine sai meidät kaikki värisemään syöksyessään kunnioittavan jumaloitsemisen liikkeellä vuoteen ääreen, ristiessään kätensä ja päästäessään huuliltaan tuon ylevän huudahduksen: "Vihdoinkin! Tässä on minun äitini!" Jacques hymyili, hän oli varma siitä, että hän seuraisi äitiään sinne, minne tämä meni.

-- Hän saapuu satamaan, sanoi apotti Birotteau. Apotti Dominis katsoi minuun ikäänkuin toistaakseen minulle: -- Enkö minä sanonut, että tähti nousisi säteilevänä?

Madeleine pysyi silmät kiinnitettyinä äitiinsä, hengittäen kun hän hengitti, jäljitellen hänen kevyttä huokumistaan, viimeistä säiettä, joka yhdisti häntä elämään ja jota me vavisten seurasimme, peljäten jokaisen ponnistuksen katkaisevan sen. Kuten enkeli pyhäkön ovella, tuo nuori tyttö oli kiihkeä ja tyyni, voimakas ja masennettu. Tällä hetkellä iltakello alkoi soida tornikellosta. Ilman vienot tuulahdukset kuljettivat aaltoina lyöntejä, jotka ilmoittivat meille, että tällä hetkellä koko kristikunta toisti sanoja, jotka enkeli oli lausunut sukupuolensa virheet sovittaneelle naiselle. Tuona iltana _Ave Maria_ tuntui meistä taivaan tervehdykseltä. Ennustus oli niin selvä ja tapaus niin läheinen, että me sulauduimme kyyneliin. Illan humina, soinnukas henkäys lehdistöissä, lintujen viimeiset viserrykset, hyönteisten surina, veden kohina, sammakon valittava huuto, koko tasanko sanoi jäähyväisiä laakson kauneimmalle liljalle, hänen yksinkertaiselle maalaiselämälleen. Tämä ylimaailmallisten ja luonnonlaulujen yhtyminen muodosti niin järkyttävän lähtövirren, että meidän nyyhkytyksemme alkoivat uudelleen. Vaikka huoneen ovi oli auki, me olimme vajonneet niin syvästi tuohon kaamean juhlalliseen tarkasteluun ikäänkuin painaaksemme ainiaaksi sydämiimme sen muiston, että me emme olleet huomanneet talon väen tulleen sivuhuoneeseen ja polvistuneena yhdessä ryhmässä lukevan palavia rukouksia. Kaikki nuo ihmisparat olivat uskoneet herrattarensa vielä jäävän eloon ja tuo niin selvä kuoleman enne masensi heidät. Apotti Birotteau'n viittauksesta vanha tallimestari läksi ulos hakemaan Sachén pappia. Lääkäri, seisoen vuoteen ääressä tyynenä kuten tiede ja pitäen nukkuvaa sairasta kädestä, oli tehnyt merkin rippi-isälle ilmoittaakseen hänelle, että tämä uni oli viimeinen kärsimyksistä vapaa hetki, mikä tuolla poiskutsutulla enkelillä oli jäljellä. Hetki oli tullut antaa hänelle kirkon viimeiset sakramentit. Kello yhdeksän hän heräsi vienosti, katseli meitä hämmästyneesti, mutta suloisesti, ja meillä oli jälleen meidän epäjumalamme terveiden päivien kauneudessaan.

-- Äiti, sinä olet liian kaunis kuollaksesi, elämä ja terveys palaavat sinulle uudestaan! huudahti Madeleine.

-- Rakas tyttäreni, minä tulen elämään, mutta sinussa, sanoi hän hymyillen.

Seurasi sitten sydäntäsärkeviä syleilyjä äidiltä lapsille ja lapsilta äidille. Herra de Mortsauf suuteli vaimoansa hurskaasti otsalle. Kreivitär punastui nähdessään minut.

-- Rakas Felix, sanoi hän, tämä on luullakseni ainoa suru, minkä minä olen teille tuottanut! mutta unohtakaa se, mitä minä mielettömissä harhakuvitelmissani olen voinut teille sanoa. Hän ojensi minulle kätensä, minä tartuin siihen suudellakseni sitä, hän sanoi minulle silloin viehättävällä puhtaalla hymyilyllään: -- Kuten ennen vanhaan, Felix?...

Me poistuimme kaikki huoneesta ja menimme saliin siksi ajaksi, minkä sairaan viimeinen tunnustus kesti. Minä asetuin lähelle Madeleineä. Kaikkien läsnäollessa hän ei voinut paeta minua olematta epäkohtelias; mutta jäljitellen äitiään hän ei katsonut kehenkään ja pysyi ääneti luomatta kertaakaan silmiänsä minuun.

-- Rakas Madeleine, sanoin minä hänelle hiljaa, mitä teillä on minua vastaan? Miksi kylmiä tunteita, kun kuoleman edessä jokaisen pitää sopia.

-- Minä luulen kuulevani sen, mitä äitini tällä hetkellä sanoo, vastasi hän ottaen samanlaisen pään asennon kuin minkä Ingres [ranskal. maalari, k. 1867. Suom. muist.] on löytänyt _Jumalan äidilleen_, tuolle suruja aavistavalle neitsyeelle, joka valmistuu suojelemaan maailmaa, jossa hänen poikansa on hukkuva.

-- Ja te tuomitsette minut hetkellä, jolloin teidän äitinne antaa minulle anteeksi, jos minä ollenkaan olen syyllinen.

-- Te ja aina _te!_

Hänen äänenpainonsa ilmaisi harkittua vihaa, kuten jonkun korsikkalaisen, leppymätöntä kuten ovat niiden tuomiot, jotka elämää tuntemattomina eivät ota huomioon mitään lieventäviä asianhaaroja sydämen lakeja vastaan tapahtuneissa rikoksissa. Yksi tunti kului syvässä äänettömyydessä. Apotti Birotteau saapui ripitettyään kreivitär de Mortsauf'in, ja me astuimme kaikki sisään. Henriette, seuraten ajatusta, jommoiset ovat ominaisia jaloille sieluille, oli antanut puetuttaa itsensä pitkään vaatteukseen, jonka piti olla hänen kuolinvaatteenaan. Me tapasimme hänet istumassa vuoteella kauniina sovituksestaan, kauniina toiveistaan. Minä näin uunissa mustaa tuhkaa minun kirjeistäni, jotka äsken oli poltettu, uhraus, jonka hän oli tahtonut tehdä, sanoi minulle hänen rippi-isänsä, vasta kuoleman hetkellä. Hän hymyili meille kaikille entistä hymyään. Hänen kyynelistä kosteat silmänsä ilmaisivat ylhäistä näkemistä, hän silmäili jo luvatun maan taivaallisia iloja.

-- Rakas Felix, sanoi hän minulle ojentaen kätensä minun käteeni tarttuakseen, jääkää tänne. Teidän tulee olla läsnä yhdessä elämäni viimeisistä hetkistä. Se ei ole oleva vähimmän tuskallinen kaikista, mutta te merkitsette siinä hyvin paljon.

Hän teki liikkeen, ovi suljettiin. Hänen kehoituksestaan kreivi kävi istumaan, apotti Birotteau ja minä jäimme seisomaan. Manetten auttamana kreivitär nousi ylös, asettui polvilleen hämmästyneen kreivin eteen ja tahtoi pysyä siinä asennossa. Sitten, kun Manette oli vetäytynyt pois, hän kohotti päänsä, jota hän oli tukenut kreivin polviin.

-- Vaikka minä olen käyttäytynyt teitä kohtaan kuten uskollinen puoliso, sanoi hän kreiville muuttuneella äänellä, on mahdollisesti joskus saattanut tapahtua, että minä olen laiminlyönyt velvollisuuteni; minä olen rukoillut Jumalaa suomaan minulle voimia pyytääkseni teiltä anteeksi virheitäni. Minä olen ehkä osoittanut erään perheen ulkopuolella olevan ystävyyssuhteen ylläpitämisessä hellyyksiä, jotka ovat olleet vieläkin sydämellisempiä kuin ne, mitä minun oli teille osoitettava. Mahdollisesti minä olen kiihdyttänyt teitä itseäni vastaan tuolla vertauksella, jonka te saatoitte tehdä näiden huolenpitojen ja ajatuksien sekä niiden välillä, joita minä teille osoitin. Minulla on ollut, sanoi hän matalalla äänellä, läheinen ystävyyssuhde, jota ei kukaan, ei edes hän, jota se koski, ole voinut kokonaan tuntea. Vaikka minä inhimillisten lakien mukaan olen pysynyt hyveellisenä, vaikka minä teitä kohtaan olen ollut moitteeton puoliso, on kuitenkin usein ajatuksia tahtomattani tai tahtoen kulkenut sydämeni läpi ja minä pelkään tällä hetkellä, että minä olen ollut niille liian suosiollinen. Mutta kuten minä olen teitä hellästi rakastanut, kuten minä olen pysynyt teidän nöyränä puolisonanne, kuten pilvet kulkiessaan taivaalla eivät ole muuttaneet sen kirkkautta, niin te näette minun nyt puhtaalla otsalla rukoilevan teidän siunaustanne. Minä kuolen ilman ainoatakaan katkeraa ajatusta, jos minä kuulen teidän huuliltanne lempeän sanan Blanchellenne, teidän lastenne äidille, ja jos te annatte hänelle anteeksi kaiken sen, mitä hän ei itse ole voinut itsellensä antaa, ennenkuin vasta sen tuomioistuimen vakuutuksesta, jonka eteen me kaikki tulemme.

-- Blanche, Blanche, huudahti vanhus vuodattaen äkkiä kyyneleitä vaimonsa pään päälle, tahdotko sinä tappaa minut? Hän nosti kreivittären ylös harvinaisella voimalla, suuteli häntä pyhästi otsalle ja pitäen häntä tässä asennossa sanoi: Eikö minun ole sinulta pyydettävä anteeksi? Enkö minä usein ole ollut kova, minä? Etköhän sinä suurenna lapsellisia epäilyksiäsi?

-- Ehkä, sanoi kreivitär. Mutta, ystäväni, olkaa suvaitsevainen kuolevien heikkouksia kohtaan, tyynnyttäkää minut. Kun teille tulee tämä hetki, te ajattelette että minä olen jättänyt teidät siunaten teitä. Sallitteko minun jättää meidän ystävällemme tuon tuolla syvän tunteen pantiksi, sanoi hän osoittaen kirjettä, joka oli uuninreunustalla? Hän on nyt minun ottolapseni, siinä kaikki. Sydämellä, rakas kreivi, on testamenttinsa. Minun viimeiset toivomukseni määräävät tälle rakkaalle Felix'ille pyhiä tehtäviä suoritettavaksi, minä en luule liiaksi arvostaneeni häntä, tehkää niin, etten minä ole teitäkään liiaksi arvostanut edellyttäessäni, että sallitte minun jättää hänelle muutamia ajatuksia. Minä olen yhä nainen, sanoi hän taivuttaen päätänsä suloisen surumielisesti, anteeksipyyntöni jälkeen minä pyydän teiltä suosionosoitusta. -- Lukekaa; mutta vasta minun kuolemani jälkeen, sanoi hän ojentaen minulle tuon salaperäisen kirjeen.

Kreivi näki vaimonsa kalpenevan, hän otti kreivittärestä kiinni ja kantoi hänet vuoteeseen, jonka ympärille me asetuimme.

-- Felix, sanoi kreivitär minulle, minä olen ehkä tehnyt väärin teitä kohtaan. Minä olen varmaankin usein aiheuttanut teille tuskia, antaessani teille toiveita iloista, joiden edessä minä olen peräytynyt; mutta saanhan minä kiittää äidin- ja aviopuolisonrohkeuttani siitä, että minä kuolen sovitettuna kaikkien kanssa! Te annatte minulle siis myöskin anteeksi, te, joka olette niin usein lausunut minulle syytöksiä, joiden vääryys tuotti minulle iloa!

Apotti Birotteau asetti sormensa hänen huulilleen. Silloin kuoleva kallisti päänsä, heikkous valtasi hänet, hän liikutti käsiään tahtoen sillä ilmoittaa, että pappi, hänen lapsensa ja palvelijat saisivat tulla sisälle; sitten hän käskevällä liikkeellä osoitti minulle murtunutta kreiviä ja lapsiaan, jotka astuivat huoneeseen. Tuon isän näkeminen, jonka salaisen mielipuolisuuden vain me kaksi tunsimme ja joka oli tullut noiden hentojen olentojen holhoojaksi, herätti hänessä mykkiä rukouksia, jotka lankesivat minun sieluuni kuin pyhä tuli. Ennen viimeisen voitelun vastaanottoa hän pyysi anteeksi palvelusväeltään sitä, että oli ollut heille joskus ankara, hän pyysi heidän esirukouksiansa ja suositti heidät kaikki yksitellen kreiville; hän tunnusti jalosti, että hän tämän viimeisen kuukauden aikana oli antautunut valituksiin, jotka vähän sopivat kristitylle ja jotka olivat ehkä tuottaneet mielipahaa hänen väelleen; hän oli työntänyt pois lapsensa, hän oli antanut sijaa sopimattomille tunteille; mutta hän syytti sietämättömiä kärsimyksiään siitä, ettei hän ollut alistunut Jumalan tahtoon. Lopuksi hän kiitti julkisesti liikuttavalla sydämellisyydellä apotti Birotteau'ta siitä, että tämä oli osoittanut hänelle maallisten asioiden turhuuden. Kun hän lakkasi puhumasta, alkoivat rukoukset; sitten Saché'en pappi antoi hänelle ehtoollisen. Muutamia hetkiä jälkeenpäin hänen hengityksensä kävi vaivaloiseksi, pilvi levisi hänen silmilleen, jotka pian jälleen aukenivat, hän loi minuun viimeisen katseen ja kuoli kaikkien silmäin edessä, kuullen ehkä meidän nyyhkytyksemme. Sillä hetkellä, jolloin hän huokasi viimeisen henkäyksensä, suoritti viimeisen kärsimyksensä elämässä, joka oli ollut yhtä pitkää kärsimystä, minä tunsin itsessäni iskun, joka järkytti koko minun olemustani. Kreivi ja minä jäimme kuolinvuoteen ääreen koko yöksi kahden apotin ja papin kanssa, valvoen vahakynttilöiden loisteessa; kuollut oli pitkällään vuoteella, leväten nyt rauhallisena siinä, missä hän oli niin paljon kärsinyt. Tämä oli minun ensimäinen yhtymiseni kuoleman kanssa. Minä olin koko tuon yön silmät kiintyneinä Henrietteen, lumottuna tuosta kirkastetusta ilmeestä, jonka antaa kaikkien myrskyjen asettuminen, valkeudesta noilla kasvoilla, joissa minä vielä olin näkevinäni lukemattomia tunteen väreilyjä, mutta jotka eivät enää vastanneet minun rakkauteeni. Mikä majesteetillisuus tuossa äänettömyydessä ja tuossa kylmyydessä, kuinka paljon ajatuksia se ilmaisee! Mikä kauneus tuossa ehdottomassa levossa, mikä valtavuus tuossa liikkumattomuudessa: koko menneisyys on siinä vielä ja tulevaisuus siinä alkaa. Ah! minä rakastin häntä kuolleena yhtäpaljon kuin minä rakastin häntä elävänä. Aamulla kreivi meni levolle, nuo kolme väsynyttä pappia vaipui uneen tuolla raskaalla hetkellä, jonka valvojat niin hyvin tuntevat. Minä saatoin silloin todistajitta suudella häntä otsalle koko tuolla rakkaudella, jota hän ei ollut minun koskaan sallinut osoittaa.

Seuraavan päivän jälkeisenä päivänä raikkaana syksyaamuna me saatoimme kreivittären hänen viimeiseen leposijaansa. Vanha tallimestari, molemmat Martineau't ja Manetten mies kantoivat häntä. Me kuljimme alaspäin tietä, jota minä olin niin iloisena noussut tuona päivänä, jolloin minä löysin hänet. Me menimme Indre'n laakson halki pientä Saché'n hautuumaata kohden; vähäinen kylän hautuumaa, joka sijaitsi kirkon takana eräällä ylängöllä; kristillisessä nöyryydessään hän tahtoi tulla sinne haudatuksi ja haudalleen halusi hän yksinkertaisen puuristin, kuten köyhälle maalaisnaiselle, oli hän sanonut. Kun minä laakson keskeltä näin kirkon tornin ja hautuumaan paikan, valtasi minut voimakas puistatus. Voi, meillä on kaikilla elämässämme Golgatha, jonne me jätämme kolmekymmentä kolme elämämme ensimäistä vuotta, saadessamme keihään piston sydämeen, tuntiessamme päässämme orjantappurakruunun, joka korvaa ruusujen seppelettä: tuosta kukkulasta piti minulle tulla sovitusten vuori. Meitä seurasi suuri ihmisten paljous, joka oli tullut lausumaan valitukset tuon laakson puolesta, johon hän hiljaisuudessa oli haudannut niin paljon jaloja tekoja.

Manetten, hänen uskottunsa kautta, tiedettiin, että kreivitär köyhiä auttaakseen oli säästeliäs puvuissaan silloin, kun hänen rahansa eivät enää riittäneet. Hän oli vaatettanut alastomia lapsia, antanut lahjoja, auttanut äitejä, ostanut talvella mylläriltä viljasäkkejä voimattomille vanhuksille, lahjoittanut lehmän jollekin köyhälle perheelle; sanalla sanoen kristityn, äidin ja linnan valtijattaren töitä; lisäksi myötäjäisiä, joilla oli autettu rakastavaisia pareja avioliittoon, rahasummia, joilla oli lunastettu nuorukaisia sotapalveluksesta --, liikuttavia hyviä tekoja tuolta rakastavaiselta naiselta, joka sanoi: -- _Toisten onni on niiden lohdutus, jotka eivät itse enää voi olla onnellisia_. Nämä asiat, joista oli kerrottu jo kolme päivää kaikissa kylissä, olivat keränneet kokoon suunnattoman ihmisjoukon. Minä kuljin Jacques'in ja molempien apottien kanssa arkun takana. Vallitsevaa tapaa noudattaen Madeleine ja kreivi eivät olleet meidän kanssamme, he jäivät yksin Clochegourde'en. Manette oli tahtonut ehdottomasti tulla mukaan.

Rouvaparka, rouvaparka! nyt hän on onnellinen, kuulin minä useampia kertoja hänen sanovan nyyhkytystensä lomitse.

Kun saattue jätti myllytien, puhkesi kaikkien huulilta yksimielinen itkun sekoittama huokaus, joka näytti ilmaisevan, että tämä laakso itki sieluansa. Kirkko oli täynnä väkeä. Sielumessun jälkeen me menimme kirkkomaalle, jonne hänet piti haudata lähelle ristiä. Kun minä kuulin hiekan ja kivien vyöryvän arkun päälle, pettivät minun voimani, minä horjuin, minä pyysin kumpaakin Martineau'ta tukemaan minua, ja he saattoivat minut puolitainnoksissa Saché'n linnaan asti; isäntäväki tarjosi minulle kohteliaasti huoneen, jonka minä otin vastaan. Tunnustan teille, minä en tahtonut ollenkaan palata Clochegourde'en. Minusta oli myös vastenmielistä mennä Frapesle'en, josta minä saatoin nähdä Henrietten linnan. Täällä minä olin hänen lähellänsä. Minä asuin muutamia päiviä huoneessa, jonka ikkunat olivat tuohon rauhalliseen ja yksinäiseen laaksoon päin, josta minä olen teille puhunut. Se on laaja satavuotisten tammien reunustama notko, jossa suurien sateiden aikana virtaa tulvavesiä. Tuo näkö soveltui vakavaan ja juhlalliseen mietiskelyyn, johon minä tahdoin heittäytyä. Päivänä, joka seurasi tuota onnetonta yötä, minä olin tuntenut, kuinka sopimaton minun läsnäoloni Clochegourde'ssa oli. Kreivillä oli ollut voimakkaita mielenliikutuksia Henrietten kuollessa, mutta hän oli odottanut tuota hirveätä tapahtumaa ja hänen olemuksensa pohjana oli jonkinmoinen välinpitämättömyys. Minä olin huomannut sen useampia kertoja, ja kun maahan kumartunut kreivitär antoi minulle tuon kirjeen, jota minä en uskaltanut avata, ja kun hän puhui kiintymyksestään minuun, ei tuo synkkä mies luonut minuun musertavaa katsetta, kuten odotin. Hän oli pitänyt Henrietten sanoja tuon niin puhtaaksi tuntemansa sielun äärimmäisestä hienotunteisuudesta johtuviksi. Tämä kreivin itsekäs tunteettomuus oli luonnollista. Noiden kahden olennon sielut eivät olleet keskenänsä yhteydessä, heillä ei ollut koskaan noita pysyviä vuorovaikutuksia, jotka elähyttävät tunteita; he eivät olleet koskaan vaihtaneet iloja eikä suruja, noita voimakkaita siteitä, jotka katketessaan satuttavat meissä tuhansia kohtia, siksi että ne koskettavat meidän kaikkia hermojamme, siksi, että ne ovat kiinnitettyjä meidän sydämemme poimuihin samalla kun ne ovat hyväilleet sielua, joka pyhitti jokaisen noista siteistä. Madeleinen vihamielisyys sulki minulta Clochegourde'n. Tuo ankara nuori tyttö ei ollut halukas ryhtymään sovinto-keskusteluihin äitinsä arkun ääressä, ja minä olisin ollut hirveän kiusallisessa asemassa kreivin ja hänen välillään; edellinen olisi puhunut minulle kreivittärestä ja jälkimäinen, talon herratar, olisi osoittanut minua kohtaan voittamatonta vastenmielisyyttä. Olla sellaisessa asemassa siellä, missä kerta itse kukatkin olivat olleet hyväileviä, missä pengermien portaat olivat olleet kaunopuheliaita, missä kaikki minun muistoni verhosivat runoudella kuistit, ristikkoaidat, terassit, puut ja maisemat. Olla vihattu siellä, missä kaikki oli rakkautta, minä en sietänyt tuota ajatusta. Tästä lähtien minun kohtaloni oli määrätty. Ah, sellaisenko ratkaisun sai voimakkain rakkaus, mikä koskaan on koskettanut miehen sydäntä. Vieraiden silmissä minun menettelyni tuli olemaan tuomittavaa, mutta minun omatuntoni ei tuominnut sitä. Näin loppuvat nuoruuden kauneimmat tunteet ja suurimmat draamat. Me lähdemme melkein kaikki liikkeelle aamunkoitossa, kuten minä Tours'ista Clochegourde'en, eristäytyen maailmasta, sydän rakkaudesta hiutuvana; sitten kun meidän aarteemme ovat kestäneet tulikokeen, kun me olemme sekottautuneet ihmisiin ja tapauksiin, kaikki pienenee huomaamatta, me löydämme vähän kultaa tuhkien seasta. Siinä on elämä, elämä sellaisena kuin se on; suuria pyrintöjä, pieniä saavutuksia. Minä mietin pitkän aikaa omaa itseäni kysyen itseltäni, mitä minun oli tehtävä tuon iskun jälkeen, joka oli lyönyt maahan kaikki minun kukkani. Minä päätin heittäytyä politiikkaan ja tieteeseen, kunnianhimon vaivaloisille poluille, minä päätin poistaa naisen elämästäni, olla valtiomies, kylmä ja intohimoton, pysyä uskollisena tuolle pyhälle olennolle, jota minä olin rakastanut. Minun mietteeni nousivat silminkantamattomiin, sillä aikaa kun minun silmäni pysyivät kiinnitettyinä suurenmoiseen maisemaan pronssirunkoisine kultatammineen ja synkkine huippuineen. Minä kysyin itseltäni, oliko Henrietten hyve ollut tietämättömyyttä, olinko minä sittenkin syypää hänen kuolemaansa. Minä taistelin itseni kanssa keskellä katumuksia. Lopuksi eräänä ihanana syksypäivänä, jommoisille taivas lähettää viimeisiä hymyilyjään ja jotka ovat niin kauniita Tourainessa, minä luin hänen kirjeensä, jota minä hänen määräyksensä mukaan en saanut avata, ennenkuin hänen kuolemansa jälkeen. Kuvitelkaa minun tunteitani lukiessani sitä:

Rouva de Mortsauf'in kirje vikontti Felix de Vandenesselle.