Part 26

-- Me rukoilemme kaikki täällä hänen puolestaan, jatkoi hän; sillä kreivitär, niin pyhä, niin alistuvainen, niin valmis kuolemaan, on muutamia päiviä sitten saanut salaperäisen kammon kuolemaa kohtaan; hän luo niihin, jotka ovat täynnä elämää, katseita, joissa ensimäistä kertaa kuvastuvat synkät ja kateelliset tunteet. Nämä kohtaukset ovat syntyneet, luulen minä, vähemmän kuoleman pelosta kuin jostakin sisällisestä huumauksesta, hänen nuoruutensa lakastuneista kukista, jotka polttavat kuihtuessaan. Niin, pahuuden enkeli koettaa riistää tätä kaunista sielua taivaalta. Kreivitär käy taisteluaan Öljymäellä, hän kastelee kyynelin noita valkeita ruusuja, jotka kiersivät hänen päätänsä, kuin Jephtan tyttären päätä, ja jotka putoavat toinen toisensa jälkeen. Odottakaa, älkää näyttäkö itseänne vielä, te toisitte hänen mieleensä hovin loiston, hän näkisi teidän kasvoillanne mailmallisten juhlien heijastuksen ja te lisäisitte hänen valitustensa voimaa. Säälikää heikkoutta, jonka itse Jumala on antanut anteeksi ihmiseksi tulleelle pojalleen. Mitä ansioita meillä muuten olisi voitosta ilman vastustajaa? Sallikaa, että hänen rippi-isänsä tai minä, kaksi vanhusta, joiden rauniot eivät loukkaa hänen silmäänsä, valmistamme häntä odottamattomaan kohtaukseen, mielenliikutuksiin, joista apotti Birotteau on koettanut saada häntä luopumaan. Mutta tämän maailman asioita yhdistää näkymätön taivaallisten syiden lanka, jonka uskovan silmä huomaa, ja jos te olette tullut tänne, on teidät ehkä saattanut yksi noista taivaallisista tähdistä, jotka säteilevät hengellisessä maailmassa ja jotka johtavat niin hautaa kuin seimeä kohden... Hän sanoi minulle sitten käyttäen tuota palsamoitua kaunopuheisuutta, joka lankeaa sydämeen kuten kaste, että kreivitär jo kuusi kuukautta oli kärsinyt joka päivä yhä enemmän huolimatta herra Origet'n ponnistuksista. Tohtori oli tullut kahden viikon ajan joka ilta Clochegourde'en tahtoen riistää kuolemalta tuon saaliin, sillä kreivitär oli sanonut: "Pelastakaa minut!"

-- "Mutta parantaakseen ruumiin, olisi ensin sydän pitänyt saada parannetuksi!" oli eräänä päivänä vanha lääkäri huudahtanut.

Sairauden edistymisen mukaan tuon naisen niin lempeät sanat tulivat katkeriksi, sanoi minulle apotti Dominis. Hän huutaa maata säilyttämään hänet, sen sijaan että hän huutaisi Jumalaa ottamaan hänet; sitten hän katuu valituksiaan korkeamman päätöksiä vastaan. Nämä vaihtelut repivät hänen sydäntänsä ja tekevät hirvittäväksi ruumiin ja sielun taistelun. Usein ruumis pääsee voitolle! -- "Te tulette minulle hyvin kalliiksi!" sanoi hän eräänä päivänä Madeleinelle ja Jacques'ille, työntäen heidät vuoteensa luota. Mutta tuolla hetkellä minut nähdessään ja siten Jumalasta muistutettuna hän sanoi Madeleine neidille nuo enkelin sanat: "Toisten onni on niiden ilo, jotka eivät voi enää olla onnellisia." Ja hänen äänensä oli niin sydäntäsärkevä, että minä tunsin silmieni kostuvan. Hän lankeaa, se on totta, mutta jokaisesta harha-askeleesta hän nousee ylemmäksi taivasta kohden.

Noiden peräkkäisten sanomien iskemänä, jotka kohtalo lähetti minulle, ja jotka tuossa onnettomuuksien suuressa konsertissa valmistivat surullisilla sävellajivaihteillaan surumarssia, kuolevan rakkauden suurta huutoa, minä sanoin: -- Te uskotte sen, tuo kaunis taitettu lilja tulee kukoistamaan jälleen taivaassa?

-- Te olette jättänyt hänet kukkana, vastasi hän minulle, te löydätte hänet kulutettuna, surujen tulessa puhdistettuna ja kirkkaana kuin timantin, joka on vielä haudattu hiilikerrostumiin. Niin, tuo säihkyvä henki, enkelimäinen tähti on käyvä loistavana pilvien läpi kulkeakseen valon kuningaskuntaan.

Hetkellä, jolloin minä puristin tuon evankeliumin miehen kättä, sydän kiitollisuutta tulvillaan, kreivin täysin valkea pää tuli näkyviin talosta, hän kiiruhti minua kohden liikkeellä, jossa kuvastui hämmästys.

-- Kreivitär on puhunut totta! Hän on täällä. "Felix, Felix, se on Felix, joka tulee!" oli kreivitär huudahtanut. Ystäväni, jatkoi hän luoden minuun pelosta mielettömiä katseita, kuolema on täällä. Minkätähden se ei ole ottanut vanhaa rähjystä kuten minua, jota se oli yrittänyt?...

Minä astuin linnaa kohden kooten rohkeuteni; mutta pitkän, talon läpi kulkevan eteishuoneen ovella, joka johti puutarhan nurmikolle, apotti Birotteau pysähdytti minut.

-- Armollinen kreivitär pyytää, ettette astuisi vielä sisälle, sanoi hän minulle.

Katsahtaen ympärilleni minä näin palvelijoiden tulevan ja menevän, kaikki olivat touhussaan, surun lyöminä ja epäilemättä hämmästyneinä määräyksistä, joita Manette heille antoi.

-- Mitä tapahtuu? sanoi kreivi pelästyneenä tätä liikettä yhtäpaljon hirvittävän tapahtuman pelosta kuin luonteellensa ominaisen levottomuuden tähden.

-- Eräs sairaan haave, vastasi apotti. Armollinen kreivitär ei tahdo vastaanottaa herra vikonttia tilassa, jossa hän on; hän tahtoo järjestää itseään, miksi vastustaa häntä?

Manette meni kutsumaan Madeleineä, ja me näimme Madeleinen tulevan ulos muutamia hetkiä sen jälkeen kun hän oli mennyt sisälle. Sitten kaikki viisi, Jacques ja hänen isänsä, molemmat apotit ja minä kävelimme äänettöminä pitkin nurmikkoa päädyn edustalla ja etäännyimme talosta. Minä tarkastelin vuorotellen Montbazon'ia ja Azay'ta, silmäillen kellertävää laaksoa, jonka syksyinen suru vastasi silloin kuten kaikissa tilaisuuksissa minua liikuttaviin tunteisiin. Äkkiä minä huomasin rakkaan Madeleinen kiiruhtavan etsimään syksyn kukkia ja poimivan niitä epäilemättä pannakseen kokoon kukkavihkoja. Ajatellessani kaikkea sitä, mitä tämä minun rakastavaisten huolenpitojeni osoitus merkitsi, minun sisässäni tapahtui jonkinlainen mullistus. Minä horjuin, minun näköni himmeni, ja molemmat apotit, joiden keskessä minä olin, kantoivat minut erään terassin reunalle, johon minä jäin joksikin aikaa aivankuin murrettuna, mutta kadottamatta täydelleen tajuntaani.

-- Felix parka, sanoi kreivi minulle, hän oli kovin kieltänyt kirjoittamasta teille, hän tietää kuinka suuresti te häntä rakastatte!

Vaikka olin valmistettu kärsimyksiin huomasin minä itseni voimattomaksi kestämään tuota huomaavaisuutta, johon sisältyivät kaikki minun onneni muistot. "Kas tässä, ajattelin minä, tämä maa, kuivettunut kuten luuranko, harmaan päivän valaisema; sen keskellä kohoaa yksi ainoa kukkapensaikko, jota minä aikaisemmilla käynneilläni olen ihaillut synkistä aavistuksista väristen. Se on tämän murheen hetken kuva!" Kaikki oli alakuloista tuossa pienessä linnassa, joka ennen oli ollut niin eloisa, niin vilkas, kaikki itki, kaikki kertoi epätoivosta ja autiudesta. Siinä oli puoleksi karsituita puistokujia, alotettuja ja jätettyjä töitä, työmiehiä, jotka seisoivat ja katselivat linnaa. Vaikka korjattiin viiniä, ei kuulunut mitään melua eikä puheensorinaa. Viinitarhat näyttivät tyhjiltä, niin syvä oli hiljaisuus. Me kävelimme kuten ihmiset, joilta suru kieltää jokapäiväiset sanat, ja me kuuntelimme kreiviä, ainoaa meistä, joka puhui. Muutamien lauseiden jälkeen, jotka oli synnyttänyt tuo koneellinen rakkaus, jota hän vaimoansa kohtaan tunsi, kreivi, mielensä taipumusta seuraten, puhkesi valituksiin kreivitärtä vastaan. Hänen vaimonsa ei ollut koskaan tahtonut hoitaa itseään eikä kuunnella hänen antamiansa hyviä neuvoja; hän oli ensimäisenä huomannut sairauden merkit, sillä hän oli tutkinut niitä omassa itsessään, taistellut niitä vastaan ja parantunut aivan yksin ilman muuta apua kuin seuraamalla määrättyä elämänjärjestystä. Hän olisi hyvin voinut parantaa myöskin kreivittären, mutta aviomies ei voi ottaa niskoilleen sellaista vastuunalaisuutta, etenkin kun hänellä on onnettomuus huomata kokemustansa kaikessa halveksittavan. Huolimatta hänen esityksistään kreivitär oli ottanut Origet'n lääkärikseen. Origet, joka oli kerran häntä niin huonosti hoitanut, Origet tappaa nyt hänen vaimonsa? Jos tuon sairauden syynä oli suuria suruja, oli hänellä ollut paljon enemmän edellytyksiä tuntea niitä; mutta mitä suruja saattoi hänen vaimollaan olla? Kreivitär oli onnellinen, hänellä ei ollut vaivoja eikä vastoinkäymisiä! Heidän omaisuutensa oli hänen huolenpitojensa ja hyvien aatteidensa avulla tyydyttävällä kannalla; hän antoi rouva de Mortsauf'in hallita Clochegourde'a; hänen lapsensa, hyvin kasvatettuina, hyvin voivina eivät tuottaneet enää mitään levottomuutta; mistä saattoi siis onnettomuus johtua? Ja hän väitteli ja sekoitti epätoivonsa ilmauksia mielettömiin syytöksiin. Sitten hän pian jostakin muistosta vajosi ihailuun, jota tuo jalo olento ansaitsi; muutamia kyyneliä vierähti hänen silmistään, jotka niin kauan aikaa olivat olleet kuivat.

Madeleine tuli minulle ilmoittamaan, että hänen äitinsä odotti minua. Apotti Birotteau seurasi minua. Vakava nuori tyttö jäi isänsä lähelle sanoen, että kreivitär halusi olla yksin minun kanssani ja ilmoittaen syyksi uupumisen, jonka hänelle tuottaisi useampien henkilöiden läsnäolo. Tämän hetken juhlallisuus synnytti minussa ulkonaisen kylmyyden ja sisällisen kuumuuden tunteen, joka meidät valtaa elämän suurissa tapauksissa. Apotti Birotteau, yksi noita miehiä, jotka Jumala on merkinnyt omikseen vaatettaen heidät lempeydellä ja yksinkertaisuudella, suoden heille kärsivällisyyttä ja sääliä, veti minut sivulle.

-- Herra, sanoi hän minulle, tietäkää, että minä olen tehnyt kaiken, mikä inhimillisesti oli mahdollista, estääkseni tätä yhtymystä. Tuon pyhimyksen pelastus vaati sitä myöskin. Olen ajatellut vain häntä enkä teitä. Nyt, kun te tulette näkemään hänet, jonka luo enkelten olisi pitänyt kieltää teiltä pääsy, huomatkaa, että minä pysyn teidän välillänne puolustaakseni häntä teitä vastaan ja ehkäpä häntä itseäänkin vastaan! Kunnioittakaa hänen heikkouttansa. En pyydä teiltä armoa hänelle kuten pappi, vaan kuten nöyrä ystävä, jota te ette tiennyt omistavanne ja joka tahtoo säästää teitä katumuksilta. Meidän rakas sairaamme kuolee suoraan sanoen nälästä ja janosta. Tästä aamusta alkaen hän on kuumeisen kiintymyksen vallassa, joka käy tuon hirveän kuoleman edellä, ja minä en voi teiltä salata, kuinka suuresti hän kaipaa elämää. Hänen kapinaan nousseen lihansa huudot sammuvat minun sydämessäni, jossa ne nostavat hereille vienoja muistoja aikaisemmasta elämästä. Mutta herra Dominis ja minä olemme ryhtyneet tähän uskonnolliseen yritykseen säästääksemme tämän kuolinkamppailun näöltä tuota jaloa perhettä, joka ei tunne enää aamu- ja iltatähteänsä. Sillä puoliso, lapset, palvelijat, kaikki kysyvät: "Missä hän on?" niin suuresti hän on muuttunut. Teidän näkemisenne herättää uudelleen valitukset. Jättäkää maailmanmiehen ajatukset, unohtakaa sydämen turhuudet, olkaa hänen lähellänsä taivaan eikä maan auttaja. Älköön tämä pyhimys kuolko epäilyksen hetkellä lausuen epätoivon sanoja.

Minä en vastannut mitään. Minun äänettömyyteni masensi rippi-isä raukan. Minä näin, minä kuulin, minä kuljin enkä kuitenkaan ollut enää maan päällä. Tuo ajatus: "Mitä on siis tapahtunut? Missä tilassa minä tapaan hänet, koska jokainen käyttää sellaista varovaisuutta?" synnytti mielteitä, jotka olivat sitäkin kauheampia kun niitä oli loppumattomiin: tuo kysymys yhdisti itseensä kaikki minun suruni. Me saavuimme huoneen ovelle, jonka rippi-isä levottomana minulle avasi. Minä näin silloin Henrietten valkoisiin puettuna istuvan pienellä sohvallaan lähellä uunia, jota koristi kaksi kukilla täytettyä maljakkoa, lisäksi oli kukkia vielä pöydällä ikkunasyvennyksen edessä. Apotti Birotteau'n kasvot, jotka olivat tyrmistyneinä tuon odottamattoman juhlan näöstä ja muutoksesta, jolla huone oli äkkiä saatettu takaisin entiseen asuunsa, ilmaisivat minulle, että sairas oli poistanut nuo vastenmieliset esineet, jotka ympäröivät sairaiden vuoteita. Hän oli tuhlannut viimeiset elinvoimansa huoneensa järjestämiseen ottaakseen arvokkaasti vastaan sen, jota hän tällä hetkellä rakasti enemmän kuin mitään muuta. Aaltoilevien pitsien alta hänen laihtuneet kasvonsa, joilla oli puoleksi avautuneiden magnolia-kukkien vihertävä kelmeys, näkyivät, kuten näkyvät maalarin keltaisella kankaalla ensimäiset liidulla kuvatut rakastetun pään piirteet; mutta tunteaksenne kuinka syvälle kotkan kynnet iskivät sydämeeni, kuvitelkaa tuon luonnoksen silmät viimeistellyiksi ja elämää uhkuviksi, ontot silmät, jotka loistivat luonnottomalla hehkulla sammuneissa kasvoissa. Hänessä ei ollut enää tuota tyyntä majesteetillisuutta, jonka hän sai pysyvästä voitostaan surujensa yli. Hänen otsansa, ainoa kasvojen osa, joka oli säilyttänyt kauniit suhteensa, ilmaisi taistelun halua ja tukahdutettuja uhkauksia. Huolimatta hänen kapeiden kasvojensa kellertävästä väristä sisälliset tulet puhkesivat ilmi säteillen kuten valovirta, joka liekehtii kenttien yläpuolella kuumana päivänä. Hänen ontot ohimonsa, hänen sisäänpainuneet poskensa ilmaisivat kasvojen sisällisen muodon ja hymyily, johon hänen vaaleat huulensa vetäytyivät, muistutti heikosti kuoleman pilkallista irvistystä. Hänen pukunsa, joka kulki ristiin rinnan yli, ilmaisi hänen ennen niin kauniin rintansa laihuutta. Hänen kasvojensa ilme osoitti kyllin, että hän tiesi muuttuneensa ja että hän oli siitä epätoivoissaan. Se ei ollut enää pahanilkinen Henriette, ei ylevä eikä pyhä rouva de Mortsauf, mutta jotakin, jolle Bossuet [ranskal. piispa, kuuluisa kaunopuhuja. Suom. muist.] ei olisi keksinyt nimeä, jotakin, joka taisteli tyhjyyttä vastaan ja jota nälkä ja petetyt toiveet ajoivat elämän egoistiseen taisteluun kuolemaa vastaan. Minä istuuduin hänen lähellensä painaen suudelman hänen kädellensä, jonka minä tunsin hehkuvaksi ja kuivaksi. Hän aavisti minun surullisen hämmästykseni itse tuosta ponnistuksesta, jonka minä tein salatakseni sitä häneltä. Hänen värittömät huulensa levenivät silloin hänen nälkiintyneiden hampaidensa yli yrittääkseen yhtä tuollaista pakotettua hymyilyä, jolla me kätkemme niin koston ironian kuin nautinnon odotuksen, niin sielun huumauksen kuin pettymyksen raivon.

-- Ah! se on kuolema, Felix-raukkani, sanoi hän minulle, ja te ette rakasta kuolemaa! vihattavaa kuolemaa, kuolemaa, jota jokainen olento, vieläpä kaikkein pelottomin rakastajakin kauhistuu. Tässä päättyy rakkaus: minä tiedän sen hyvin. Lady Dudley ei näe teitä koskaan hämmästyneenä hänen muutoksestaan. Ah! minkätähden minä olen niin teitä toivonut, Felix? Lopultakin te olette tullut. Minä palkitsen teille tämän uhrauksen hirvittävällä näytelmällä, joka teki muinoin kreivi de Rancé'sta trappisti-munkin; minä, joka halusin pysyä kauniina ja ylevänä teidän muistossanne, elää siellä ikuisena liljan kukkana, minä ryöstän teiltä teidän harhakuvanne. Todellinen rakkaus ei tee mitään laskelmia. Mutta älkää paetko, jääkää. Herra Origet on havainnut minut paljon paremmaksi tänä aamuna, minä palaan jälleen elämään, minä synnyn uudelleen teidän katseidenne alaisena. Sitten kun minä olen saanut hiukan voimia, kun minä alan kyetä ottamaan hiukan ravintoa, minä tulen jälleen kauniiksi. Minä tuskin olen kolmenkymmenenviiden vuoden vanha, minulla voi vielä olla monta kaunista vuotta. Onni nuorentaa ja minä tahdon tuntea onnea. Minä olen tehnyt ihania suunnitelmia, me jätämme heidät Clochegourde'en ja menemme yhdessä Italiaan.

Kyyneleet kostuttivat minun silmiäni, minä käännyin ikkunaa kohden ikäänkuin katsellakseni kukkia, apotti Birotteau tuli kiireesti minun luokseni ja kallistui kukka vihkon yli: -- Ei kyyneleitä! sanoi hän minun korvaani.

-- Henriette, te ette siis pidä enää meidän rakkaasta laaksostamme? vastasin minä hänelle antaakseni luonnollisuutta äkilliselle liikkeelleni.

-- Kyllä, sanoi hän lähentäen otsaansa minun huuliini hyväilevällä liikkeellä; mutta ilman teitä se on minulle turmiollinen... _ilman sinua_, jatkoi hän koskettaen kuumilla huulillaan kevyesti minun korvaani lähettääkseen sinne nuo kaksi sanaa ikäänkuin kaksi huokausta.

Minä hämmästyin tuota intohimoista hyväilyä, joka suurensi vielä noiden kahden apotin hirvittäviä puheluita. Tuolla hetkellä minun ensimäinen hämmennykseni haihtui; mutta vaikka minä saatoinkin selvästi ajatella, ei minun tahtoni ollut kyllin voimakas tukahduttamaan hermostunutta liikuntoa, joka minua vaivasi tuon kohtauksen aikana. Minä kuuntelin vastaamatta, tai pikemminkin minä vastasin pysyvällä hymyilyllä ja myöntymyksen merkeillä ollakseni häntä vastustamatta, menetellen kuten äiti lapsensa kanssa. Oltuani yllätetty hänen olemuksensa muutoksesta minä huomasin, että naisella, joka kerran oli tehnyt niin suuren vaikutuksen ylevyyksillään, oli asennossaan, äänessään, tavoissaan, katseissaan ja aatteissaan lapsen yksinkertainen tietämättömyys, teeskentelemättömät sulot, liikkumisen halu, syvä välinpitämättömyys kaikesta, mikä ei koske häntä tai hänen halujaan, sanalla sanoen kaikki nuo heikkoudet, jotka vaativat lapselle suojelusta. Koskeekohan tämä kaikkia kuolemaa tekeviä? Riisuvatko he kaikki yhteiskunnalliset valepukunsa, samoin kuin lapsi ei ole niitä vielä pukenut päälleen? Tai, ollen iankaikkisuuden rannalla ja ollen hyväksymättä muita inhimillisiä tunteita kuin rakkauden, ilmaisikohan kreivitär sen suloisen viattomuuden Chloe'n tavalla?

-- Kuten kerta ennen te tuotte minulle terveyden, Felix, sanoi hän, ja minun laaksoni tulee tekemään minulle hyvää. Kuinka en minä söisi sitä, mitä te minulle tarjoatte? Te olette niin hyvä sairaanhoitaja. Ja sitten te olette niin voimaa ja terveyttä uhkuva, että teidän lähellänne elämä on tarttuvaa. Ystäväni, osoittakaa minulle siis, että minä en voi kuolla, kuolla petettynä! He luulevat, että minun suurin tuskani oli jano. Oh! kyllä, minulla on hyvin jano, ystäväni Indre'n veden näkeminen tekee minulle pahaa, mutta minun sydämeni kärsii kuumempaa janoa. Minä janosin sinua, sanoi hän minulle hillitymmällä äänellä, ottaen minun käteni hehkuviin käsiinsä ja vetäen minua puoleensa lausuakseen nuo sanat minun korvaani: minun kuolintuskani on ollut se, etten minä ole nähnyt sinua! Olethan sinä käskenyt minun elää? Minä tahdon elää. Minä tahdon myöskin ratsastaa minä, minä tahdon kaikki tuntea, Pariisin, juhlat, nautinnot.

Ah! Natalie, tuo hirveä huuto, joka aistimien karkeuden tähden kuuluu kylmältä etäälle, sai vanhan papin ja minun korvani soimaan: tuon jalon äänen korostukset kertoivat kokonaisen elämän taisteluista, todellisen, petetyn rakkauden tuskista. Kreivitär nousi ylös kärsimättömällä liikkeellä, kuten lapsi, joka tahtoo leikkikalua. Kun rippi-isä näki katuvaisen tuollaisena, vajosi miesraukka äkkiä polvilleen, risti kätensä ja alkoi lukea rukouksia.

-- Niin, elää! sanoi kreivitär vetäen minut seisomaan ja nojautuen minuun, elää todellisuuksista eikä valheista. Kaikki on ollut valhetta minun elämässäni, minä olen ne laskenut muutamia päiviä sitten nuo petokset. Onko mahdollista, että minä kuolen, minä, joka en ole elänyt, minä, joka en ole koskaan mennyt etsimään ketään nummelta? Hän pysähtyi, näytti kuuntelevan ja tunsi seinien läpi jotain tuoksua. -- Felix! viininkorjaajat menevät syömään päivällistä, mutta minä, minä, sanoi hän lapsen äänellä, minä joka olen talon valtiatar, minulla on nälkä. Rakkauden laita on samoin. He tuolla ovat onnellisia, he!

-- _Kyrie eleison!_ sanoi apottiparka, joka kädet ristissä, silmät taivaaseen luotuina luki litanioja.

Kreivitär kietoi käsivartensa minun kaulaani, syleili minua kiihkeästi ja puristi minua sanoen: -- Minä en enää päästä teitä! Minä tahdon olla rakastettu, minä teen mielettömyyksiä kuten lady Dudley, minä opettelen englanninkieltä voidakseni hyvin sanoa: _my dee_. Hän teki minulle merkin päällään, kuten hänen tapansa oli minut jättäessään sanoakseen minulle, että hän heti palaisi takaisin:

-- Me syömme yhdessä päivällistä, sanoi hän minulle, minä menen ilmoittamaan Manettelle... Tässä pysähdytti hänet heikkous, joka saapui, ja minä asetin hänet täysin puettuna hänen vuoteeseensa.

-- Jo kerran ennen te olette kantanut minua tällä tavoin, sanoi hän minulle avatessaan silmänsä.

Hän oli hyvin kevyt, ja etenkin hyvin kuumeinen; ottaessani hänet käsivarsilleni minä tunsin koko hänen ruumiinsa hehkuvan. Herra Deslandes astui sisään, hämmästyi huomatessaan huoneen noin koristetuksi, mutta nähdessään minut näytti kaikki hänelle selvenneen.

-- Kuolema vaatii paljon kärsimyksiä, herra, sanoi kreivitär muuttuneella äänellä.

Lääkäri kävi istumaan, koetteli sairaan suonta, nousi äkkiä ylös, puhui hiljaa jotakin papille ja meni ulos; minä seurasin häntä.

-- Mitä aiotte tehdä? kysyin minä häneltä.

-- Säästää häneltä hirveän kuolintuskan, sanoi hän minulle. Kuka olisi saattanut odottaa niin suurta elinvoimaa? Me emme ymmärrä, kuinka hän elää vielä, muutoin kuin ottamalla huomioon sen tavan, jolla hän on elänyt. Tämä on jo neljäskymmenestoinen päivä, jonka armollinen kreivitär on syömättä, juomatta ja nukkumatta.

Herra Deslandes kysyi Manettea. Apotti Birotteau vei minut puutarhaan.

-- Antakaamme tohtorin tehdä, sanoi hän minulle. Manetten auttamana hän antaa kreivittärelle opiumia. Niin, nyt te olette kuullut sen, sanoi hän minulle, jos hän yleensä on syyllinen noihin mielettömyyden ilmauksiin!...

-- Ei, sanoin minä, sitä hän ei enää ole.

Minä olin surun tyrmistyttämä. Kuta enemmän ajattelin, sitä enemmän laajuutta sai jokainen tuon näytöksen yksityiskohta. Minä menin äkisti ulos pikkuportista terassin alapäässä ja kävin istumaan ruuheen, johon minä kätkeydyin saadakseni olla yksin ajatuksineni. Minä koetin irroittaa itseni tuosta voimasta, joka kuitenkin oli yhtä kuin minun elämäni; kidutus, jota voisi verrata siihen, jolla tataarit rankaisevat avionrikkojaa asettaessaan yhden syyllisen jäsenistä kiinni puukappaleeseen ja antaessaan hänelle veitsen, jolla hän saa leikata jäsenensä poikki, ellei tahdo kuolla nälkään: hirveä rangaistus, joka kohtasi minun sieluani, sillä minun täytyi leikata siitä kaunein osa. Minun elämäni oli mennyt harhaan! Epätoivo synnytti minussa mitä mielettömimpiä ajatuksia. Milloin minä tahdoin kuolla hänen kanssansa, milloin sulkeutua Meilleraye'hen, jonne trappistimunkit olivat asettuneet. Minun himmentyneet silmäni eivät erottaneet enää ulkonaisia esineitä. Minä tarkastelin sen huoneen ikkunoita, jossa Henriette kärsi, luullen näkeväni siellä valon, joka loisti tuona yönä, jolloin minä olin kihlautunut hänen kanssansa. Eikö minun olisi pitänyt noudattaa tuota yksinkertaista elämää, jonka hän oli minulle luonut, ja valtiollisissa toimissani omistautua hänelle? Eikö hän ollut käskenyt minun olla suuri mies varjellakseen minua alhaisista ja häpeällisistä intohimoista, joihin minä olin langennut kuten kaikki miehet? Eikö puhtaus ollut ylevä erikoisominaisuus, jota minä en ollut osannut säilyttää? Rakkaus, sellaiseksi kuin Arabelle sen käsitti, tuli minulle äkkiä vastenmieliseksi. Samalla hetkellä, jolloin minä kohotin alaspainunutta päätäni kysyen itseltäni, mistä minulle tästä lähtien tulisi valo ja toivo, mitä hyötyä minulla olisi elämisestä, ilma kantoi korviini keveätä askelten synnyttämää ääntä. Minä käännyin terassia kohden, minä huomasin siellä Madeleinen kävelevän yksin, hitain askelin. Noustessani terassia kohden pyytääkseni tuolta rakkaalta lapselta selitystä kylmään katseeseen, jonka hän oli minuun luonut ristin juurella, Madeleine oli istuutunut penkille. Kun hän huomasi minut puolitiessä, nousi hän ylös ja oli ikäänkuin hän ei olisi minua nähnyt, jottei hänen olisi tarvinnut olla yksin minun kanssani; hänen poistumisensa oli kiireellistä, merkitsevää. Hän vihasi minua, hän pakeni äitinsä murhaajaa. Palatessani pengermiä pitkin Clochegourde'en minä näin Madeleinen seisovan kuten kuvapatsaan, liikkumattomana, kuunnellen minun askelteni ääntä. Jacques oli istuutunut portaille, ja hänen asentonsa ilmaisi samaa tunteettomuutta, joka oli koskenut minuun, kun me olimme kävelemässä kaikki yhdessä, ja joka oli synnyttänyt minussa noita ajatuksia, jotka me jätämme johonkin sielumme nurkkaan palataksemme niihin jälleen ja miettiäksemme niitä myöhemmin joutohetkinä. Minä olen huomannut, että nuoret ihmiset, jotka kantavat itsessään kuolemaa, ovat kaikki tunteettomia hautajaisia kohtaan. Minä tahdoin tehdä kysymyksiä tuolle synkälle sielulle. Oliko Madeleine pitänyt ajatuksensa ominaan, vai oliko hän siirtänyt vihansa myöskin Jacques'iin?