Part 25

Minä löysin hänessä ensiksikin vähemmän tuota nerokkuutta, joka erottaa ranskattaren kaikista muista naisista ja joka tekee hänen rakkautensa kaikkein viehättävimmäksi, niiden tunnustuksen mukaan, joille elämän sattumukset antavat tilaisuutta kokea eri maiden rakastamistapoja. Kun ranskatar rakastaa, tapahtuu hänessä muutos, niin ylistettyä viehättelyänsä hän käyttää kaunistamaan rakkauttansa, hän uhraa tuon niin vaarallisen turhamielisyytensä ja kohdistaa kaikki pyrintönsä vain siihen, että hän rakastaisi hyvin. Hän ottaa omikseen rakastajansa edut, vihat ja ystävyydet; hän hankkii yhdessä päivässä itselleen liikemiehen koetellut taidot, hän tutkii lakia, hän ymmärtää luoton mekaniikkaa ja hallitsee pankkiirin rahalaatikkoa; ollen luonteeltaan huima ja tuhlaavainen hän ei enää tee ainoatakaan virhettä eikä hukkaa ainoatakaan kultarahaa; hän tulee samalla kertaa äidiksi, taloudenhoitajaksi, lääkäriksi ja antaa kaikille näille muutoksilleen onnen viehkeyden, joka tulee näkyviin äärettömän rakkauden pienimmissäkin yksityiskohdissa; hän yhdistää nuo erikoisominaisuudet, joita kaikkien maiden naiset suosittelevat, antaessaan henkevän älykkyyden yhtenäistyttämälle seokselle tuon aito ranskalaisen leiman, joka elähyttää, sallii, oikeuttaa, vaihtelee kaiken ja hävittää yksitoikkoisuuden tuosta tunteesta, jota taivutetaan ainoastaan yhdessä aikamuodossa. Ranskalainen nainen rakastaa aina, ilman lepoa, ilman väsymystä, joka hetki, julkisesti ja yksinäisyydessä; muiden läsnäollessa hän löytää korostuksen, joka ei kosketa kuin yhtä korvaa, hän puhuu yksin äänettömyydelläänkin ja osaa katsoa teihin silmät maahan luotuina; jos tilaisuus kieltää häneltä sanan ja katseen, käyttää hän hyväkseen hiekkaa, jota hänen jalkansa painaa, kirjoittaakseen siihen ajatuksen; jos hän on yksinään, hän ilmaisee intohimonsa unessakin, sanalla sanoen hän taivuttaa maailman rakkautensa palvelukseen. Englannitar sitävastoin taivuttaa rakkautensa maailman mukaan. Kasvatuksessaan totutettuna kylmään käytökseen, tuohon niin itsekkääseen brittiläiseen asentoon, josta minä olen teille puhunut, hän avaa ja sulkee sydämensä englantilaisen mekaniikan helppoudella. Hänellä on läpitunkematon naamio, jonka hän asettaa ja ottaa pois kylmäverisesti; intohimoinen kuten italiatar, silloin kun kukaan ei näe häntä, hän tulee kylmän arvokkaaksi, niinpiankuin maailma lähestyy häntä. Mitä rakastetuin mies epäilee silloin valtaansa nähdessään kasvojen syvän liikkumattomuuden, äänen tyyneyden, asennon täydellisen vapauden, joka on ominaista englannittarelle, kun hän on kamarinsa ulkopuolella. Tuollaisena hetkenä tekopyhyys menee aina välinpitämättömyyteen asti, englannitar on unohtanut kaikki. Todenteolla, nainen, joka osaa riisua rakkautensa kuten vaatteen, saa uskomaan että hän voi sitä myöskin vaihtaa. Mitkä myrskyt kohottavatkaan silloin sydämen aaltoja, kun niitä liikuttaa itserakkaus, joka on loukkautunut nähdessään naisen ottavan, panevan pois ja jälleen ottavan rakkauden käteensä kuten koruompeluksen! Nuo naiset ovat liiaksi oman itsensä rakastajattaria kuuluakseen teille täydelleen; he myöntävät maailmalle liian paljon vaikutusvaltaa voidaksenne täydelleen heitä hallita. Siellä, missä ranskatar lohduttaa kärsivällistä katseella ja ilmaisee jollakin iloisella pistopuheella närkästyksensä vierailijoista, englannittaren äänettömyys on ehdoton, se kiihdyttää sielua ja tuottaa mieliharmia. Nuo naiset seisovat maailman näyttämöllä niin pysyvästi ja joka tilaisuudessa, että enimmillä heistä _fashion'in_ [ulkonainen tapa, muoti. Suom. muist.] kaikkivaltius ulottuu heidän nautintoihinsa asti. Joka liioittelee kainoutta, liioittelee myöskin rakkautta; englannittarien laita on siten; heille on muoto kaikki kaikessa, mutta tämä muodon rakkaus ei heissä kuitenkaan kehity taiteellisuudeksi. Mitä sanottaneekin, protestanttisuus ja katolisuus selittävät ne erilaisuudet, jotka antavat ranskattarien sielulle niin suuren ylemmyyden englannittarien laskevan ja punnitsevan rakkauden rinnalla. Protestanttisuus epäilee, tutkii ja tappaa uskon, se on siis taiteen ja rakkauden kuolema. Siellä missä maailma käskee, maailman ihmisten täytyy totella; mutta intohimon valtaamat ihmiset pakenevat maailmaa, se on heille sietämätön. Te ymmärrätte siis, kuinka suuresti minun itserakkauteni oli loukattu huomatessani, että lady Dudley ei voinut riistäytyä maailmasta ja että brittiläinen muodonvaihdos oli hänelle tuttua. Mitä maailma vaati ei ollut hänelle uhrausta, ei, hän oli aivan luonnollinen noissa kahdessa toisilleen vihamielisessä muodossa; kun hän rakasti, rakasti hän huumauksellisesti; ei minkään maan nainen ollut siinä hänen vertaisensa, hän kävi kokonaisesta haaremista; mutta kun esirippu laskeutui tuon tenhonäytelmän ylle, hävitti se melkein tuon kohtauksen muistonkin. Hän ei vastannut katseeseen eikä hymyilyyn; hän ei ollut rakastajatar eikä orja, hän oli kuten lähettiläs, jonka täytyy pyöristää lauseensa ja liikkeensä, hän teki levottomaksi tyyneydellään ja loukkasi sydäntä säädyllisyydellään; hän alensi siten rakkauden tarpeen kannalle, sen sijaan että hän lennokkaalla innostuksella olisi kohottanut sen aina ihanteellisuuteen asti. Hän ei ilmaissut pelkoa, ei katumusta eikä halua, mutta määrätyllä hetkellä hänen hellyytensä leimahti kuin äkkiä sytytetty tuli ja näytti pilkkaavan hänen pidättymistään. Kumpaa näistä kahdesta naisesta minun tuli uskoa? Minä tunsin tuhansina neulanpistoina ne äärettömät erilaisuudet, jotka erottivat Henrietten Arabellestä. Kun rouva de Mortsauf hetkeksi jätti minut, näytti hän jättäneen ilmalle tehtäväksi puhua minulle hänestä; hänen hameensa poimut, kun hän meni pois, vetivät minun silmäni puoleensa, kuten niiden aaltoileva kahina saapui iloisesti minun korvaani, kun hän palasi; siinä oli loputtomia hellyyksiä tuossa tavassa, jolla hän laski silmäluomensa kääntäessään katseensa maahan; hänen äänensä, tuo musikaalinen ääni, oli yhtä hyväilyä, hänen keskustelunsa todistivat pysyvää ajatusjohtoa, hän oli aina itsellensä uskollinen; hän ei jakanut sieluansa kahteen piiriin, kuumaan ja kylmään; sanalla sanoen rouva de Mortsauf säilytti henkevyytensä ja ajatuksensa kukat ilmaistakseen tunteitaan, hän viehätteli henkevyydellään lapsiaan ja minua. Mutta Arabellella nerokkuus ei ollut elämän rakastettavaksi tekemistä varten, hän ei käyttänyt sitä minun edukseni, se oli olemassa vain maailman tähden ja maailmaa varten, hän oli pelkkää ivailua; hän rakasti repiä ja purra, ei huvittaakseen itseään, vaan tyydyttääkseen taipumustaan. Rouva de Mortsauf olisi salannut onnensa kaikkien katseilta, lady Arabelle tahtoi näyttää omaansa koko maailmalle ja -- hirvittävä irvikuva -- hän pysyi sopivaisuuden rajoissa ratsastellessaan minun kanssani Boulognen metsissä. Tämä julkisuuden ja arvokkuuden, rakkauden ja kylmyyden sekoitus loukkasi alinomaa minun sieluani, joka oli samalla kertaa sekä puhdas että intohimoinen; ja kun minä en osannut ollenkaan siirtyä tuolla tavoin toisesta lämpöasteesta toiseen, sai minun mielialani kärsiä siitä. Minä olin vielä rakkaudesta värisevä, kun hän sai jälleen takaisin sovinnaisen häveliäisyytensä. Kun minä, mitä varovaisimmin, rohkenin valitella, käänsi hän minua vastaan kolmiteräisen kielensä, sekoittaen intohimonsa laverteluja noihin englantilaisiin leikinlaskuihin, joita minä olen koettanut teille kuvata. Niinpiankuin hän huomasi olevansa ristiriidassa minun kanssani, hän leikki minun sydämeni haavoittamisella ja minun mieleni nöyryyttämisellä, hän käsitteli minua kuten taikinaa. Minun huomautuksiini että kaikessa on kuljettava keskitietä, hän vastasi vääristelemällä minun ajatuksiani ja vieden ne äärimmäisyyksiin. Kun minä nuhtelin häntä hänen käytöksestään, kysyi hän minulta, tahdoinko, että hän syleilisi minua teatterissa koko Pariisin edessä. Hän sitoutui niin vakavasti tekemään sen, että minä, tuntien hänen halunsa antaa puheenaihetta itsestään, vapisin pelosta nähdä hänen täyttävän lupauksensa. Huolimatta hänen todellisesta rakkaudestaan minä en koskaan tuntenut hänen luonaan mitään tyyntä, puhdasta ja syvää kuten Henrietten luona: hän oli tyydyttämätön kuten hiekkainen maa. Rouva de Mortsauf oli aina rauhallinen, hän tunsi minun sieluni yhdessä korostuksessa tai silmänluonnissa, kun sitävastoin markiisitar ei koskaan välittänyt katseesta, kädenpuristuksesta tai hellästä sanasta. Vieläkin enemmän! Eilisen päivän onni ei ollut mitään seuraavana päivänä; ei mikään rakkaudenosoitus ihmeeksikään tullut sen osalle; hän tunsi niin suurta toiminnan, melun ja huomionherättämisen halua, ettei epäilemättä mikään riittänyt hänen tähän lajiin kuuluvan kauniin ihanteensa saavuttamiseksi, ja siitä johtuivat nuo rakkauden hurjat ponnistukset; hänen kiihoittuneessa mielikuvituksessaan oli kysymys hänestä eikä minusta. Tuo rouva de Mortsauf'in kirje, valo, joka loisti vielä minun elämässäni ja joka osoitti tavan, jolla mitä hyveellisin nainen osaa noudattaa ranskalaista henkeä ilmaistessaan alituista huolenpitoa, yhtämittaista minun kohtaloni ymmärtämistä; tuo kirje on varmaankin teille selvittänyt, millä huolella Henriette käsitteli minun aineellisia etujani, minun valtiollisia suhteitani, minun moraalisia voittojani, millä hehkulla hän luvallisten rajojen sisällä syleili minun elämääni. Kaikissa näissä kohdin lady Dudley käyttäytyi niin välinpitämättömästi kuin hän olisi ollut vain tavallinen tuttava. Hän ei koskaan perehtynyt minun asioihini, ei minun vihamiehiini eikä ystäviini. Hän oli tuhlaavainen ilman anteliaisuutta, hän erotti tosiaankin hiukan liiaksi edut ja rakkauden; sitävastoin minä, vaikka en ollutkaan sitä kokenut, tiesin, että säästääkseen minua jostakin surusta Henriette olisi löytänyt minua varten sen, mitä hän ei olisi etsinyt itseänsä varten. Jossakin noista onnettomuuksista, jotka voivat kohdata kaikkein korkeimmassakin asemassa olevia ja kaikkein rikkaimpiakin henkilöitä, onhan historiassa siitä esimerkkejä yllin kyllin, minä olisin kysynyt neuvoa Henrietteltä, mutta minä olisin antanut viedä itseni vankilaan sanomatta sanaakaan lady Dudleylle.

Tähän asti perustui vastakohta tunteisiin, mutta asianlaita oli sama myöskin kaikessa muussa. Ylellisyys on Ranskassa olemuksen ilmaisu, siinä kuvastuvat ajatukset, taiteellinen maku, luonne. Se saattaa rakastavat antamaan arvoa pienimmillekin yksityiskohdille, sillä ne ilmentävät rakastetun olennon perusajatusta. Mutta englantilainen ylellisyys, jonka erinomaisuudet olivat viehättäneet minua hienoudellaan, oli persoonatonta, koneellista! Lady Dudley ei asettanut siihen mitään omasta itsestään, se tuntui vieraalta, se oli ostettua. Tuhannet hellät huomaavaisuudet Clochegourde'ssa kuuluivat Arabellen mielestä palvelijoille; jokaisella heistä oli velvollisuutensa ja erikoisalansa. Parhaimpien palvelijoiden valitseminen oli hänen hovimestarinsa asiana ikäänkuin kysymys olisi ollut hevosista. Tuo nainen ei kiintynyt ollenkaan palvelijoihinsa, heistä kaikkein arvokkaimmankaan kuolema ei olisi häntä vähääkään liikuttanut, rahalla olisi otettu sijaan toinen yhtä taitava. Mitä lähimmäisiin tulee minä en koskaan nähnyt hänen silmissään kyyneltä toisten onnettomuuksien tähden, hänessä oli tuollaista yksinkertaista itsekkyyttä, jolle täytyi suorastaan nauraa. Ylhäisen naisen purppuraverhot peittivät tuota pronssista luonnetta. Viehättävä tanssijatar, joka iltasin hypähteli matoilla, joka pani kaikki huiman rakkautensa kulkuset soimaan, sai kyllä nopeasti nuoren miehen suostumaan tunteettomaan ja kylmään englannittareen. Minä huomasin myöskin vasta vähitellen, että minä kylvin rakkauteni kivikkoon, jossa se ei tulisi ollenkaan kantamaan satoa. Rouva de Mortsauf oli yhdellä silmäyksellä nähnyt tuon luonteen lävitse; minä muistin hänen profeetalliset sanansa. Henriettellä oli kaikessa oikeassa, Arabellen rakkaus kävi minulle sietämättömäksi. Minä olen tehnyt sittemmin sen huomion, että suurimmalla osalla niitä naisia, jotka ratsastavat hyvin, on vähän hellyyttä. Kuten amatsooneilta heiltä puuttuu toinen povi, ja heidän sydämensä ovat kovettuneet määrätystä kohdasta, en tiedä mistä.

Minä aloin tuntea tuon ikeen raskauden, uupumus valtasi minun ruumiini ja sieluni, minä aloin oikein ymmärtää kaiken sen puhtauden ja rakkauden, jonka todellinen tunne antaa, minua vaivasivat Clochegourde'n muistot hengittäessäni etäisyydestä huolimatta kaikkien sen ruusujen tuoksua, sen terassin kuumuutta, kuullessani sen satakielien laulua. Hirveällä hetkellä, jolloin minä huomasin kivisen pohjan tulvavirran vähentyneiden vesien alla, minä sain iskun, joka tuntuu vielä minun elämässäni, sillä jokainen hetki tuo siitä kaiun minun korvaani. Minä tein työtä kuninkaan työhuoneessa; kuninkaan piti lähteä ulos kello neljä, ja herttua de Lenoncourt'illa oli palvelusvuoro. Nähdessään hänen astuvan sisään kuningas kysyi häneltä uutisia kreivittärestä; minä kohotin äkkiä päätäni liian pikaisella tavalla; loukkautuneena tuosta liikkeestä kuningas loi minuun katseen, joka kävi noiden ankarien sanojen edellä, joita hän niin hyvin osasi sanoa.

-- Sire, minun tytärparkani kuolee, vastasi herttua.

-- Suvaitseeko kuningas armollisesti myöntää minulle lomaa? sanoin minä kyyneleet silmissä välittämättä kuninkaan uhkaavasta suuttumuksesta.

-- Kiirehtikää, mylord, vastasi hän asettaen hymyillen piston joka sanaansa ja nerokkuudellaan siten säästäen minut tylystä moitteesta.

Ollen enemmän hovimies kuin isä herttua ei pyytänyt virkalomaa, vaan nousi kuninkaan vaunuihin seuratakseen häntä. Minä läksin matkalle sanomatta hyvästiä lady Dudleylle, joka onneksi oli lähtenyt ulos ja jolle minä kirjoitin meneväni kuninkaan asioissa. Croix de Berny'n luona minä kohtasin Hänen Majesteettinsa, joka palasi Verrière'stä. Ottaessaan vastaan erään kukkavihkon, jonka hän antoi pudota jalkoihinsa, kuningas loi minuun katseen, joka oli täynnä tuota kuninkaallista, syvästi masentavaa ironiaa ja joka näytti minulle sanovan: "Jos sinä tahdot olla jotakin politiikassa, tule takaisin! Älä tuhlaa aikaasi pitämällä keskusteluja kuolleiden kanssa!" Herttua teki minulle kädellään surumielisyyttä osoittavan merkin. Kaksi muhkeata, kahdeksan hevosen vetämää ajoneuvoa, kultakoristeiset upseerit, henkivartiosto pölypilven ympäröiminä kulkivat nopeasti ohitseni eläköön huutojen kaikuessa. Minusta näytti kuin hovi olisi kulkenut rouva de Mortsauf'in ruumiin yli tunteettomuudella, jota luonto osoittaa meidän onnettomuuksiamme kohtaan. Vaikka herttua oli erinomainen mies, hän epäilemättä kuninkaan levolle menon jälkeen meni pelaamaan kuninkaan veljen kanssa vistiä. Mitä herttuattareen tulee, hän oli jo kauan sitten antanut ensimäisen iskun tyttärelleen puhuessaan hänelle lady Dudleysta.

Minun nopea matkani oli kuin uni, mutta hävinneen pelaajan uni. Minä olin epätoivoissani siitä, etten ollut saanut mitään uutisia. Oliko rippi-isä koventanut ankaruutensa siihen määrään, että hän kielsi minulta pääsyn Clochegourde'en. Minä syytin Madeleineä, Jacques'ia, apotti Dominis'ta kaikkia, aina herra de Mortsauf'iin asti. Tours'in toisella puolella Saint-Sauveur siltojen luona kääntyessäni poppelien reunustamalle tielle, joka vie Poncher'hen ja jota minä olin niin ihaillut silloin, kun minä kiirehdin etsimään tuntematontani, minä kohtasin herra Origet'n. Hän arvasi, että minä olin menossa Clochegourde'en, ja minä arvasin, että hän tuli sieltä. Me pysäytimme ajoneuvomme ja laskeuduimme alas, minä kysyäkseni häneltä uutisia, ja hän antaakseen niitä minulle.

-- No, kuinka rouva de Mortsauf jaksaa? Kysyin minä häneltä.

-- Epäilen tapaatteko häntä elävänä, vastasi hän. Rouva de Mortsauf kuolee kauhean kuoleman, hän kuolee nälkään. Kun hän lähetti minua kutsumaan viime kesäkuussa, ei mikään lääkkeellinen voima voinut enää ehkäistä sairautta. Hänessä oli tunnusmerkit, jotka herra de Mortsauf epäilemättä on kuvaillut teille, koska hän luuli ne olevan itsellään. Kreivitär ei ollut silloin jostakin sisällisestä taistelusta johtuneen ohimenevän häiriön alaisena, jonka lääketiede kykenee parantamaan ja joka aiheuttaa paremman olon, tai jonkin tuloaan tekevän taudinpuuskan alainen, jonka tuottama epäjärjestys elimistössä voidaan korjata; ei, sairaus oli kehittynyt kohtaan, jossa tiede on hyödytön: se on parantamaton seuraus jostakin surusta, kuten kuolettava haava on seurauksena tikarin iskusta. Tämä sairaloinen tila johtuu erään elimen lamautumisesta, elimen, jonka toiminta on yhtä välttämätön elämälle kuin sydämen. Suru on tässä tehnyt tikarin virkaa. Uskokaa minua: rouva de Mortsauf kuolee jostakin salaisesta sielun tuskasta.

-- Salaisesta! sanoin minä. Ovatko hänen lapsensa olleet sairaina?

-- Eivät ole, sanoi hän minulle katsoen minuun merkitsevän näköisenä, ja siitä lähtien kun rouva de Mortsauf on ollut vakavasti sairaana, ei hänen miehensäkään ole häntä enää häirinnyt. Minä en enää voi tehdä mitään, herra Deslandes Azay'sta riittää, ei ole olemassa mitään lääkettä, ja kärsimykset ovat hirveät. Rikas, nuori, kaunis ja kuolla laihtuneena, nälän vanhentamana, sillä hän kuolee nälkään! Neljäkymmentä päivää jo ikäänkuin suljettuna hänen vatsansa ei ota vastaan mitään ravintoa, tarjottiinpa sitä missä muodossa tahansa.

Herra Origet puristi kättäni, jonka minä hänelle ojensin ja jota hän oli melkein pyytänyt kunnioittavalla liikkeellä.

-- Rohkeutta, herra, sanoi hän kohottaen silmänsä taivaaseen.

Hänen lauseensa ilmaisi myötätuntoa surulle, jonka hän luuli tasan tunnetuksi; hän ei aavistanut sanoillansa olevan myrkytetyn kärjen, joka iski minuun kuten nuoli sydämeen. Minä nousin kiireesti vaunuihin luvaten ajomiehelle hyvän palkinnon, jos ehtisin ajoissa perille.

Huolimatta kärsimättömyydestäni luulin tehneeni matkan muutamissa minuuteissa, niin syvästi minä olin vajonnut katkeriin mietelmiin, jotka tungeksivat minun sielussani. Hän kuolee surusta, ja hänen lapsensa voivat hyvin! Hän kuolee siis minun tähteni! Minun ahdistava omatuntoni piti yhden noista syytöspuheista, jotka kaikuvat läpi koko elämän ja joskus sen toiselle puolellekin. Mikä heikkous ja mikä voimattomuus inhimillisessä oikeudessa! Se ei kosta muita kuin julkisia tekoja. Minkätähden kuolema ja häpeä murhamiehelle, joka tappaa yhdellä iskulla, joka jalomielisesti yllättää teidät unessa ja nukuttaa teidät ainiaaksi tai joka lyö äkkiarvaamatta säästäen teiltä kuolintuskan? Minkätähden sitävastoin onnellinen elämä ja arvonanto murhamiehen osaksi, joka vuodattaa pisara pisaralta katkeruutta sieluun ja kalvaa ruumista tuhotakseen sen. Kuinka paljon rankaisemattomia murhamiehiä! Mikä suvaitsevaisuus hienoa rikosta kohtaan! Kuinka paljon vapaaksijulistettuja murhatyöstä, joka on saatu aikaan sielun vainoamisilla. Jokin kostava käsi kohotti äkkiä maalatun esiripun, joka peittää yhteiskuntaa. Minä näin useampia noista uhreista, jotka te tunnette yhtä hyvin kuin minä: Rouva de Beauséant, joka matkusti kuolevana Normandiaan muutamia päiviä ennen minun lähtöäni! Herttuatar de Langeais häväisty! Lady Brandon saapuneena Touraine'en kuollakseen siellä tuossa matalassa majassa, jossa lady Dudley oli oleskellut kaksi viikkoa, ja minkä hirveän ratkaisun tappamana? Te tiedätte sen! Meidän aikakautemme on hedelmällinen tällaisista tapauksista. Kuka ei ole tuntenut tuota nuorta naisparkaa, joka myrkytti itsensä samasta mustasukkaisuudesta, joka ehkä tappoi rouva de Mortsauf'in? Kuka ei ole värissyt tuon viehättävän nuoren tytön kohtaloa, joka ikäänkuin myrkyllisen hyönteisen pistämä kukka kuihtui kahdessa vuodessa avioliittoon mentyään tietämättömän kainoutensa uhrina, tuon kurjan miehen uhrina, jolle Ronquerolles, Montriveau, de Marsay antavat kättä, sentähden että hän palvelee heidän poliittisia suunnitelmiaan? Kuka ei ole kiihtymyksellä kuullut kertomusta tuon naisen viimeisistä hetkistä, jota ei mikään rukous voinut taivuttaa ja joka ei koskaan tahtonut nähdä miestään, maksettuaan niin jalomielisesti hänen velkansa? Rouva d'Aiglemont, onhan hän nähnyt haudan hyvin läheltä ja ilman veljeni huolenpitoa eläisikö hän? Maailma ja tiede ovat osatovereita noissa rikoksissa, joille ei ole olemassa mitään tuomioistuimia. Näyttää siltä kuin ei kukaan kuolisi surusta, epätoivosta, rakkaudesta, salatuista kurjuuksista tai turhaan viljellyistä, alituiseen istutetuista ja juuriltaan revityistä toiveista. Uudella sanastolla on nerokkaita sanoja ilmaisemaan kaikkea: vatsakuume, sydänpussin tulehdus, tuhansia naisten sairauksia, joiden nimet kuulee ja jotka ovat vapaakirjoja, joiden nojalla astutaan tekopyhien kyynelten seuraamille arkuille, kyynelten, jotka notarion käsi pian pyyhkii pois. Onko tuon onnettomuuden pohjana jokin laki, jota me emme tunne? Täytyykö satavuotiaan välttämättä kylvää maa kuolleilla ja tehdä se autioksi ympärillään, kohotakseen korkealle, kuten miljonääri omistaa itselleen monien pikku tehtaiden työt? Onko olemassa voimakas, myrkyllinen elämänprinsipi, joka ravitsee itseään suloisilla ja lempeillä olennoilla. Jumalani! Kuuluinko minä siis tiikerien sukuun? Omantunnon tuska puristi hehkuvilla sormillaan minun sydäntäni, ja minun poskeni olivat kyynelten uurtamat tullessani Clochegourde'n puistotielle kosteana aamupäivänä marraskuussa, joka riisti kellastuneet lehdet Henrietten ohjauksen mukaan istutetuista poppeleista, tuolle puistotielle, jossa hän vielä joku aika takaperin oli liehuttanut nenäliinaansa ikäänkuin kutsuakseen minua takaisin! Elikö hän? Saisinko minä tuntea hänen valkoiset kätensä alas taivutetun pääni päällä? Yhdessä hetkessä minä maksoin kaikki Arabellen antamat nautinnot ja huomasin ne kalliisti ostetuiksi! Minä vannoin en enää koskaan häntä näkeväni ja aloin vihata Englantia. Vaikka lady Dudley olikin muunnos lajissaan, ulotin minä tuomioni kaikkiin englannittariin.

Saapuessani Clochegourde'en minä sain uuden iskun. Minä tapasin Jacques'in, Madeleinen ja apotti Dominiksen polvistuneina puisen ristin juureen, joka seisoi erään kentän nurkassa ja joka oli jätetty uuden ristikkoaidan sisäpuolelle. Kreivi ja kreivitär eivät olleet tahtoneet sitä hävittää. Minä hyppäsin alas ajoneuvoistani ja menin heitä kohden kasvot kyyneleitä täynnä ja sydän murtuneena noiden kahden lapsen ja tuon Jumalaa rukoilevan vakavan henkilön näkemisestä. Vanha tallimestari seisoi siellä myöskin, muutamien askelten päässä, pää paljastettuna.

-- Herra? sanoin minä apotti Dominikselle suudellen otsalle Jacques'ia ja Madeleineä, jotka loivat minuun kylmän katseen lopettamatta rukoustaan. Apotti nousi ylös, minä nojauduin hänen käsivarteensa ja sanoin hänelle: -- Elääkö hän vielä? Hän taivutti päänsä surullisella ja lempeällä liikkeellä. -- Sanokaa pian, rukoilen teitä Meidän Herramme kärsimyksen nimessä! Miksi pidätte rukousta tämän ristin juurella? miksi olette täällä, ettekä hänen luonaan? miksi hänen lapsensa ovat ulkona näin kylmänä aamuna? Sanokaa minulle kaikki, etten minä tietämättömyydestä aiheuttaisi jotain onnettomuutta.

-- Jo muutamiin päiviin armollinen kreivitär ei tahdo nähdä lapsiansa kuin määrättyinä hetkinä. -- Herra, jatkoi hän hetken vaiettuaan, ehkä teidän pitäisi odottaa jonkun aikaa, ennenkuin te näette rouva de Mortsauf'in, hän on hyvin muuttunut! On hyödyllistä valmistaa häntä tähän kohtaukseen, te saattaisitte tuottaa hänelle jotain lisäkärsimystä... Mitä kuolemaan tulee, olisi se laupeuden työ.

Minä puristin tuon Jumalan miehen kättä, jonka katse ja ääni lievittivät toisten haavoja kiihdyttämättä niitä.