Part 24

Kun minä lähestyin kreivitärtä, jonka minä näin kalpeana ja masentuneena kuten jotain tuskallista unettomuutta kärsineen henkilön, minussa heräsi, ei tahdikkuuden tunne, mutta se vainu, joka saa vielä nuoret ja jalomieliset sydämet tuntemaan niiden tekojen kantavuuden, jotka suurelle joukolle näyttävät välinpitämättömiltä, mutta jotka suurten sielujen oikeuden mukaan ovat rikoksellisia. Kuten lapsi, joka leikkien on laskeutunut rotkoon poimimaan kukkia, näkee ahdistuksella, että hänen on mahdotonta nousta takaisin, näkee ihmisten maan ylipääsemättömän esteen erottamana, tuntee olevansa ypö yksin yössä ja kuulee villiä ulvontaa, niinpä minäkin heti ymmärsin, että meidät erotti kokonainen maailma. Meidän kummankin sielussa syntyi suuri huuto ja kuten kaiku tuosta murheellisesta _Consummatum est!_ [Se on täytetty! Suom. muist.] jota huudetaan kirkoissa pitkänäperjantaina, hetkellä, jolloin Vapahtaja kuolee, hirvittävä kohtaus, jäädyttävä nuorten sydämille, joille uskonto on ensimäinen rakkaus. Kaikki Henrietten kuvitelmat olivat yhdellä iskulla kuolleet, hänen sydämensä oli käynyt kärsimyksen läpi. Hän, jota nautinto oli niin karttanut, jota se ei ollut koskaan saanut kiedotuksi huumaaviin pyörteisiinsä, aavistiko hän nyt onnellisen rakkauden nautinnot kieltäessään minulta katseensa, sillä hän otti minulta pois valkeuden, joka kuusi vuotta oli loistanut minun elämässäni. Hän tiesi siis, että meidän silmistämme virranneiden säteiden lähde oli meidän sieluissamme; nuo säteet olivat tie, jota myöten tunkeuduttiin toisesta toiseen, yhdyttiin, erottiin, leikittiin kuten kaksi luottavaista naista, jotka sanovat toisilleen kaikki. Minä tunsin katkerasti, kuinka väärin oli tuoda tuon aistillisille nautinnoille vieraan katon alle kasvot, joihin hekuman siivet olivat siroittaneet kirjavaa pölyään. Jos minä eilen olisin jättänyt lady Dudleyn menemään yksin, jos minä olisin palannut Clochegourde'en, jonne Henriette oli ehkä odottanut minua; ehkä... niin, ehkäpä rouva de Mortsauf ei olisi niin julmasti tarjoutunut olemaan minun sisareni. Hän pani kaikkiin kohteliaisuuksiinsa liioiteltua loistoa, hän ryhtyi väkivaltaisesti osaansa ollakseen siitä luopumatta. Aamiaisen aikana hän osoitti minulle tuhansia huomaavaisuuksia, nöyryyttäviä huomaavaisuuksia. Hän hoiti minua kuten sairasta, jota hänen kävi sääli.

-- Te olette aikaisin ollut kävelemässä, sanoi kreivi minulle, teillä varmaankin on oivallinen ruokahalu, teillä, jonka vatsa ei ole turmeltu!

Tuo lause, joka ei synnyttänyt kreivittären huulille ymmärtäväisen sisaren hymyä, osoitti minulle lopullisesti asemani naurettavuuden. Oli mahdotonta olla Clochegourde'ssa päivällä ja Saint-Cyr'issä yöllä. Arabelle oli perustanut laskunsa minun hienouteeni ja rouva de Mortsauf'in suuruuteen. Tuona pitkänä päivänä minä tunsin, kuinka vaikeata on olla naisen ystävänä, jota kauan on rakastanut. Tuo muutos, joka on niin yksinkertainen, kun vuodet sitä valmistavat, on sairaus nuorella iällä. Minä häpesin, minä kirosin nautinnot, minä olisin tahtonut, että rouva de Mortsauf olisi vaatinut minun vereni. Minä en voinut hänelle muitta mutkitta soimata hänen kilpailijaansa, hän vältti puhua hänestä, ja kieltää Arabelle oli häväistys, joka olisi tehnyt minut halpamaiseksi Henrietten silmissä, sillä hän oli jalo ja ylhäinen sydämensä salatuimpiin sopukoihin asti. Viiden vuoden tuttavallisen ymmärtämyksen jälkeen me emme tienneet, mistä puhua; sanamme eivät vastanneet ollenkaan ajatuksiamme; me kätkimme toisiltamme kuluttavat tuskamme, me, joille suru oli aina ollut uskollinen tulkki. Henriette teeskenteli onnellisuutta sekä itselleen että minulle; mutta hän oli surullinen. Vaikka hän sanoi itseään joka hetki minun sisarekseni ja vaikka hän oli nainen, hän ei löytänyt ainoatakaan ajatusta ylläpitääkseen keskustelua, ja me pysyimme enimmän osan aikaa pakotetussa äänettömyydessä. Hän lisäsi minun sisällistä kidutustani kuvittelemalla olevansa tuon ladyn ainoa uhri.

-- Minä kärsin enemmän kuin te, sanoin minä hänelle hetkellä, jolloin hänen kasvoillaan vilahti aito naisellinen ironia.

-- Kuinka? vastasi hän tuolla korkealla sävyllä, jonka naiset ottavat, kun tahdotaan alentaa heidän tunteitaan.

-- Niin, minun puolellani on kaikki vääryys.

Tuli aika, jolloin kreivitär osoitti minulle kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, mikä murti minut. Minä päätin lähteä. Illalla, terassilla minä sanoin jäähyväiseni kokoontuneelle perheelle. Kaikki seurasivat minua nurmikolle, jossa minun hevoseni kärsimättömänä tepasteli. Kreivitär tuli minun luokseni, kun minä otin suitset käteeni.

-- Menkäämme yksin, jalkasin puistokujaa pitkin, sanoi hän minulle.

Minä tarjosin hänelle käsivarteni, ja me menimme pihan poikki kulkien hitain askelin, ikäänkuin tuntien nautintoa yhteisistä liikkeistämme; me tulimme erään puistikon luo, joka kasvoi ulkopihan kulmassa.

-- Hyvästi, ystäväni, sanoi hän pysähtyen, painaen päänsä minun sydämelleni ja kietoen käsivartensa minun kaulaani. Hyvästi, me emme näe enää toisiamme. Jumala on antanut minulle surullisen lahjan katsoa tulevaisuuteen. Muistatteko pelkoa, joka minut valtasi eräänä päivänä, kun te palasitte niin kauniina, niin nuorena ja kun minä näin teidän kääntävän minulle selkänne kuten nyt jättäessänne Clochegourde'n ja mennessänne Grenadière'en? Niin, sanon sen vielä kerran, tuona yönä minä sain luoda silmäyksen kohtaloihimme. Ystäväni, me puhumme tällä hetkellä viimeistä kertaa. Ainoastaan vaivoin minä voin vielä lausua teille muutamia sanoja, sillä se, joka teille puhuu, ei ole enää minun täydellinen minäni. Kuolema on jo koskettanut minussa jotakin kohtaa. Te tulette silloin ryöstäneeksi äidin minun lapsiltani, korvatkaa hänet heille! Te voitte sen tehdä! Jacques ja Madeleine rakastavat teitä ikäänkuin te olisitte alati heidän tähtensä kärsinyt.

-- Kuolla! sanoin minä, pelästyneenä katsoen häneen ja huomaten oudon kuivuuden hänen kuumeisissa silmissään, joita on mahdotonta kuvata niille, jotka eivät ole tunteneet rakkaita, tuon hirveän taudin satuttamia olentoja, muulla tavoin kuin vertaamalla hänen silmiänsä kiiltäviin hopeapalloihin. Kuolla! Henriette, minä käsken sinun elää. Sinä olet pyytänyt minulta kerran lupauksia, nyt minä vaadin yhtä sinulta: vanno minulle kysyväsi neuvoa Origet'lta ja tottelevasi häntä kaikessa...

-- Tahdotteko te siis nousta Jumalan lempeyttä vastaan? sanoi hän keskeyttäen minut huudolla, jossa kaikui kiihtymys siitä, ettei hänen epätoivoansa oltu ymmärretty.

-- Te ette rakasta siis minua tarpeeksi totellaksenne minua sokeasti kaikissa asioissa kuten tuo surkuteltava lady?...

-- Kyllä, teen kaiken, mitä tahdot, sanoi hän äkillisen mustasukkaisuuden vallassa, joka sai hänet hetkeksi murtamaan nuo rajat, jotka hän siihen asti oli pitänyt voimassa.

-- Minä jään tänne, sanoin minä suudellen häntä silmiin.

Pelästyneenä tuosta myönnytyksestään hän riuhtautui irti minun käsivarsistani ja nojautui puuta vasten, sitten hän kääntyi kotiinsa päin kävellen juoksujalkaa, päätänsä kääntämättä; minä seurasin häntä, hän itki ja rukoili. Nurmikolle saapuneena minä otin hänen kätensä ja suutelin sitä kunnioittavasti. Tämä odottamaton nöyrtyminen liikutti häntä.

-- Sinun kaikesta huolimatta! sanoin minä hänelle, sillä minä rakastan sinua, kuten sinua rakasti sinun tätisi.

Hän vapisi silloin puristaen voimakkaasti minun kättäni.

-- Yksi katse, sanoin minä hänelle, vielä yksi noita meidän entisiä katseitamme! Nainen, joka antautuu kokonaan, huusin minä, tuntien sieluni valaistuksi tuosta silmäyksestä, jonka hän minuun loi, antaa vähemmän elämää ja sielua, kuin mitä sinä olet minulle nyt antanut. Henriette, sinä olet enin rakastettu, ainoa rakastettu.

-- Minä tulen elämään, sanoi hän minulle, mutta parantakaa te itsenne myöskin.

Tuo katse oli sammuttanut Arabellen sarkasmien vaikutuksen. Minä olin siten leikkikaluna kahdella sovittamattomalla intohimolla, jotka minä olen teille kuvannut ja joiden vaikutusta minä vuoronperään sain kokea. Minä rakastin enkeliä ja demoonia; kaksi yhtä kaunista naista, kaunistettuina toinen kaikilla hyveillä, jotka me kuoletamme oman epätäydellisyytemme vihasta, toinen kaikilla vioilla, joita me itsekkyydestä jumaloimme. Kiirehtiessäni puistokujaa pitkin ja kääntyessäni tuon tuostakin nähdäkseni rouva de Mortsauf'in nojautuneena puuta vasten lastensa ympäröimänä, jotka liehuttivat nenäliinojansa, minut yllätti sielussani ylpeyden tunto tietäessäni olevani kahden niin kauniin elämän herra, kahden ominaisuuksiltaan niin erilaisen ylhäisen naisen kunnia, tietäessäni synnyttäneeni niin suuria intohimoja, että kuolema tulisi sille noista kahdesta, jonka minä jättäisin. Tämä tilapäinen ylvästely on saanut kaksinkertaisen rangaistuksen, uskokaa se. En tiedä mikä demooni minua neuvoi odottamaan Arabellen rinnalla hetkeä, jolloin jokin epätoivo, jolloin kreivin kuolema jättäisi Henrietten minulle, sillä Henriette rakasti minua yhä: hänen kovuutensa, hänen kyyneleensä, hänen katumuksensa, hänen kristillinen alistumisensa olivat kaunopuheliaita merkkejä tunteesta, jota ei voitu hävittää, ei hänen eikä minun sydämestäni. Kulkiessani jalkaisin tuolla kauniilla tiellä ja mietiskellessäni näitä asioita minä en ollut enää viidenkolmatta vuotias, minä olin viidenkymmenen. Onhan silloin vielä nuorempi kuin nainen, joka yhdessä hetkessä siirtyy kolmestakymmenestä kuuteenkymmeneen? Vaikka minä yhdellä henkäyksellä karkoitin nuo huonot ajatukset, valtasivat ne minut yhä uudelleen, minun täytyy se myöntää. Ehkäpä niiden alkusyy oli löydettävissä Tuileries'ssa, kuninkaan työhuoneen kattokoristeistä. Kuka saattoi vastustaa Ludvig XVIII:n järkevää neroa, hänen, joka sanoi, että todellisia intohimoja on vasta kypsyneellä iällä, sentähden, että intohimo ei ole kaunis eikä tulinen muulloin kuin silloin, kun siihen sekoittuu voimattomuutta ja kun jokaisessa nautinnossa tuntee olevansa kuin viimeisen panoksensa asettanut pelaaja. Kun minä olin tullut puistotien päähän, käännyin minä ja kiiruhdin nopeasti takaisin, sillä minä näin, että Henriette seisoi vielä paikallaan, hän yksinään! Minä sanoin hänelle viimeiset sovittavien kyynelten kostuttamat jäähyväiset, kyynelten, joiden syy oli häneltä salattu. Ne olivat rehellisiä kyyneleitä, jotka tiedottomasti vuodatettiin tuolle ainiaaksi kadotetulle kauniille rakkaudelle, noille neitseellisille tunteenliikutuksille, noille elämän kukille, jotka eivät puhkea enää uudestaan; sillä myöhemmin mies ei anna enää, hän saa; hän rakastaa omaa itseään rakastetussaan, kun hän sitävastoin nuorella iällä lempii rakastettua itseään. Myöhemmin me istutamme omat makumme, ehkäpä virheemmekin naiseen, joka meitä rakastaa, kun sitävastoin elämän alussa se, jota me rakastamme, vaikuttaa meihin hyveillään ja hienouksillaan; hän taivuttaa hymyilyllä meitä hyvään ja opettaa meille omalla esimerkillään uhrautuvaisuutta. Onneton se, jolla ei ole ollut Henrietteänsä! Onneton se, joka ei ole tuntenut ketään lady Dudleytä! Jos hän menee naimisiin, menettää hän edellisessä tapauksessa vaimonsa, jälkimäisessä hän ehkä joutuu rakastajattarensa hylkäämäksi; mutta onnellinen se, joka voi löytää nuo kaksi yhdessä ainoassa naisessa, onnellinen, Nathalie, se mies, jota te rakastatte!

-- Pariisiin palattuamme Arabelle ja minä tulimme toisillemme läheisemmiksi kuin mitä ennen olimme olleet. Pian me jätimme huomaamatta kumpainenkin syrjään sopivaisuuden lait, jotka minä olin itselleni asettanut ja joiden tarkka seuraaminen sai usein maailman antamaan anteeksi sen väärän aseman, jossa lady Dudley oli. Maailma, joka niin mielellään tahtoo päästä kaikkien ulkonaisuuksien perille, antaa niille lain voiman heti, kun se tuntee salaisuuden, jota ne peittävät. Rakastajat, jotka ovat pakotettuja elämään suuren maailman keskuudessa, tekevät aina väärin kaataessaan nuo salonkien oikeustieteen laatimat esteaidat, ollessaan tarkoin noudattamatta kaikkia tapojen säätämiä sovinnaisuuksia: kysymyksessä on silloin vähemmän toiset kuin he itse. Esteiden voittaminen, ulkonaisen kunnioituksen säilyttäminen, komediojen näytteleminen, salaperäisyyden pysyttäminen, koko tuo onnellisen rakkauden sotataito antaa elämälle sisällystä, uudistaa halut ja suojelee meidän sydäntämme tottumuksen velttouksia vastaan. Mutta ollen yleensä tuhlareita nuo ensimäiset intohimot, samoin kuin nuoret ihmiset, hakkaavat metsänsä puti puhtaaksi, sen sijaan että menettelisivät säästäväisesti. Arabelle ei omaksunut noita porvarillisia aatteita, hän oli mukautunut niihin minua miellyttääkseen. Pyövelin kaltaisena, joka edeltäkäsin merkitsee uhrinsa ottaakseen sopivassa tilaisuudessa kiinni hänet, hän tahtoi häväistä minut koko Pariisin silmissä saadakseen minut täydelleen valtaansa. Hän käytti myöskin keimailujaan pysyttääkseen minut luonaan, sillä hän ei ollut tyytyväinen hienoon skandaaliinsa, joka todistusten puutteessa ei saanut aikaan muuta kuin varovaisia kuiskailuja. Nähdessäni hänen niin onnellisena ryhtyvän harkitsemattomiin tekoihin, jotka julkisesti paljastivat hänen asemansa, kuinka minä en olisi uskonut hänen rakkauteensa? Kerta vajonneena laittoman avioliiton suloihin minut valtasi epätoivo, sillä minä näin elämäni suuntautuneen taholle, joka oli vastakkainen Henrietten antamille ja suosittamille aatteille. Minä elin silloin tuollaisessa raivotilassa, joka valtaa keuhkotautisen, kun hän, tuntiessaan loppunsa lähenevän, ei salli tiedusteltavan itseltään hänen hengityksensä korinaa. Minun sydämessäni oli soppi, johon minä en voinut vetäytyä ilman kärsimystä; kostava henki synnytti minussa lakkaamatta ajatuksia, joihin minä en uskaltanut syventyä. Minun kirjeeni Henriettelle kuvastivat tätä moraalista sairautta ja tuottivat hänelle ääretöntä onnettomuutta. "Niin monien menetettyjen aarteiden hinnasta hän olisi tahtonut minun ainakin olevan onnellisen!" sanoi hän minulle ainoassa vastauksessaan, jonka minä häneltä sain. Ja minä en ollut onnellinen! Rakas Nathalie, onni on ehdoton, se ei suvaitse vertailuja. Kun ensimäinen kuumuuteni oli haihtunut, minä ehdottomasti vertasin noita kahta naista toisiinsa, siihen asti en ollut vielä voinut tuota vastakohtaa tutkia. Todenteolla, jokainen suuri intohimo painaa niin raskaasti meidän olemustamme, että se ensiksi osoittaa luonteemme jyrkkyydet ja käyttää hyväkseen tottumuksia, jotka sisältävät meidän huonot ja hyvät ominaisuutemme; mutta myöhemmin kahdessa rakastavaisessa, jotka ovat hyvin tottuneet toinen toisiinsa, alkuperäiset luonteen piirteet vahvistuvat. Molemmatkin arvostelevat silloin toisiaan, ja usein syntyy tuon vastavaikutuksen aikana, jonka luonne kohdistaa intohimoon, vastenmielisyyksiä, jotka valmistavat noita eroja, joilla pintapuoliset ihmiset asestautuvat syyttääkseen ihmissydäntä epävakaisuudesta. Tuo ajanjakso alkoi siis. Vähemmän viettelysten sokaisemana ja ottaen nautintoni yksityiskohtaisesti tarkastettavikseni minä panin toimeen, ehkäpä tahtomattani, tutkinnon, joka vahingoitti lady Dudleytä.