Part 23

-- Mitä teihin tulee, Felix, jatkoi hän elostuen, te olette ystävä, joka ette voisi tehdä pahaa. Ah! te ette ole mitään menettänyt minun sydämessäni, älkää moittiko itseänne mistään, älköön teillä olko pienimpiäkään omantunnon tuskia. Olihan itsekkyyden huippu pyytää teitä uhraamaan mahdottomalle tulevaisuudelle kaikkein suurimmat nautinnot, koska niitä maistaakseen nainen jättää lapsensa, luopuu arvostaan ja kieltäytyy ikuisuudesta. Kuinka monta kertaa minä olenkaan tuntenut teidän olevan yläpuolella minua, te olitte suuri ja jalo, minä, minä olin pieni ja rikoksellinen! Kas niin, se on nyt sanottu, minä en voi olla teille muuta kuin korkealta loistava valo, säteilevä ja kylmä, mutta muuttumaton. Pitäkää, Felix, vain huoli siitä, etten minä yksipuolisesti rakasta veljeä, jonka olen itselleni valinnut. Pitäkää minua rakkaana! Sisaren rakkaudella ei ole huonoa huomista eikä vaikeita hetkiä. Teidän ei tarvitse valehdella tuolle lempeälle sielulle, joka tulee elämään teidän kauniista elämästänne, joka ei koskaan laiminlyö ottaa osaa teidän suruihinne, joka ilostuu teidän iloistanne, rakastaa naisia jotka tekevät teidät onnelliseksi, ja vihastuu petoksista. Minulla ei ole ollut veljeä, jota minä olisin voinut sillä tavoin rakastaa. Olkaa kylliksi suuri luopuaksenne kaikesta itserakkaudesta, päättääksenne meidän suhteemme, joka tähän asti on ollut niin epäiltävä ja myrskyjen täyttämä, tuolla suloisella ja pyhällä rakkaudella. Minä voin vielä elää siten. Minä aloitan ensimäisenä puristamalla lady Dudley'n kättä.

Hän ei itkenyt, lausuessaan nuo sanat, jotka olivat täynnä katkeraa tietoisuutta ja joilla hän, riistäen viimeisen verhon, joka minulta peitti hänen sielunsa ja hänen surunsa, osoitti minulle, kuinka monilla siteillä hän oli liittynyt minuun, kuinka paljon voimakkaita kahleita minä olin hakannut poikki. Me olimme sellaisessa huumauksessa, että me emme ollenkaan huomanneet sadetta, joka valui virtanaan.

-- Eikö armollinen kreivitär tahdo astua hetkiseksi sisälle tänne, sanoi ajuri viitaten Ballan'in päämajataloa.

Hän teki myöntymyksen merkin, ja me viivyimme noin puoli tuntia eteisen katoksen alla suureksi hämmästykseksi majatalon väelle, joka kyseli itseltään, miksi rouva de Mortsauf oli puoli yhdentoista aikaan liikkeellä. Menikö hän Tours'iin? Palasiko hän sieltä? Kun rajuilma oli lakannut, kun sade oli muuttunut tihkusateeksi, joka ei estänyt kuuta valaisemasta ylängön tuulen nopeasti ajamia sumupilviä, meni ajuri ulos ja käänsi hevosen minun suureksi ilokseni.

-- Seuratkaa minun käskyäni, huusi kreivitär hänelle vienosti.

Me läksimme siis ajamaan Kaarle suuren nummille vievää tietä, jolloin sade alkoi uudelleen. Puolivälissä nummea minä kuulin Arabellen lempikoiran haukkumisen; hevonen syöksähti äkkiä esiin tammien alta, kiisi yhdellä hyppäyksellä tien poikki, hyppäsi ojan yli, jonka tilanomistajat olivat kaivattaneet eroittaakseen kukin maansa noilla käyttämättömillä nummilla, joita luultiin viljelyskelpoisiksi, ja lady Dudley ajoi nummelle nähdäkseen ajoneuvojen kulkevan ohitsensa.

-- Mikä ilo, odottaa siten lastansa, kun sen voi tehdä ilman rikosta! sanoi Henriette.

Koiran haukkuminen oli ilmaissut lady Dudley'lle, että minä olin vaunuissa; hän epäilemättä luuli, että minä huonon sään johdosta tulin tällä tavoin tapaamaan häntä. Kun me saavuimme paikalle, jossa markiisitar odotti, lensi hän tien syrjää pitkin tuolla ratsastajan huimuudella, joka oli hänelle ominaista ja jota Henriette hämmästeli kuten ihmettä. Leikillisesti Arabelle ei sanonut minun nimestäni muuta kuin kaksi viimeistä tavua englanniksi lausuttuina, kutsumatapa, joka hänen huulillaan sai aivan ihmeellisen viehätyksen. Hän tiesi, etteivät muut kuin minä ymmärtäneet häntä hänen huutaessaan: _My dee!_

-- Herra de Vandenesse on täällä, markiisitar, sanoi kreivitär tarkastellen kuun säteissä tuota haaveellista olentoa, jonka kärsimättömiä kasvoja ympäröitsi kummallisesti pitkät, irrallaan riippuvat kiharat.

Te tiedätte, millä nopeudella kaksi naista tarkastaa toisensa. Englannitar tunsi kilpailijansa ja oli kunniakkaasti englannitar; hän kietoi meidät englantilaista halveksumistansa uhkuvaan katseeseen ja hävisi sumuun nuolen nopeudella.

-- Kiireesti Clochegourde'en, huusi kreivitär, jolle tuo synkkä silmänluonti oli kuin kirveen isku sydämeen.

Ajuri käänsi lähteäkseen ajamaan Chinon'in tietä, joka oli parempi kuin Saché'n. Kun vaunut sivuuttivat uudelleen nummen, kuulimme me Arabellen tulisen hevosen nelistämistä ja hänen koiransa askeleet. Kaikki kolme pyyhkäisivät metsiä sumun toisella puolella.

-- Hän menee pois, te kadotatte hänet ainiaaksi, sanoi Henriette minulle.

-- Mitäs siitä, vastasin minä, menköön vaan! Hän ei jätä minuun kaipausta.

-- Oh! naisraukat! huudahti kreivitär ilmaisten säälivää kauhua. Mutta minne hän menee?

-- Grenadière'en, erääseen pieneen taloon lähellä Saint-Cyr'iä, sanoin minä.

-- Hän menee yksin, jatkoi Henriette äänellä, joka osoitti minulle, että naiset puolustavat toisiaan rakkaudessa eivätkä koskaan hylkää toisiaan.

Kun me ajoimme Clochegourde'n puistotielle, Arabellen koira ulvahteli iloisesti juosten vaunujen edellä.

-- Hän on ajanut meidän edellemme, huudahti kreivitär. Sitten hän jatkoi hetken vaiettuaan: -- En ole milloinkaan nähnyt kauniimpaa naista. Mitkä kädet, mikä vartalo! Hänen ihonsa on liljaa valkeampi ja hänen silmissään on timantin säihky. Mutta hän ratsastaa liian hyvin, hän varmaankin rakastaa levitellä voimaansa, minä luulen häntä toimintakykyiseksi ja intohimoiseksi; sitten hän näyttää minusta asettuvan hiukan liian rohkeasti sovinnaisuuksien yläpuolelle: nainen, joka ei tunnusta mitään lakeja, joutuu pian vaaraan noudattaa ainoastaan omia mielijohteitaan. Ne, jotka pitävät noin paljon loistamisesta ja liikkumisesta, eivät ole saaneet pysyväisyyden lahjaa. Minun ajatuksieni mukaan rakkaus vaatii enemmän rauhallisuutta; minä olen kuvitellut sitä suunnattomaksi järveksi, jossa luotinauha ei tapaa ollenkaan pohjaa, jossa myrskyt voivat olla rajuja, mutta harvinaisia ja määrättyjen rajojen sisäpuolella pysyviä, jossa kaksi olentoa elävät kukkaisessa saaressa, kaukana maailmasta, jonka kokemus ja loisto loukkaa heitä. Mutta rakkaus saa leimansa luonteista. Olen ehkä väärässä. Jos luonnon ilmiöt mukautuvat ilmaston vaatimuksiin, miksi ei asian laita olisi samoin yksilöiden tunteisiin nähden? Epäilemättä tunteet, jotka noudattavat yleistä, kaikille yhteistä lakia, eroavat toisistaan vain ilmenemismuodoissaan. Joka sielulla on omat tapansa. Markiisitar on voimakas nainen, joka murtaa erotukset ja toimii miehen voimakkuudella. Se, joka vapauttaa rakastajansa, tappaa vanginvartijan, vartiostot ja pyövelit; kun sitävastoin jotkut olennot eivät osaa muuta kuin rakastaa kaikesta sielustaan; vaarassa he polvistuvat, rukoilevat ja kuolevat. Kumpi näistä kahdesta naisesta miellyttää teitä enin? siinä koko kysymys. Mutta onhan selvää, markiisitar rakastaa teitä, hän on tehnyt teille niin paljon uhrauksia! Mahdollisesti hän tulee teitä rakastamaan silloinkin, kun te ette enää häntä rakasta!

-- Sallikaa minun, rakas enkeli, toistaa mitä te sanoitte minulle eräänä päivänä: kuinka te tiedätte nämä asiat?

-- Joka surulla on opetuksensa ja minä olen kärsinyt niin monella taholla, että minun tietoni ovat laajat.

Minun palvelijani oli kuullut käskyn, joka annettiin lähdettäessä, hän luuli, että me palaisimme puutarhapengermien kautta ja piti hevostani valmiina puistotiellä: Arabellen koira oli tuntenut hevosen, ja hyvin luonnollisen uteliaisuuden johtamana hänen herrattarensa oli seurannut koiraa metsän halki, jossa hän epäilemättä oli kätkössä.

-- Menkää tekemään rauha hänen kanssansa sanoi Henriette minulle hymyillen ja ilmaisematta melankoliaa. Sanokaa hänelle, kuinka suuresti hän on pettynyt minun tarkoituksistani; minä tahdoin paljastaa hänelle koko tuon aarteen hinnan, joka on hänen osakseen tullut; minun sydämessäni ei ole muuta kuin hyviä tunteita häntä kohtaan, eikä etenkään vihaa eikä halveksumista; selittäkää hänelle, että minä olen hänen sisarensa enkä hänen kilpailijansa.

-- Minä en mene ensinkään, huudahdin minä.

-- Ettekö ole koskaan kokenut, sanoi hän marttyyrien säkenöivällä ylpeydellä, että muutamat menettelyt lähentelevät melkein loukkausta? Menkää, menkää!

Minä kiiruhdin silloin lady Dudley'ta kohden saadakseni tietää, missä mielentilassa hän oli. -- Jos hän suuttuisi ja jättäisi minut, ajattelin minä, palaisin minä takaisin Clochegourde'en. Koira vei minut erään tammen alle, josta markiisitar syöksähti esiin huutaen minulle: -- _away! away!_ [Pois! Pois!] Ainoa, mitä minä saatoin tehdä oli seurata häntä Saint-Cyr'iin asti, jonne me saavuimme puoliyön aikana.

-- Tuo nainen on täysin terve, sanoi Arabelle minulle laskeutuessaan hevosen selästä.

Vain ne, jotka tuntevat hänet, voivat kuvitella itselleen kaiken sen sarkasmin, mikä sisältyi tuohon huomautukseen, jonka hän teki kuivasti ja sen näköisenä kuin hän olisi tahtonut sanoa: -- Minä olisin hänen asemassaan kuollut.

-- Minä kiellän sinua uskaltamasta kohdistaa ainoatakaan kolmikärkisistä leikinlaskuistasi rouva de Mortsauf'iin, vastasin minä hänelle.

-- Enkö minä miellytä Teidän Armoanne tehdessäni huomautuksen täydellisestä terveydestä, jota nauttii teidän kalliille sydämellenne rakas olento? Ranskalaiset naiset ulottavat vihansa, sanotaan, aina rakastajiensa koiriin asti; Englannissa me rakastamme kaikkea sitä, mitä meidän itsevaltiaat herramme rakastavat ja me vihaamme kaikkea sitä, mitä he vihaavat, sentähden että me kuljemme meidän herrojemme kengissä. Sallikaa minun siis rakastaa tuota naista yhtäpaljon kuin te itse häntä rakastatte. Ainoastaan, rakas lapsi, sanoi hän kietoen minut sateesta kosteisiin käsivarsiinsa, jos sinä minut pettäisit, minä en olisi pystyssä enkä levolla, en lakeijain seuraamissa vaunuissa, en Kaarle suuren nummilla, en minkään maailman millään nummella, en vuoteessani enkä isäini katon alla! Minä en olisi enää olemassa, minä. Minä olen syntynyt Lancashire'ssa, maassa, jossa naiset kuolevat rakkaudesta. Tuntea sinut ja luopua sinusta! Minä en väistyisi minkään mahdin edessä, en kuolemankaan, sillä minä kävisin kuolemaan sinun kanssasi.

Hän vei minut kamariinsa, jonne jo oli levitelty monenmoista mukavuutta.

-- Rakastakaa häntä, rakkaani, sanoin minä hänelle lämmöllä, hän rakastaa sinua, hän, ei pilkallisella tavalla, mutta rehellisesti.

-- Rehellisestikö, poju? sanoi hän riisuen pois amatsoonipukunsa.

Rakastajan turhamielisyydellä minä tahdoin paljastaa tuolle ylpeälle olennolle Henrietten luonteen ylevyyden. Sillä aikaa kun kamarineitsyt, joka ei osannut sanaakaan ranskaa, järjesti hänen hiuksiansa, minä koetin kuvata rouva de Mortsauf'ia kertoen hänen elämästänsä, minä toistin ne suuret ajatukset, jotka olivat aiheuttaneet hänelle ratkaisun, jossa muuten kaikki naiset esiintyvät pieninä ja huonoina. Vaikka Arabelle ei näyttänyt kiinnittävän minuun pienintäkään huomiota, ei hän kadottanut ainoatakaan sanoistani.

-- Minä olen ihastunut, sanoi hän, kun me olimme yksin, oppiessani tuntemaan sinun taipumuksesi tuontapaisiin kristillisiin keskusteluihin. Eräällä minun maatiloistani elää kappalainen, joka osaa paremmin kuin kukaan sepittää puheita, meidän talonpoikamme ymmärtävät niitä, niin hyvin tuo prosa on sovitettu kuulijakunnan mukaan. Minä kirjoitan huomenna isälleni, että hän lähettäisi tuon kunnonmiehen postilaivassa, ja sinä tapaat hänet Pariisissa. Kun sinä olet yhden kerran häntä kuunnellut, et sinä tahdo muita kuunnella kuin häntä, sitäkin enemmän kuin hän nauttii myöskin täydellistä terveyttä; hänen moraalinsa ei aiheuta sinulle enää noita sysäyksiä, jotka saattavat itkemään, se virtaa ilman myrskyjä kuten kirkas lähde ja antaa suloisen unen. Joka ilta, jos sinua haluttaa, voit sinä tyydyttää intohimosi saarnoihin päivällistäsi sulattaen. Englantilainen moraali, rakas lapsi, on yhtä paljon ylempänä Tourainelaista, kuin meidän veitsemme, hopeamme ja hevosemme ovat teidän veitsiänne ja eläimiänne parempia. Tee minulle mieliksi ja kuuntele minun kappalaistani, lupaa se minulle! Minä en ole kuin nainen, rakkaani, minä osaan rakastaa, minä voin kuolla sinun edestäsi, jos niin tahdot; mutta minä en ole lainkaan opiskellut Eton'issa, en Oxford'issa enkä Edinburg'issa; minä en ole tohtori enkä hengen mies, minä en voisi siis opettaa sinulle moraalia, olen siihen kokonaan sopimaton, minä olisin äärimmäisen taitamaton, jos sitä koettaisin. Minä en moiti sinun makujasi, sinulla on huonompiakin kuin tämä, minä koetan mukautua siihen; sillä minä tahdon, että sinä löydät minun lähelläni kaiken sen, mitä sinä rakastat, rakkauden nautinnot, pöydän nautinnot, kirkon nautinnot, hyvät viinit ja kristilliset hyveet. Tahdotko sinä, että minä asetan jouhipaidan päälleni tänä iltana? Hän on hyvin onnellinen, tuo nainen, voidessaan tarjota sinulle moraalia! Missä yliopistossa ranskalaiset naiset ottavat oppiarvonsa? Minua raukkaa! minä en voi antaa muuta kuin itseni, minä en ole muuta kuin sinun orjasi...

-- Siinä tapauksessa, minkätähden sinä sitten pakenit, kun minä tahdoin nähdä teidät yhdessä?

-- Oletko sinä hullu, _my dee!_ Minä menisin Pariisista Roomaan puettuna lakeijaksi, minä tekisin sinun tähtesi mitä järjettömimpiä tekoja; mutta kuinka voin minä puhua tiellä naiselle, joka ei ole minulle esitetty ja joka oli aikeissa ruveta pitämään kolmiosaista saarnaa? Minä puhuisin talonpojille, minä pyytäisin työmiestä jakamaan leipänsä minun kanssani, jos minun olisi nälkä, minä antaisin hänelle muutamia kultarahoja, ja kaikki olisi säädyllistä; mutta pysäyttää vaunut, kuten tekevät alhaiset aatelismiehet Englannissa, sitä ei ole minun ohjesäännöissäni. Sinä et siis osaa muuta kuin rakastaa, lapsi parka, sinä et siis osaa elää? Muutoin, minä en ole vielä täydelleen sinun kaltaisesi, enkelini! Minä en rakasta moraalia. Mutta sinua miellyttääkseni minä olen kykenevä mitä suurimpiin ponnistuksiin. Siispä vaikene, minä ryhdyn siihen! Minä koetan tulla saarnaajattareksi. Minä en salli itselleni enää hyväilyjä voitelematta niitä Raamatun lauseilla.

Hän käytti valtaansa, hän käytti sitä väärin, niinpiankuin hän näki minun silmissäni tuon hehkuvan ilmeen, joka niihin tuli heti kun hänen noituutensa alkoivat. Hän vietti voittoja kaikesta, ja minä asetin alttiisti katoolisten pikkumaisuuksien yläpuolelle tuon naisen suuruuden, joka hukuttaa itsensä, joka kieltää itseltään tulevaisuuden ja tekee ainoaksi hyveeksensä rakkauden.

-- Hän rakastaa siis itseänsä enemmän kuin hän rakastaa sinua? sanoi hän minulle. Hän pitää siis jotakin sinua parempana, jotakin, joka et ole sinä? Kuinka voimme me itsessämme arvostella jotain toisin kuin teidän mittapuunne mukaan? Ei ainoakaan nainen, niin suuri moralisti kuin hän lieneekin, voi olla tasa-arvoinen miehen kanssa. Polkekaa meitä, tappakaa meitä, älkää antako meidän koskaan häiritä elämäänne. Meidän osamme on kuolla, teidän elää suurina ja ylpeinä. Teiltä meille tikari, meiltä teille rakkaus ja anteeksianto. Välittääkö aurinko sääskistä, jotka lentävät sen säteissä ja jotka elävät siitä? Ne pysyvät niin kauan kuin voivat, ja kun aurinko häviää, kuolevat ne...

-- Tai lentävät tiehensä, sanoin minä keskeyttäen hänet.

-- Tai lentävät tiehensä, jatkoi hän välinpitämättömyydellä, joka olisi hillinnyt sellaistakin miestä, joka olisi tahtonut käyttää tuota harvinaista valtaa, jonka hän miehelle antoi. Luuletko sinä, että olisi naisen arvolle sopivaa syöttää miehelle hyveellä voideltuja leivoksia saadakseen hänet vakuutetuksi, että uskonto ja rakkaus ovat sovittamattomia? Olenko minä siis jumalaton? Joko antaudutaan tai kieltäydytään; mutta kieltäytyä ja moraliseerata, se on kaksinkertainen rangaistus, mikä on ristiriidassa kaikkien maiden oikeuksien kanssa. Täällä sinä et saa muuta kuin oivallisia _sandwich'ejä_ [voileipiä. Suom. muist.], joita palvelijasi Arabellen käsi on valmistanut; hänen ainoa moraalinsa on keksiä hyväilyjä, joita ei ainoakaan mies ole vielä saanut ja joita ainoastaan enkelit jakavat.

En tiedä mitään pehmittävämpää kuin englannittaren laskemat leikkipuheet; hän asettaa niihin vakavan kaunopuheisuuden, tuon ylvään vakaumuksen näön, jolla englantilaiset peittävät ennakkoluulojen rajoittaman elämänsä suuret tyhmyydet. Ranskalainen leikinlasku on pitsireunus, jolla naiset osaavat kaunistaa ilon, kun he sen saavat aikaan, ja riidat, joita he keksivät. Se on henkevä koriste, miellyttävä kuin heidän pukunsakin. Mutta englantilainen leikinlasku on happoa, joka syövyttää niin perinpohjin henkilöt, jotka saavat sitä päällensä, että se tekee heistä pestyjä ja suomittuja luurankoja. Älykkään englannittaren kieli muistuttaa tiikeriä, joka vie lihat luita myöten tahtoessaan leikkiä. Se on kaikkivoipa ase paholaiselle, joka virnistellen sanoo: Tässäkö kaikki? Pilkanteko jättää kuolettavan myrkyn haavoihin, joita se nautinnolla repii. Tuon yön aikana Arabelle tahtoi näyttää valtaansa, kuten entinen sulttaani, joka koetellakseen taitavuuttaan huvikseen katkoi viattomien ihmisten kauloja.

-- Enkelini, sanoi hän, kun hän oli vaivuttanut minut tuohon puoliuneen, jossa unohdetaan kaikki paitsi onni, myöskin minä olen keksinyt moraalin. Minä kysyin itseltäni, teenkö rikoksen sinua rakastaessani, loukkaanko jumalallisia lakeja, ja minä huomasin, ettei mikään ole uskonnollisempaa eikä luonnollisempaa. Minkätähden Jumala loisi olentoja, jotka ovat kauniimpia kuin toiset, jollei ilmoittaakseen meille, että meidän pitää heitä jumaloida. Olisi rikos olla sinua rakastamatta, olethan sinä enkeli! Tuo nainen loukkaa sinua sekoittaessaan sinut muihin ihmisiin, moraalin sääntöjä ei voi sovittaa sinuun, Jumala on asettanut sinut kaiken yläpuolelle. Eikö sinua rakastaa ole sama kuin lähestyä häntä? Ei suinkaan hän voi vaatia yhdeltä naisraukalta mieltymystä jumalallisiin asioihin. Sinun avara ja valoisa sydämesi muistuttaa niin paljon taivasta, että minä erehdyn siitä, kuten hyönteiset, jotka polttavat itsensä juhlan kynttilöihin! Rangaistaanko niitä niiden erehdyksestä? Muutoin, onko se erehdys, eiköhän se ole valon korkeata jumaloimista? Ne joutuvat perikatoon liiasta uskonnosta, jos voidaan kutsua perikatoon joutumiseksi heittäytymistä sen kaulaan, jota rakastaa. Minulla on heikkous rakastaa sinua, kun sitävastoin tuolla naisella on voimaa pysyä katoolisessa pyhäkössään. Älä rypistä kulmakarvojasi! Sinä luulet, että minä kannan hänelle siitä kaunaa? En, pojuseni! Minä ihailen hänen moraaliansa, joka on neuvonut häntä jättämään sinut vapaaksi ja sallinut minun siten valloittaa sinut, säilyttää sinut ikuisesti itselleni; sillä sinä olet minun ainiaaksi, eikö niin?

-- Kyllä.

-- Ikuisesti?

-- Niin.

-- Sinä suot siis minulle armon, sulttaani? Minä yksin olen aavistanut, minkä arvoinen sinä olet! Hän osaa viljellä maita, sanoit? Minä, minä jätän tuon taidon vuokraajille, minä viljelen mieluummin sinun sydäntäsi.

Minä koetan muistella noita huumaavia puheluja voidakseni hyvin kuvata teille tuota naista, tehdäkseni teidän mielessänne oikeutetuksi sen, mitä minä olen hänestä sanonut, ja paljastaakseni teille siten koko tuon ratkaisun salaisuuden. Mutta kuinka kuvata teille, mitä seurasi noita kauniita sanoja! Siinä oli hulluuksia, joita voi verrata meidän uniemme huimaavimpiin mielikuvituksiin; milloin minun kukkavihkojeni kaltaisia tilanteita: sulous yhdistettynä voimaan, hellyys pehmeine hitauksineen vastakohtana kiihkon tulivuoripurkauksille; milloin meidän hurmauksistamme virtaavan musiikin mitä hienostuneimpia sointivärejä; lopuksi mitä viehättävimpiä keskusteluja kaunistettuina mitä hymyilevimmillä ajatuksilla; lyhyesti, kaikki se runous, minkä henki voi lisätä aistillisiin nautintoihin. Hän tahtoi myrskyisen rakkautensa leimauksilla tehdä tyhjäksi ne vaikutukset, jotka Henrietten puhdas ja tyyni sielu oli jättänyt minun sydämeeni. Markiisitar oli nähnyt kreivittären yhtä tarkkaan kuin rouva de Mortsauf oli nähnyt hänet: molemmat olivat arvostelleet oikein toisiansa. Arabellen tekemän hyökkäyksen voima ilmaisi minulle hänen pelkonsa suuruuden ja hänen salaisen ihailunsa kilpailijaansa kohtaan. Aamulla minä löysin hänet silmät kyynelissä ja valvoneena.

-- Mikä sinun on? sanoin minä hänelle.

-- Minä pelkään että minun liiallinen rakkauteni vahingoittaa minua, vastasi hän. Minä olen antanut kaikki. Tuo nainen on etevämpi kuin minä, hänellä on jotain, jota sinä voit haluta. Jos sinä asetat hänet etusijalle, älä ajattele enää minua. Minä en lainkaan ikävystytä sinua suruillani, katumuksillani ja kärsimyksilläni. Ei, minä kuolen kaukana sinusta, kuten kasvi elähyttävän auringon puutteessa.

Hän osasi kiskoa minulta rakkauden osoituksia, jotka täyttivät hänet ilolla. Mitä tosiaan sanoa naiselle, joka itkee aamulla? Kovuus tuntuu silloin häpeälliseltä. Jos me emme ole vastustaneet häntä edellisenä päivänä, olemme me pakotetut valehtelemaan hänelle seuraavana päivänä, sillä miehen moraali tekee rakkausasioissa valheen velvollisuudeksi.

-- Minä olen onnellinen, sanoi hän pyyhkien kyyneleensä; palaa jälleen hänen luoksensa, minä en tahdo sinua pakottaa rakkauteni voimalla, vaan omaan tahtoosi vedoten. Jos sinä palaat tänne, uskon minä, että sinä rakastat minua yhtä paljon kuin minä sinua, mikä minusta aina on näyttänyt mahdottomalta.

Hän sai taivutetuksi minut palaamaan jälleen Clochegourde'en. Sitä väärää asemaa, johon minä olin joutumassa, ei saattanut aavistaa mies, joka oli onnea itsensä täyteen ahminut. Kieltäytyessäni menemästä Clochegourde'en minä ratkaisisin riidan lady Dudleyn ja Henrietten välillä edellisen eduksi. Arabelle veisi minut silloin mukanaan Pariisiin. Mutta mennä sinne, olihan se rouva de Mortsauf'in loukkaamista; siinä tapauksessa minun pitäisi palata vielä pysyvämmin Arabellen luo. Onko nainen koskaan antanut anteeksi tuollaisia rakkauden loukkauksia? Jollei hän ole taivaista laskeutunut enkeli ja kirkastettu henki, rakastava nainen näkee mieluummin rakastajansa kärsivän kuolintuskia kuin hänen olevan onnellisen toisen kanssa. Kuta enemmän hän rakastaa, sitä enemmän hän loukkautuu. Näin kahdelta näkökannalta katsottuna oli minun asemani, kun minä kerran olin lähtenyt Clochegourde'sta mennäkseni Grenadière'en, yhtä kuolettava minun valikoidulle rakkaudelleni kuin edullinen minun satunnaiselle rakkaudelleni. Markiisitar oli laskenut kaikki harkitulla syvällisyydellä. Hän tunnusti minulle myöhemmin, että jos rouva de Mortsauf ei olisi kohdannut häntä nummella, hän olisi asettanut minut alttiiksi kiertelemällä Clochegourde'n ympärillä.