Part 21

-- Tyttö raukka! vastasi kreivitär suudellen häntä otsalle.

-- Niin, tällä hetkellä he voivat kaikki hyvin, vastasi kreivi. Minä yksin, rakas Felix, olen hajoamistilassa kuten kaatumaisillaan oleva vanha torni.

-- Näyttää siltä kuin kenraalilla olisi yhä vielä synkkä saattueensa, sanoin minä katsoen rouva de Mortsauf'iin.

-- Meillä on kaikilla omat _blues devils_ [raskasmielisyytemme. Suom. muist.], vastasi kreivitär. Eivätkö ne ole englantilaisia sanoja?

Me nousimme viinitarhoja kohden kävellen kaikki yhdessä ja tuntien jokainen, että jotain vakavaa oli tapahtunut. Kreivittärellä ei ollut mitään halua olla yksin minun kanssani. Minä olin hänen vieraansa.

-- Mutta teidän hevosenne? sanoi kreivi kun me olimme lähteneet.

-- Te näette, tarttui puheeseen kreivitär, että minulla olisi väärin sitä ajatellessani ja väärin ollessani sitä ajattelematta.

-- Kyllä niin, sanoi kreivi, kaikki täytyy tehdä oikeaan aikaan.

-- Minä menen sinne, sanoin minä tuntien tämän kylmän vastaanoton sietämättömäksi. Vain minä voin saada hevoseni liikkeelle ja viedä sen talliin oikealla tavalla. Minun _groom'ini_ tulee vaunuilla Chinon'ista, hän pitää siitä huolen.

-- Tuleeko _groom_ [tallipoika] myöskin Englannista? sanoi kreivitär.

-- Niitä ei ole hyviä muualla kuin siellä, vastasi kreivi, joka tuli iloiseksi nähdessään vaimonsa surullisena.

Hänen vaimonsa kylmyys tarjosi kreiville tilaisuuden vastustaa häntä; kreivi osoitti minulle kukkuramitalla ystävyyttään. Minä opin silloin tuntemaan, kuinka rasittava on aviomiehen ystävyys. Älkää uskoko, että hänen huomaavaisuutensa vaivaa jaloa sielua silloin, kun hänen vaimonsa lahjoittaa meille rakkautensa, joka on aviomieheltä riistetty pois. Ei! aviomiehet ovat vihattavia ja sietämättömiä päivänä, jolloin tuo rakkaus haihtuu. Hyvä suhde, tämäntapaisten rakkauksien välttämätön ehto, näyttää silloin välikappaleelta; se painaa, se on hirvittävä, kuten kaikki välikappaleet, joiden käyttämistä päämäärä ei enää oikeuta.

-- Rakas Felix, sanoi kreivi minulle tarttuen minun käteeni ja puristaen sitä sydämellisesti, antakaa anteeksi rouva de Mortsauf'ille; naisilla on oikullisuuksien tarvetta, heidän heikkoutensa tekee ne anteeksiannettaviksi, heillä ei ole tuota mielen tasaisuutta, jonka meille meidän luonteemme voima antaa. Hän rakastaa teitä paljon, minä tiedän sen; mutta...

Sillä aikaa kun kreivi puhui, eteni rouva de Mortsauf huomaamattomasti meistä jättäen meidät yksin.

-- Felix, sanoi hän minulle silloin matalalla äänellä katsellen vaimoansa, joka nousi takaisin linnaan kahden lapsensa seuraamana, minä en tiedä, mitä rouva de Mortsauf'in sielussa tapahtuu, mutta hänen luonteensa on täydelleen muuttunut kuusi viikkoa sitten. Hän, tähän asti niin lempeä, niin uhrautuvainen, on tullut uskomattoman pahantuuliseksi!

Manette ilmaisi minulle myöhemmin, että kreivitär oli vajonnut alakuloisuuteen, joka teki hänet tunteettomaksi kreivin ärtymisille. Kohtaamatta enää kärsivällistä maalia, johon voisi ampua nuoliansa, tuo mies oli tullut levottomaksi kuten lapsi, joka näkee ahdistamansa hyönteisraukan liikkumattomana. Tällä hetkellä hän tarvitsi uskottua, kuten teloittaja tarvitsee apulaista.

-- Koettakaa, sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen, tutkia rouva de Mortsauf'ia. Naisella on aina jotain salattavaa mieheltään; mutta teille hän ehkä uskoo tuskiensa syyn. Vaikka se maksaisi minulle puolet jäljellä olevista päivistäni ja puolet omaisuudestani, minä uhraisin kaiken tehdäkseni hänet onnelliseksi. Hän on niin välttämätön minun elämälleni! Jos minä vanhuudessani en tuntisi alati tuota enkeliä vierelläni olisin minä onnettomin ihmisistä! Minä tahtoisin kuolla rauhallisena. Sanokaa hänelle siis, että hänen ei tarvitse pitkiä aikoja minua kärsiä. Minä, Felix, ystävä raukkani, minä menen pois, tiedän sen. Minä kätken kaikilta onnettoman totuuden, minkätähden tekisin heidät ennenaikojaan levottomiksi? Se on alati mahaportissa, ystäväni! Minä olen lopulta päässyt sairauteni perille, liika tunteellisuus on syynä kuolemaani. Toden teolla, kaikki tunteen liikutukset iskeytyvät vatsan hermoihin...

-- Sillä tavalla, sanoin minä hymyillen, että tunteen ihmiset joutuvat perikatoon vatsansa tähden.

-- Älkää naurako, Felix, mikään ei ole todellisempaa. Liian voimakkaat tuskat kiihoittavat ylenmäärin vegetatiivisen hermoston toimintaa. Tämä tunteellisuuden kiihtymys saa aikaan pysyvän kiihotuksen vatsan limakalvossa. Jos tätä tilaa jatkuu, johtaa se aluksi huomaamattomiin ruuansulatushäiriöihin: vatsanesteet huonontuvat, ruokahalu vähenee ja sulatus käy epäsäännölliseksi. Pian ilmaantuu viiltäviä kipuja, ne tulevat yhä voimakkaammiksi ja uudistuvat päivä päivältä yhä useammin; sitten häiriö saavuttaa huippunsa ikäänkuin jokin hitaasti vaikuttava myrkky sekoittuisi ravintomaljaan. Limakalvo pöhöttyy, mahaportti kovettuu ja syntyy rauhasten kovettuma, joka on kuolettava. Niin, siinä minä olen, rakas ystävä! kovettuminen jatkuu minkään voimatta sitä pysähdyttää. Katsokaa minun oljenkeltaista ihoani, minun kuivia ja kuumeisia silmiäni, minun äärimmäistä laihuuttani! Minä kuivetun. Mitä tehdä, minä olen juontanut tämän sairauden alun maanpakolaisuudesta; minä kärsin silloin niin paljon! Minun avioliittoni, joka olisi voinut parantaa maanpakolaisuuden tuottamat onnettomuudet, on kaukana siitä, että se olisi tyynnyttänyt minun revittyä sieluani, kiihdyttänyt haavaa. Mitä minä olen täällä löytänyt? Ikuisia lasteni aiheuttamia levottomuuksia, kotoisia suruja, alusta aljettavan omaisuuden kokoamisen, taloustoimenpiteitä, jotka pakoittivat tuhansiin säästäväisyyksiin, joista vaimoni ja vielä enemmän minä olemme saaneet kärsiä. Lopuksi vielä salaisuus, jota en voi uskoa muille kuin teille. Minun katkerin kärsimykseni on tämä: Blanche on tosin enkeli, mutta hän ei ymmärrä minua, hän ei tiedä mitään minun tuskistani, hän pahentaa niitä. Minä annan hänelle anteeksi! Se on kauheata sanoa ystäväni, mutta vähemmän hyveellinen nainen kuin hän olisi tehnyt minut onnellisemmaksi suostumalla lievennyskeinoihin, joista Blanchella ei ole aavistustakaan, sillä hän on kokematon kuin lapsi! Lisäksi vielä väkeni kiusaa minua, he ovat pölkkypäitä, jotka käsittävät kreikaksi, kun minä puhun ranskaksi. Kun meidän omaisuutemme oli jälleen saatu kokoon, kun minulla oli vähemmän ikävyyksiä, oli onnettomuus jo tapahtunut, minä saavuin huonojen ruokahalujen ajanjaksoon; sitten tuli minun suuri sairauteni, jonka Origet ymmärsi niin väärin. Lyhyesti, tänään minulla ei ole enää kuutta kuukautta elettävänä...

Minä kuuntelin kreiviä kauhistuksella. Nähdessäni kreivittären oli minuun koskenut hänen kuivien silmiensä loiste ja hänen otsansa kelmeä väri. Minä kuljetin kreiviä taloa kohden ollen kuuntelevinani hänen lääketieteellisiä väittelyjä sisältäviä valituksiaan; mutta minä ajattelin vain Henrietteä ja tahdoin saada nähdä häntä. Minä tapasin kreivittären salissa; hän oli läsnä matematiikan opetuksessa, jota apotti Dominis antoi Jacques'ille, ja hän neuvoi Madeleinelle erästä kirjailutyön kohtaa. Ennen hän oli aina osannut minun tulopäivänäni lykätä toimensa tuonnemmaksi omistautuakseen kokonaan minulle. Mutta minun rakkauteni oli niin syvää ja todellista, että minä painoin sydämeni pohjaan surun, jonka minulle aiheutti vastakohta menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Sitten minä näin onnettoman, kelmeän värin, joka noilla taivaallisilla kasvoilla muistutti niiden jumalallisten valojen heijastusta, joita italialaiset maalarit ovat asettaneet pyhimyksenkuviinsa. Minä tunsin itsessäni kuoleman jäädyttävän henkäyksen. Kun tuli hänen silmistään, joista puuttui tuo entinen katseiden kostea kirkkaus, kohtasi minut, värisin minä. Vasta nyt minä huomasin muutamia surun aikaansaamia muutoksia, joita minä ulkona en ollut ollenkaan pannut merkille: nuo niin hienot viivat, jotka minun viimeisellä käynnilläni olivat vain kevyesti kuultaneet hänen otsallaan, olivat syvälti uurtaneet sen; hänen sinertävät ohimonsa näyttivät hehkuvilta ja ontoilta; hänen silmänsä olivat vajonneet vienosti kaartuvien kulmakarvojen alle ja niiden ympärystä oli tummentunut. Hän oli sairas, kuten hedelmä, jossa mädäntymispilkut alkavat näkyä ja joka sisällisesti matojen syömänä näyttää ennen aikojaan kypsyneeltä. Minä, jonka koko kunnianhimo oli antaa onnen laineina virrata hänen sieluunsa, enkö minä ollut vuodattanut katkeruutta lähteeseen, josta hänen elämänsä sai virkistystä, josta hänen rohkeutensa sai uutta voimaa? Minä kävin istumaan hänen viereensä ja sanoin äänellä, jossa katumus itki: -- Oletteko tyytyväinen terveyteenne?

-- Kyllä, vastasi hän katsoen syvästi minuun. Tuossa minun terveyteni, sanoi hän osoittaen minulle Jacques'ia ja Madeleineä.

Madeleine oli voitokkaasti läpäissyt taistelun luonnon kanssa ja oli viisitoista vuotiaana kypsynyt nainen. Hän oli kasvanut; Bengalin ruusun värit kukoistivat jälleen hänen tummilla poskillaan. Hän oli kadottanut tuon huolettomuuden, jolla lapsi katsoo kaikkia suoraan kasvoihin, ja alkoi painaa alas silmiänsä. Hänen liikkeensä tulivat harvoiksi ja arvokkaiksi, kuten hänen äitinsä liikkeet; hänen vartalonsa oli solakka; hänen yläruumiinsa soreat muodot olivat jo huomattavissa; viehättelyhalu silitti jo hänen uhkeata mustaa tukkaansa, joka ympäröitsi hänen espanjattaren otsaansa. Hän muistutti noita keskiajan somia pikku kuvapatsaita, ääriviivoiltaan niin hienoja, muodoltaan niin ohuvia, että silmä niitä hyväillessään pelkää näkevänsä niiden särkyvän. Mutta hänen terveytensä, tuo niin monien ponnistusten jälkeen puhjennut hedelmä, oli luonut hänen poskilleen kirsikan sametin ja pitkin hänen kaulaansa silkin hienoja ihokarvoja, joissa, kuten hänen äidillään, valo leikki. Hänen piti elää! Jumala oli, rakas kauneimman ihmiskukan umpu, kirjoittanut sen sinun pitkiin silmäripsiisi, sinun kaareviin hartioihisi, jotka lupasivat kehittyä uhkeiksi, kuten sinun äitisi hartiat! Tuo tumma, nuori, poppelivartaloinen tyttö muodosti vastakohdan Jacques'ille, hennolle seitsemäntoista vuotiaalle nuorukaiselle, jonka pää oli suurentunut, jonka otsa herätti levottomuutta nopealla levenemisellään, jonka kuumeiset, väsyneet silmät olivat sopusoinnussa syväsointuisen äänen kanssa. Hänen äänielimensä synnyttivät liian laajan äänen samoin kuin hänen katseensa toi ilmi liian paljon ajatuksia. Se oli älykkäisyyttä, sielua, se oli Henrietten sydän, joka nopealla liekillään kulutti heikkoa ruumista; sillä Jacques'illa oli tuo maidonvalkea, hehkuvien värien elähyttämä iho, ominainen nuorille englantilaisnaisille, joita sairaus vaivaa ja jotka jonkun ajan kuluttua menehtyvät. Pettävä terveys! Minä seurasin Henrietten viittausta, jolla hän, osoitettuaan minulle Madeleineä, käänsi huomioni Jacques'iin, joka piirusti mittausopillisia kuvioita ja suoritti algebran laskuja pöydän ääressä apotti Dominiksen edessä. Minä vapisin nähdessäni tuon kukilla peitetyn kuoleman ja kunnioitin äiti raukan erehdystä.

-- Kun minä näen heidät tuollaisina, saa ilo vaikenemaan minun suruni, samoinkuin ne vaikenevat ja haihtuvat nähdessäni lapseni sairaina. Ystäväni, sanoi hän äidin iloa loistavin silmin, jos muut tunteet pettävät meitä, korvaavat täytetyt, menestyksen kruunaamat velvollisuudet muualla kärsityn tappion. Jacques tulee olemaan, kuten te, mies, joka on saanut korkean sivistyksen ja joka on täynnä tiedon hyveitä; hän tulee tuottamaan, kuten te, kunniaa isänmaalleen, jossa hän ehkä tulee saamaan johtavan aseman teidän vaikutusvaltaisella avullanne, mutta minä teen kaikkeni saadakseni hänet pysymään uskollisena ensimäiselle rakkaudelleen. Madeleinellä, rakkaalla olennolla, on jo ylevä sydän, hän on puhdas kuin Alppien korkeimman huipun lumi, hänellä tulee olemaan puolison uhrautuvaisuus ja viehättävä älykkäisyys, hän on ylpeä, hän on oleva Lenoncourt'ien arvoinen! Ennen niin levoton äiti on nyt hyvin onnellinen, onnellinen äärettömästä, puhtaasta onnesta; niin, minun elämäni on täyteläinen, minun elämäni on rikas. Jumala antaa ilojeni puhjeta minulle luvallisten tunteiden piiristä ja sekoittaa katkeruutta niihin tunteisiin, joihin minua veti vaarallinen taipumus.

-- Oikein! huudahti apotti iloisesti. Herra vikontti tietää yhtä paljon kuin minä...

Täydentäessään tehtäväänsä Jacques alkoi yskiä.

-- Riittää täksi päiväksi, rakas apottini, sanoi kreivitär liikutettuna, eikä varsinkaan kemian tuntia. Nouse ratsaille, Jacques, jatkoi hän ottaen vastaan poikansa syleilyn äidin hyväilevällä, mutta arvokkaalla mielihyvällä, ja silmät minuun suunnattuina ikäänkuin loukatakseen minun muistojani. Mene, rakas poika, ja ole varovainen!

-- Mutta, sanoin minä hänelle, sillävälin kun hän seurasi poikaansa pitkällä katseella, te ette ole minulle vastannut. Tunnetteko te jotain tuskia?

-- Kyllä, joskus vatsassa. Jos minä olisin Pariisissa, olisi minulla kunnia sairastaa vatsakatarria, muotisairautta.

-- Minun äitini kärsii usein ja paljon, sanoi Madeleine minulle.

-- Ah! sanoi kreivitär, te olette huvitettu minun terveydestäni?...

Madeleine, hämmästyneenä näiden sanojen syvästä ironiasta, katseli meitä arvostellen kumpaakin. Minun silmäni tähystivät ruusunkukkia jotka koristivat harmaan vihreän nojatuolin tyynyä.

-- Tämä asema on sietämätön, kuiskasin minä kreivittären korvaan.

-- Minäkö sen olen saanut aikaan? kysyi hän minulta. Rakas lapsi, lisäsi hän puoliääneen teeskennellen tuota purevaa iloisuutta, jolla naiset salaavat kostonsa, ettekö tunne nykyajan historiaa? Ovathan Ranska ja Englanti aina olleet vihollisia? Madeleine tietää sen, hän tietää, että suunnaton meri erottaa ne toisistaan, kylmä, myrskyinen meri.

Uunin maljakoiden sijalle oli asetettu kynttiläjalkoja, epäilemättä sentähden, etten minä saisi iloa täyttää niitä kukilla. Minä löysin ne myöhemmin hänen kamaristaan. Kun minun palvelijani saapui, menin minä ulos antaakseni hänelle määräyksiä. Hän oli tuonut minulle muutamia esineitä, jotka minä tahdoin viedä kamariini.

-- Felix, sanoi kreivitär minulle, älkää menkö harhaan: Tätini entinen huone on nyt Madeleinen, teidän on kreivin huoneen yläpuolella.

Minä olin rikollinen, mutta minulla oli sydän. Kaikki nuo sanat olivat tikarin iskuja, kylmästi tähdättyjä arimpiin kohtiin, jotka kreivitär näytti valitsevan iskuilleen. Moraaliset kärsimykset eivät ole ehdottomia, ne riippuvat sielujen herkkyydestä, ja kreivitär oli saanut ankarasti käydä tuon tuskien kynnyksen yli. Mutta juuri tuosta syystä parhain nainen on aina sitä julmempi, mitä hyväntahtoisempi hän on ollut. Minä katsoin kreivittäreen, mutta hän painoi päänsä alas. Minä menin uuteen huoneeseeni, joka oli iloinen, vaalean vihreä huone. Siellä minä vuodatin kyyneleitä. Henriette kuuli itkuni, hän saapui tuoden kimpun kukkia.

-- Henriette, sanoin minä hänelle, ettekö te voi ollenkaan antaa anteeksi inhimillisintä kaikista rikoksista?

-- Älkää kutsuko minua enää milloinkaan Henrietteksi, sanoi hän, Henrietteä, tuota naisraukkaa ei ole enää olemassa; mutta te löydätte aina rouva de Mortsauf'in, uskollisen ystävän, joka teitä kuuntelee, joka teitä rakastaa. Felix, me keskustelemme myöhemmin. Jos teillä on vielä hellyyttä minua kohtaan, antakaa minun tottua näkemään teitä. Hetkellä, jolloin sanat eivät enää haavoita minun sydäntäni, hetkellä, jolloin minä olen saanut hiukan rohkeutta, -- silloin, ainoastaan silloin. Näettekö tuota laaksoa, sanoi hän, osoittaen minulle Indre'a, se tekee minulle pahaa, minä rakastan sitä yhä.

Ah! Hävitköön Englanti ja kaikki sen naiset! Minä jätän erohakemukseni kuninkaalle, minä kuolen täällä, anteeksi saaneena.

-- Ei, rakastakaa häntä, tuota naista! Henrietteä ei ole enää, tämä ei ole leikkiä, te tiedätte sen.

Hän vetäytyi pois ilmaisten viimeisten sanainsa korostuksella tuskiensa suuruuden. Minä menin nopeasti ulos, pidätin hänet ja sanoin hänelle: -- Te ette siis minua enää rakasta?

-- Te olette tehnyt minulle enemmän pahaa kuin kaikki muut yhteensä! Nyt minä kärsin vähemmän, minä rakastan siis teitä vähemmän; mutta vain Englanti on maa, jossa ei sanota _ei milloinkaan_, eikä _aina_; täällä me sanomme _aina_. Olkaa viisas, älkää suurentako minun tuskaani; ja jos te kärsitte, ajatelkaa, että minä elän, minä?

Hän veti minulta pois kätensä, joka oli kylmä, liikkumaton, mutta kostea, ja pelastautui nuolen nopeudella käytävän läpi, jossa tämä todella traagillinen kohtaus oli tapahtunut. Päivällisen aikana kreivi valmisti minulle kidutuksen, jota minä en ollut ajatellut.

-- Markiisitar Dudley ei ole siis Pariisissa? sanoi hän minulle.

Minä punastuin kovasti vastatessani hänelle: -- Ei. Hän ei ole Tours'issa, sanoi kreivi jatkaen.

-- Hän ei ole eronnut puolisostaan, hän voi mennä Englantiin. Hänen miehensä olisi hyvin onnellinen, jos markiisitar tahtoisi palata hänen luokseen, sanoin minä nopeasti.

-- Onko hänellä lapsia, kysyi rouva de Mortsauf muuttuneella äänellä.

-- Kaksi poikaa, sanoin minä hänelle.

-- Missä he ovat?

-- Englannissa isänsä luona.

-- No niin, Felix, olkaahan suora. Onko hän niin kaunis kuin sanotaan?

-- Kuinka voitte tehdä hänelle sellaisen kysymyksen! Nainen, jota rakastetaan, onhan hän aina kaunein kaikista naisista, huudahti kreivitär.

-- Kyllä, aina, sanoin minä ylpeästi, luoden häneen, katseen, jota hän ei kestänyt.

-- Te olette onnellinen, jatkoi kreivi, niin, te olette onnellinen veitikka. Ah! minun nuoruudessani minä olisin ollut hulluna tuollaisesta valloituksesta...

-- Riittää, sanoi rouva de Mortsauf osoittaen katseella Madeleineä hänen isälleen.

-- Minä en ole mikään lapsi, sanoi kreivi, jota huvitti palata nuoruuden aikaan.

Nousten pöydästä kreivitär vei minut terassille, ja kun me olimme siellä, huudahti hän: -- Kuinka, onko naisia, jotka uhraavat lapsensa yhden miehen tähden? Omaisuuden, maailman, myönnän sen, ikuisuuden, niin, ehkä! Mutta lapset! jättää lapsensa!

-- Kyllä! ja nuo naiset tahtoisivat, että heillä olisi vielä enemmän uhrattavaa, he antavat kaikki...

Kreivittärelle maailma kääntyi nurin, hänen ajatuksensa menivät sekasin. Tuon suurenmoisuuden valtaamana, epäilevästi miettien voiko onni oikeuttaa tuollaisen uhrauksen, kuullen omassa itsessään kapinallisen lihan huudot hän jäi tyrmistyneenä laiminlyödyn elämänsä eteen. Niin, hänellä oli hirveä epäilyksen hetki, mutta hän nousi jälleen suurena ja pyhänä, pitäen korkealla päätään.

-- Rakastakaa siis paljon, Felix, tuota naista, sanoi hän kyyneleet silmissä, hän tulee olemaan minun onnellinen sisareni. Minä annan hänelle anteeksi pahan, jonka hän on minulle tehnyt, jos hän antaa teille sen, mitä te ette koskaan löydä täältä, sen, mitä te ette voi saada minulta. Teillä on ollut oikein, minä en ole teille koskaan sanonut, että minä rakastan teitä, ja minä en ole teitä koskaan rakastanut, kuten rakastetaan tässä maailmassa. Mutta jos hän ei ole äiti, kuinka voi hän rakastaa?

-- Rakas pyhimys, sanoin minä, minun pitäisi olla vähemmän liikutettu kuin mitä minä olen selittääkseni sinulle, kuinka sinä voitokkaana vallitset hänen ylitsensä, kuinka hän on maan nainen, langenneitten rotujen tytär ja kuinka sinä olet taivaiden tytär, jumaloitu enkeli, kuinka sinä omistat koko minun sydämeni ja kuinka hänellä ei ole muuta kuin minun ruumiini. Hän tietää sen, hän on siitä epätoivoissaan, ja hän vaihtaisi sinun kanssasi, vaikkapa tuon vaihdon hinnaksi vaadittaisiin häneltä mitä hirvein kidutus. Mutta kaikki on niinkuin on. Sinulla sielu, sinulla ajatukset, puhdas rakkaus, sinulla nuoruus ja vanhuus; hänellä lyhytaikaisen intohimon halut ja nautinnot; sinulla minun muistini koko sen laajuudessa, hänellä mitä syvin unhotus.

-- Sanokaa, sanokaa, sanokaa minulle jälleen se, oi ystäväni! Hän kävi istumaan penkille ja puhkesi kyyneliin. Hyve, Felix, elämän puhtaus, äidin rakkaus eivät siis ole erehdyksiä. Oh! vuodattakaa tuo palsami minun haavoihini! Toistakaa sana, joka kohottaa minut taivaisiin, jonne minä tahtoisin lentää rinnakkain teidän kanssanne! Antakaa minulle siunaava katse, pyhä sana, minä annan teille anteeksi kaiken pahan, mitä minä olen kahtena kuukautena saanut kärsiä.

-- Henriette, meidän elämässämme on salaperäisyyksiä, joita te ette tunne. Minä kohtasin teidät iällä, jolloin tunne vielä saattoi tukahduttaa meidän luontomme synnyttämät himot. Mutta useampien kohtauksien, joiden muisto on lämmittävä minua kuoleman hetkellä, on täytynyt teille todistaa, että tuo ikä loppui, ja teidän pysyvä voittonne on ollut siinä, että olette pidentänyt tuon iän äänettömiä nautintoja. Rakkaus ilman omistamista pysyy pystyssä juuri kiihtyvän kaipauksen avulla; sitten tulee hetki, jolloin kaikki meissä on kärsimystä, meissä, jotka emme ole missään teidän kaltaisianne. Meissä on voima, jota me emme voi kieltää, ilman miehuutemme menettämisen vaaraa. Saamatta ravintoa, jonka pitäisi sitä ruokkia, sydän kalvaa omaa itseään ja tuntee menehtymistä, joka ei ole kuolema, mutta joka käy sen edellä. Luontoa ei siis voi kauvoja pettää; pienimmästäkin tapauksesta se herää voimalla, joka muistuttaa hulluutta. Ei, minä en ole rakastanut, minulla on ollut jano keskellä erämaata.

-- Erämaata! sanoi hän katkerasti osoittaen laaksoa. Ja, lisäsi hän, kuinka viisaasti te todistelette ja kuinka paljon hienoja eroavaisuuksia te teette? Uskollisuus ei ole niin nerokas.

-- Henriette, sanoin minä hänelle, älkäämme riidelkö muutamien rohkeiden ajatusten vuoksi. Ei, minun sieluni ei ole horjunut, mutta minä en ole ollut aistieni herra. Tuo nainen tietää, että sinä olet ainoa rakastettu. Hänellä on sivuosa minun elämässäni, hän tietää sen ja alistuu siihen; minulla on oikeus jättää hänet, kuten jätetään rakastajatar...

-- Ja silloin...

-- Hän on sanonut minulle, että hän silloin tappaisi minut, vastasin minä luullen, että tämä päätös yllättäisi Henrietten. Mutta minua kuunnellessaan hänen huulillansa väreili yksi noita halveksuvia hymyilyjä, jotka ovat vielä ilmehikkäämpiä kuin niiden ilmaisemat ajatukset. -- Rakas omatuntoni, sanoin minä, jos sinä ottaisit huomioon kieltäymykset ja viettelykset, jotka liittyivät yhteen tuhotakseen minut, sinä käsittäisit tuon välttämättömän...

-- Oh! niin, välttämättömän! sanoi hän. Minä olen uskonut teistä liikaa. Minä uskoin, että te ette horjuisi hyveessä, jonka pappi toteuttaa ja... jonka omistaa herra de Mortsauf, lisäsi hän antaen äänellensä pistosanan purevuuden. -- Kaikki on lopussa, jatkoi hän hetken äänettömyyden jälkeen, minä saan kiittää teitä paljosta, ystäväni; te olette sammuttanut minussa ruumiillisen elämän liekit! Vaikein osa tiestä on kuljettu, vanhuus lähenee, minä olen pian kärsivä, pian sairaloinen. Minä en voinut olla teille säteilevä haltijatar, joka vuodattaa teidän ylitsenne suosioiden sateen. Olkaa uskollinen lady Arabellelle. Madeleine, jonka minä kasvatin niin hyvin teitä varten, kenelle joutuu hän? Madeleine parka, Madeleine parka, toisti hän kuten surullista loppukertoa. Jos te olisitte kuullut hänen sanovan minulle: "Äitini, sinä et ole kohtelias Felix'ille!" Rakas olento!

Hän silmäili minua laskevan auringon riutuvissa säteissä, jotka liukuivat lehdistön läpi, ja ikäänkuin tuntien jotain sääliä meidän onnemme rauniota kohtaan hän syventyi meidän niin puhtaaseen menneisyyteen, heittäytyen mietiskelyihin, jotka valtasivat myöskin minut. Me palasimme muistoihimme, meidän silmämme siirtyivät laaksosta viinitarhoihin, Clochegourde'n ikkunoista Frapesle'en, me täytimme tämän unelman tuoksuvilla kukkavihkoinamme, toiveidemme romaaneilla. Se oli hänen viimeinen aistihurmauksensa, nautittuna kristityn sielun puhtaudella. Tuo näyttämö, niin suuri meille, oli saattanut meidät saman surumielisyyden valtaan. Hän uskoi minun sanoihini ja näki itsensä siellä, minne minä hänet asetin, taivaissa.

-- Ystäväni, sanoi hän minulle, minä alistun Jumalan tahtoon, sillä hänen sormensa on kaikessa tässä.

Minä ymmärsin vasta myöhemmin noiden sanojen tarkoituksen. Me nousimme hitaasti pengermiä pitkin. Hän tarttui minun käsivarteeni, nojautuen siihen alistuneena, verta vuotavana, mutta asettaneena kääreen haavoilleen.