Part 2

Kun minä olin lopettanut kouluopintoni, jätti isäni minut herra Lepitre'n holhouksen alaiseksi. Minun tuli oppia korkeampaa matematiikkaa, suorittaa ensimäisen vuoden oppikurssi oikeustieteessä ja alkaa ylemmät opinnot. Koulukodissa asuen ja sen opinnoista vapaana minä luulin aselevon tulleen kurjuuden ja minun välille. Mutta huolimatta yhdeksästätoista ikävuodestani tai ehkäpä niiden johdosta isäni jatkoi samaa menettelytapaa, jota noudattaen minut ennen oli lähetetty kouluun ilman ruokavaroja, kimnaasiin ilman taskurahoja, ja joka oli pakottanut minut rupeamaan Doisy'n velalliseksi. Minulla oli vähän rahaa käytettävänä. Mitä voi yrittää Pariisissa ilman rahaa? Sitäpaitsi oli vapauteni viisaasti rajoitettu. Herra Lepitre antoi minulle saattajan lakiopistoon; eräs aliopettaja vei minut professorin eteen ja haki taas pois. Nuorta tyttöä ei olisi vartioitu vähemmällä huolella kuin minua äitini pelkojen johdosta. Pariisi pelottikin hyvällä syyllä vanhempiani. Koulupojat harrastavat salaisesti samaa kuin mitä tytöt koulukodeissaan; oli miten tahansa, jälkimäiset puhuvat aina rakastajista, edelliset naisista. Pariisissa hallitsi tähän aikaan toverien keskusteluja Palais-Royal'in turkkilainen ja itämainen maailma, Palais-Royal oli rakkauden kultamaa, jossa iltasin vilisi kokonaisia kultavuoria. Palais-Royal ja minä, me olimme kaksi tuollaista matemaattista viivaa, jotka kulkevat toisiansa kohti kuitenkaan koskaan yhtymättä. Seuraavasta käy selville, kuinka kohtalo ehkäisi minun yritykseni. Isäni oli esittänyt minut eräälle tädilleni, joka asui Saint-Louis saarella. Hänen luokseen piti minun mennä syömään päivällistä joka torstai ja sunnuntai herra tai rouva Lepitre'n saattamana, jotka näinä päivinä läksivät ulos kaupungille ja illalla palatessaan ottivat minut mukaansa. Merkillisiä nautinnon hetkiä. Markiisitar de Listomère oli seuratapoja noudattava suuren maailman nainen, joka ei koskaan ajatellut tarjota minulle rahaa. Vanhana kuin katedraali, maalattuna kuin miniatyyrikuva ja tuhlaavaisena ulkonaisessa esiintymisessään hän eli asunnossaan ikäänkuin Ludvig XV ei olisikaan kuollut, eikä seurustellut kuin vanhojen naisten ja aatelisherrain kanssa, kivettynyt seurapiiri, jossa minä luulin olevani hautuumaalla. Ei kukaan lausunut minulle mitään, enkä minä rohjennut puhua ensimäiseksi. Vihamieliset ja kylmät katseet saattoivat minut häpeämään nuoruuttani, joka näytti kaikille kiusalliselta. Tähän välinpitämättömyyteen minä perustin juoneni onnistumisen aikoessani eräänä päivänä, heti päivällisen jälkeen, pujahtaa katsomaan puupiirroskokoelmia. Kerran vistipeliin antautuneena tätini ei enää kiinnittänyt huomiotansa minuun. Jean, hänen kamaripalvelijansa, välitti vähät herra Lepitre'sta; mutta tuo onneton päivällinen pitkittyi sitä mukaa, kuinka vanhoja syöjät olivat ja kuinka viallisia heidän hammasrivinsä. Vihdoin eräänä iltana, kahdeksan ja yhdeksän välillä, minä olin päässyt porraskäytävään asti vapisten kuin Bianca Capello [eräs venetsialaisnainen, joka pakeni rakastajansa kanssa Firenzeen ja josta myöhemmin tuli Francesco di Medici'n puoliso. Suom. muist.] pakopäivänään; mutta juuri kun portinvartija oli vetänyt nauhasta avatakseen minulle portin, näin minä herra Lepitre'n ajoneuvot kadulla ja kuulin tuon kunnon miehen kysyvän minua ahdashenkisellä äänellään. Kolme kertaa asettui sattuma ratkaisevasti Palais-Royal'in helvetin ja nuoruuteni paratiisin välille. Sinä päivänä, jolloin minä päätin uhmata mitä vaaroja tahansa päästäkseni vapaaksi häpeästä, jota tunsin ollessani kaksikymmentävuotias ja vielä tietämätön; hetkellä, jolloin minä riistäydyin herra Lepitre'n seurasta hänen noustessaan ajoneuvoihin, mikä oli vaikea tehtävä, sillä hän oli paksu kuin Ludvig XVIII ja kompurajalkainen -- äitini saapui postivaunuissa. Hänen katseensa pysähdytti minut ja minä olin kuin lintu käärmeen edessä. Mikä sattuma saattoi hänet tielleni? Eikä kuitenkaan mikään luonnollisempaa! Napoleon löi viimeisiä valttejaan; isäni, aavistaen Bourbon'ien paluuta, saapui ilmoittamaan tästä veljelleni, joka jo oli keisarivallan politiikan virkamiehiä. Hän oli lähtenyt Tours'ista yhdessä äitini kanssa. Äitini oli ottanut tehtäväkseen tuoda minut sinne turvaan vaaroilta, joita pääkaupunki näytti tarjoavan niiden mielestä, jotka järkevästi harkitsivat vihollisen liikkeitä. Muutamissa minuuteissa minä olin jättänyt Pariisin, hetkellä, jolloin sen olemassaolo aikoi käydä minulle turmiokkaaksi. Tukahutettuja haluja kuohuvan mielikuvituksen myrskyt, alituisista kieltäymyksistä synkentyneen elämän ikävyys olivat pakottaneet minut heittäytymään opintoihin, kuten kohtaloonsa kyllästyneet ihmiset muinoin hautautuivat luostariin. Opiskelu oli tullut minulle intohimoksi, joka saattoi käydä vaaralliseksi kahlehtiessaan minua aikana, jolloin nuorten tulee jättäytyä keväisten luonteidensa ihastuttavaan vilkkauteen.

Tämä päältäpuolinen kuvaus nuoruudesta, jossa te voitte havaita lukemattomia elegillisiä kohtia, oli välttämätön sen vaikutuksen selville saamiseksi, mikä sillä oli minun tulevaisuuteeni. Yli kahdenkymmenen vuoden ikäisenä, niin monien katkerien vaikutusten koskettamana, minä olin vielä pieni, laiha ja kalpea. Minun sieluni, joka oli täynnä tahtoa, taisteli ruumiin kanssa, joka oli näöltänsä heikko, mutta joka, erään vanhan Tours'in lääkärin sanojen mukaan, sai viimeistä karkaisuansa soveltuakseen rautaiseen luonteensävyyn. Ruumiiltani lapsena ja ajatuksiltani vanhana minä olin lukenut ja miettinyt niin paljon, että minä tunsin metafyysillisesti elämän korkeudet hetkellä, jolloin minun oli koettava sen rotkoteiden mutkaisia vaikeuksia ja sen tasankojen hiekkaisia polkuja. Harvinaiset sattumat olivat jättäneet minun sieluni tuohon hurmaavaan ajanjaksoon, jolloin sielun ensimäiset epäilykset alkavat, jolloin se avautuu nautinnoille, jolloin kaikki on sille mieluista ja raikasta. Minä olin työn pidentämän poikaiän ja hitaasti vihreitä oksiaan työntävän miehuusiän välillä. Ei kukaan nuori mies ollut niin valmis kuin minä tuntemaan ja rakastamaan. Jotta ymmärtäisitte täysin kertomukseni, siirtäkää itsenne takaisin tuohon ihanaan aikaan, jolloin huulet eivät lausu valheita, jolloin silmät ovat kirkkaat, vaikka niitä verhoavat innon ja arkuuden ristiriidasta raskaat silmäluomet, jolloin mieli ei taivu maailman kavaluuteen, jolloin sydämen herkkyys on yhtä voimakas kuin ensimäisen tunteenliikutuksen jalous.

En kerro teille ollenkaan matkasta, jonka tein äitini kanssa Pariisista Tours'iin. Hänen olemuksensa kylmyys ehkäisi hellyyteni puhkeamisen. Joka kerta hevosta vaihdettaessa minä olin aikeissa ruveta puhumaan; mutta yksi katse, yksi sana karkoitti älykkäästi mietityt lauseet, joilla tahdoin alkaa. Orléans'issa, levollemenon hetkenä, äitini moitti vaitioloani. Minä heittäydyin hänen jalkoihinsa, syleilin hänen polviansa kuumia kyyneliä vuodattaen, minä avasin hänelle hellyyttä uhkuvan sydämeni. Minä koetin vaikuttaa häneen hiutuvan rakkauden innoittamalla puolustuspuheella, jonka sävy olisi koskenut jonkun äitipuolenkin sisimpään. Äitini ei vastannut minulle muuta kuin että näyttelin komediaa. Minä valitin hänen välinpitämättömyyttänsä, hän kutsui minua luonnottomaksi pojaksi. Sydäntäni kouristi niin, että minä Blois'sa juoksin sillalle heittäytyäkseni Loire virtaan, mutta kaidepuun korkeus esti itsemurhani.

Saapuessani perille osottivat kaksi sisartani, jotka eivät minua ollenkaan tunteneet, pikemmin hämmästystä kuin hellyyttä. Myöhemmin he kuitenkin olivat suhteellisesti täynnä ystävyyttä minua kohtaan. Huoneeni minä sain kolmanteen kerrokseen. Te käsitätte tilani kurjuuden, jos sanon teille, ettei äitini jättänyt minulle, kaksikymmenvuotiaalle nuorelle miehelle, muita liinavaatteita kuin ne kuluneet, joita olin käyttänyt koulukodissa, ei muuta pukuvarastoa kuin mitä minulla Pariisissa oli ollut. Minä saatoin juosta salin toisesta päästä toiseen nostaakseni ylös hänen nenäliinansa, eikä hän sanonut minulle muuta kuin tuollaisen kylmän kiitoksen, jonka nainen suo palvelijalleen. Minun oli pidettävä häntä silmällä voidakseni huomata, oliko hänen sydämessänsä kuohkeita kohtia, joihin olisin voinut istuttaa jonkun rakkauden oksan, mutta en nähnyt hänessä muuta kuin laihan ja kuivakiskoisen ylhäisen naisen, leikittelevän, itsekkään ja pisteliään, kuten kaikki Listomère suvun naiset, niillä kun häikäilemättömyys kuuluu myötäjäisiin. Hänelle ei elämä ollut muuta kuin velvollisuuksien täyttämistä. Kaikki kohtaamani kylmäluontoiset naiset pitivät velvollisuuksia uskontona, kuten hän. Hän otti vastaan meidän ihailumme, kuten pappi messusuitsutukset; vanhin veljeni näytti kokonaan kuluttaneen loppuun sen rahtusen äidillisyyttä, mikä hänen sydämessänsä oli. Hän pisteli meitä alinomaa purevalla ironiiallaan, joka on sydämettömien ihmisten tavallinen ase, ja hän käytti sitä meitä kohtaan, jotka olimme kykenemättömiä vastaamaan. Vaistomaiset tunteet juurtuvat niin monihaaraisina ja tuo äidin persoonaan kohdistuva pyhä kunnioitus, josta luopuminen tuottaisi turmiota, ympäröi meitä niin monilla siteillä, että me, huolimatta noista okaisista esteistä, yhä rakastimme häntä ylevässä erhetyksessä siihen päivään asti, jolloin me pitemmälle elämässä päässeinä aloimme itsenäisesti häntä arvostella. Tuona päivänä alkaa lasten kosto. Heidän välinpitämättömyytensä, joka on syntynyt menneen ajan pettymyksistä ja jota heidän niistä saamansa katkerat muistot suurentavat, ulottuu hautaan asti. Äitini pelottava itsevaltius karkoitti himokkaat aatteet, joita minä huimapäisesti olin ajatellut tyydyttää Tours'issa. Minä vajosin epätoivoisesti isäni kirjastoon ja aloin lukea kaikkia kirjoja, joita en tuntenut. Pitkät työpäiväni vapauttivat minut joutumasta tekemisiin äitini kanssa, mutta ne raskauttivat moraalista tilaani. Vanhempi sisareni, hän, joka on naimisissa serkkumme markisi de Listomère'n kanssa, koetti joskus lohduttaa minua, voimatta tyynnyttää sitä kiihtymystä, jonka vallassa minä olin. Halusin kuolla.

Minulle tuntemattomia suuria tapahtumia oli tulossa silloin. Angoulême'n herttua, joka oli lähtenyt Bordeaux'sta yhdistyäkseen Ludvig XVIII:een Pariisissa, sai matkallaan joka kaupungissa noita kiihkeitä suosionosotuksia, jotka valtasivat vanhan Ranskan Bourbon'ien palatessa. Touraine oli levottomassa liikkeessä laillisten prinssiensä hyväksi, kaupunki kuohui, ikkunat olivat liputetut, asukkaat juhlapuvuissa, juhlia valmistettiin, ja itse ilma oli täynnä jotakin huumaavaa -- kaikki tuo herätti minussa halun olla läsnä prinssin kunniaksi toimeenpannuissa tanssiaisissa. Kun minä rohkenin ilmaista tämän toivomuksen äidilleni, joka silloin oli liian sairas ottaakseen juhlaan osaa, suuttui hän kovin. Tulinko minä Kongo'sta, koska en tiennyt mitään? Kuinka minä saatoin kuvitella, ettei meidän perheemme olisi edustettuna tanssiaisissa? Kenen, ellei minun oli sinne mentävä isäni ja veljeni poissaollessa? Olihan minulla äiti, ja hän kyllä piti huolta lastensa onnesta. Tällä hetkellä tuli poika, joka oli ollut ikäänkuin perheestä hyljätty, tärkeäksi henkilöksi. Minä olin yhtä hämmästynyt merkityksestäni kuin siitä ironisten päätelmien tulvasta, jolla äitini otti vastaan pyyntöni. Tiedustelin sisariltani ja kuulin, että äitini, jota tällaiset teatteritemput huvittivat, oli kovassa touhussa minun puvustani. Yllätettynä näiden toimenpiteiden suurenmoisuudesta ei ainoakaan Tours'in räätäleistä ottanut tehdäkseen minulle pukineita. Äitini oli lähettänyt hakemaan kotiompelijatartansa, joka maakunnan tavan mukaan osasi tehdä kaikkea neulomatyötä. Vaaleansininen puku valmistettiin minulle joten kuten kaikessa hiljaisuudessa. Silkkisukat ja uudet tanssikengät oli helppo saada; liivit olivat liian lyhyet, mutta saatoin käyttää isäni liivejä; ensi kertaa oli päälläni rinnuspaita, jonka röyhelöt paisuttivat rintaani ja kietoutuivat kaulahuivini solmun ympäri. Kun minä olin puettu, muistutin minä itseäni niin vähän, että sisarteni kohteliaisuuksien rohkaisemana saatoin mennä kokoontuneiden tourainelaisten eteen. Tukala yritys! Juhlaan oli kutsuttu liian paljon väkeä, jotta kaikki olisivat voineet olla valituita. Hoikka vartaloni oli minulle avuksi, minä pujottauduin erääseen Papion'in talon puutarhaan pystytettyyn telttaan ja pääsin lähelle nojatuolia, joka oli prinssin kunniaistuin. Kuumuus oli tukahduttava, ensimäinen julkinen juhla, jossa minä olin läsnä, häikäisi minut loisteellaan, punaisilla seinäverhoillaan, kullatuilla koristeillaan, puvuillaan ja timanteillaan. Joukko miehiä ja naisia, jotka syöksyivät toisiansa tungeksien ja törmäilivät toisiinsa pölypilven ympäröiminä, tyrkki minua. Loistavat vaskitorvet ja sotilasmusiikin bourbonnelaiset juhlasäveleet hukkuivat hurraahuutoihin: -- Eläköön Angoulême'n herttua! eläköön kuningas! eläköön Bourbon'it! Tämä juhla oli innostuksen purkaus, jossa jokainen koetti voittaa toisensa raivokkaassa riennossa Bourbon'ein nousevaa aurinkoa kohden; se oli todellista puolueitsekkyyttä, joka jätti minut kylmäksi, alensi minua, saattoi minut syventymään itseeni.

Tämä pyörre vei minua mukanaan kuin oljenkortta, ja minussa syntyi lapsellinen halu olla Angoulême'n herttua, kuulua noihin prinsseihin, jotka astelivat suunniltaan joutuneen yleisön edessä. Tourainelaisen turhamainen kateus sytytti kunnianhimon, jota minun luonteeni ja olosuhteet jalostuttivat. Kuka ei ole kadehtinut tuota ihailua, jonka suurenmoisen toistumisen minä sain nähdä pari kuukautta jälkeenpäin, kun koko Pariisi syöksyi keisaria vastaan hänen palatessaan Elban saarelta? Tämä herruus massan yli, jonka tunteet ja elämä purkautui kuin yhdestä sielusta, saattoi minut äkkiä tavoittelemaan kunniaa, tuota papitarta, joka tänäpäivänä saattaa perikatoon Ranskan, kuten muinoin druidipapit uhrasivat gallialaiset. Lisäksi minä äkkiä tapasin naisen, joka oli lakkaamatta kiihottava kunnianhimoisia aikeitani ja saattava ne huippuunsa heittämällä minut kuningaskunnan sydämeen. Liiaksi arkana pyytääkseni ketään tanssiin ja muuten peljäten hämmentäväni asentoja minä luonnollisesti olin hyvin kömpelö, enkä tiennyt mitä tehdä. Hetkellä, jolloin minä tunsin pahoinvointia paikallaan seisomisesta, johon väkijoukossa on pakotettu, eräs upseeri astui jaloilleni, jotka olivat turvonneet yhtä paljon kenkien ahtaudesta kuin kuumuudesta. Tämä viimeinen harmi teki juhlan minulle vastenmieliseksi. Oli mahdotonta mennä ulos, minä pakenin erääseen nurkkaan tyhjän penkin päähän ja jäin istumaan silmät tuijottavina, liikkumattomana ja jurona. Heiveröisen ulkonäköni pettämänä eräs nainen piti minua lapsena, joka nukkumaisillaan odottaa äitinsä tuloa, ja istuutui viereeni liikkeellä, jolla lintu laskeutuu pesäänsä. Heti minä tunsin naistuoksun, joka saattoi sieluni säteilemään, kuten myöhemmin itämaiden runous. Minä katsahdin naapuriini ja hämmästyin enemmän kuin juhlasta. Jos olette oikein ymmärtänyt kuluneen elämäni, voitte aavistaa ne tunteet, jotka pulppusivat sydämestäni. Silmäni kiintyivät heti valkeisiin kaareviin hartioihin, joita vasten minä olisin tahtonut painaa kasvojani; heikosti rusottaviin hartioihin, jotka näyttivät punastuvan ikäänkuin ne olisivat ensimäistä kertaa paljaina; kainoihin hartioihin, joilla oli sielu ja joiden hieno pinta hohti valossa kuin silkkikudos. Nuo hartiat jakoi uurre, jota myöten katseeni kulki, rohkeampana kuin käteni. Hänen päänsä pienimmätkin yksityiskohdat olivat viehätyksiä, jotka herättivät minussa sanomatonta iloa. Hänen välkkyvät hiuksensa olivat samettipehmeän niskan yläpuolella sileiksi kammatut, kuten pienellä tytöllä, ja mielikuvitukseni kulki noita vaikeita jakauksia myöten kuin uusia polkuja; kaikki saattoi minut hämmennyksiin. Tultuani vakuutetuksi, ettei kukaan minua nähnyt, minä painauduin hänen selkäänsä vasten, kuin lapsi, joka heittäytyy äitinsä syliin, ja suutelin hänen hartioitansa. Nainen päästi läpitunkevan huudon, jonka kuulumisen soitto esti. Hän kääntyi, näki minut ja sanoi: "Herra!" Ah! jos hän olisi sanonut: "Pikku ystäväiseni, mikä teidän on!" olisin minä luultavasti tappanut hänet; mutta tuo _herra_ sai kuumat kyyneleet puhkeamaan silmistäni. Minut kivetytti pyhää vihastusta säkenöivä katse, ylevä pää, jota kaunisti tuhkanväristen hiusten diadeemi, sopusointuinen hurmaavan selän kanssa. Loukatun häveliäisyyden purppura hehkui hänen kasvoillaan, mutta samalla näkyi niissä jo sellaisen naisen anteeksianto, joka ymmärtää mielettömyyden puuskan ollessaan sen vaikuttimena ja aavistaa katumuksen kyynelissä loputonta jumaloimista. Hän meni pois kuningattaren liikkein. Minä huomasin silloin asemani naurettavuuden; vasta nyt minä älysin, että olin puettu kuin savoialaisen apina. Häpesin itseäni. Minä jäin paikoilleni aivan tyhmistyneenä, maistellen hedelmää, jonka olin vastikään ryöstänyt, tuntien huulillani lämmön verestä, jota olin hengittänyt, katumatta mitään ja seuraten katseillani tuota taivaasta laskeutunutta naista. Kuumeen vallassa, jonka ensimäinen aistillinen näkemys sydämessäni herätti, minä harhailin tyhjiksi jääneissä tanssiaisissa, löytämättä tuntematontani. Minä palasin kotiin ja asetuin levolle perinpohjaisesti muuttuneena.

Uusi sielu, kirjavasiipinen sielu oli puhkaissut kotelonsa. Rakas tähteni, jota minä olin ihaillut sinisissä lakeuksissa, oli pudonnut alas ja tullut naiseksi säilyttäen kirkkautensa, säteilynsä ja raikkautensa. Minä rakastin äkkiä tietämättä mitään rakkaudesta. Eikö siinä ole jotain ihmeellistä, tuossa miehen kiihkeimmän tunteen ensimäisessä purkauksessa? Minä olin kohdannut tätini salissa muutamia kauniita naisia, mutta ei yksikään heistä tehnyt minuun mitään vaikutusta. Onkohan siis olemassa hetki, tähtien liitto, erityisten olosuhteiden yhtyminen, yksi ainoa naisten joukossa, joka aiheuttaa yksinomaisen intohimon aikana, jolloin intohimo kohdistuu sukupuoleen sen kokonaisuudessa? Ajatellessani, että valittuni eli Touraine'ssa, minä hengitin nautinnolla ilmaa, minä näin sen sinessä värin, jota minä en ole sen jälkeen enää nähnyt. Vaikka olin sisällisesti ihastuksissani, näytin minä vakavasti sairaalta ja äitini tunsi katumuksen sekaista pelkoa. Kuten eläimet, jotka tuntevat onnettomuuden lähestyvän, minä lyykistyin puutarhan nurkkaan unelmoimaan ryöstämästäni suudelmasta. Muutamia päiviä noiden muistettavien tanssiaisten jälkeen äitini luuli työstä luopumiseni, välinpitämättömyyteni, jolla minä suhtauduin hänen painaviin katseisiinsa, hänen ironiansa tehottomuuden ja synkän tilani johtuvan niistä luonnollisista käännekohdista, joita nuorilla minun iälläni on. Maaseutu, tuo ikuinen parannus mielenliikutuksille, joita lääketiede ei ollenkaan tunne, katsottiin minulle parhaimmaksi keinoksi vapautua mielen haluttomuudesta. Äitini päätti, että minun oli vietettävä muutamia päiviä Frapesle'ssa, linnassa, joka sijaitsi Indre joen varrella Montbazon'in ja Azay-le-Rideau'n välillä, erään hänen ystävänsä luona, jolle hän epäilemättä antoi salaisia ohjeita. Päivänä, jolloin maaseudun ovet minulle avautuivat, minä olin uinut niin pitkälti rakkauden merta, että olin kulkenut sen yli. En tiennyt tuntemattomani nimeä; kuinka oli häntä nimitettävä, mistä oli hänet löydettävissä, kenelle saatoin minä hänestä puhua? Luonteeni arkuutta lisäsi vielä selittämätön pelko, joka valtaa nuoren sydämen rakkauden ensi yrityksessä; se alkoi minussa melankolialla, joka on toivottomien intohimojen merkki. En halunnut parempaa kuin saada kulkea ja juosta vapaasti pitkin kenttiä. Tuolla lapsen rohkeudella, joka ei epäile mitään, ja johon sisältyy, kuinka sanoisin, jotain ritarillista, minä päätin tutkia kaikki Touraine'n linnat, jalkasin kulkien ja lausuen joka kauniin pienen tornin nähdessäni: -- Tuolla hän asuu!