Part 19

Nuo sielun liikutukset, ovatko ne kuvattavissa? Usein hän oli uupumuksen vallassa; mutta jos sattumalta noina väsymyksen hetkinä oli kysymys minusta, oli hänellä uusia voimia niin hyvin minulle kuin lapsilleen, hän kiiruhti silloin nopeana, vilkkaana ja iloisena. Kuinka hän rakasti vuodattaa hellyytensä säteinä ilmaan! Ah, Natalie, muutamat naiset saavat osakseen jo täällä alhaalla enkelisielujen etuoikeudet, levittävät, kuten enkelit, tuota valoa, jonka Saint-Martin, tuntematon filosofi, sanoi olevan henkevää, soinnullista ja tuoksuvaa. Varmana tahdikkuudestani Henriette suostui kohottamaan minulle raskasta esirippua, joka kätki meiltä tulevaisuuden, antaen minun nähdä itsessään kaksi naista: kahlehditun naisen, joka ankaruudestaan huolimatta oli lumonnut minut, ja vapaan naisen, jonka hellyys oli tekevä minun rakkauteni ikuiseksi. Mikä erilaisuus! Rouva de Mortsauf oli kylmään Eurooppaan siirretty paratiisilintu, joka surullisena istuu tangolla, äänettömänä ja kuolevana häkissä, jossa luonnontutkija häntä säilyttää; Henriette oli lintu, joka Ganges-virran rannalla pensaikossa visersi itämaisia lauluja, lennellen, kuten elävä jalokivi oksalta oksalle, suunnattoman, alati kukkivan volkamerian ruusujen keskellä. Hänen kauneutensa tuli yhä suuremmaksi, hänen henkevä älynsä yhä säkenöivämmäksi. Tuo yhtämittainen ilon tuli oli salaisuus meidän kahden välillä, sillä apotti Dominiksen, ulkomaailman edustajan, silmä oli pelättävämpi Henriettelle kuin herra de Mortsauf'in silmä. Mutta Henriettelle tuotti, kuten minullekin, suurta nautintoa antaa ajatuksilleen nerokkaita käänteitä, hän kätki tyytyväisyytensä leikinlaskuihin ja peitti muutoin hellyytensä osoitukset kiitollisuuden loistavalla verholla.

-- Me olemme asettaneet teidän ystävyytenne kovalle koetukselle, Felix! Me voimme kait sallia hänelle vapauksia, joita me sallimme Jacques'ille, herra apotti? sanoi hän.

Vakava apotti vastasi hurskaan miehen rakastettavalla hymyilyllä. Hän luki meidän sydämistämme ja havaitsi ne puhtaiksi. Hän suhtautui muuten kreivittäreen tuolla ihailun sekaisella kunnioituksella, jota enkelit herättävät. Kaksi kertaa noiden viidenkymmenen päivän aikana kreivitär meni ehkä ulkopuolelle niitä rajoja, joiden välissä kiintymyksemme pysyi; näitä kahta tapausta peitti lisäksi verho, joka ei kohoutunut, ennenkuin viimeisten tunnustusten päivänä. Eräänä aamuna, kreivin sairauden ensi päivinä, hetkellä, jolloin Henriette katui kohdelleensa minua niin ankarasti ottaessaan minulta pois ne viattomat etuoikeudet, jotka minun puhtaalle hellyydelleni oli suotu, minä odotin häntä, hänen piti tulla minun sijalleni. Liiaksi väsyneenä minä olin nukahtanut pää muuriin nojaten. Minä heräsin äkkiä tuntien otsallani sanomattoman raikkaan kosketuksen, jota voisi verrata aistimukseen, jonka saa nojautuessaan ruusua vasten. Kolmen askeleen päässä itsestäni minä näin kreivittären, joka sanoi minulle: -- Minä tulen!... Minä menin pois, mutta tervehtiessäni häntä minä otin hänen kättensä ja tunsin sen kosteaksi ja väriseväksi.

-- Kärsittekö te? sanoin minä hänelle.

-- Minkätähden teette minulle tämän kysymyksen? sanoi hän.

Minä katsoin häneen punastuen, hämilläni: -- Olen uneksinut, vastasin minä.

Eräänä iltana herra Origet'n viimeisten käyntien aikana (hän oli ilmoittanut kreivin varman toipumisen) minä olin Jacques'in ja Madeleinen kanssa pengermällä; me olimme kaikki kolme pitkällämme portailla kokonaan syventyneenä sauvapeliin, jota me pelasimme olkipilleillä ja neulakoukuilla varustetuilla puikoilla. Herra de Mortsauf nukkui. Odottaen hevosensa valjastamista lääkäri keskusteli matalalla äänellä kreivittären kanssa salissa. Herra Origet meni pois minun huomaamatta hänen lähtöänsä. Saatettuaan hänet vaunuihin Henriette nojautui ikkunaan, josta hän jonkun aikaa epäilemättä tarkasteli meitä meidän tietämättämme. Ilta oli yksi noita lämpimiä iltoja, jolloin taivas saa kuparin värin, jolloin tasangolta kuuluu tuhansia epämääräisiä ääniä. Auringon viimeiset säteet riutuivat katoilla, puutarhojen kukat tuoksuivat, kotiin palaavien eläinten kellot kaikuivat etäällä. Me mukauduimme tämän kuuman iltahetken äänettömyyteen hilliten huutojamme pelosta, että kreivi heräisi. Äkkiä, huolimatta hänen hameensa kahinasta, minä kuulin väkivaltaisesti tukahutetun huokauksen; minä kiiruhdin saliin, minä näin kreivittären istuutuneena ikkunasyvennykseen, nenäliina kasvoilla. Hän tunsi minun askeleeni ja antoi minulle käskevällä liikkeellä merkin jättää hänet yksin. Minä lähestyin sydän tuskan ahdistamana ja tahdoin ottaa väkisin nenäliinan häneltä; hänen kasvonsa olivat kyynelistä märät, hän pakeni kamariinsa, eikä tullut sieltä ennenkuin rukoukseen. Ensi kertaa viidenkymmenen päivän kuluessa minä vein hänet terassille ja pyysin häneltä selitystä hänen mielenliikutukseensa; mutta hän teeskenteli mitä hillittömintä iloisuutta sanoen syyksi hyvän uutisen, jonka Origet oli hänelle ilmoittanut.

-- Henriette, Henriette, sanoin minä hänelle, te tiesitte sen hetkellä, jolloin minä näin teidän itkevän. Meidän kahden välillä valhe olisi jotain luonnotonta. Minkätähden te ette sallinut minun pyyhkiä teidän kyyneleitänne? Olinko minä siis niiden syynä?

-- Minä ajattelin, sanoi hän, että minulle tämä sairaus on ollut kuin pysähdys surussa. Nyt, kun minä en enää vapise herra de Mortsauf'in tähden, täytyy minun vapista itseni puolesta.

Hän oli oikeassa. Kreivin parantumisen ilmaisi hänen oikullisen mielialansa palautuminen. Hän alotti sanomalla, ettei hänen vaimonsa, en minä, eikä lääkäri olleet osanneet hoitaa häntä, me olimme tietämättömiä kaikesta, hänen sairaudestaan, luonteestaan, kärsimyksistään ja sopivista parannuskeinoista. Jonkin mielettömän päähänpiintymän johdosta Origet muka puhui elinnesteissä tapahtuneista muutoksista, vaikka hänen ei olisi pitänyt käsitellä muuta kuin mahaporttia. Eräänä päivänä hän katseli meitä pahanilkisesti kuin mies, joka on vakoillut meitä tai päässyt meidän perillemme ja sanoi hymyillen vaimolleen: -- Eikö niin, rakkaani, jos minä olisin kuollut, te olisitte surrut minua, epäilemättä, mutta myöntäkää se, te olisitte lohduttautunut.

-- Minä olisin kantanut hovisurua, punasta ja mustaa, vastasi kreivitär nauraen saadakseen miehensä vaikenemaan.

Mutta erittäinkin ruuan johdosta, jonka lääkäri viisaasti oli rajoittanut sallimatta täydelleen tyydyttää toipuvan sairaan nälkää, syntyi väkivallan ja kiukustumisen kohtauksia, joille menneisyydessä ei ollut mitään vertaa, sillä kreivin luonne osoittautui sitäkin peljättävämmäksi, kun hän oli niin sanoakseni toimettomana makuulla. Rohkaistuna näistä lääkärin määräyksistä ja talonväen kuuliaisuudesta, minun yllyttämänäni -- minä näin tässä taistelussa keinon opettaa häntä hallitsemaan miestänsä -- kreivitär ryhtyi vastarintaan. Hän osasi tyynesti suhtautua mielettömyyksiin ja huutoihin; hän tottui pitämään kreiviä sinä, mikä hän oli, lapsena ja kuulemaan loukkaavia nimityksiä. Minulla oli onni nähdä, että hän lopultakin otti käsiinsä tämän sairaloisen mielen johdon. Kreivi huusi, mutta hän totteli, totteli etenkin senjälkeen, kun hän oli kovasti huutanut. Huolimatta tästä epäämättömästä menestyksestä Henriette itki joskus nähdessään tuon heikon, laihtuneen vanhuksen, jonka otsa oli keltaisempi kuin syksyn lehti, jonka silmät olivat sammuneet ja jonka kädet vapisivat. Hän katui kovuuksiaan, hän ei usein voinut vastustaa iloa, jonka hän näki kreivin silmissä mitatessaan hänelle ruokaa enemmän kuin lääkäri oli määrännyt. Hän oli kreiviä kohtaan lempeä ja suloinen yhtä suuressa määrässä kuin hän oli minua kohtaan. Mutta siinä oli kuitenkin eroavaisuuksia, jotka täyttivät minun sydämeni rajattomalla ilolla. Hän ei ollut väsymätön, hän tiesi kutsua väkensä palvelemaan kreiviä, milloin tämän oikut seurasivat toisiaan liian nopeasti tai kun kreivi valitti, ettei häntä ymmärretty.

Kreivitär tahtoi pitää kiitosrukouksen Jumalalle herra de Mortsauf'in parantumisen johdosta, hän määräsi luettavaksi messun ja pyysi minun saattamaan hänet kirkkoon; minä johdin hänet sinne; mutta messun aikana minä kävin katsomassa herra ja rouva de Chessel'ia. Kun minä palasin tahtoi kreivitär nuhdella minua.

-- Henriette, sanoin minä hänelle, minä olen kykenemätön petollisuuteen. Minä voin heittäytyä veteen pelastaakseni vihamieheni, joka hukkuu, minä voin antaa viittani lämmittääkseni häntä; lyhyesti minä voin antaa hänelle anteeksi, mutta unohtamatta loukkausta.

Kreivitär pysyi vaiti ja puristi minun kättäni sydäntänsä vasten.

-- Te olette enkeli, te tarkoititte tietysti totta kiitoksillanne, jatkoin minä. Rauhan ruhtinaan äiti pelastettiin raivoisan kansan käsistä, joka tahtoi tappaa hänet, ja kun kuningatar kysyi häneltä: Mitä te teitte! hän vastasi: Minä rukoilin heidän puolestaan! Nainen on sellainen. Minä, minä olen mies ja luonnollisesti epätäydellinen.

-- Älkää soimatko itseänne, sanoi hän liikuttaen kiivaasti käsivarttani, ehkäpä te olette arvokkaampi kuin minä.

-- Kyllä, sanoin minä, sillä minä antaisin ikuisuuden yhdestä ainoasta onnen päivästä, ja te!...

-- Ja minä, sanoi hän katsoen minuun ylpeästi.

Minä vaikenin ja loin silmäni maahan välttääkseni hänen katseensa salamaa.

-- Minä, jatkoi hän, mistä _minästä_ te puhutte? Minä tunnen monta minää itsessäni. Nuo kaksi lasta, lisäsi hän osottaen Madeleineä ja Jacques'ia, ovat _minä_. Felix, sanoi hän viiltävällä äänen painolla, luuletteko te minua siis egoistiksi? Ajatteletteko te, että minun pitäisi uhrata kokonainen ikuisuus palkitakseni sitä, joka uhraa minulle elämänsä? Tuo ajatus on hirveä, se kylmentää ainiaaksi uskonnolliset tunteet. Nainen, joka on niin syvälle langennut, voiko hän jälleen nousta? Voiko hänen onnensa vapahtaa hänet? Te saatatte minut pian ratkaisemaan nämä kysymykset!... Niin, minä jätän teille lopultakin erään omantuntoni salaisuuden: tuo ajatus on usein kulkenut minun sydämeni läpi; minä olen sen usein sovittanut ankarilla katumuksilla, se on aiheuttanut minulle ne kyyneleet, joiden syytä te toissapäivänä minulta kysyitte...

-- Etteköhän te anna liiallista merkitystä muutamille asioille, joita naiset tavallisesti pitävät suuressa arvossa, mutta joita teidän pitäisi...

-- Oh! sanoi hän keskeyttäen minut, pidättekö te niitä vähemmässä arvossa?

Tämä logiikka ehkäisi kaiken keskustelun.

-- Todenteolla, jatkoi hän, tietäkää se! Niin, olkoon että minä pelkurimaisesti jättäisin tuon vanhuksen, jonka elämä minä olen! Mutta, ystäväni, nuo kaksi pientä, niin heikkoa olentoa, jotka ovat meidän edessämme, Madeleine ja Jacques, jääväthän he isänsä luo! Uskotteko, kysyn teiltä, uskotteko, että he eläisivät kolmea kuukauttakaan tuon miehen mielettömän hallituksen alaisena? Jos minun laiminlyödessäni velvollisuuteni ei olisi kysymys muista kuin minusta... Hän hymyili ylpeästi. Mutta eikö se ole sama kuin tappaa minun kaksi lastani! Heidän kuolemansa tulisi olemaan varma. Jumalani, huudahti hän, minkätähden me puhumme näistä asioista? Menkää naimisiin ja antakaa minun kuolla.

Hän lausui nämä sanat niin katkeralla, niin syvällä äänellä, että ne tukahduttivat intohimoni myrskyn.

-- Te olette huutanut tuskianne tuolla ylhäällä pähkinäpuun alla; minä näiden leppien alla, siinä kaikki. Minä vaikenen tästälähtien.

-- Teidän jalomielisyytenne tappaa minut, sanoi hän kohottaen silmänsä taivaaseen.

Me olimme saapuneet terassille, me tapasimme siellä kreivin istumassa nojatuolissa auringon paisteessa. Tämän kokoon vajonneen, heikon hymyilyn vaivoin elähyttämän olennon näkeminen sammutti tuhkasta leimahtaneet liekit. Minä nojauduin ristikkoaitaa vasten tarkastellen taulua, jonka tarjosi minulle tuo kuoleva kahden alati kivuloisen lapsensa välissä, ja hänen vaimonsa, joka oli kalpea yövalvonnasta, laihtunut liiallisesta työstä, levottomuudesta ja mahdollisesti noiden kahden kauhean kuukauden ilonhetkistä. Äskeisen kohtauksen synnyttämä mielenliikutus oli kuitenkin antanut hänen poskillensa luonnottoman hehkun. Nähdessäni tuon kärsivän perheen varisevan lehdistön keskellä, jonka läpi tunki pilvisen syksytaivaan harmaa valo, minä tunsin itsessäni irtautuvan niiden siteiden, jotka kiinnittävät ruumiin sieluun. Ensimäistä kertaa minä tunsin tuota elämään kyllästymistä, jota tuntevat, sanotaan, kaikkein voimakkaimmat taistelijat keskellä taistelujansa, jonkinlaista kylmää iloa, joka tekee mitä urhokkaimmasta miehestä pelkurin, uskottomasta uskon vimmaisen, joka tekee välinpitämättömäksi kaikesta, voimakkaimmista elon tunteistakin, kunniasta, rakkaudesta, sillä epäilys riistää meiltä meidän itsetuntemuksemme ja tekee meille elämän vastenmieliseksi. Te hermostuneet olentoraukat, jotka teidän sielunne ja ruumiinne rikkaus jättää pelastuksetta jonkin turmiollisen kohtalon valtaan, missä ovat teidän päärinne ja teidän tuomarinne? Minä ymmärsin, miten nuori yltiöpää, joka ojensi jo kättänsä tarttuakseen Ranskan marsalkan sauvaan, joka oli taitava diplomaatti samoin kuin peloton soturi, oli voinut tulla viattomaksi murhaajaksi, kuten minä hänet edessäni näin. Minun toiveeni, joita tällä hetkellä ruusut kaunistivat, oliko niiden loppu tällainen? Hämmästyneenä niin hyvin syystä kuin seurauksesta, kysyen kuten jumalaton, missä oli Kaitselmus, minä en voinut pidättää kahta kyyneltä, jotka vierivät poskilleni.

-- Mikä sinun on, hyvä Felix? sanoi minulle Madeleine lapsen äänellään.

Henriette täydensi näiden synkkien sumujen ja pimeyksien hajoittamista levottomalla katseella, joka säteili minun sieluuni kuin aurinko. Tällä hetkellä vanha tallimestari toi minulle kirjeen Tours'ista. Sen näkeminen aiheutti minulta jonkinlaisen hämmästyksen huudahduksen, joka sai rouva de Mortsauf'in värisemään. Minä näin virkasinetin, kuningas kutsui minua takaisin. Minä ojensin Henriettelle kirjeen, hän luki sen yhdellä silmäyksellä.

-- Meneekö hän pois? sanoi kreivi.

-- Miten minun käy? sanoi Henriette minulle, huomaten ensi kertaa auringottoman yksinäisyytensä.

Me olimme kumpainenkin tyrmistyksessä, joka ahdisti meitä samalla tavoin, sillä me emme olleet koskaan niin hyvin tunteneet, kuinka välttämättömiä me olimme toinentoisillemme. Kreivittärellä oli hänen puhuessaan minulle kaikenlaisista, vieläpä jokapäiväisistäkin asioista äänessään uusi sointi aivan kuin jos soittokoneesta olisi katkennut useampia kieliä ja muut olisivat löyhtyneet. Hänen liikkeensä olivat välinpitämättömiä ja hänen katseensa valottomia. Minä pyysin hänen ilmaisemaan minulle ajatuksensa.

-- Onko minulla niitä? sanoi hän.

Hän vei minut kamariinsa, asetti minut istumaan sohvaansa, etsi jotain toilettipöytänsä laatikosta, asettui polvilleen minun eteeni ja sanoi minulle: -- Tässä ovat hiukset, jotka ovat minulta pudonneet vuoden kuluessa, ottakaa ne, ne kuuluvat teille; jonakin päivänä te tiedätte miten ja miksi.

Minä taivuttauduin hitaasti hänen otsaansa kohden, hän ei painanut alas päätänsä välttääkseen minun huuliani, minä suutelin hänen otsaansa pyhästi, ilman rikoksellista kiihkoa, ilman hyväilevää hekumallisuutta, juhlallisella liikutuksella. Tahtoiko hän uhrata kaikki? Menikö hän ainoastaan, kuten minä olin tehnyt, syvyyden reunalle? Jos rakkaus olisi saanut hänet antautumaan, hänellä ei olisi ollut tuota syvää tyyneyttä, tuota uskonnollista katsetta, ja hän ei olisi sanonut minulle puhtaalla äänellään: -- Ettehän ole minulle enää vihainen?

Minä läksin yön saapuessa. Hän halusi saattaa minua jonkun matkaa. Me pysähdyimme pähkinäpuun alle; minä näytin sitä hänelle sanoen, kuinka minä sieltä neljä vuotta sitten olin huomannut hänet: -- Laakso oli silloin hyvin kaunis! huudahdin minä.

-- Ja nyt? sanoi hän kiihkeästi.

-- Te olette pähkinäpuun alla, ja laakso on meidän!

Hän painoi päänsä alas, ja me sanoimme toisillemme jäähyväiset. Hän nousi vaunuihinsa Madeleinen kanssa, ja minä, yksin, omiin vaunuihini. Pariisiin palattuani minulla onnekseni oli kiireellisiä töitä, jotka vaativat kaikki minun ajatukseni ja pakottivat minut riistäytymään maailmasta, joka unohti minut. Minä olin kirjevaihdossa rouva de Mortsauf'in kanssa, jolle minä lähetin jokaviikkoisen kirjeeni ja joka minulle vastasi kaksi kertaa kuukaudessa. Minun yksinäinen ja työteliäs elämäni muistutti noita kukkaisia ja tuntemattomia tiheikköjä, joita minä äsken vielä olin ihaillut metsien helmassa, sepitellessäni uusia runoja kukista kahden viimeisen viikon aikana.

Te, jotka rakastatte! tehkää nuo kauniit velvollisuudet, ottakaa täyttääksenne käskyt semmoisina, kuin kirkko on ne kristitylle joka päiväksi määrännyt. Ne ovat suuria aatteita, nuo roomalaisen uskonnon luomat ankarat säännöt, ne kyntävät yhä syvemmälle sieluun velvollisuuden vaot johtamalla uusimaan toimituksia, jotka pitävät toivoa ja pelkoa vireillä. Tunteet virtaavat alati elävinä noissa kaivetuissa uomissa, jotka johtavat vettä, kirkastavat ne, virvoittavat lakkaamatta sydäntä ja hedelmöittävät elämää kätketyn uskon ylitsevuotavilla aarteilla; jumalallinen lähde, jossa monistuu yhden ja ainoan rakkauden yksi ja ainoa ajatus.

Rakkauteni, joka muistutti keskiaikaa ja jälleen toi mieleen ritariajan, tuli tunnetuksi, en tiedä miten; mahdollisesti kuningas ja herttua de Lenoncourt olivat siihen syynä. Samalla kertaa romantillinen ja luonnollinen kertomus nuoresta miehestä, joka hurskaalla jumaloimisella rakasti kaunista, tuntematonta, yksinäisyydessään suurta naista, naista joka oli uskollinen tarvitsematta velvollisuuksien tukea, levisi epäilemättä tuosta ylemmästä piiristä faubourg Saint-Germain'in keskuuteen? Salongeissa minä huomasin olevani kiusallisen huomion esineenä, sillä siveällä elämällä on etuja, jotka niitä kokeneelle tekevät kuuluisuuden loiston sietämättömäksi. Samoinkuin silmiä, jotka ovat tottuneet vain heikkoihin väreihin, häikäisee voimakas valo, samoin on laita muutamien henkilöiden, joita voimakkaat vastakohdat eivät miellytä. Minä olin siihen aikaan sellainen; nyt te ehkä sitä ihmettelette, mutta olkaa kärsivällinen, nykyisen Vandenesse'n omituisuudet selviävät teille pian. Minusta olivat siis naiset hyväntahtoisia ja maailma täydellinen. Herttua de Berry'n naimisen jälkeen hovi sai jälleen loistoa, ranskalaiset juhlat palasivat. Ulkovaltojen sotajoukot olivat poistuneet, hyvinvointi palasi jälleen, huvitukset olivat mahdollisia. Arvoltaan kuuluisia tai varallisuudestaan huomattuja henkilöitä tulvi kaikilta Euroopan suunnilta älyn pääkaupunkiin, jossa muiden maiden edut ja virheet kohtasivat toisensa ranskalaisen hengen suurentamina ja kärjistäminä. Viisi kuukautta senjälkeen kun minä olin jättänyt Clochegourde'n, keskellä talvea, minun hyvä enkelini kirjoitti minulle epätoivoisen kirjeen kertoen poikansa vakavasta sairaudesta, josta tämä on päässyt, mutta joka antoi pelon aihetta tulevaisuuteen katsoen. Lääkäri oli puhunut varovaisuustoimenpiteisiin ryhtymisestä keuhkotautia vastaan, hirveä sana, joka tieteen lausumana synkisti kaikki äidin hetket. Henriette ehti tuskin hengittää, Jacques oli tuskin päässyt toipumisen asteelle, kun hänen sisarensa herätti levottomuutta. Madeleine, tuo iloinen kasvi, joka menestyi niin hyvin äidin hoidossa, sairastui tautiin, joka kyllä hänen iällään jo oli ennakolta odotettu, mutta joka oli vaarallinen niin hennolle rakenteelle. Masentuneena jo siitä uupumuksesta, jonka Jacques'in pitkällinen sairaus oli hänelle aiheuttanut, kreivitär tunsi itseltänsä puuttuvan voimia tuon uuden iskun kestämiseksi. Näky, jonka nuo kaksi rakasta olentoa hänelle tarjosi, teki hänet tunteettomaksi miehensä luonteen lisääntyneille myrskyille. Siten yhä enemmän häiriöitä tuottavat, raskaat rajuilmat tempasivat ankarilla aalloillaan juuriltaan hänen sydämeensä mitä syvimmin istutetut toiveet. Hän oli muutoin alistunut kreivin hirmuhallitukseen ja, taistelusta väsyneenä, luovuttanut voitetun alueen takaisin.

"Kun kaikki minun voimani kohdistuivat lapsiini, kirjoitti hän minulle, saatoinko minä käyttää niitä herra de Mortsauf'ia vastaan ja saatoinko minä puolustaa itseäni hänen hyökkäyksiänsä vastaan torjuessani kuolemaa? Kulkiessani nyt yksin ja heikkona noiden kahden nuoren, alakuloisen olennon välillä, jotka minua seuraavat, on minut vallannut voittamaton vastenmielisyys elämää kohtaan. Mitä iskuja minä voin tuntea, mihin tunteenliikutukseen minä voin vastata, kun minä näen terassilla liikkumattoman Jacques'in, jonka elämän ilmaisevat minulle ainoastaan hänen kauniit kuihtumuksen suurentamat silmänsä, sisään vajonneina kuten vanhuksella, ja jonka kehittynyt henki -- onneton enne -- on ristiriidassa hänen heikon ruumiinsa kanssa? Kun minä näen sivullani iloisen, niin vilkkaan, niin viehättävän, niin punaposkisen Madeleinen nyt kalpeana kuin kuolleen, näyttävät minusta hänen hiuksensa ja hänen silmänsä vaalenneilta, hän luo minua kohden riutuvia katseita ikäänkuin jos hän tahtoisi sanoa minulle jäähyväisensä; ei mikään ruoka maistu hänelle tai jos hän haluaa jotain ravintoa, pelästyttää hän minua makujensa outoudella; tuo puhdas olento, vaikka hän on kasvanut minun sydämelläni, punastuu tunnustaessaan niitä minulle. Huolimatta ponnistuksistani minä en voi huvittaa lapsiani; kumpainenkin heistä hymyilee minulle, mutta tuon hymyilyn saan minä esiin houkutteluilla, se ei johdu heistä; he itkevät, kun eivät voi vastata minun hyväilyihini. Kärsimys on höllentänyt kaikki heidän sielussaan, vieläpä nekin siteet, jotka kiinnittävät meitä toisiimme. Te ymmärrätte siis, kuinka Clochegourde on surullinen: herra de Mortsauf hallitsee siellä esteettömästi. Oi, ystäväni, te minun kunniani! kirjoittaa hän minulle edelleen, teidän pitää paljon rakastaa minua rakastaaksenne minua vielä nyt, rakastaaksenne minua väsyneenä, kiittämättömänä ja tuskan kivettämänä."