Part 18

-- Rakas lapsi, sanoi hän minulle katkerasti hymyillen, ainoastaan sydämetön nainen voi näytellä tuota osaa. Minä olen äiti, minusta tulisi huono pyöveli. Niin, minä osaan kärsiä, mutta tuottaa toisille kärsimyksiä! En koskaan, sanoi hän, en edes kunniallisen tai suuren päämäärän saavuttamisenkaan tähden. Sitäpaitsi minun pitäisi sallia sydämeni valehdella, muuttaa ääneni, asestaa otsani, väärentää liikkeeni... älkää vaatiko minulta sellaisia valheita. Minä voin asettua herra de Mortsauf'in ja hänen lastensa välille, minä otan vastaan hänen iskunsa, etteivät ne kohtaa täällä ketään; siinä kaikki, mitä minä voin tehdä sovittaakseni niin paljon toisilleen vastakkaisia etuja.

-- Anna minun jumaloida sinua! pyhä, kolminkertaisesti pyhä! sanoin minä asettaen toisen polveni maahan, suudellen hänen pukunsa lievettä ja kuivaten siihen kyyneleitä, jotka nousivat silmiini. -- Mutta jos hän tappaa teidät! sanoin minä hänelle.

Hän kalpeni ja vastasi nostaen silmänsä taivaaseen:

-- Jumalan tahto kaikessa tapahtukoon!

-- Tiedättekö, mitä kuningas sanoi teidän isällenne teistä? "Tuo pahuksen Mortsauf elää siis yhä vielä!"

-- Se, mikä on leikkiä kuninkaan suussa, on täällä rikos, vastasi hän. Huolimatta meidän varovaisuustoimenpiteistämme oli kreivi seurannut meidän jäljessämme; hän saavutti meidät aivan hikisenä erään pähkinäpuun luona, jonka suojaan kreivitär oli pysähtynyt sanoakseen minulle nuo vakavat sanat; hänet nähdessäni minä aloin puhua viininkorjuusta. Oliko hänellä vääriä epäluuloja, en tiedä; mutta hän pysähtyi sanaakaan sanomatta meitä tarkastamaan välittämättä viileydestä, jota pähkinäpuut huokuivat. Hetken näin oltuaan ja lausuttuaan muutamia merkityksettömiä sanoja, joita katkaisivat paljon merkitsevät äänettömyydet, kreivi sanoi sydämensä ja päänsä olevan kipeän. Hän valitteli vienosti, koettamatta herättää meidän sääliämme ja kuvaamatta liiotelluin sanoin tuskiansa. Me emme kiinnittäneet siihen mitään huomiota. Takaisin palatessa hän tunsi itsensä vielä huonommaksi, puhui vuoteelle asettumisesta ja asettui levolle ilman pitkiä puheita, luonnollisuudella, joka ei ollut hänelle tavallista. Me käytimme hyväksemme välirauhaa, jonka hänen hypokondrinen luonteensa meille antoi ja laskeuduimme rakkaalle pengermällemme Madeleinen seuraamana.

-- Menkäämme soutelemaan, sanoi kreivitär muutaman kierroksen perästä, katsomme, kuinka tilankaitsija pyytää meille kaloja täksi päiväksi.

Me menimme ulos pikku portista, saavutimme ruuhen, hyppäsimme siihen ja kuljimme pian hitaasti ylöspäin pitkin Indre'a. Kuten kolme lasta, joita aivan mitättömät seikat huvittavat, me katselimme rannan ruohoja, sinisiä ja vihreitä neidonkorentoja; ja kreivitär hämmästyi huomatessaan voivansa nauttia niin rauhallisesta huvituksesta keskellä viiltäviä suruja; mutta luonnon tyyneys, joka on riippumaton meidän taisteluistamme, eikö se vaikuta meihin lohduttavan ihanalta? Pidätetyillä toiveilla täytetyn rakkauden kiihtymys sulaa sopusointuisasti veden aaltoiluun, kukat, joita ihmiskäsi ei ole turmellut, tuovat ilmi salaisimmat unelmansa, veneen miellyttävä keinuminen jäljittelee heikosti ajatuksia, jotka kareilevat sielussa. Me saimme tuntea tämän kaksinkertaisen runouden huumaavaa vaikutusta. Luonnonäänten soinnuttomat sanat ilmaisivat salaperäistä viehätystä, ja katseet saivat kirkkaamman loiston ottaessaan osaa valoon, joka auringosta niin runsaana virtasi liekehtiville ruohokentille. Joki oli kuin polku, jota myöten me lensimme. Ollen riippumattomia liikkeestä, jota jalan kulkeminen vaatii, me saatoimme vajota luomisen ihailuun. Vapaudessaan oleva pikku tyttö, meluavan iloisena, liikkeissään niin suloisena, puheissaan niin veitikkamaisena, eikö hän myöskin ollut elävä ilmaus kahdesta sielusta, jotka huvittivat itseänsä muovailemalla ihmeellisesti tuota Platonin uneksimaa ihanneluomaa, tunnettu kaikille niille, joiden nuoruuden on täyttänyt onnellinen rakkaus. Kuvatakseni teille tuota hetkeä, ei sen kuvaamattomissa yksityiskohdissa, vaan kokonaisuudessaan, minä sanon teille, että me rakastimme toisiamme kaikissa olennoissa, kaikissa esineissä, jotka meitä ympäröitsivät. Me tunsimme ulkopuolella itseämme onnen, jota kumpikin meistä toivoi; se tunki meihin niin voimakkaasti, että kreivitär riisui käsineensä ja antoi kauniiden käsiensä vajota veteen aivankuin viihdyttääkseen salaista poltetta. Hänen silmänsä puhuivat; mutta hänen suunsa, joka avautui puoleksi, kuten ruusu ilmaan, olisi kieltäytynyt lausumasta rakkauden sanoja. Te tunnette sopusoinnun, mikä syntyy kun matalat sävelet täydelleen yhtyvät korkeisiin, se on aina muistuttanut minulle meidän kahden sielumme sointua tuona hetkenä, joka ei koskaan enää palaa.

-- Missä te kalastatte, sanoin minä hänelle, jos teillä ei ole muuta kuin omat rannat käytettävänä?

-- Lähellä Ruan'in siltaa, sanoi hän. Ah! meillä on nyt joki omanamme Ruan'in sillasta aina Clochegourde'en asti. Herra de Mortsauf osti äskettäin tuhatkaksisataa aaria niittyjä näiden kahden vuoden säästöillä ja viivästyneillä vuosirahoillaan. Se hämmästyttää teitä?

-- Minä tahtoisin, että koko laakso olisi teidän! huudahdin minä. Hän vastasi minulle hymyilyllä. Me saavuimme Ruan'in sillan alapuolelle, paikkaan, jossa oli suvanto ja jossa kalastettiin.

-- Miten käy, Martineau? sanoi hän.

-- Ah! armollinen kreivitär, meillä on huono onni. Niinä kolmena tuntina, jotka me olemme täällä olleet siirtyen myllyltä tänne, me emme ole saaneet mitään.

Me laskimme rantaan ollaksemme läsnä viimeisessä verkonnostossa ja sijoituimme kaikki kolme erään hopeapoppelin varjoon, poppelilaji, jonka kuori on valkoinen, joka kasvaa Tonavan ja Loire'n rantamilla ja luultavasti kaikkien suurten jokien varsilla ja johon keväällä puhkeaa valkoista, silkinhienoa puuvillaa sen kukkien suojaksi. Kreivitär oli saanut jälleen ylevän kirkkautensa; hän melkein katui sitä, että oli ilmaissut minulle surunsa ja huutanut kuten Job, sensijaan että hän olisi itkenyt kuten Magdalena, Magdalena ilman rakkautta, ilman juhlia, ilman huvituksia, mutta ei ilman tuoksua eikä kauneutta. Hänen jalkojensa juuressa vedetty verkko oli täynnä kaloja: särkiä, haukia, ahvenia, lohia ja suunnattoman iso karppikala, joka hyppeli ruohikossa.

-- Se kävi aivan kuin käskystä, sanoi tilankaitsija.

Työmiehet ihmettelivät silmät suurina tuota naista. Hän oli kuin haltijatar, jonka taikasauva oli koskettanut verkkoja. Tällä hetkellä tuli näkyviin ratsastaja, joka nelisti täyttä karkua niityn halki ja aiheutti kreivittärelle hirveitä väristyksiä. Jacques ei ollut meidän mukanamme, ja äitien ensimäinen ajatus on, kuten Virgilius on niin runollisesti sanonut, puristaa lapsiansa rintaansa vasten pienimmästäkin tapahtumasta.

-- Jacques! huusi hän, missä on Jacques? Mitä on tapahtunut minun pojalleni?

Hän ei rakastanut minua! Jos hän olisi minua rakastanut, olisi hän suhtautunut minun kärsimyksiini tuolla epätoivoisen naarasleijonan ilmeellä.

-- Armollinen kreivitär, herra kreivin tila on huonontunut.

Hän hengähti ja läksi juoksemaan minun kanssani, Madeleinen seuratessa.

-- Palatkaa te hitaasti, sanoi hän minulle, ettei tämä rakas lapsi kuumennu. Te näette, herra de Mortsauf'in kiireellinen kulku niin kuumana aikana sai hänet hiestymään ja hänen seisomisensa pähkinäpuun alla on voinut olla syynä onnettomuuteen.

Nuo keskellä hämmennystä lausutut sanat ilmaisivat hänen sielunsa puhtauden. Kreivin kuolema -- onnettomuus! Hän kiiruhti nopeasti Clochegourde'a kohden, meni eräästä aidanmurtumasta ylitse ja kulki viinitarhojen halki. Minä palasin takaisin todenteolla hitaasti. Henrietten sanat olivat valaisseet minut, mutta siten, kuin valaisee salama, joka tuhoaa aittaan kootun viljan. Tuon soutumatkan aikana minä olin luullut olevani ensimäinen; minä tunsin katkerasti, että hän tarkoitti täyttä totta lauseillaan. Rakastaja, joka ei ole kaikki, ei ole mitään. Minä rakastin siis yksin tuolla taivaisella rakkaudella, joka tietää kaiken sen, mitä se tahtoo, joka edeltäkäsin ahmii toivottuja hyväilyjä, joka tyytyy sielun hekumaan, sentähden että siihen sekoittuu kaikki se, minkä tulevaisuus sille varaa. Jos Henriette rakasti, ei hän tuntenut mitään rakkauden nautinnoista eikä sen myrskyistä. Hän eli itse tunteesta, kuten Jumalalle antautunut pyhimys. Minä olin esine, johon olivat kiintyneet hänen ajatuksensa ja hänen laiminlyödyt tunteensa, kuten mehiläisparvi kiinnittyy jonkun kukkaisan puun oksaan; mutta minä en ollut perustekijä, minä olin sattuma hänen elämässään. Minä kuljin viraltapantuna kuninkaana kysyen itseltäni, kuka saattoi antaa minulle takaisin minun kuningaskuntani. Mielettömässä mustasukkaisuudessani minä moitin itseäni siitä, etten ollut uskaltanut omistusoikeuden nojalla lujentaa tuon rakkauden siteitä, joka luonteeltaan oli pikemmin ylevää kuin todellista.

Kreivin pahoinvointi, jonka pähkinäpuiden viileys mahdollisesti oli aiheuttanut, tuli muutamassa tunnissa vakavalaatuiseksi. Minä menin Tours'iin kysymään erästä etevää lääkäriä, herra Origet'a. Hän ei voinut minun mukanani saapua, ennenkuin illalla; mutta hän jäi koko yöksi ja seuraavaksi päiväksi Clochegourde'en. Vaikka hän oli lähettänyt tallimestarin hakemaan suuren joukon iilimatoja, päätti hän, että suonenisku oli välttämätön, mutta hänellä ei ollut veistä mukanaan. Hetikohta minä juoksin kauhean ilman vallitessa Azay'hen, herätin kirurgin, herra Deslandes'in, ja pakotin hänet tulemaan linnun nopeudella. Kymmenen minuuttia myöhemmin olisi kreivi ollut kuoleman oma; suonenisku pelasti hänet. Huolimatta tästä ensimäisestä menestyksestä lääkäri päätti olevan kysymyksessä mitä haitallisimman kuumeen, yhden noita sairauksia, joita sattuu henkilöille, jotka kaksikymmentä vuotta ovat voineet hyvin. Kreivitär masennettuna luuli olevansa tämän turmiokkaan sairauden syynä. Voimattomana kiittämään minua huolehtimisistani hän tyytyi heittämään minulle muutamia hymyilyjä, jotka ilmaisivat samaa kuin suudelma, jonka hän oli painanut minun kädelleni. Minä olisin tahtonut nähdä niissä kielletyn rakkauden syytöksiä, mutta se oli katumustuskaa, jota oli vaikea katsella niin puhtaassa sielussa; se oli ihmettelevää hellyyttä sitä kohtaan, jota hän piti jalona, syyttäen yksinomaan vain itseään luulotellusta rikoksesta. Varmasti, hän rakasti kuten Laura de Noves rakasti Petrarkaa, eikä kuten Francesca da Rimini rakasti Paoloa: hirvittävä paljastus sille, joka uneksi näiden kahden rakkauden yhdistämistä! Kreivitär lepäsi, ruumis voimattomana ja käsivarret riipuksissa nojatuolissa tuossa kamarissa, joka muistutti villisian pesää. Seuraavan päivän iltana ennen poislähtöään lääkäri kehoitti kreivitärtä, joka oli valvonut yön, ottamaan hoitajattaren. Sairaus tulisi olemaan pitkällinen.

-- Hoitajatar, vastasi hän, ei, ei. Me hoidamme häntä, huudahti hän katsoen minuun; meidän velvollisuutemme on pelastaa hänet.

Tästä huudahduksesta lääkäri loi meihin tarkkaavan katseen, joka oli täynnä hämmästystä. Tuon lauseen sävy oli omiansa herättämään jonkin laiminlyönnin epäilyksiä. Hän lupasi tulla kaksi kertaa viikossa, antoi ohjeet herra Deslandes'ille ja ilmoitti uhkaavat tunnusmerkit, jotka saattoivat vaatia hänen hakemistansa Tours'ista. Hankkiakseni kreivittärelle levon edes joka toiseksi yöksi minä pyysin, että hän sallisi minun valvoa vuorotellen hänen kanssansa kreivin luona. Siten sain minä hänet vaivalla taivutetuksi menemään levolle kolmantena yönä. Kun kaikki oli hiljaa talossa, hetkellä, jolloin kreivi nukkui, kuulin minä surullisen huokauksen Henrietten huoneesta. Minun levottomuuteni tuli niin suureksi, että minä menin häntä etsimään; hän oli polvillaan rukoustuolinsa edessä, vuodattaen kyyneleitä ja syyttäen itseään: -- Jumalani, jos yhden napisemisen hinta on sellainen, huusi hän, en minä koskaan enää tule valittamaan.

-- Te olette jättänyt hänet! sanoi hän minut nähdessään.

-- Minä kuulin teidän itkevän ja huokaavan, minä tulin levottomaksi teidän puolestanne.

-- Oh! minä, sanoi hän, minä voin hyvin!

Hän tahtoi saada varmuuden siitä, että herra de Mortsauf nukkui, me laskeuduimme alas ja katselimme molemmat kaksi häntä lampun valossa: kreivi oli pikemminkin heikkona verenvuodatuksesta kuin nukuksissa; hänen levottomat kätensä koettivat siirtää peitettä hänen päällensä.

-- Sanotaan, että nuo ovat kuolevien liikkeitä, sanoi kreivitär. Ah! jos hän kuolee tästä sairaudesta, johon me olemme syypäät, en minä mene naimisiin koskaan, vannon sen, sanoi hän, ojentaen juhlallisella liikkeellä kätensä kreivin pään ylitse.

-- Minä olen tehnyt kaikki pelastaakseni hänet, sanoin minä kreivittärelle.

-- Niin te, te olette hyvä, sanoi hän. Mutta minä, minä olen suuri rikoksellinen.

Hän kurottautui tuon rypistyneen otsan ylitse, kuivasi siitä kiharoillaan hien ja suuteli sitä vienosti; mutta minä näin salaisella ilolla, että hän suoritti tämän hyväilyn kuin sovituksen.

-- Blanche, vettä, sanoi kreivi raukealla äänellä.

-- Te näette, hän ei tunne muita kuin minut, sanoi kreivitär minulle tuoden hänelle lasin.

Ja sävyllään sekä hellillä liikkeillään kreivitär koetti loukata tunteita, jotka meitä sitoivat, uhraten ne sairaalle.

-- Henriette, sanoin minä hänelle, menkää lepäämään joksikin aikaa, minä rukoilen teitä.

-- Älkää sanoko enää Henriette, sanoi hän keskeyttäen minut käskevän hätäisesti.

-- Menkää levolle, ettette tulisi sairaaksi. Teidän lapsenne, _hän itse_ käskisi teitä pitämään huolta itsestänne; on tapauksia, joissa itsekkyys on ylevä hyve.

-- Kyllä, sanoi hän.

Hän meni pois sulkien miehensä minun suosiooni liikkeillä, jotka olisivat ilmaisseet jotakin lähestyvää mielenhäiriötä, ellei niissä olisi ollut lapsen suloutta kiihkeään katumukseen liittyneenä. Tämä kohtaus, joka oli hirvittävä tuon puhtaan sielun tavalliseen tilaan verrattuna, pelästytti minua; minä pelkäsin hänen omantuntonsa sekaantumista. Kun lääkäri jälleen tuli, kerroin minä hänelle säikähtyneen viattomuuden epäilykset, jotka raastoivat minun valkeaa Henrietteäni. Tämä luottamus, niin pidätetty kuin se olikin, hävitti herra Origet'n epäluulot, ja hän tyynnytti tuon kauniin sielun myrskyn sanomalla, että kreivin olisi ollut joka tapauksessa kärsittävä tuo sairaus, ja että hänen seisomisensa pähkinäpuun alla oli ollut pikemmin hyödyllistä kuin vahingollista saattaessaan sairauden puhkeamaan.

Viidenkymmenenkahden päivän ajan kreivi oli elämän ja kuoleman välillä; me valvoimme, Henriette ja minä, vuorotellen kumpikin kaksikymmentäkuusi yötä. Varmasti herra de Mortsauf sai parantumisestaan kiittää meidän hoitoamme, äärimmäistä tarkkuutta, jolla me seurasimme herra Origet'n määräyksiä. Filosofilääkärien kaltaisena, joita terävät huomiot oikeuttavat epäilemään kauniita tekoja silloin, kun ne eivät ole muuta kuin velvollisuuden salaista täyttämistä, tuo mies, ollen näkemässä sitä sankaruuden taistelua, mikä oli kreivittären ja minun välillämme, ei voinut pidättäytyä tähyämästä meitä läpitunkevin katsein, niin suuresti hän pelkäsi pettyvänsä ihailussaan.

Tällaisessa sairaudessa, sanoi hän minulle kolmannella käynnillään, voi kuoleman aiheuttaa mielentilan huonontuminen, milloin sielunelämä on yhtä suuresti turmeltunut kuin kreivillä. Lääkäri, hoitaja, ihmiset, jotka ympäröivät sairasta, pitävät käsissään hänen elämäänsä; sillä yksi ainoa sana, yksi liike, joka ilmaisee suurta tuskaa, vaikuttaa kuten myrkky.

Puhuessaan minulle tällä tavoin Origet tutki minun kasvojani ja asentoani; mutta hän näki minun silmissäni puhtaan sielun kirkkaan heijastuksen. Todenteolla, tämän hirveän sairauden aikana ei minun aivoissani syntynyt pienintäkään tuollaista vastentahtoista pahaa ajatusta, joka joskus kulkee viattomimmankin omantunnon läpi. Se, joka katselee luontoa suuressa mittakaavassa, huomaa kaiken luonnossa pyrkivän yhtenäisyyteen ja sopeutumiseen. Hengen maailmaa tulee samanlaisen peruslain hallita. Puhtaassa ilmakehässä on kaikki puhdasta. Henrietten läheisyys henki taivaan tuoksua, näytti kuin moitittavan toiveen olisi pitänyt ainiaaksi poistaa teidät hänen luotansa. Siten hän oli ei ainoastaan onni, vaan myöskin hyve. Tohtorin tavatessa meidät alati yhtä tarkkaavaisina ja huolellisina hänen sanoihinsa ja käytökseensä tuli jotakin kunnioittavaa ja lempeätä; hän näytti sanovan itselleen: "Kas tuossa todelliset sairaat, he kätkevät haavansa ja unohtavat ne!" Erään vastakohdan takia, joka tämän oivallisen miehen sanojen mukaan oli hyvin tavallinen tuolla tavoin hävitetyissä olennoissa, herra de Mortsauf oli kärsivällinen, täynnä kuuliaisuutta, ei valittanut koskaan ja osoitti mitä ihmeteltävintä taipuvaisuutta; hän, joka terveenä ollessaan ei tehnyt yksinkertaisintakaan asiaa ilman tuhansia huomautuksia. Syynä alistumiseen äsken vielä niin kielletyn lääketieteen alaiseksi oli salainen kuoleman pelko, toinen ristiriitaisuus tuossa miehessä, jonka urhoollisuus oli moitteeton! Tämä pelko selvitti riittävästi useampia kummallisuuksia tuossa uudessa luonteessa, jonka onnettomuudet olivat kreiville muodostaneet.

Tunnustaisinko teille, Natalie, ja uskoisitteko te sen? Nuo viisikymmentä päivää ja niitä seuranneet kuukaudet olivat elämäni onnellisin aika. Rakkaus, onhan se sielun mittaamattomissa syvyyksissä kuten kauniissa laaksossa juokseva virta, johon valuvat sateet, purot ja tulvat, johon kaatuvat puut, kukat, rannan kivet ja korkeimmat kallionlohkareet; se suurentuu niin hyvin myrskyistä kuin kirkkaiden lähteiden hitaasta kumpuamisesta. Niin, rakastavalle on kaikki rakkautta. Ensimäisten suurten vaarojen jälkeen kreivitär ja minä totuimme sairauteen. Huolimatta alituisesta epäjärjestyksestä, jonka sai aikaan kreivin vaatima hoito, hänen niin huonossa kunnossa ollut huoneensa tuli puhtaaksi ja siroksi. Pian me olimme siellä kuten kaksi autiolle saarelle ajautunutta olentoa; sillä onnettomuudet eivät ainoastaan eristä, vaan ne lisäksi vaimentavat seuraelämän pikkumaiset sovinnaisuudet. Sitäpaitsi sairaan etu pakotti meitä joutumaan toistemme kanssa kosketuksiin, joihin mikään muu tapahtuma ei olisi meitä oikeuttanut. Kuinka monta kertaa meidän ennen niin arat kätemme kohtasivatkaan toisensa toimittaessaan kreiville jotain palvelusta! Pitihän minun tukea ja auttaa Henrietteä! Usein joku tuollainen välttämätön toimi, jota voisi verrata rintamassa olevan sotilaan tehtävään, valtasi hänet niin, että hän unohti syömisen, minä tarjoilin hänelle silloin, joskus hänen syliinsä, ruokaa, joka oli kiireessä laitettu ja vaati tuhansia pikku huolehtimisia. Se oli lapsuuden esiintymistä puoleksi avoimen haudan ääressä. Kreivitär määräsi minulle valmistuksia, jotka saattoivat säästää kreiviä joiltakin kärsimyksiltä, ja käytti minua tuhansiin pikku töihin. Ensi aikoina, jolloin vaaran suuruus ehkäisi, kuten taistelussa, jokapäiväiseen seurusteluun liittyvät ylhäiset tavat, kreivitär ehdottomasti luopui tuosta säädyllisyydestä, joka on jokaisen naisen, vieläpä kaikkein luonnollisimmankin, sanoissa, katseissa ja olennossa, silloin kun hän on seurapiirin tai perheensä keskuudessa mutta joka ei ole enää paikallaan aamunutussa esiinnyttäessä. Eikö kreivitär saapunut minua herättämään lintujen ensi viserryksissä aamupuvuissaan, jotka antoivat minun joskus nähdä häikäiseviä aarteita, aarteita, joita minä mielettömissä toiveissani katselin ominani? Pysyessään kunnioitusta herättävänä ja ylpeänä, saattoihan hän silti olla myöskin tuttavallinen! Muutoin ensi aikoina vaara poisti niin hyvin kaiken intohimoisen luonteen meidän läheiseltä tuttavalliselta yhteydeltämme, ettei hän nähnyt siinä mitään pahaa; sitten, kun miettimisen aika tuli, hän mahdollisesti ajatteli, että olisi ollut loukkaus sekä hänelle, että minulle, muuttaa tapoja. Me olimme huomaamatta tulleet läheisiksi toisillemme ja olimme kuin puoleksi naimisissa. Hän osoittautui jalon luottavaiseksi, varmana minusta kuten itsestään. Minä pääsin siten syvemmälle hänen sydämeensä. Kreivittärestä tuli jälleen minun Henrietteni, Henriette, pakotettuna rakastamaan enemmän sitä, joka pyrki olemaan hänen toinen sielunsa. Pian ei minun enää tarvinnut odottaa hänen kättänsä, joka totteli pienintäkin rukoilevaa katsettani; minä saatoin, hänen riistäytymättä minun katseiltani, hehkuvin silmin seurata hänen kauniiden muotojensa viivoja noina pitkinä hetkinä, jolloin me kuuntelimme sairaan unta. Ne vähäiset nautinnot, jotka me itsellemme soimme, hellät katseet, sanat, jotka lausuttiin matalalla äänellä, ettei kreivi heräisi, pelot, vuorotellen lausutut toiveet, sanalla sanoen tuhannet tapahtumat, jotka syntyvät kahden toisistaan kauan erotetun sydämen täydellisestä yhtymisestä, kohosivat eloisina jokapäiväisen elämän surullisista varjoista. Me opimme tuntemaan toistemme sielut perin pohjin. Te tiedätte minkä häiriön saa aikaan isännän sairaus, minkä keskeytyksen asioissa, miten aikaa ei ole enää mihinkään; hänen vaaraan joutunut elämänsä häiritsee hänen talonsa ja hänen perheensä liikuntoja. Vaikka kaikki koitui rouva de Mortsauf'in hartioille, oli kreivi kuitenkin hyödyllinen ulkonaisesti; hän kävi puhumassa arentimiehille, keskusteli liikemiesten kanssa ja otti vastaan verot; jos kreivitär oli sielu, oli kreivi ruumis. Minä rupesin kreivittären intendentiksi, jotta hän saattaisi hoitaa kreiviä ulkoasioiden joutumatta vaaraan. Hän hyväksyi kaikki ilman kursailua, ilman kiitosta. Nämä jaetut taloushuolet, nämä hänen nimessään annetut käskyt olivat yksi suloinen yhteys lisää. Minä keskustelin usein iltasin hänen kamarissansa hänen kanssansa, hänen asioistansa ja hänen lapsistaan. Nämä puhelut lisäsivät sitä avioliiton näköisyyttä, mitä me kuvittelimme. Millä ilolla Henriette antoi minun näytellä hänen miehensä osaa, istua hänen paikallaan pöydässä ja puhua talonhoitajalle; ja kaikki tämä täydellisessä viattomuudessa, mutta ei ilman tuota sisällistä iloa, jota tuntee maailman hyveellisin nainen löytäessään puolueettoman alueen, jossa yhtyvät lakien tarkka seuraaminen ja tunnustamattomien toiveiden tyydytys. Sairauden kahlehtimana kreivi ei enää rasittanut vaimoansa eikä taloansa; ja silloin kreivitär oli oma itsensä, hänellä oli oikeus olla minun kanssani ja tehdä minut huolenpitojensa esineeksi. Mikä ilo, kun minä huomasin hänessä puoleksi tajuttoman, mutta viehättävästi ilmaistun ajatuksen paljastaa minulle persoonansa ja ominaisuuksiensa arvon, saada minut huomaamaan muutoksen, joka hänessä tapahtuisi, jos hän saisi ymmärtämystä osakseen! Tämä kukka, joka lakkaamatta oli sulkeutuneena kotinsa kylmässä ilmassa, avautui minun katseilleni ja vain minulle yksin; hän tunsi yhtä paljon iloa saadessaan avata itsensä, kuin minä saadessani luoda häneen katseen. Hän osoitti minulle kaikilla elämän pikku seikoilla, kuinka läheinen minä olin hänen ajatuksilleen. Päivänä, jolloin minä, vietettyäni yön sairaan vuoteen ääressä, nukuin myöhään, nousi Henriette aamulla ylös ennen muita ja järjesti minun ympärilleni täydellisen hiljaisuuden; vaikkei heitä oltu siihen vaadittu, leikkivät Jacques ja Madeleine etäämmällä. Hän käytti tuhansia viekkauksia saadakseen oikeuden itse asettaa minulle ruokaliinani. Miten hän minua palvelikaan? Mikä ilo säihkyi hänen liikkeissään, mikä pääskysen siro vilkkaus, mikä rusotus poskilla, mikä värinä äänessä, mikä ilveksen terävänäköisyys?