Part 15

Minä tulen nyt erittäin tärkeään kohtaan, teidän suhteeseenne naisiin. Salongeissa, joihin menette, pitäkää periaatteena olla tuhlaamatta voimianne heittäytymällä keimailun joutavaan harjoittamiseen. Yhdellä noista miehistä, joilla edellisellä vuosisadalla oli enimmin menestystä, oli tapana seurustella samoissa iltakutsuissa ainoastaan yhden naisen kanssa ja liittyä niihin, jotka näyttivät enimmin laiminlyödyiltä. Tuo mies, rakas lapsi, hallitsi aikakauttansa. Hän oli viisaasti laskenut, että määrätyn ajan kuluttua kaikki tulisivat häntä jatkuvasti ylistämään. Enin osa nuorisoa menettää arvokkaimman onnensa tekijöistä laiminlyömällä välttämättömän ajan noiden suhteiden rakentamiseen, jotka ovat puolet yhteiskuntaelämää. Kun he omalla personallaan miellyttävät, on heidän helppo saada itsellensä kannattajia; mutta tuo kevät on lyhyt, tietäkää käyttää se hyvin. Pyrkikää sentähden vaikutusvaltaisten naisten tuttavuuteen. Vaikutusvaltaiset naiset ovat vanhoja naisia, he antavat teille tietoja liitoista, kaikkien perheiden salaisuuksista ja oikoteistä, joita myöten voitte päästä nopeammin päämäärään. He tulevat osoittamaan sydämellisyyttä teitä kohtaan; suojelus on heidän viimeinen rakkautensa, elleivät he ole umpiuskonnollisia; he tulevat palvelemaan teitä erinomaisesti, he ylistävät teitä ja saattavat teidän seuranne halutuksi. Paetkaa nuoria naisia! Älkää uskoko, että pieninkään personallinen näkökohta on kysymyksessä tässä, mitä minä teille sanoin! Viidenkymmenen vuotias nainen tulee tekemään kaikki teidän hyväksenne, kaksikymmenvuotias ei mitään; jälkimäinen tahtoo koko teidän elämänne, edellinen ei pyydä teiltä muuta kuin yhden hetken, yhden huomaavaisuuden. Pilkatkaa nuoria naisia, ottakaa heidät kokonaan leikin kannalta, he eivät kykene vakavasti ajattelemaan. Nuoret naiset, ystäväni, ovat itsekkäitä, pikku sieluja, vailla todellista ystävyyttä; he rakastavat vain itseään, he uhraisivat teidät yhden ainoan menestyksen saavuttamiseksi. Muutoin, kaikki he vaativat uhrautumista, ja teidän asemanne vaatii, että teidän hyväksenne uhraudutaan: kaksi sovittamatonta pyrkimystä. Ei ainoakaan heistä välitä teidän eduistanne, kaikki he ajattelevat itseään eikä teitä, kaikki vahingoittavat teitä enemmän turhamielisyydellään kuin hyödyttävät teitä kiintymyksellään; he riistävät teiltä huolettomasti teidän aikanne, saattavat teidät laiminlyömään onnenne ja tuhoavat teidät mitä herttaisimman näköisinä. Jos te valitatte, todistaa kaikista typerin heistä teille, että hänen käsineensä on maailman arvoinen ja ettei mikään ole kunniakkaampaa kuin palvella häntä. Kaikki he vakuuttavat antavansa teille onnen ja saavat teidät unohtamaan kauniin tulevaisuutenne; heidän onnensa on epävakainen, teidän suuruutenne tulee olemaan varma. Te ette tiedä, millä salakavalalla taidolla he toimivat tyydyttääkseen haaveitaan, kääntääkseen ohimenevän kiintymyksen rakkaudeksi, joka alkaa maanpäällä ja jatkuu taivaassa. Sinä päivänä, jolloin he jättävät teidät, sanovat he teille, että sanat _en rakasta enää_ antavat heille siihen oikeutuksen, kuten sana _rakastan_ riitti selittämään heidän rakkautensa ja että rakkautta ei voida pakottaa. Inhottava oppi! Uskokaa se, todellinen rakkaus on ikuinen, loputon, alati muuttumaton; se on tasainen ja puhdas, ilman rajuja osoituksia; valkein hiuksinkin on se alati nuori sydämeltään. Ei mitään tämän kaltaista ole noissa maailmannaisissa, he näyttelevät kaikki komediaa: tämä tässä kiinnittää teidän mieltänne onnettomuuksillaan, hän näyttää maailman vienoimmalta ja vähimmän vaativalta naiselta; mutta kun hän on tehnyt itsensä välttämättömäksi, hallitsee hän vähitellen teitä ja saa teidät taipumaan tahtoonsa; te tahdotte olla diplomaatti mennä, tulla, tutkia ihmisiä, hyötynäkökohtia, maita, mitä vielä, te jäätte Pariisiin tai hänen maa-alueellensa, hän taivuttaa teidät pahanilkisesti tohvelin alle, ja kuta enemmän te uhraudutte, sitä kiittämättömämpi hän on. Tuo toinen tuolla koettaa kiehtoa teidät alistumisellaan, hän on teidän paashinne, hän seuraisi teitä romantillisesti maailman loppuun asti, hän asettaa itsensä alttiiksi säilyttääkseen teidät ja riippuu kuin kivi teidän kaulassanne. Te uppoatte jonakin päivänä, mutta tuo nainen ui pinnalla. Vähimminkin viekkaalla naisella on ansoja loppumattomiin; kaikkein yksinkertaisin viettää voittoja sen nojalla, että hän herättää niin vähän epäluuloa; vähemmän vaarallinen olisi sievistelevä nainen, joka rakastaisi teitä tietämättä miksi, joka jättäisi teidät ilman aihetta ja ottaisi teidät jälleen turhamielisyydestä. Mutta kaikki he vahingoittavat teitä joko nykyisyydessä tai tulevaisuudessa. Jokainen nuori nainen, joka käy maailmaan, joka elää huveista ja turhamielisyyden tyydytyksistä, on puoleksi turmeltunut ja turmelee teidät. Heidän joukossaan ei tule olemaan se puhdas ja ajatteleva olento, jonka sydämessä te tulette aina hallitsemaan. Ah! hän on yksinäinen, hän, jota te rakastatte: teidän katseenne ovat hänen kauneimpia juhliansa, hän elää teidän sanoistanne. Olkoon tämä nainen sentähden koko teidän maailmanne, sillä te olette hänelle kaikki: rakastakaa häntä paljon, älkää antako hänelle suruja eikä kilpailijoita, älkää herättäkö hänessä luulevaisuutta. Olla rakastettu, rakas ystävä, olla ymmärretty on suurin onni; minä toivon, että te saisitte sitä tuntea, mutta älkää asettako alttiiksi sielunne kukkaa, olkaa hyvin varma sydämestä, johon te sijoitatte tunteenne. Tuo nainen ei elä koskaan itseänsä varten, hän ei koskaan ajattele itseänsä, vaani teitä; hän ei väittele teidän kanssanne mistään, hän ei koskaan kuuntele omia etujaan, ja hän vainuaa vaaran, joka teitä uhkaa siellä, missä ette mitään sellaista huomaa, siellä, missä hän unohtaa oman itsensä; jos hän kärsii, kärsii hän valittamatta, hänessä ei ole mitään personallista keimailua, mutta hän ikäänkuin kunnioittaa itsessänsä sitä, mitä te hänessä rakastatte. Vastatkaa tuohon rakkauteen rakkaudella, joka on jotain vieläkin enemmän. Jos te olette kyllin onnellinen saavuttaaksenne sen, mikä aina tulee puuttumaan teidän ystävätär raukaltanne, molemminpuolisen, tasan tunnetun rakkauden, muistakaa, että niin täydelliseksi kuin tuo rakkaus tulleneekin, eräässä laaksossa elää teille äiti, jonka sydämen te olette täyttänyt niin syvällä tunteella, ettette voi koskaan löytää sen pohjaa. Niin, minä tunnen teitä kohtaan kiintymystä, jonka laajuutta ette saa koskaan tietää: jotta se tulisi näkyviin sellaisena kuin se on, pitäisi teidän olla menettänyt tuo suuri älykkäisyytenne, ja silloinkaan te ette tietäisi, mihin asti minun kiintymykseni voisi mennä. Herätänkö epäilystä kehottaessani teitä välttämään nuoria naisia, jotka kaikki ovat enemmän tai vähemmän teeskentelijöitä, pilkantekijöitä, turhamaisia, kevytmielisiä, tuhlaajia; kehoittaessani teitä kiintymään vaikutusvaltaisiin naisiin, noihin kunnioitusta herättäviin leskirouviin, jotka ovat täynnä järkeä, kuten minun tätini oli, ja jotka ovat teille niin suureksi hyödyksi; he puolustavat teitä salaisia syytöksiä vastaan kumoamalla ne, he sanovat teistä sen, mitä itse ette voisi itsestänne sanoa? Kaiken lopuksi, enkö minä ole jalomielinen käskiessäni teidän säästämään jumaloimisenne puhdassydämiselle enkelille? Jos sanat _aateluus velvoittaa_ sisältävät suuren osan minun ensimäisiä ohjeitani, sisältyvät mielipiteeni teidän suhteestanne naisiin myöskin tuohon ritarilauseeseen: _palvele kaikkia, mutta rakasta vain yhtä_.

Teidän tietonne ovat laajat, teidän kärsimysten suojelema sydämenne on pysynyt tahrattomana; kaikki on kaunista, kaikki on hyvin teissä, _tahtokaa siis!_ Teidän tulevaisuutenne on nyt näissä kahdessa sanassa, jotka ovat suurten miesten sanat. Eikö niin, lapseni, te tottelette Henrietteänne, te sallitte hänen jatkaa niiden ajatuksien lausumista, joita hänellä on teistä ja teidän suhteestanne maailmaan? Minun sielullani on joku silmä, joka näkee teidän tulevaisuutenne samoin kuin lapsienikin, antakaa minun siis käyttää hyväksenne tätä kykyä, salaperäistä lahjaa, joka on antanut rauhan minun elämälleni ja joka ei suinkaan heikonnu, vaan säilyttää voimansa yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa. Minä pyydän teiltä palkinnoksi suurta onnea: minä tahdon nähdä teidän suurentuvan miesten joukossa, ilman että ainoakaan teidän menestyksistänne tuottaa minulle mielipahaa, tahdon, että kohottaisitte nopeasti onnenne nimenne tasalle ja että voisin sanoa itselleni edistäneeni enemmän kuin pelkillä toiveilla teidän suuruuttanne. Tämä salainen myötävaikutus on ainoa nautinto, jonka minä voin sallia itselleni. Minä odotan. En sano teille jäähyväisiä. Me olemme erotettuja, te ette voi viedä huulillenne kättäni; mutta teidän pitäisi hyvin tietää, mikä sija teillä on minun sydämessäni.

Teidän Henriettenne.'

Kun olin lukenut tämän kirjeen, tunsin käsiäni vastaan sykkivän äidillisen sydämen hetkellä, jolloin minua vielä jäädytti äitini ankara vastaanotto. Minä aavistin, minkätähden kreivitär oli kieltänyt minua lukemasta Touraine'ssa tätä kirjettä, hän pelkäsi epäilemättä saavansa nähdä minun heittäytyvän hänen jalkoihinsa ja kyynelteni kostuttavan niitä.

Minä tein lopultakin tuttavuutta veljeni Charles'in kanssa, joka tähän asti oli ollut minulle aivan kuin vieras. Mutta hänessä oli aina pikku seikkoihin asti jotain ylpeätä ja hillittyä, mikä asetti rajan välillämme liian jyrkäksi voidaksemme toisiamme veljellisesti rakastaa; kaikki hellät tunteet perustuvat sielujen yhtäläisyyteen, ja meidän välillämme ei ollut mitään vetovoimaa. Hän opetti minulle oppineesti tuollaiset pikkuseikat, jotka järki tai sydän arvaa; joka tilaisuudessa hän näytti halveksivan minua. Jollei rakkauteni olisi ollut minun tukenani, olisi hän tehnyt minut tyhmäksi ja hölmöksi, sillä hän uskoi aina, etten tiennyt mitään. Kuitenkin hän tutustutti minut maailmaan, jossa minun avuttomuuteni piti loistaa. Ilman lapsuuteni onnettomuuksia minä olisin voinut pitää hänen turhamielistä holhoustaan veljellisenä ystävyytenä; mutta siveellinen yksinäisyys saa aikaan samoja vaikutuksia kuin maallinen yksinäisyys: hiljaisuus sallii silloin kuulla herkimmänkin ääni-ilmiön, ja tottumus paeta itseensä kehittää tunteellisuuden, jonka hienous paljastaa pienimmätkin mielenliikutusten vivahteet, mitkä koskettavat meitä. Ennenkuin minä olin oppinut tuntemaan rouva de Mortsauf'in, loukkasi kova katse minua, ankaralla äänen painolla lausuttu sana sai sydämeni levottomasti lyömään; minä kärsin siitä, mutta en tiennyt mitään hyväilyjen elämästä. Clochegourde'sta palattuani minä sitävastoin saatoin tehdä vertailuja, jotka täydensivät minun ennenaikaisia tietojani. Huomio, joka perustuu kestettyihin kärsimyksiin, on epätäydellinen. Myöskin onnella on valonsa. Minä antauduin sitä kernaammin esikoisoikeuden ylemmyyden muserrettavaksi, koska en ollut Charles'in narri.

Minä kävin yksin herttuatar de Lenoncourt'in luona, jossa minä en kuullut ollenkaan puhuttavan Henriettestä, jossa ei kukaan, vanhaa herttuaa lukuunottamatta, joka oli itse yksinkertaisuus, puhunut minulle hänestä; mutta tavasta, jolla hän otti minut vastaan, minä aavistin hänen tyttärensä salaiset suositukset. Siihen aikaan, jolloin minä aloin päästä avuttomasta hämmästyksestä, jonka suuren maailman näkö synnyttää jokaisessa ensikertalaisessa; jolloin minä vilahdukselta näin nautintoja ja ymmärsin apukeinot, joita tuo maailma tarjoo kunnianhimoiselle, ja jolloin minä ilolla aloin käytännössä toteuttaa Henrietten lauselmia ihmetellen niiden syvää totuutta, sattuivat huhtikuun 20:nnen päivän tapaukset. Veljeni seurasi hovia Gent'iin; minä, kreivittären neuvosta, -- olin hänen kanssansa ryhtynyt kirjevaihtoon, joka oli minun puoleltani hyvin vilkasta -- seurasin herttua de Lenoncourt'ia Alankomaihin. Herttuan tavanomainen hyväntahtoisuus muuttui sydämelliseksi suojelukseksi, kun hän näki minun kiireestä kantapäähän olevan Bourbon'ien puolella; hän itse esitti minut Hänen Majesteetilleen. Onnettomuuden kohdatessa hallitsijaa on hänen ympärillään vähän onnentavoittelijoita; nuoruudella on luonnolliset ihailunsa, hyötyä tavoittelematon uskollisuutensa, kuningas osasi arvostella ihmisiä; se joka ei ollut huomattu Tuileries'sa, oli sitä paljon Gent'issä, ja minulla oli onni miellyttää Ludvig XVIII:ta. Eräästä rouva de Mortsauf'in isällensä kirjoittamasta kirjeestä, jonka Vendée'n lähetti oli tuonut virkakirjeiden mukana ja jossa oli sananen minullekin, minä sain tietää, että Jacques oli sairaana. Herra de Mortsauf epätoivoissaan niin hyvin poikansa huonosta terveydestä kuin toisesta maanpakolaisuudesta, jonka hän näki alkavan itselleen, oli lisännyt muutamia sanoja; ne antoivat minun aavistaa rakastettuni aseman. Epäilemättä hänen miehensä häiritsi häntä hänen viettäessään kaiken aikansa Jacques'in vuoteen ääressä, saamatta niin päivän kuin yön rauhaa. Hän oli etevämpi väittelyissä, mutta kykenemätön puolustamaan itseään asettaessaan koko sielunsa lapsensa hoitamiseen. Henriette varmaankin tarvitsi avuliasta ystävää, joka tekisi elämän hänelle vähemmän raskaaksi; jos ei muulla tavoin, niin edes pitämällä toimessa herra de Mortsauf'ia. Jo useampia kertoja minä olin vienyt kreivin muualle, silloin kun hän uhkasi ruveta kiusaamaan vaimoansa; tämän viattoman viekkauden menestys on tuottanut minulle muutamia ylitsevuotavaa kiitollisuutta ilmaisevia katseita, joissa rakkaus näkee lupauksia. Vaikka minä kärsimättömänä pyrin käymään samoja teitä kuin veljeni, joka äskettäin oli lähetetty Wienin kongressiin, vaikka minä tahdoin henkeni uhalla toteuttaa Henrietten määräykset ja vapauttaa itseni veljellisestä alamaisuudesta, minun kunnianhimoni, pyrkimykseni riippumattomuuteen, etu, joka minulla oli kuninkaan luona pysymisestä, kaikki kalpeni rouva de Mortsauf'in surumielisten kasvojen edessä. Minä päätin jättää Gent'in hovin ja mennä palvelemaan todellista valtijatarta. Jumala palkitsi minut. Vendée'sta tullut lähetti ei voinut palata Ranskaan. Kuningas tarvitsi miestä, joka ottaisi viedäkseen sinne hänen määräyksensä. Herttua de Lenoncourt tiesi, että kuningas ei unhottaisi sitä, joka ottaisi tämän vaarallisen yrityksen suorittaakseen. Hän oli, minulta ollenkaan kysymättä, saanut minut hyväksytyksi tähän tehtävään, ja minä otin sen vastaan hyvin onnellisena saadessani palata Clochegourde'en ja samalla palvella hyvää asiaa.

Päästyäni, jo kaksikymmentäyksi vuotiaana, kuninkaan puheille minä palasin Ranskaan, jossa minulla niin Pariisissa kuin Vendée'essa oli onni täyttää Hänen Majesteettinsa tahto. Toukokuun lopulla minusta tiedon saaneiden bonapartistivirastojen vainoamana minä olin pakotettu pakenemaan puettuna mieheksi, joka näyttää palaavan takaisin kotimaahansa. Minä kävelin jalkasin alueelta alueelle, metsästä toiseen, Vendée'n ylängön, Bocage'n ja Poitou'n poikki, turvallisuuden mukaan muuttaen tietäni.

Minä saavutin Saumur'in, Saumur'ista minä tulin Chinon'iin ja sieltä, yhtenä ainoana yönä Nueil'in metsiin, jossa minä eräällä nummella kohtasin kreivin ratsain. Hän otti minut satulan taakse ja vei minut kotiinsa ilman että olimme nähneet ketään, joka olisi voinut minut tuntea.

-- Jacques on parempi, olivat hänen ensimäiset sanansa.

Minä tunnustin hänelle diplomaattisoturin asemani, jossa minä olin vainottu kuin villipeto, ja aatelismies verhoutui kuningasmielisyydellään kilpaillakseen Chesselin kanssa vaarasta ottaa minut vastaan. Huomatessani Clochegourde'n tuntui minusta kuin olisivat nuo kahdeksan vastikään mennyttä kuukautta olleet unta. Esitellessään minut sanoi kreivi vaimolleen: -- Arvaa, kenen minä sinulle tuon?... Felix'in.

-- Onko se mahdollista! kysyi hän kädet hervottomina ja kasvot tyrmistyneinä.

Minä astuin esiin, me pysyimme molemmat kaksi liikkumattomina, hän kahlehdittuna nojatuoliinsa ja minä hänen ovensa kynnykselle. Me katsoimme toisiimme tuolla kiihkeällä tuijotuksella, jolla kaksi rakastajaa katsovat toisiinsa tahtoessaan korvata yhdellä katseella koko menetetyn ajan. Mutta häveten hämmästystään, joka paljasti hänen sydämensä, hän nousi ylös; minä lähestyin häntä.

-- Olen paljon rukoillut teidän puolestanne, sanoi hän minulle ojennettuaan kätensä suudeltavaksi.

Hän kysyi minulta kuulumisia isästään; sitten hän arvasi väsymykseni ja meni toimittamaan minulle vuodetta, sillä aikaa kun kreivi laitatti minulle ruokaa, sillä olin kuolemaisillani nälästä. Minä sain sen huoneen, joka oli kreivittären huoneen yläpuolella, hänen tätinsä huoneen. Hän antoi kreivin saattaa minut sinne asetettuaan jalkansa ensimäiselle portaalle nähtävästi neuvotellen itsensä kanssa, seuraisiko hän minua. Minä käännyin, hän punastui, toivotti minulle hyvää yötä ja vetäytyi äkkiä takaisin. Kun minä laskeuduin aamiaiselle, sain kuulla Waterloo'n mellakoista, Napoleonin paosta, liittolaisten marssimisesta Pariisiin ja Bourbon'ien todennäköisestä paluusta. Nämä tapahtumat olivat kaikki kaikessa kreiville, meille ne eivät merkinneet mitään. Tiedättekö, mikä oli suurin uutinen, jonka minä sain kuulla, tervehdittyäni lapsia? Sillä minä en puhu levottomuudestani nähdessäni kreivittären kalpeana ja laihtuneena; minä arvasin minkä mullistuksen hämmästystä osoittava liike voisi saada aikaan enkä ilmaissut sentähden muuta kuin iloa kreivittären nähdessäni. Tuo suuri uutisemme oli: -- "Te saatte jäätä!" Kreivitär oli usein kuluneena vuonna pahoitellut sitä, ettei hänellä ollut tarpeeksi raikasta vettä minua varten, joka, muun juoman puuttuessa, pidin jääkylmästä vedestä. Jumala tiesi millä vastuksien hinnalla hän oli saanut hankituksi itselleen jääkaapin. Te tiedätte paremmin kuin kukaan, että rakkaudella on kylliksi yhdessä sanassa, yhdessä katseessa, yhdessä äänen käänteessä, yhdessä näköjään vähäpätöisessä huomaavaisuudessa; sen kaunein etuoikeus on tuoda itse itsensä ilmi. No niin! Hänen sanansa, hänen katseensa, hänen ilonsa paljastivat minulle hänen tunteidensa laajuuden, kuten minä olin hänelle niukasti ilmaissut omani käytökselläni lautapelissä. Mutta hänen hellyytensä viehättävät osoitukset kävivät runsaiksi: seitsemäntenä päivänä tuloni jälkeen hän ilmestyi jälleen pirteänä; hän säkenöitsi terveyttä, iloa ja nuoruutta; minä löysin rakkaan liljani kaunistuneena, täydellisemmin puhjenneena, samoin kuin minä löysin sydämeni aarteet kasvaneiksi. Eivätkö ne ole vain pikku sieluja, tai alhaisia sydämiä, joissa poissaolo heikentää tunteita, hävittää rakastetun piirteet ja vähentää hänen kauneuttansa? Olennoille, joilla on hehkuva mielikuvitus, joilla ihastus on veressä, joiden ihoa värittää purppura ja joilla intohimo saa pysyväisiä muotoja, muodostuuhan poissaolo heille kidutuksiksi, joilla ensimäiset kristityt saivat vahvistaa uskonsa ja jotka tekivät heille Jumalan näkyväksi! Asuuhan rakkauden täyttämässä sydämessä lakkaamattomia toiveita, jotka saavat antamaan enemmän arvoa kaivatuille ruumiin muodoille saattaessaan ne näkyviin unelmien tulen värittäminä! Saahan silloin kokea kiihtymyksiä, jotka luovat ihanteellista kauneutta jumaloiduille kasvonpiirteille, ajatusten niihin syventyessä. Menneisyys muistosta muistoon kerrattuna suurentuu; tulevaisuus täyttyy toiveilla. Sydämille, joissa nämä sähköiset vivahteet kuohuvat, on ensimäinen kohtaus silloin kuin hyväätekevä rajuilma, joka elähyttää maan ja hedelmöittää sen kohdistaessaan siihen salaman äkillisiä leimahduksia. Kuinka paljon suloisia iloja minä tunsinkaan nähdessäni, että meissä nuo ajatukset, nuo tunteet olivat molemminpuolisia! Millä ihastuneella katseella minä seurasin Henrietten onnellisuuden lisääntymistä! Nainen, joka elää rakastetun katseiden alaisena, antaa ehkä suuremman todistuksen tunteestaan kuin nainen, joka kuolee epäilyksen tappamana tai elinmehun puutteesta kuihtuu. En tiedä kumpi näistä kahdesta on enemmän liikuttava. Rouva de Mortsauf'in virkistyminen oli luonnollista, kuten toukokuun vaikutus ruohotasangoilla, kuten auringon ja veden vaikutus surkastuneisiin kukkiin. Kuten meidän rakkaudenlaaksollamme, niin Henriettelläkin oli ollut talvensa, ja hän elpyi jälleen, kuten laakso keväällä. Ennen päivällistä me laskeuduimme rakkaalle pengermällemme. Siellä, silitellen lapsi raukkaansa, joka oli tullut hennommaksi entisestään ja kulki äitinsä sivulla äänettömänä ikäänkuin vielä sairautta kärsien, hän kertoi minulle sairaan vuoteen ääressä vietetyt yönsä. -- Noiden kolmen kuukauden aikana hän oli elänyt kokonaan sisällistä elämää. Hän oli asunut aivan kuin synkässä palatsissa peljäten astua sisälle ylellisiin huoneisiin, joissa valot välkkyivät, joissa pidettiin juhlia, juhlia, joihin hän ei saanut ottaa osaa. Hän oli seisonut ovella toinen silmä kiintyneenä lapseen, toinen epäselvään olentoon, toisella korvalla kuunnellen tuskia, toisella erästä ääntä. Hän oli lausunut yksinäisyyden siivittämiä runoja, joita kukaan runoilija ei ollut milloinkaan sepittänyt; mutta kaiken tämän hän oli tehnyt luonnollisesti, tietämättä oliko siihen vaikuttanut pieninkään rakkauden jälki, hekumallisen ajatuksen värähdys, itämainen runous, suloinen kuin Frangistanin ruusu. Kun kreivi liittyi meihin, jatkoi hän samaan tapaan naisena, joka on ylpeä itsestään, joka voi luoda ylvään katseen mieheensä ja punastumatta painaa suudelman poikansa otsalle. Hän oli paljon rukoillut, hän oli pitänyt kokonaisia öitä käsiään ristissä Jacques'in yli tahtoen pelastaa hänet kuolemalta.

-- Minä menin, sanoi hän, aina pyhäkön ovelle asti rukoilemaan Jumalalta poikani elämää. Hänellä oli ollut näkyjä; hän kertoi ne minulle. Mutta hetkellä, jolloin hän enkelin-äänellään lausui nuo ihmeelliset sanat: -- Kun minä nukuin, minun sydämeni valvoi! keskeytti kreivi hänet sanoen: Se on, että te olette ollut melkein hullu.

Kreivitär vaikeni viiltävän tuskan koskettamana, ikäänkuin tämä olisi ollut ensimäinen loukkaus, ikäänkuin hän olisi unohtanut, että kolmeentoista vuoteen tuo mies ei ollut laiminlyönyt sinkauttaa nuolia hänen sydämeensä. Kreivitär oli kuin jalo lintu, jonka karkea lyijynjyvä on lennosta satuttanut, hän vajosi raskaaseen masennuksen tilaan.

-- Niinkö, herra, sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen, eikö ainoakaan minun sanoistani ole milloinkaan löytävä armoa teidän älynne tuomioistuimen edessä? Eikö teissä koskaan ole suvaitsevaisuutta minun heikkouttani kohtaan, ei minun naisellisten ajatuksieni ymmärtämystä?

Hän pysähtyi. Tuo enkeli katui jo valituksiaan ja mittasi yhdellä silmäyksellä niin hyvin menneisyytensä kuin tulevaisuutensa: voisiko hän olla ymmärretty, olihan hän juuri saanut vastaanottaa myrkyllisen hyökkäyksen. Hänen siniset suonensa takoivat voimakkaasti ohimoissa, hänellä ei ollut kyyneliä, mutta hänen silmiensä kirkkaus himmeni. Sitten hän loi katseensa maahan, jottei hän näkisi minun silmissäni suurentunutta tuskaansa, aavistettuja tunteitansa, sieluansa minun sieluni hyväilemänä ja ennenkaikkea koko tuota nuoren rakkauden värittämää myötätuntoisuutta, rakkauden, joka oli valmis kuten uskollinen koira siekailematta repimään sen, joka loukkaisi sen valtijatarta. Noina hirveinä hetkinä oli näkemisen arvoista se ylemmyys, jolla kreivi esiintyi; hän luuli saaneensa voiton vaimostaan ja vuodatti silloin hänen ylitsensä sanojen raesateen, jossa sama ajatus kertautui ja joka muistutti alati saman äänen synnyttäviä kirveen iskuja.

-- Hän on siis yhä kaltaisensa, sanoin minä kreivittärelle, kun kreivi jätti meidät häntä hakemaan tulleen tallimestarin kiireellisestä kutsusta.

-- Aina, vastasi Jacques minulle.