Part 12

Vaikkakin kreivin sanat olisivat saattaneet minut punastumaan niin hyvin hänen kuin Henrietten puolesta, liikuttivat ne voimakkaasti minun sydäntäni, sillä ne koskivat niihin puhtauden ja hienouden tunteisiin, jotka ovat ensimäisen rakkauden niin sanoakseni alkuaineksina.

-- Hän on neitsyt minun kustannuksellani, sanoi kreivi.

Näihin sanoihin huudahti kreivitär: -- Herra!

-- Mitä merkitsee, sanoi kreivi, teidän kopea herra sananne? Enkö minä ole valtias täällä? täytyykö minun lopultakin opettaa se sinulle?

Hän lähestyi kreivitärtä kurottaen häntä kohden valkoista sudenpäätänsä, joka nyt oli inhottavan näköinen. Hänen keltaisissa silmissään oli ilme, joka sai hänet muistuttamaan metsästä uloskäyvää nälkiintynyttä petoa. Kreivitär luisui tuolistaan maahan ottaakseen vastaan iskun, jota ei tullut; hän oli vaipunut lattialle tajuntansa menettäneenä ja aivan murtuneena. Kreivi oli kuin murhaaja, joka tuntee uhrinsa veren räiskyvän kasvoilleen, hän pysyi aivan tyrmistyneenä. Minä otin vaimo paran käsivarsilleni, kreivi antoi sen tapahtua, aivankuin hän olisi pitänyt itseänsä ansiottomana häntä kantamaan; mutta hän kävi minun edelläni avatakseen minulle salin viereisen kamarin oven, pyhitetyn kamarin, johon minä en ollut koskaan astunut. Minä asetin kreivittären seisaalleen ja pidin häntä hetkisen toisella käsivarrellani kiertäen toisen hänen vyötäistensä ympäri, sillä aikaa kun herra de Mortsauf otti pois vuoteen päällyksenä olevan haahkanuntuvaisen irtopeitteen; sitten me nostimme ja asetimme hänet pitkälleen vuoteeseen täysin puettuna. Palatessaan tajuntaan pyysi Henriette kädenliikkeellä meitä irroittamaan hänen vyönsä. Herra de Mortsauf löysi sakset ja leikkasi vyön poikki, minä annoin kreivittären hengittää hajusuolaa, hän avasi silmänsä. Kreivi meni pois enemmän häpeissään kuin surullisena. Kaksi tuntia kului syvässä hiljaisuudessa. Henrietten käsi oli minun kädessäni, ja minä puristin sitä voimatta puhua mitään. Aika ajoittain hän kohotti silmänsä sanoakseen minulle katseella, että hän tahtoi pysyä levossa ja hiljaisuudessa; sitten oli hetkinen rauhallista väliaikaa, jolloin hän kohottautui kyynärpäilleen ja sanoi minun korvaani: -- Se onneton! jos te tietäisitte...

Hän laski päänsä tyynylle. Menneiden kärsimysten muisto yhdistyneenä hänen nykyisiin tuskiinsa aiheutti hänelle hermo-kohtauksia, joita minä en muulla tavoin saanut tyynnytetyiksi kuin rakkauden vetovoiman avulla; vaikutus, joka oli minulle vielä tuntematon, mutta jota minä vaistomaisesti käytin. Minä käsittelin häntä hellästi hillityllä voimalla, ja tämän viimeisen käännekohdan aikana hän loi minuun katseita, jotka saivat minut itkemään. Kun hermoston kiihtymys lakkasi, korjasin minä hänen epäjärjestykseen joutuneita hiuksiansa, joita minä koskettelin ensimäisen ja ainoan kerran elämässäni; sitten minä otin jälleen hänen kätensä ja tarkastelin pitkään tuota harmaan ja ruskean väristä huonetta, tuota yksinkertaista vuodetta persialaisine uutimineen, antiikkiseen tyyliin koristettua toalettipöytää, halpaa sohvaa pisteompeleisine patjoineen. Mikä runollisuus tuossa huoneessa! Mikä omakohtaisesta ylellisyydestä luopuminen! Hienon hieno puhtaus oli hänen ylellisyytensä. Jalo uskonnollisen aviovaimon kammio, täynnä pyhää alistumista; sen ainoa koristus oli vuoteen vieressä oleva ristiinnaulitun kuva, jonka yläpuolella oli hänen tätinsä kuva; sitten molemmin puolin vihkivesimaljaa hänen kahden lapsensa kuvat, jotka hän itse oli lyijykynällä piirtänyt, sekä vihkonen heidän hiuksiansa siltä ajalta, jolloin he olivat pieniä. Mikä turvapaikka naiselle, jonka ilmestyminen suureen maailmaan olisi saanut kauneimmatkin kateudesta kalpenemaan! Sellainen oli naistenhuone, jossa alati itki kuuluisan perheen tytär, tällä hetkellä katkeruuden tulvan peittämänä ja kieltäytyen rakkaudesta, joka olisi häntä lohduttanut. Salainen, auttamaton onnettomuus! Ja uhri vuodatti kyyneleitä pyövelin tähden ja pyöveli vuodatti kyyneleitä uhrin tähden. Kun lapset ja kamarineiti tulivat sisälle, menin minä ulos. Kreivi odotti minua, hän piti minua jo välittävänä voimana hänen ja hänen vaimonsa välillä; ja hän tarttui minun käsiini huutaen: -- Jääkää, jääkää Felix!

-- Onnettomuudeksi, sanoin minä hänelle, herra de Chessel'illa on vieraita, ei olisi sopivaa, että he rupeaisivat tiedustelemaan poissaoloni syytä, mutta päivällisen jälkeen minä tulen.

Kreivi läksi ulos minun kanssani, ja saattoi minut alaportille asti sanomatta sanaakaan; sitten hän seurasi minua Frapesle'en asti tietämättä, mitä hän teki. Lopuksi, perillä minä sanoin hänelle: -- Taivaan nimessä, herra kreivi, antakaa hänen ohjata taloanne, jos se häntä miellyttää, ja älkää häntä enää kiduttako.

-- Minulla ei ole pitkiä aikoja elettävänä, sanoi hän minulle vakavan näköisenä; vaimoni ei tarvitse kauvoja kärsiä minun tähteni, minä tunnen, että pääni halkeaa.

Ja hän jätti minut vastentahtoisen itsekkyyden vallassa. Päivällisen jälkeen minä palasin kuulemaan uutisia rouva de Mortsauf'ista ja tapasin hänet jo paremmin voivana. Jos hänen avioliittoilonsa olivat tällaisia, jos tämäntapaiset kohtaukset usein uudistuivat, kuinka saattoi hän elää? Mikä pitkä, rankaisematon murhayritys! Tuona iltana minä ymmärsin, millä kuulumattomilla kidutuksilla kreivi hermostutti vaimoansa. Mille tuomioistuimelle oli tällaisia riitakysymyksiä esitettävä? Nämä ajatukset hämmensivät minua, minä en voinut sanoa mitään Henriettelle. Mutta minä vietin yöni kirjoittamalla hänelle. Kolmesta tai neljästä kirjeestä, jotka minä kirjoitin, on minulle jäänyt tämä alku, johon minä en ollut tyytyväinen; mutta jos se minusta näytti mitään ilmaisemattomalta tai liiaksi minusta itsestäni puhuvalta, silloin kun minun piti käsitellä yksinomaan häntä, saatte te siitä kuitenkin tietää minun sieluni tilan.

'Rouva de Mortsauf'ille.

Kuinka paljon minulla olikaan saapuessani sanottavana teille asioita, joita minä matkan varrella olin ajatellut ja jotka minä unhotin teidät nähdessäni. Niin, heti kun minä teidät näen, rakas Henriette, eivät sanani enää tunnu minusta olevan sopusoinnussa teidän sielunne säteiden kanssa, jotka suurentavat teidän kauneuttanne. Teidän lähellänne minä tunnen niin ääretöntä onnea, että nykyhetken tunne hävittää edellisen elämän tunteet. Joka kerta minä synnyn rikkaampaan elämään ja olen kuten matkustaja, jolle, hänen noustessaan jotain korkeata vuorta, joka askeleella avautuu uusi näköpiiri. Lisäänhän minä jokaisella uudella keskustelulla suunnattomiin aarteisiini uuden aarteen. Tässä on luullakseni pitkien, ehtymättömien kiintymysten salaisuus. Minä en siis voi puhua teille teistä itsestänne muutoin kuin etäällä teistä. Teidän läsnäollessanne minä olen liiaksi häikäisty nähdäkseni, liiaksi onnellinen tutkiakseni onneani, liiaksi teidän täyttämänne ollakseni oma minäni, teidän kauttanne liiaksi kaunopuhelias puhuakseni teille, liiaksi kiihkeä tarttumaan kiinni nykyhetkeen muistellakseni mennyttä. Ottakaa siis huomioon tämä pysyvä hurmaus voidaksenne antaa minulle anteeksi sen aiheuttamat erehdykset. Teidän lähellänne minä olen pelkkää tunnetta. Kuitenkin rohkenen teille sanoa, rakas Henrietteni, etten koskaan ole tuntenut niissä lukuisissa ilon hetkissä, joita te olette minulle tuottanut, onnea, jota voisi verrata siihen riemuun, joka täytti minun sieluni eilen, kun te, tuon hirveän myrskyn jälkeen, jossa te taistelitte pahaa vastaan yliluonnollisella rohkeudella, palasitte vain minun luokseni puolihämärässä huoneessanne, jonne tuo onneton kohtaus minut johti. Minä yksin tiedän, millä loisteella voi säteillä nainen, kun hän saapuu kuoleman porteilta elämän kynnykselle ja kun uuden elämän aamurusko värittelee hänen otsaansa. Kuinka teidän äänenne oli soinnukas! Kuinka sanat, vieläpä teidänkin, näyttivät minusta pieniltä silloin, kun teidän jumaloidussa äänessänne tuli esille menneen surun hämärät jälkimainingit yhtyneinä jumalallisiin lohdutuksiin, joilla te olette minut lopultakin rauhoittanut antaessanne minulle siten ensimäiset ajatuksenne. Minä tunsin teidät kaikilla inhimillisillä kirkkauksilla loistavana; mutta eilen minä sain nähdä uuden Henrietten, joka olisi minun omani, jos Jumala niin tahtoisi. Eilen minä näin olennon vapaana aineen kammitsoista, jotka estävät meitä kohentamasta sielun tulta. Sinä olit kaunis alennuksessasi, majesteetillinen heikkoudessasi. Eilen minulle ilmeni jotakin kauniimpaa kuin sinun kauneutesi, jotakin suloisempaa kuin sinun äänesi; kirkkauksia, sinun silmiesi kirkkautta säihkyvämpiä, tuoksuja, joille ei ole sanoja; eilen sinun sielusi oli näkyvissä ja käsin kosketeltava. Minä olen paljon kärsinyt siitä, etten ole voinut avata sinulle sydäntäni, jotta sinä olisit sieltä saanut voimaa. Eilen vihdoin minä jätin kunnioittavan pelon, jota sinä minussa herätit, tuo pyörtymyskohtaus lähensihän se meitä toisiimme. Silloin minä tiesin, mitä oli hengittäminen, hengittäessäni yhdessä sinun kanssasi, sitten kun taudin käänne salli sinun hengittää meidän ilmaamme. Kuinka paljon taivaaseen kohotettuja rukouksia yhtenä ainoana hetkenä! Jos minä en heittänyt henkeäni noilla matkoilla, joita minä tein mennäkseni pyytämään Jumalaa jättämään sinut vielä minulle, johtui se siitä, että ilosta ja surusta ei kuolla. Tuo hetki on jättänyt minulle muistoja, jotka ovat haudatut sieluni pohjalle ja jotka pinnalle noustessaan aina tuovat silmiini kyyneleitä; jokainen ilo laajentaa niiden uomaa, jokainen suru syventää sitä. Niin, se pelko, joka eilen liikutti sydäntäni, tulee olemaan mittapuuna kaikille tuleville suruilleni, kuten ne ilot, joita sinä olet minulle ylenpalttisesti tuhlannut, sinä ajatusteni ijankaikkisesti rakastettu, tulevat hallitsemaan kaikkia niitä iloja, joita Jumalan käsi näkee minulle hyväksi suoda. Sinä olet saattanut minut ymmärtämään jumalallista rakkautta, tuota pettämätöntä rakkautta, joka voimassaan ja kestävyydessään ei tunne epäilyksiä eikä luulevaisuutta.'

* * * * *

Syvä raskasmielisyys hivutti minun sieluani, tuon perhe-elämän näkeminen haavoitti sydäntä, joka oli nuori ja herkkä kaikille inhimillisille vaikutuksille; astuessani maailmaan täytyi minun nähdä tuo kuilu, tuo pohjaton syvyys ja kuollut meri. Tuo hirveä onnettomuuksien yhtymä herätti minussa lukemattomia ajatuksia, ja minulla oli ensi kertaa yhteiskuntaelämään astuessani suunnaton mitta, johon verrattuna kaikki muut tapahtumat eivät voineet olla muuta kuin pieniä. Surumielisyydestäni saattoivat herra ja rouva der Chessel päättää, että rakkauteni oli onneton, ja täten intohimoni onneksi ei vähintäkään vahingoittanut suurta Henrietteäni.

Seuraavana päivänä astuessani saliin tapasin minä kreivittären siellä yksinään; hän katsoi minuun hetkisen ojentaessaan minulle kätensä, sitten hän sanoi: -- Onko ystäväni siis alati liian hellä? Hänen silmänsä kostuivat, hän nousi ylös ja sanoi minulle epätoivoisen rukouksen sävyllä: -- Älkää kirjoittako minulle enää sillä tavoin!

Herra de Mortsauf oli huomaavainen. Kreivitär oli saanut jälleen takaisin rohkeutensa ja kirkkaan otsansa, mutta hänen kasvojensa väri ilmaisi edellisen päivän kärsimykset, jotka olivat tyynnytettyjä, mutta ei sammuneita. Hän sanoi minulle illalla kävellessämme syksyn kuivuneilla lehdillä, jotka kahisivat askeltemme alla:

-- Suru on ääretön, ilolla on rajansa. Lause, joka ilmaisi minulle hänen kärsimyksensä hänen verratessaan niitä pian haihtuviin onnen hetkiinsä.

-- Älkää soimatko elämää, sanoin minä hänelle: te ette ota huomioon rakkautta, sillä on iloja, jotka säteilevät taivaisiin asti.

-- Vaietkaa, sanoi hän, en tahdo tietää siitä mitään. Minä olen rauhallinen ja onnellinen teidän lähellänne, minä voin sanoa teille kaikki ajatukseni; älkää hävittäkö minun luottamustani. Miksi ei teillä olisi papin hyveellisyys ja vapaan miehen viehätys?

-- Teidän tähtenne voisi tyhjentää myrkkymaljoja, sanoin minä hänelle vieden hänen kätensä sydämelleni, joka löi kiihkeästi.

-- Taaskin! huudahti hän vetäen pois kätensä, ikäänkuin hän olisi tuntenut jotain suurta tuskaa. Te ette siis tahdo suoda minulle surunsekaista iloa saada ystävän käden avulla pysähdyttää haavojeni veri! Älkää lisätkö minun kärsimyksiäni, te ette tunne niitä kaikkia! Salaisimmat niistä ovat kaikkein vaikeimpia tukahduttaa. Jos te olisitte nainen, te ymmärtäisitte, mikä inhon sekainen melankolia valtaa ylevän sielun, silloin kun se huomaa itseensä kohdistettavan huomaavaisuuksia, jotka eivät paranna mitään ja joilla luullaan kaikki voitavan korjata. Muutamien päivien mielistelyllä tahdotaan minut saada antamaan anteeksi kärsimäni vääryys. Kaikkein järjettömimpiinkin toivomuksiin voisin minä silloin saada suostumuksen. Tuo alennus, nuo hyväilyt, jotka lakkaavat heti, kun luullaan minun kaiken unhottaneen, nöyryyttävät minua. Kiittää herransa suosiosta hänen vikojansa...

-- Hänen rikoksiansa, sanoin minä kiihkeästi.

-- Eikö se ole hirveä elämisen tila? sanoi hän hymyillen minulle surumielisesti. Sitäpaitsi minä en osaa käyttää tätä hetkellistä valtaani. Tällä hetkellä minä muistutan ritareja, jotka eivät anna iskuja kaatuneelle vastustajalle. Nähdä maassa hänet, jota meidän pitäisi kunnioittaa, kohottaa hänet ylös saadakseen häneltä uusia iskuja, kärsiä hänen lankeemuksestaan enemmän, kuin hän itse siitä kärsii, pitää itseänsä kunniattomana, jos käyttää hyväkseen hetkellistä vaikutusvaltaa, vaikkapa hyödyllistäkin tarkoitusta varten; kuluttaa voimansa, tyhjentää sielunsa aarteet noissa alhaisissa taisteluissa, hallita ainoastaan hetkellä, jolloin saa kuolettavia haavoja! Parempi kuolla. Ellei minulla olisi lapsia, heittäytyisin minä tämän elämän pyörteeseen; mutta mitä heistä tulisi ilman minun salattua tahdonlujuuttani? Minun on elettävä heidän tähtensä, kuinka surullinen se elämä lieneekin. Te puhutte minulle rakkaudesta?... Ystäväni, ajatelkaahan, mihin helvettiin minä joutuisin, jos minä antaisin tuolle olennolle, joka on säälimätön kuten kaikki heikot ihmiset, oikeuden halveksia minua? Minä en kestäisi epäluuloa! Elämäni puhtaus on minun voimani. Siveydellä, rakas lapsi, on pyhiä vesiä, joihin saa kastaa itsensä ja joista noustaan jälleen vahvistuneina Jumalan rakkaudessa.

-- Kuulkaa, rakas Henriette, minulla ei ole enää kuin viikko täällä oltavana, tahdon että...

-- Ah! te jätätte meidät, sanoi hän keskeyttäen minut.

-- Mutta täytyyhän minun saada tietää, mihin ratkaisuun isäni minuun nähden on tullut. Kohta on jo kolme kuukautta...

-- En ole laskenut päiviä, vastasi hän minulle liikutetun naisen avomielisyydellä. Hän kokosi ajatuksensa ja sanoi minulle: -- Tulkaa, menkäämme Frapesle'en.

Hän kutsui kreivin ja lapset ja pyysi suojahuivinsa; sitten kun kaikki oli valmista, tuli häneen, joka muuten oli niin hiljainen ja rauhallinen, pariisilaisnaisen eloisuutta, ja me menimme joukolla Frapesle'en vierailulle, jota kreivitär ei ollut velkaa. Hän pakottautui puhumaan rouva de Chessel'ille, joka onneksi oli hyvin pitkäveteinen vastauksissaan. Kreivi ja herra de Chessel keskustelivat asioistaan. Minä pelkäsin, että herra de Mortsauf kehuisi ajoneuvojansa ja valjakkoansa, mutta hänen käytöksensä oli täysin tahdikasta; hänen naapurinsa kyseli häneltä töistä, joihin kreivi oli, ryhtynyt Cassine'ssa ja Rhetorière'ssa. Kuullessani kysymyksen minä silmäilin kreiviä luullen että hän karttaisi keskustelun aihetta, jonka muistot olivat hänelle niin turmiokkaita, niin viiltävän katkeria. Mutta hän osoitti, kuinka innokas hän oli parantamaan maanviljelyksen asemaa paikkakunnalla, rakentamaan kauniita vuokratiloja terveellisille paikoille; sanalla sanoen hän esitti kunniakkaasti vaimonsa aatteet ominaan. Minä katsoin kreivitärtä punastuen. Tuo hienouden puute miehessä, joka muutamissa tilaisuuksissa osoittautui niin säädylliseksi, tuo kuolettavan kohtauksen unohtaminen, noiden aatteiden omaksuminen, joita vastaan hän niin väkivaltaisesti oli noussut, tuo itseluottamus, kivetyttivät minut.

Kun herra de Chessel sanoi hänelle: -- Luuletteko voivanne saada kulunkinne korvatuiksi?

-- Paljon ylikin! lausui hän vakuuttavalla liikkeellä.

Tällaisia kohtauksia ei selittänyt muu kuin sana _mielipuolisuus_. Henriette, taivaallinen olento, oli säteilevä. Näyttäytyihän kreivi järkeväksi, hyväksi tilanhoitajaksi, oivalliseksi agronomiksi. Kreivitär silitteli ihastuksella Jacques'in hiuksia, onnellisena tyttärensä, onnellisena poikansa tähden! Mitä hirvittävää komiikkaa, mikä ilkkuva draama! Minä olin siitä hämmästynyt. Myöhemmin, kun yhteiskuntanäyttämön esirippu kohosi minun edestäni, kuinka monta Mortsauf'ia minä näinkään, vielä vähemmän rehtiä ja hurskasta kuin tämä ajoittain oli. Mikä kummallinen ja raateleva voima tuo, joka alituisesti antaa hullulle enkelin, totiselle ja runollisesti rakastavalle miehelle huonon naisen, suurelle pienen ja tuolle rumalle ihmiselle ihanan ja ylevän olennon? Olen etsinyt kauan tämän arvoituksen ratkaisua, myönnän sen teille. Olen penkonut esille paljon salaisuuksia, olen paljastanut useiden luonnonlakien perustuksen, selittänyt monia jumalallisia hieroglyfejä. Tästä ainoastaan minä en tiedä mitään, minä tutkin sitä alati kuten indialaisen sotanuijan kuvaa, jonka symbolisen merkityksen ainoastaan bramaanit tietävät. Tässä pahuuden henki on liian selvästi päätekijänä, ja minä en uskalla syyttää Jumalaa. Ketä huvittaisi tahallaan syöksyä onnettomuuksiin, joita ei voi parantaa? Onko Henriettellä ja hänen "tuntemattomalla filosofillaan" siis oikein? Sisältäisikö heidän mystiikkansa ihmisarvoituksen ratkaisun?

Viimeiset päivät, jotka minä vietin tällä paikkakunnalla, olivat lehdettömän syksyn päiviä, päiviä, joita pilvet synkensivät. Ne peittävät joskus Tourainen taivaan; joka tänä kauniina vuodenaikana tavallisesti on alati niin kirkas ja niin lämmin. Päivää ennen lähtöäni rouva de Mortsauf vei minut päivällistä odotettaessa puutarhapengermälle.

-- Rakas Felix, sanoi hän minulle käveltyämme hetkisen äänettöminä lehdettömien puiden alla, te tulette astumaan suureen maailmaan, ja minä tahdon ajatuksissani seurata teitä sinne. Ne, jotka ovat paljon kärsineet, ovat paljon eläneet; älkää luulko, että yksinäiset sielut eivät tiedä mitään tuosta maailmasta, he arvostelevat sitä. Jos minun pitää elää ystävässäni, tahdon minä elää sekä hänen sydämessään että hänen omassatunnossaan. Taistelun kestäessä on hyvin vaikea muistaa kaikkia sääntöjä, sallikaa minun antaa teille muutamia äidin ohjeita pojalle. Lähtöpäivänänne minä annan teille, rakas lapsi, pitkän kirjeen, josta te löydätte minun naisenajatukseni maailmasta, ihmisistä ja tavasta kohdata vaikeuksia tuossa suuressa etujen kiistassa; luvatkaa minulle, ettette lue sitä ennenkuin Pariisissa? Pyyntöni on ilmaus noista tunteen haaveiluista, joita vain me naiset ymmärrämme. En luule mahdottomaksi ymmärtää sitä, mutta mahdollisesti me tuntisimme mielipahaa tietäessämme sen ymmärretyksi. Jättäkää minulle nuo pienet polut, joilla nainen mielellään käy yksin.

-- Lupaan sen teille, sanoin minä hänelle suudellen hänen kättänsä.

-- Ah! sanoi hän, minun on vielä pyydettävä teiltä eräs lupaus, mutta sitoutukaa edeltäkäsin myöntymään siihen.

-- Tietysti, sanoin minä luullen, että oli kysymys uskollisuudesta.

-- Kysymys ei ole minusta, jatkoi hän katkerasti hymyillen. Felix, älkää pelatko missään; en tee poikkeusta kenenkään pelisalonkiin nähden.

-- En pelaa koskaan, vastasin minä.

-- Hyvä, sanoi hän. Olen keksinyt teille paremman tavan käyttää aikaa, jonka tuhlaisitte pelissä; te tulette näkemään, että siellä, missä toiset ennemmin tai myöhemmin häviävät, te alati voitatte.

-- Millä tavoin?

-- Kirje sanoo sen teille, vastasi hän, ja leikillinen ilme hänen kasvoillaan poisti hänen varoituksiltaan sen vakavan sävyn, joka seuraa vanhempien ohjeita.

Kreivitär puhui minulle melkein tunnin ajan ja osoitti minulle kiintymyksensä syvyyden paljastaessaan minulle, millä huolella hän oli minua tutkinut näiden kolmen viimeisen kuukauden aikana. Hän tunkeutui salaisimpiin sydämeni sopukoihin, koettaen sovittaa tunteensa minun tunteisiini; hänen äänensä sointu oli vaihteleva ja vakuuttava, hänen sanansa vuotivat äidillisiltä huulilta, ja ne ilmaisivat niin hyvin sävyn kuin sisällyksen puolesta, kuinka monet siteet meitä jo kiinnittivät toisiimme.

-- Jos te tietäisitte, sanoi hän lopettaen, millä ahdistuksella minä seuraan teitä teidän tiellänne, millä ilolla, jos käytte oikeaa, millä kyynelillä, jos syöksytte kareihin! Uskokaa minua, kiintymykseni teihin on ilman vertaa; se on samalla kertaa sekä tahdotonta että tietoisesti valittua. Ah! tahtoisin nähdä teidät onnellisena, voimakkaana, kunnioitettuna, teidät, joka olette minulle kuin elämän saanut unelma.

Hän sai minut itkemään. Hän oli yhtä aikaa sekä suloinen että peloittava; hänen tunteensa tuli ilmi liian rohkeasti, se oli liian puhdas salliakseen vähintäkään toivoa nautintoa janoavalle nuorelle miehelle. Korvaukseksi lihallisesta ihmisestäni, joka oli hänen sydämessään palasiksi revitty, hän vuodatti minuun tuon jumalallisen rakkauden turmeltumatonta ja lakkaamatonta loistetta, joka ei tyydytä muuta kuin sielua. Hän nousi korkeuksiin, jonne minun rakkauteni siivet eivät voineet minua kantaa; päästäkseen hänen lähellensä olisi ihmisellä pitänyt olla serafin valkeat siivet.

-- Kaikissa asioissa, sanoin minä hänelle, tulen minä ajattelemaan: Mitä on minun Henrietteni sanova?

-- Hyvä, minä tahdon olla tähti ja pyhäkkö, sanoi hän viitaten minun lapsuuden-unelmiini ja koettaen tarjota minulle mahdollisuutta niiden toteuttamiseen pettääkseen minun pyyteeni.

-- Te olette minun uskontoni ja minun valoni, te olette kaikki, huudahdin minä.

-- Ei, vastasi hän, minä en voi olla teidän nautintojenne lähteenä.

Hän huokasi ja katsahti minuun salaisten tuskien hymyllä tuollaisella hetkeksi kapinaan nousseen orjan hymyilyllä. Tästä päivästä alkaen hän ei ollut minun rakastettuni, vaan minun kaikkein rakkaimpani. Hän ei ollut minun sydämessäni kuten nainen, joka tahtoo siellä sijaa, joka juurtuu sinne uhrautumuksen tai suuren nautinnon takia, ei, hän oli koko minun sydämeni ja jotain välttämätöntä minun elämälleni. Hän tuli siksi, mitä florentinilaisen runoilijan Beatrice, mitä venetsialaisen runoilijan puhdas Laura oli, suurten ajatusten äidiksi, pelastavien päätöksien tuntemattomaksi vaikuttimeksi, tulevaisuuden tueksi, valoksi, joka loistaa pimeydessä kuten lilja synkissä lehdoissa. Niin, hän saneli nuo korkeat säädökset, jotka terästävät kohtalon iskuja vastaan, jotka pelastavat vaarasta, hän on antanut minulle Coligny'n järkähtämättömyyden voittaakseni voittajat, uudistuakseni tappioista, väsyttääkseni voimakkaimmatkin taistelijat.