Part 7

Olen palannut. Tunnen välinpitämättömyyttä. Minusta näytti, että olen kaukana elämästä ja kaikesta, että olen yksin ja hyljättynä. Ja ihmettelin, että olin voinut toivoa noita nuoria käsiä edes hetkeksikään. Minua ellottaa oma itseni ja minä häpeän.

En tuntenut olevani välttämätön ja rakas sinulle. Tuskin katsoit minuun, kun keskustelit kanssani.

Oi Mladen, etkö voi vähääkään siitä rakkaudesta, jota tunsit äitiäsi kohtaan, luovuttaa minulle?

Juhlapäivällisen jälkeen ilmoitin sinulle, että Julia on sairaana. Sinä olit vaiti. Lähdetkö nyt kotiin? kysyin minä.

Miksi loit minuun niin hämmästyneen, vihaisen silmäyksen? Vihaatko isääsi ja kotiasi?

Oi Irene, minä pelkään elämää senjälkeen kun sinun kätesi, jotka sitä tasoittivat, ovat muuttuneet kylmiksi.

Julia katsoi minun sisään astuttuani oveen, ikäänkuin odottaen sen vielä kerran aukenevan. Sinulle.

Kerroin hänelle miten Zagrebissa kävi. Ilmoitin sinun jääneen vielä muutamien välttämättömien seikkaili vuoksi — hän ei puhunut mitään.

Jonkinlainen tuskaisa huumori saa minut naurahtamaan ja houkuttelee hymyn huulilleni, kun ajattelen, kuinka järjettömästi ja aiheettomasti ihminen piinaa itseänsä.

Mutta kaikista elämän tuskista useimmat ovat naurettavia ja vähäpätöisiä. Tiedän sen, vaan sittenkin...

Olen sittenkin levoton, haaveilen kuitenkin niin naurettavasti. Niin tyhmästi.

Jos tämä elämä voisi olla vielä elämättä, jos minun ei pitäisi olla täällä yksin ja hyljättynä.

Jos sinä olisit Julian kanssa täällä ja jos te yhdessä sovittaisitte ja uudestaanrakentaisitte minun ja elämän välit!

XVII

Kesäk. 12:na 1910.

Minä valehtelen — valehtelen. Et sinä, ette te molemmat yhdessä, Julia yksin olkoon vierelläni.

»Aukealla on lämmintä. Vie minut metsän varjoon. Rakas, — armas!...»

Hän voi paremmin. Hänellä ei ole enää kuumetta, ja minä olen niin onnellinen, täynnä toivoa, katsellessani jälleen hänen kirkkaita silmiänsä ja tuskin huomattavaa punaa hänen poskillansa.

Rakas, nuori elämä, kuinka varjelisinkaan sitä, miten taistelisinkaan sen puolesta.

XVIII

Kesäk. 16:nä 1910.

Miksi et tule, Mladen? Miksi viivyttelet?

Etkö tunne sydämessäsi, että kahdenlaiset kädet kuroittautuvat Julian jälkeen? Kuoleman kädet ja isäsi kädet. Mutta isäsi on vain lääkäri, eikä hän tahdo elää.

Kuume on palannut, tällä kertaa ankarampana, ja minä värisen pelosta, kuinka se kehittyy, kuinka päättyy. Julia on niin heikko, eikä tahdo elää.

Hän puhelee houreissaan jonkun kanssa, jota hän näyttää pelkäävän. Hän vakuuttaa olevansa syytön ja tahtoo paeta. Hyväilen hänen käsiänsä, puhelen hänelle — hän rauhoittuu hetkeksi.

XIX

Kesäk. 17:nä 1910.

Kuume korkeimmillaan.

XX

Kesäk. 20:nä 1910.

Ei mitään toivoa. Tajuton. Vain joskus häh näyttää silmänräpäyksen ajan tuntevan minut. Silloin hän ojentaa nuo kalpeat, hervottomat kätensä minua kohden ja koettaa hymyillä.

Sydämeni on pakahtua.

XXI

Kesäk. 23:na 1910.

Sinä tulit.

Oih, jos et olisi tullutkaan! Jos et olisi lausunut minulle niitä kauheita sanoja!

Sinä vakoilit meitä. Epäilit minua jo silloin, kun minä kohtelin Juliaa kuin isä. Väijyit häntä kun hän palasi metsästä, solvasit häntä, että hän muka rakastaa minua.

Samoin vakoilin minä äitiäsi, samoin solvasin häntä syyttäen ja parjaten.

Kalpeana, muuttuneena seisoit vast'ikään edessäni, huutaen, että minä olin ryöstänyt sinulta Julian.

Ja minä muistin ne sanat, jotka olin kerran itse lausunut äidillesi.

Samat sanat lausuit sinä. Julia-parka — hän kaipasi hellempiä käsiä.

Hellempiä kuin meidän ovat.

XXII

Kesäk. 26:na 1910.

Kuinka kaunis ja rakas hän on, kuinka tyynet ovat hänen kasvonpiirteensä. Vahakynttilän valo lepattaa niillä, antaen ikäänkuin eloa noille kasvoille, joiden päällä väreilee rakas, rauhallinen hymy.

Minäkin tahtoisin sulkea silmäni ja päästä sinne — äitisi viereen. Mutta olen luvannut hänelle, Irenelle, pitää huolta sinusta!

Kunnes ensimmäinen tuska on ohi. Se jota sinä, Mladen, pidät ainoana ja suurimpana, samoinkuin ajattelit rakkaudestasi.

Tietämättä olevasi syntyisin suvusta, joka tappaa rakastaessaan.