Part 3

Kellon lyödessä Andrei Jefimitsh heittäytyy tuolin selkämystä vasten, ummistaa silmänsä ja antautuu hetken ajaksi ajatustensa valtaan. Ja aivan odottamatta hän, kirjoista saamiensa hyvien aatteiden vaikutuksesta, luo silmäyksen entisyyteen ja nykyisyyteen. Entisyydestä ei ole paljo hyvää sanottavana, parempi on siis olla sitä muistelematta. Nykyisyys taas on entisyyden kaltainen. Hän tietää, että sill'aikaa kun hänen ajatuksensa yhdessä jäähtyneen maan kanssa kiitävät ympäri aurinkoa, sillaikaa tohtorin asunnon vieressä suuressa sairashuoneen rakennuksessa ihmiset nääntyvät taudeissa ja ulkonaisessa likaisuudessa; joku ehkä ei saata nukkua vaan käy hävityssotaa syöpäläisiä vastaan, joku ehkä saa tarttuman kautta ruusun tahi ähkyy kireälle köytetyn siteen tuottamien tuskien takia, jotkut sairaista ehkä pelaavat korttia sairaanhoitajattarien kera ja juovat viinaa. Tilivuoden kuluessa tuli petettyä 12,000 ihmistä; koko sairashoitotoimi, kuten kaksikymmentäkin vuotta takaperin, perustuu varastamiseen, metkuihin, juoruihin, sukulaisuuteen, raakoihin silmänkääntäjätemppuihin, ja sairaala on edelleen epäsiveellinen ja hoidokkaiden terveydelle mitä turmiollisin laitos. Hän tietää, että sairaalan N:o 6:nnessa Nikiitta rautaristikkojen takana pieksää sairaita ja että juutalainen Mooses joka päivä käy kaupungilla kerjuulla.

Mutta toiselta puolen hänelle on hyvin tiettyä, että viimeisten 25 vuoden kuluessa lääketieteen alalla on tapahtunut satumainen muutos. Opiskellessaan yliopistossa hänestä näytti, että lääketieteen ennen pitkää perii sama kohtalo, mikä tuli alkemian ja metafysiikankin osaksi; nyt sitä vastoin, kun hän lueskelee öisin, niin lääketiede tuntuu hänestä liikuttavalta ja herättää hänessä ihmettelyä, jopa ihastustakin. Ja todellakin, mihinkä aavistamattomaan loistoon lääketiede onkaan kohonnut, mikä valtava mullistus sen alalla onkaan tapahtunut! Antiseptiikan avulla tehdään leikkauksia, joita suuri Pirogovkin arveli mahdottomiksi edes in spe [tulevaisuudessa]. Polvinivelen resektsiooni on temppu, jonka suorittamiseen jokainen kunnanlääkäri arvelematta ryhtyy, sadan vatsa-operatsioonin osalle on vain yksi kuolemantapaus seurauksena, ja kivitautia pidetään niin vähäpätöisenä, ettei siitä viitsi edes kirjoittaakaan. Kuppa lääkitään perinpohjaisesti. Entä perinnöllisyysteoriia, hypnotismi, Pasteurin ja Kochin keksinnöt, terveydenhoito tilastoineen, ja entä sitten meidän venäläinen kunnallinen lääkintöoppimme? Mielentautioppi nykyisine taudin luokituksineen, diagnoosi- ja hoitelumetoodeineen on, verraten siihen mitä se oli ennen, kohonnut pilviä piirtäväksi vuoreksi. Mielenvikaisille ei kaadeta enää kylmää vettä päähän eikä heitä pueta hourijain pitkähihaisiin paitoihin; heitä hoidetaan inhimillisesti, jopa heidän hyväkseen, kuten sanomalehdissä on kerrottu, pannaan toimeen näytäntöjä ja tanssiaisiakin. Andrei Jefimitsh tietää, että nykyajan katsantotapojen ja vaatimusten mukaan semmoinen turmionpesä kuin sairaalan N:o 6 on mahdollinen ainoastaan kahdensadan virstan päässä rautatiestä, pienessä viheliäisessä kaupungin pahaisessa, jossa kaupungin valtuuskunnan puheenjohtaja ja kaikki valtuusmiehet ovat vain puolittain luku- ja kirjoitustaitoon perehtyneitä porvareita, joiden mielestä lääkäri on uhripappi, jota vähintäkään arvostelematta tulee uskoa, kaatoi hän kurkkuun vaikka sulatettua tinaa; jossain toisessa paikassa yleisö ja sanomalehdet jo aikaa sitten olisivat hajoittaneet maan tasalle tuon pienen Bastiljin.

"Mutta mitäpä tuosta?" kysyy Andrei Jefimitsh itseltään ja aukaisee silmänsä. -- "Mitä tuosta kaikesta on hyötyä? Antiseptiikka, Koch ja Pasteur meillä ovat, vaan itse asian ydin ei ole hituistakaan muuttunut. Sairaus ja kuolevaisuus ovat samat kuin ennen. Mielenvikaisia varten pannaan toimeen tanssiaisia ja näytäntöjä, vaan vapaaksi heitä ei kumminkaan lasketa. Kaikki on siis tyhjää hölynpölyä, ja eroa paraimman vieniläisen klinikan ja minun sairaalani välillä ei itse asiassa ole minkäänlaista."

Mutta suru ja kateuden tapainen tunne estävät häntä antaumasta välinpitämättömyyteen. Sen kait vaikuttaa väsymys. Raskas pää painuu kiinni kirjaan, hän panee käden väliin, että olisi pehmeämpi, ja ajattelee:

"Minä palvelen väärää asiaa ja saan palkkani ihmisiltä, joita petän; minä en ole rehellinen. Mutta toisekseen, enhän minä ole itsessäni mitään, olenhan vaan osa tuota välttämätöntä yhteiskunnallista pahaa: kaikkihan kunnalliset virkamiehet ovat vahingollisia ja nauttivat ilmaiseksi palkkaa... Epärehellisyyteeni en siis ole syypää itse, vaan aika... Jos olisin saanut syntyä parisataa vuotta myöhemmin, niin minä olisin toinen mies."

Kun kello lyö 3, sammuttaa hän lampun ja menee makuukammariin. Häntä ei haluta vielä nukkua.

VIII.

Pari vuotta takaperin maalaishallinto päätti osottaa auliutta ja määräsi annettavaksi kolmesataa ruplaa vuosittain lääkärivoimien lisäämiseksi kaupungin sairaalassa siksi kunnes maalaishallinto avaisi oman sairashuoneensa, ja Andrei Jefimitshin apulaiseksi kutsuttiin piirilääkäri Jevgenij Fedorovitsh Hobotow. Tämä on vielä aivan nuori mies -- ei kolmeakymmentäkään vuotta täyttänyt, -- pitkäkasvuinen, tummaihoinen, poskipäät ulkonevat ja silmät pienet; hänen esivanhempansa ovat kaiketi kuuluneet vieraaseen kansanrotuun. Kaupunkiin saapui hän ilman rahan äyrittä, muassaan pieni kapsäkki ja nuori rumamuotoinen nainen, jota hän kutsuu ruuanlaittajakseen, Tällä naisella on rintalapsi. Jevgenij Fedorovitsh käyttää lippalakkia, pitkävartisia saappaita ja talvella lyhyttä turkkia. Välskäri Sergei Sergeitshin ja rahastonhoitajan kanssa tuli hän hyväksi tuttavaksi, vaan toisia virkamiehiä kutsuu hän, ties mistä syystä, aristokraateiksi ja karttelee heitä. Koko asunnossaan hänellä ei ole muuta kuin yksi kirja -- Vienin klinikan uusimmat reseptit vuodelta 1881. Sairaan luo mennessä hän aina ottaa tämän kirjan mukaansa. Klubissa hän iltasin pelaa biljardia, korttipeliä hän ei rakasta. Puheessa hän mielellään käyttää sanoja: kantilja, mantifoliumi etikan kanssa, herkeä jo varjoa viskaamasta j. n. e.

Sairaalassa käy hän kahdesti viikossa, tarkastaa kaikki huoneet ja ottaa vastaan sairaita. Antiseptiikan täydellinen syrjäyttäminen ja kuppauslasit panevat hänen mielensä kiihkoon, mutta uusia tapoja hän ei ota noudatettavaksi, peljäten sillä loukkaavansa Andrei Jefimitshiä. Virkaveljeänsä Andrei Jefimitshiä hän pitää vanhana veijarina, vainuaa hänen takanaan suuria kapitaaleja olevan ja kadehtii häntä salaa. Jevgenij Fedorovits olisi halukas astumaan hänen paikalleen.

IX.

Eräänä keväisenä iltana maaliskuun lopulla, kun lumi jo oli sulanut ja kottaraiset laulelivat sairaalan puutarhassa, tohtori lähti ulos portille saakka saattamaan ystäväänsä postimestaria. Samassa hetkessä tuli pihaan mieronkiertoretkeltään palaava juutalainen Mooses. Hän oli hatuttomin päin, jalkineina ohuet kalossit paljaissa jaloissa ja kädessä oli hänellä pussi armopaloineen.

-- Anna yksi kopekka! virkkoi hän tohtorille, väristen vilusta ja hymyillen.

Andrei Jefimitsh, joka ei koskaan voinut olla antamatta, antoi hänelle kymmenkopekaisen.

"Tuohan ei ole hyvä", ajatteli hän, katsellen juutalaisen paljaita jalkoja ja punaisia nilkkoja. "Ulkonahan on märkä".

Ja seuraten sitä kehotusta, jonka osaksi kuin säälin, osaksi inhon tapainen tunne hänelle kuiskasi, hän meni sivurakennukseen heti juutalaisen perästä, katsellen vuoroin hänen kaljuun päälakeensa vuoroin nilkkoihin. Tohtorin astuessa sisään Nikiitta kavahti ryysyläjän päältä ja oikasihe suoraksi.

-- Hyvää iltaa, Nikiitta, sanoi Andrei Jefimitsh pehmeästi. -- Eiköhän tuolle juutalaiselle voisi antaa jonkunlaisia saappaita, ettei hän vilustuisi?

-- Niinkuin käskette, herra tohtori. Minä sanon siitä tarkastajalle.

-- Ole hyvä. Pyydä minun nimessäni. Sano että minä pyysin.

Eteisestä sattui ovi olemaan auki huoneeseen. Ivan Dmitritsh, loikoen sängyssä ja kohoten kyynyspäänsä nojaan, kuunteli huolestuneena vierasta, outoa ääntä ja tunsi yhtäkkiä tohtorin. Hänen koko ruumiinsa vapisi vihasta, hän kavahti ylös ja kasvot punaisina ja vihasta väännyksissä, silmät renkaina juoksi keskelle huonetta.

-- Tohtori tuli! huusi hän ja nauraa hohotti. -- Viimeinkin! Onnittelen teitä, hyvät herrat, tohtori kunnioittaa meitä luonakäynnillään! Pirun roisto! kivasi hän ja raivoisana, jommoisena häntä ennen ei oltu nähty, polki jalkaa. -- Tapettava olisi, roisto! Mutta toisakseen, se olisi liian lievä rangaistus. Makkiin olisi upotettava!

Andrei Jefimitsh, kuunneltuaan tätä katsahti eteisestä huoneeseen ja kysyi pehmoisella äänellä:

-- Mitä vasten?

-- Mitä vasten? ärjäsi Ivan Dmitritsh, astuen hänen eteensä uhkaavan muotoisena ja kouristuksentapaisesti vetäen viittaa ympärilleen. -- Mitä vasten? Varas! sanoa tokasi hän inhoten ja mytisti suutaan ikäänkuin sylkeäkseen. -- Puoskari! Pyöveli!

-- Rauhoittukaa, sanoi Andrei Jefimitsh syynalaisesti hymyillen. -- Minä vakuutan, etten koskaan ole mitään varastanut, ja mitä tulee muihin syytöskohtiin, niin te varmaan kovasti liioittelette. Minä näen, että te olette minuun suuttunut. Rauhoittukaa, minä pyydän, jos voitte, ja sanokaa tyynesti: mitä vasten?

-- Mitäs vasten te pidätte minua täällä?

-- Sentähden että olette sairas.

-- Sairas, kunhan ei. Mutta käyväthän kymmenet, sadat mielenvikaiset vapaina sentähden, että taitamattomuutenne ei kykene erottamaan heitä terveistä. Minkätähden minun ja näiden onnettomien täytyy istua täällä kaikkien tähden kuin mitkähän syntipukit? Te, välskäri, tarkastaja ja koko teidän sairaalan hylkiöjoukkonne olette siveellisessä suhteessa verrattomasti alempana kutakin meistä, minkästähden me saamme istua, te ette? Missä on logiikka?

-- Siveellinen suhteisuus ja logiikka eivät tässä merkitse mitään. Kaikki riippuu sattumuksesta. Kuka on pantu istumaan, hän istuu, kuka ei ole pantu, hän käy vapaana, siinä kaikki. Siinä, että minä olen tohtori, te heikkomielinen, ei ole siveellisyyttä, ei logiikkaa, vaan ainoastaan paljas sattumus.

-- Tuota lorua minä en ymmärrä ... virkahti Ivan Dmitritsh soinnuttomasti ja istui vuoteelleen.

Mooses, jonka taskuja Nikiitta tohtorin läheisyydessä ei julennut ottaa tarkastettaviksi, lateli vuoteelleen leivänpalasia, papereja ja luita ja, väristen vielä vilusta, lausua melskasi kiireesti jotakin hepreaksi. Kaiketi kuvitteli hän avanneensa kaupan.

-- Laskekaa minut pois, sanoi Ivan Dmitritsh, ja hänen äänensä värähti.

-- Minä en voi.

-- Mutta minkätähden? Minkätähden?

-- Sentähden että se ei ole minun vallassani. Ajatelkaahan, mitä hyötyä teille siitä olisi, jos läskisinkin teidät? Menkää. Teidät otetaan kiinni ja palautetaan takasin.

-- Niin, niin, se on oikein ... sopersi Ivan Dmitritsh ja pyyhki hien otsaltaan. -- Se on kauheata! Vaan mitä minun sitten täytyy tehdä? Mitä?

Ivan Dmitritshin ääni ja nuorellisen mielevät kasvot kärsimystä osottavine irveineen miellyttivät Andrei Jefimitshiä. Hänen teki mieli ystävällisesti lohduttaa nuorta miestä ja kokea tyynnyttää häntä. Hän istui sairaan viereen vuoteelle, mietti ja lausui:

-- Kysytte, mitä teidän olisi tehtävä? Parasta teidän asemassanne olisi karata täältä. Mutta paha vaan, ettei siitäkään ole apua. Teidät otetaan kiinni. Kun yhteiskunta turvaa itseään pahantekijöitä, mielenvikaisia ja yleensä vastuksellisia ihmisiä vastaan, niin on se voittamaton. Teidän ei tule muu turvaksi kuin rauhoittaa mieltänne sillä ajatuksella, että oleskelunne täällä on välttämätön.

-- Se ei ole kenellekään tarpeen.

-- Kun kerran on olemassa vankiloita ja hulluinhuoneita, niin on luonnollista, että jonkun niissä täytyy istua. Ellette te, niin minä, ellen minä, niin joku kolmas. Odottakaa, kun kaukaisessa tulevaisuudessa vankilat ja hulluinhuoneet lakkaavat olemasta, niin ei tule olemaan rautaristikkoja ikkunoiden edessä, ei näitä viittoja... Sellainen aika tietysti varhemmin tai myöhemmin on tuleva.

Ivan Dmitritsh ivallisesti hymähti.

-- Te laskette leikkiä, sanoi hän siiristäen silmiään. -- Sellaisilla herroilla, kuin te ja teidän apumiehenne Nikiitta, ei ole tulevaisuuden kanssa mitään tekemistä, vaan olkaa, hyvä herra, siltä varma että vielä tulee parempiakin aikoja! Olkoon, että puheeni tuntuu typerältä, naurakaa sille, mutta vielä valkenee uuden elämän aamurusko, vielä on oikeus voittava ja -- silloin tulee meidän vuoromme! Minun silmäni eivät sitä näe, minä kuolen, mutta jonkun lapsenlapsen lapset sen kuitenkin näkevät. Minä onnittelen heitä sydämestäni ja iloitsen heidän puolestaan! Eteenpäin! Auttakoon teitä Jumala, lapset!

Ivan Dmitritsh nousi, silmissä erinomainen loiste ja, ojentaen kätensä ikkunaa kohti, jatkoi väräjävällä äänellä:

-- Näitten ristikkojen takaa siunaan teitä! Eläköön oikeus! Minä iloitsen!

-- Minä en huomaa erinäistä iloitsemisen syytä, sanoi Andrei Jefimitsh, jonka mielestä Ivan Dmitritshin tekemä liike tuntui aika somalta vaan kuitenkin teaatterimaiselta. -- Vankilat ja hulluinhuoneet lakkaavat olemasta ja totuus, kuten suvaitsitte lausua, on voittava, mutta asiain oleellisuushan ei muutu vähääkään, luonnonlait ovat ikuisesti samat. Ihmiset tulevat sairastamaan, vanhenemaan ja kuolemaan aivan niinkuin nytkin. Valaiskoon elämäänne kuinka ihana aamurusko hyvänsä, mutta loppujen lopuksi teidät kuitenkin naulataan neljän laudan väliin ja heitetään hautaan.

-- Entä kuolemattomuus?

-- Hm, tyhjää!

-- Te ette usko, vaan minä uskon. Dostojevskissa tahi Voltairessa joku sanoo, että jos ei olisi Jumalaa, niin ihmiset keksisivät hänet itse. Vaan minun luja uskoni on, että jos ei kuolemattomuutta ole, niin sen ennemmin tahi myöhemmin keksii suuri ihmisen järki.

-- Hyvin lausuttu, virkkoi Andrei Jefimitsh hymyillen mielihyvissään. -- Se on hyvä että te uskotte. Sellaisella uskolla elää huolettomana vaikka seinään kytkettynä. Oletteko te jossakin saanut sivistystä?

-- Olen, minä olin yliopistossa, vaan en kuitenkaan päättänyt.

-- Te olette järkevä ja ajatteleva mies. Te voitte millaisissa olosuhteissa tahansa löytää tyydytystä omassa itsessänne. Vapaa ja syvä mietiskely, jonka päämääränä on oppia ymmärtämään elämää, ja maailman turhien huolien täydellinen ylenkatsominen, -- siinä kaksi hyvettä, joita korkeampia kukaan ihminen ei ole koskaan löytänyt. Ne ovat teidän saavutettavissanne, asuittepa sitten vaikka kolmien ristikkojen takana. Diogenes asui tynnyrissä ja oli kuitenkin kaikkia maallisia ruhtinaita onnellisempi.

-- Diogenes oli tolvana, lausui Ivan Dmitritsh jurosti. Sitäkö te minulle puhutte Diogeneksesta tai jostain elämän ymmärtämisestä? kivahti hän taas suuttuneena ja hypähti ylös. -- Minä rakastan elämää, rakastan kiihkoisesti! Minulla on vainoomisraivo, alituinen ahdistava pelko, vaan on hetkiä, jolloin minut valtaa elämän halu, ja silloin pelkään tulevani hulluksi. Minä haluan elää, haluan kiihkeästi!

Kuohuksissaan asteli hän sitten edestakasin huoneessa ja sanoi sitten, alentaen ääntään:

-- Välistä haaveillessani näen hairekuvia, Luokseni tulee joitakin ihmisiä, kuulen ääniä, soittoa ja olen kävelevinäni metsässä, meren rannalla, ja minun tekee niin kovasti mieli saada puuhata ja toimia... Sanokaapa nyt, mitä uutta siellä on? kysyi Ivan Dmitritsh. -- Mitä siellä on?

-- Kaupungistako haluatte jotakin tietää vaiko yleensä vain?

-- Kertokaa minulle nyt ensin jotakin kaupungista, ja sitten muuta.

-- No niin. Kaupunki on väsyttävän ikävä. Ei ole ketään, jonka kanssa sanan vaihtaisi, ei ketään, jota kehtaisi kuulla. Uusia ihmisiä ei ole. Toisekseen, tulihan sinne hiljakkoin muudan nuori lääkäri Hobotow.

-- Hän tuli jo minun aikanani. Mitä, onko hän roisto.

Ei juuri kulttuuri-ihminenkään. Se on omituista, kuulkaahan... Kaikesta päättäen pääkaupungeissamme ei ole seisahdusta henkisen elämän alalla, päinvastoin huomaamme siinä liikettä, -- pitäisihän siellä niin muodoin olla oikeita ihmisiäkin, mutta joka kerran laittavat meille sellaisia, ettei niistä ole mihinkään. Onneton kaupunki!

-- Niin, onneton kaupunki! huokasi Ivan Dmitritsh ja naurahti. -- Mitenkä yleensä eletään? Mitä kirjoitetaan sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa?

Huoneessa oli jo pimeä. Tohtori nousi ylös ja rupesi seisaallaan kertomaan, mitä kirjoitetaan ulkomailla ja mitä Venäjällä, ja millainen ajatussuunta nyt on vallalla. Ivan Dmitritsh kuunteli tarkkaavasti ja kyseli väliin, mutta yhtäkkiä, ikäänkuin olisi muistanut jotakin kauheaa, puristi hän molemmin käsin päätään ja kävi vuoteelleen, selin tohtoriin.

-- Mikä teitä vaivaa? kysyi Andrei Jefimitsh.

-- Te ette kuule minulta enää ainoatakaan sanaa! virkahti Ivan Dmitritsh röyhkeästi. -- Jättäkää minut rauhaan!

-- Minkä tähden?

-- Kuulitteko: jättäkää minut rauhaan! Mitä perkelettä?

Andrei Jefimitsh kohautti olkapäitään, huokasi ja lähti pois. Eteisen läpi kulkiessaan lausui hän: -- Mitenkähän täällä saisi vähän siivotuksi, Nikiitta... Täällä on niin kovin raskas ilma!

-- Niinkuin käskette, herra tohtori.

"Mikä miellyttävä nuori mies!" ajatteli Andrei Jefimitsh astellessaan asuntoaan kohti. "Koko sillä ajalla, minkä olen täällä elänyt, tämä on luullakseni ensimäinen, jonka kanssa saattaa keskustella. Hän osaa ajatella ja on huvitettu juuri siitä mistä tuleekin." Lukiessaan ja vielä levolle käytyäänkin hän kaiken aikaa ajatteli vain Ivan Dmitritshiä, ja herättyään toisena aamuna hän muisti, että oli tutustunut järkevään, miellyttävään mieheen ja päätti ensi mahdollisessa tilaisuudessa vielä kerran käydä hänen luonaan.

X.

Ivan Dmitritsh makasi samassa asennossa kuin eilenkin, pää käsiensä välissä ja jalat koukussa. Hänen kasvonsa olivat peitossa.

-- Hyvää päivää, ystäväni, sanoi Andrei Jefimitsh. -- Vieläkö nukutte?

-- Ensiksikin minä en ole teidän ystävänne, lausui Ivan Dmitritsh suu käännettynä tyynyyn päin, -- ja toiseksi, teidän ei maksa vaivaa tulla tänne: te ette kuule minulta sanaakaan.

-- Kummallista ... sopersi Andrei Jefimitsh hämmästyksissään. -- Eilen keskustelimme niin rauhallisesti; vaan sitten te yhtäkkiä jostakin syystä pahastuitte ja katkasitte keskustelun ihan kerrassaan... Kaiketi minulta pääsi joku sana, joka ei ollut aivan paikallaan tahi, kenties tulin lausuneeksi ajatuksen, joka oli vasten teidän vakaumustanne...

-- Niin vainen, älkää luulko että saatte minut noin vaan uskotetuksi! sanoi Ivan Dmitritsh kohoutuen ja silmäillen ivallisesti ja pelonalaisesti tohtoria; hänen silmänsä olivat punaiset. -- Voitte mennä muualle vakoilemaan ja urkkimaan, mutta täällä teillä ei ole mitään tekemistä. Älysin minä jo eilen missä tarkotuksessa te tänne tulitte.

-- Omituisia luuloja! hymähti tohtori. -- Te siis otaksutte minua vakoojaksi?

-- Niin otaksun... Vakoojaksi tahi tohtoriksi, jonka tutkittavaksi minut on asetettu, -- se on yhdentekevää.

-- Olettepa todellakin eriskummainen ihminen, suokaa anteeksi...

Tohtori istui puujakkaralle vuoteen luo ja pudisteli paheksuvasti päätään.

-- Olkoon menneeksi, että te olette oikeassa, sanoi hän. -- Olkoon, että minä salakavalasti pyydän solmita teitä sanoilla ilmiantaakseni teidät poliisille. Teidät vangitaan ja sitten tuomitaan. Mutta olisiko teidän yhtään pahempi oikeudessa ja vankityrmässä kuin täällä? Ja jos teidät lähetetään maanpakoon tahi vaikkapa pakkotyöhön, niin olisiko se sitten pahempaa kuin istua täällä sairaalan sivurakennuksessa? Minusta ei se pahempaa ole ... mitä te sitten pelkäätte?

Nämä sanat nähtävästi vaikuttivat Ivan Dmitritshiin. Hän istuutui rauhallisesti.

Oli kello viiden aika iltapäivällä, jolloin Andrei Jefimitsh tavallisesti astuskeli huoneissaan ja Daria häneltä kysyi, saisiko tuoda olutta. Ilma oli kirkas ja tyyni.

-- Minä läksin puolisen syötyäni kävelylle, niin päätin pistäytyä tännekin, sanoi tohtori. -- Ulkona on jo täysi kevät.

-- Mikä kuu nyt on? Maaliskuuko? kysyi Ivan Dmitritsh.

-- Niin, maaliskuun loppupuoli.

-- Onko likaista ulkona?

-- Ei varsin. Puistossa näkyvät jo käytävät.

-- Nyt olisi hauskaa saada ajaa vaunuissa jonnekin ulkopuolelle kaupungin, sanoi Ivan Dmitritsh, hieroen punaisia silmiään ikäänkuin unesta selvitäkseen, -- sitten palata takasin lämpimään, viihdykkääseen kammariin ja ... ja olla parannuksilla oikein kunnon tohtorin luona, joka ymmärtäisi pääntautia... En ole pitkään aikaan enää elänyt ihmisiksi... Ja täällä on niin inhottavaa! Ylenmäärin inhottavaa!

Eilisen kiihtymyksen johdosta hän oli vielä uuvuksissa ja hervoton ja puheli vastahakoisesti. Hänen sormensa tutisivat ja kasvoista näkyi, että hänellä oli kova päänkivistys.

-- Lämpimän, viihdykkään kammarin ja tämän sairaalanhuoneen välillä ei ole minkäänlaista erotusta, sanoi Andrei Jefimitsh. -- Ihmisen rauha ja onni eivät ole ulkopuolella häntä, vaan hänessä itsessään.

-- Mitenkä se on ymmärrettävä?

-- Tavallinen ihminen odottaa onnen tahi onnettomuuden tulevaksi ulkoapäin, niinkuin esimerkiksi vaunuista tahi kammarista, ajatteleva ihminen sitä vastoin omasta itsestään.

-- Menkää ja saarnatkaa sitä viisautta Kreikkaan, missä on lämmin ja tuoksuu pomeranssille, mutta täällä se ei ole ilmanalaan soveltuva. Kenenkä kanssa minä äsken puhelin Diogeneksesta? Teidänkö vai kenenkä?

-- Minun kanssani eilen.

-- Diogenes ei ollut kammarin ja lämpimän huoneen tarpeessa; siellä on ilmankin kuuma... Ei muuta huolta kuin makaa tynnyrissä, ja syö appelsiineja ja öljymarjoja. Vaan annas että hän olisi osunut Venäjälle asumaan, niin hän jo toukokuussa olisi pyrkinyt huoneeseen, joulukuusta puhumattakaan. Olisi pakkanen käperryttänyt miehen niin että olisi leikki ollut kaukana.

-- Ei. Kylmää voipi, kuten yleensä millaisia kipuja hyvänsä, olla tuntematta. Markus Aurelius on sanonut: "Kipu on kivun elävää kuvittelua mielessä: ponnista tahtoasi päästäksesi vapaaksi tästä kuvittelusta, karkota se mielestäsi, lakkaa valittamasta, niin kipu häviää!" Tämä on tosi. Viisaan, tahi yleensä vain ajattelevan, järkevän ihmisen huomattavia puolia on juuri se, että hän halveksii tuskia; hän on alati tyytyväinen eikä mikään herätä hänen ihmettelyään.

-- Minä olen siis tylsämielinen, koska kärsin, olen tyytymätön ja ihmettelen ihmisten konnuutta.

-- Tuota te puhutte vaan suotta. Jos te useammin ajattelisitte, niin te tulisitte käsittämään, kuinka mitättömiä kaikki ne ulkonaiset seikat ovat, jotka saattavat mielemme kuohuksiin. Täytyy pyrkiä ymmärtämään elämää ja sitä mikä elämässä on tosihyvää.

-- Ymmärtämään ... toisti Ivan Dmitritsh synkistyen. -- Ulkonaisia, sisällisiä... Kuulkaa, minä en käsitä tätä. Minä tiedän vaan sen, sanoi hän, nousten seisaalleen ja silmäillen vihastuneena tohtoriin, -- että Jumala on luonut minut lämpimästä verestä ja hermoista, kuuletteko? Ja orgaanisen kudoksen, jos se on elinkykyistä, täytyy vastata mihinkin kiihotukseen. Ja minä vastaan! Kipuihin minä vastaan huudoilla ja kyynelillä, konnamaisuuteen vastaan suuttumuksella, ilkeyteen vastaan inholla. Minun mielestäni tätä vasta elämäksi kutsutaankin. Mitä alemmalla asteella organismi on, sitä vähemmin tunteellista se on ja sitä heikommin se vastaa kiihotukseen, ja mitä ylemmällä asteella se on, sitä herkkätuntoisempi se on ja sitä tarmokkaammin se vastaa todellisuuden vaikutuksiin. Kuinka voi olla tietämättä sitä? Tohtori olette, ettekä tiedä näin vähäpätöisiä asioita! Voidakseen halveksia tuskia, olla alati tyytyväinen eikä milloinkaan herätä mitään ihmettelemään, niin on tultava tuollaiseksi, -- ja Ivan Dmitritsh osotti paksua, lihavuuteensa pakahtuvaa talonpoikaa, -- tahi antauduttava tuskien karaistavaksi siihen määrään, ettei ollenkaan enää tunne niitä, toisin sanoin, lakattava elämästä. Suokaa anteeksi, minä en ole ajattelija enkä filosoofi, jatkoi Ivan Dmitritsh ärtyisästi, -- enkä mitään siinä suhteessa ymmärrä. Minä en ole siinä tilassa että kykenisin ajattelemaan.

-- Päinvastoin, te ajattelette mainiosti.