Part 8

"Niinhän se olisi".

Ja Muikkulan Matti puki kirkkovaatteet yllensä, otti virsikirjan kainaloonsa ja lähti kirkkoa kohden astelemaan. Tarvitsihan juhtain tänäpänä levätä, sillä kertausta oli loppu viikolla kynnetty Muikkulassa, kynnetty juuri tuimasti.

Tänään oli kirkolla markkinat, renki- ja piika-markkinat. Sinne saapui Mattikin; runsaan tunnin patikoittuansa hän saapui kirkolle. Ohhoh, kuin ilma onkin hikinen, sade siitä taitaakin tulla, ajatteli hän, pyyhki kasvojansa sortuukinsa helman nurjalla puolella, nosti hartaasti lakkiansa kuullessaan huomenkellon kumahduksen ja seisahtui Kanttorin aitan seinustalle. Siinä niitä seisoi isäntä-miehiä muitakin, haastellen maanviljelyksestä ja muista maanmiehen elämää koskevista asioista.

Tuolla kellotapulin juurella seisoi nuoria miehiä, rotevia, pulskia poikia. Naureskellen he juttelivat keskenään ja vilkasivat silloin tällöin isäntäin juhlallisen-totiseen parveen.

Kirkkopihan puolella parveili pitkässä koinruohon sekaisessa heinässä punaposkisia tyttöjä "parasta päällä, valkeinta varrella".

Emäntiä käveli kauppapuodin edustalla, heillä oli usealla mytty kainalossa -- kahvia, sokuria ja nisukaakkua kenties.

Ne ne olivat palvelusväen-markkinat.

Siinä käveli Kuppari-Maija emäntäin ja piikaparven välillä, kuiskasi jotain väliin yhden, väliin toisen korvaan ja oli, sanalla sanoen, ahkerassa puuhassa. Ja pian hiipi sorea Eeva piikain prameasta parvesta, astui ulos kirkkopihan rautaisesta portista, asteli, noin sattumoilta vaan, kauppapuodin tienoille. Erkanipa emäntäinkin pulskeasta parvesta pian keskievarin pullea, monisormuksinen, tohveli-palttoinen emäntä ja yhtyi Eevaan. He puhuivat vähän aikaa keskenään, ja puheen päätökseksi antoi Eeva Keskievarin emännälle kirjoituksella täytetyn paperilapun ja emäntä Eevalle korean setelin.

Ja niin se kauppa kävi, kävi kaikessa hiljaisuudessa.

Mutta Maija ei ollut enää yksin kaupanvälittäjänä, vaan hänelle ilmaantui vähitellen sisaria useampiakin. Monta pellava- ja villanaulaa hänkin sentään sinä elokuun sunnuntaina ansaitsi.

Surulliseksi jäi tosin monen kuoppaposkisen immen silmä, tietoa kun ei vielä tänään saanut, ketä tuleva vuosi oli palveltava tai saiko paikkaa ollenkaan.

Miesten puolella ei renginkauppoja oikein tahtonut ruveta syntymään. Ainoastaan pari poi'ista parainta oli jo ottanut rahat, mutta epätietoisina olivat vielä usiammat; epätietoisina imeskelivät vielä isännät piippunysiään, sillä "markonki" ei vielä ollut vakaantunut.

Ja kuinkas kaupat vielä saattoivatkaan luonnistua, sillä varsinainen "toimitusmies" tuo niin sanottu Topra-Hono oli toiseen virkansa toimeen kiinteästi sidottu. Hän, näet, oli kellonsoittaja. Tuolla hän seisoi korkeudessa, katsellen kellotapulin luukusta elämää, joka vanhan, juhlallisen kivikirkon ympärillä vilisi. Hän silmäsi yli lavean vainion ja mutisi itsekseen: "taajassa on kykkiä vainiolla, kyllä saa isäntä hellittää kukkaronsa kurenuoria, saapa niinkin hellittää". Hän silmäsi yli lehteväin kumpuin, joiden kupeille elokuun aurinko leikkien nakkeli säteilevää valoaan, hän loi katseensa Kirkonselän läikkyvään, välkkyvään laine-lakeuteen, katsoi tuonne kohti kaukaisen Kallasvuoren haikeata huippua, katsoipa metsän tummaa rantaakin, joka taivaan äärimmäisellä äärellä haamoitti, seurasi hän silmillään joen hopeanhohtavaa rauhaa, joka vainioiden läpi kiemurteli.

Soittotoverilleen hän virkkoi: "Topraa pojat, topraa! Totta vieköön, maailma on sunnuntai-aamuna aivan toisellainen kuin arkioinna!"

"Hm, kyllä kai".

"Kas vaan", jatkoi hän, "kas kuinka päivänen läikkyy kirkon räystäällä, ilmassa, järvellä, kunnailla väikkyy Herran sapatti!"

"Pappi tulee", huomautti joku soittajista. Paukahti silloin soimaan raikasääninen papinkello, joka kolmesta toveristaan oli suuruudeltaan keskimmäinen.

Pari ruumista vielä haudattiin, väki soitettiin kirkkoon, huomenvirsi alkoi, ja Topra-Hono astui tapulista alas.

Nytpä liike ja elämä tuli isäntäin vakavaan parveen ja renkien pulskeaan joukkoon. _Heille_ ei tänään kelloinsoitto ollut kirkkoon-kutsunnan kehoituksena, heille oli se tänään merkkinä, että nythän ne kaupat alkavat. Topra-Hono kulki edestakasin, ja uutterasti toimitti hän isännille renkejä, puolen korttelia viinaa oli -- sanottiin -- toimitus-palkka poikamiehestä, koko kortteli sellaisesta, jota sopi mieheksi sanoa. Totuuden nimessä mainitkaamme kuitenkin, ett'ei Topra-Hono kaikkia palkkaansa yht'aikaa hitkaissut, vaan syksyllisiä ansioita oli hänellä tavallisesti vielä joulunakin.

Paljon niitä renginkauppoja tehtiin; ystävämme Muikkulan Matti vielä oli ilman.

Hän sanoi Topra-Honolle: "toimita nyt minullekin renki, mies siivo ja nättiruokainen!"

"Varsin topraa", honotti toinen, "siivo ja nättiruokainen, jaa'ah vai siivo ja nättiruokainen -- -- no niin, mutta sellainen kauppa kannattaa koko korttelin, kannattaa pian halstipankin".

Ja korttelin sai toimitusmies.

"Mutta missäs se mies on, kysyi Muikkulan Matti.

"Tuolla se on kellotapulissa".

"Onkohan kyllä palkoillensa runsas?"

"Onko riski mies ja tukeva?"

"Tavallisesti. On sillä leveät, punaiset posket, eikä se sentään ole ruualla itseänsä reväissyt eikä repäise!"

"Onkos mies siivo ja suustaan sievä?"

"Sen takaan! Ei se suullaan ole ketään pahentanut".

"Tottahan on myös, niin kuin välipuheemme oli, mies nättiruokainen?"

"Nättiruokaisin mitä tunnen".

"Mikäs miehen nimi on?"

"Simpsoni".

"Ei taida ollakaan meidän pitäjän synnynnäisiä, kosk' on niin vanhanaikainen nimikin.

"Kyllä kai se täällä syntynyt on, jos ei vaan ole syntynyt ja kasvanut Järventaustan takamaalla".

"Ehk'on mies sitten vähä niinkuin mettittynyt?"

"Ei suinkaan! Ahkera se on kirkkomies; ja jos oikein muistan, niin hän on ollut rakkauden priiskeissä oikein herrasmamsellien kanssa".

"No sun perhana".

Näin jutellen menivät miehet kellotapuliin ja pysähtyivät n.s. kellotapulinjalkaan, jossa säilytetään paaria, lapioita y.m.

"Eihän täällä ketään olekaan", sanoi Muikkulan Matti.

"Tuossahan on itse ukko Simpsooni", honotti "toimitusmies", -- "monta Mooseksen aikaa on hän uskollisesti palvellut tätä seurakuntaa; mutta kun rippikoulupojat, ne ärmätit rupesivat sen kanssa koirankuria tekemään, sovittelivat piippuja ukko paran suuhun ja muitakin juonia harjoittelivat, niin silloin -- noin kolme vuotta sitten -- käski provasti minua tuomaan ukon tänne kellotapulin jalkaan. Hyvä on, varsin topraa, että kerrankin äijä pääsee löysän kirjoista ja saa vakinaisen paikan! Ja kyllä maar hän yhtä uskollinen on sinullekin kuin tälle kunnioitetulle seurakunnalle -- -- -- Hän on väkevin mies, mitä ikänä olen kuullut, aasin leukaluulla -- --"

"Mitä veikeitä? Niinhän se on -- mutta -- --"

"Kyllä se nättiruokainen on, on maarian".

Siinä seisoivat miehet, pullea ja heleän punainen Simpsoni, jotenkin kömpelötekoinen puuveistos, katseli heitä vakavasti. Sattui siihen tulemaan pari muutakin miestä yhteen iloon, kuten sanotaan.

Mutta totisena, kädet ylöspäin ojennettuna seisoi Simsoni valmiina nojaamaan pylvääsen ja kaatamaan uudestaan filistealaisen Dagonin temppelin tahi -- kannattamaan saarnatuolia, kuinka vaan, näet, tahdottiin. Epäilemättä olikin viimemainittu toimi hänestä mieluisempi, sillä mahdoton oli uskoa, että punaposkinen ukko, jonka kasvot loistivat ihan tyytyväisyyttä ja hyvinvointia, olisi milloinkaan edes kiukustunut, sitä vähemmin itseään ja muita tappamaan ruvennut.

Kauvan katseli Muikkulan Matti vuoroin Simsonia, vuoroin Topra-Honoa, ja sanoi vihdoin korvallistansa raappien: "olet mar sinä se Topra-Hono!"

Mutta silloin sai Matti marssia tapulista ulos, sillä kellonsoittaja tempasi jalkapuun kupeelta touvivyhden ja uhkasi sillä Mattia. Haukuntanimeänsä eli "kölliänsä" ei hänen ollut paremmiltakaan tarvinnut kuulla, saati sitten Muikkulan Matilta, tuolta "kirpun-nylkijältä", joka rengillensäkään ei ruokaa soisi.

"Oma syys, oma syys", huusi hän Matille, joka mutisten käveli kellotapulin edustalla, "ei rengin ruokaa saa kysymykseen ottaa, sen mies syö mitä mies syö".

Tapulin edustalla tuli Mattia vastaan Reijon Jussi, riski ja tuore mies. Hänen pestasi Matti, eikä ensinkään udellut hänen nätti- tahi iso-ruokaisuuttansa.

Sananlaskuna kulkee paikkakunnalla vieläkin tänäpäivänä: "nättiruokainen kuin Muikkulan Matin renki".

Mutta kun Justiina emäntä kerran taas oli pahalla päällä ja valitti miesten syövän niin hirveän paljon, niin silloin Reijan Jussi sanoi hänelle: "ei se porusta parane, sen mies syö mitä mies syö; pötyä siis pöytään taikka pöytä pihalle!" Niin hän lausui aamiaista syödessään ja pisteli ahkerasti poskeensa ohrapuuroa.

"Niinhän se on", sanoi Muikkulan Matti siihen ja muistutti: "mies syö, mies saa, miehelle Jumalakin antaa".

II.

Se oli melkein samaan aikaan sekin. Oli jouluaamu. Kirjavana kiilui taivaan kansi, ja hopeanhämärän valovirran vuodatti maanpäälle kiperäsarvinen keltakehästään pilkistävä kuu.

Kauroja, oluella kasteltuja kauroja olivat saaneet Muikkulan juhdat. Oikein kuoppi kavioillansa köyhkeää lunta Tuomaan-markkinoilta vaihdettu Kimo, hän kun levottomana seisoi porstuan edessä kirkkoväkeä rekeensä odotellen. Päätänsä hän ravisteli uljaasti, ja vempeleesen sidottu kulkunen helähteli.

Mutta pirtissä hankki väki kirkkoon. Jussi sitoi jo vyötä suoliinsa; kapulaisten nahkainsa ympärille hän sen pinteästi kiinnitti. Valmistui siitä jo emäntäkin, ja pikku Mattikin oli jo saanut kirkkopuvun ylleen -- sillä jouluna pääsi hänkin kirkkoon.

Isäntä, itse Muikkulan Matti sovitteli niinikään lammasnahkaista, Sipirankaulurilla kaunistettua turkkia yllensä. Mutta tuikeasti katsahti häneen emäntä ja sanoi:

"Mitäs sellaista roittia yllesi panet, kuin kerran parempikin miehellä on!"

"Onhan se niinkin, mutta kehtaisko tuolla supsiinisella kulkea ruotitalon isäntä?"

"Oohoo sitä hopsoa, käyhän nyt jo suutarit ja kraataritkin supsiinissa!"

"Onhan se niinkin".

Ja Muikkulan Matti otti suuret supsiiniset kohopälsit naulasta peräsängyn kohdalta ja veti ne yllensä. Eiväthän ne tosin niin kaksiset enää olleet, mutta olihan kauluri suuri, paikottain tuuheakarvainenkin ja suojasihan se korvat hyvin kylmältä. Kuinka monta vuotta ne jo olivat lämmittäneet ihmisruumista, sitä ei kukaan tiennyt. Parikolmekymmentä vuotta oli niitä tosin jo Ruotsilan Herrassyörinki pitänyt; mutta mitäs siitä, eihän huutokaupassa usein uusia myydäkään, eikä kolmella ruplalla juuri uusia saadakaan.

Kun Muikkulan Matti kietoi turkkinsa ympäri pitkän, kirjavan villavyön ja painoi ruskean karvalakkinsa päähänsä, niin varsin uhkealta hän näytti. Ilmankos hänen aviopuolisonsa olisi ihmetellen sanonut: "Nyt on meidän isä jämptoo niinkuin ilmetty provasti".

Ja niinhän olikin, sillä provastillakin oli samallainen turkki vaikka paljoa, paljoa uudempi, hienompi ja kalliimpi.

Matti istuu emäntänsä kanssa rekeen, oikein herramaisesti he istuivat, ryijy allansa ja tuuheakarvaiset vällyt polvilla. Antoi se Matti sentään oikean jalkansa olla reestä ulkona varovaisuuden vuoksi, jos muka sattuisi reki liidänteessä kaatumaan. Kuskipenkille istui pälseä Reijan Jussi. Hoi, Kimo, nyt sitä mennään!

"Oikeinpa se on korea-ääninen kulkunen, Matti, se kuuluu juuri samallaiselta kuin provastinkin", puhui emäntä. "Saman se maksoikin. Pappilan tallirenki kehui niin kulkustansa, että minun täytyi panna 'pahansäärykset selkääni' ja ostaa samalta jeljuuttarilta samallainen".

"Hyvähän tämä onkin ravia pistämään", puhui Jussi ja vilkasi taaksensa.

"Kuuluudan se kelloa soittavan", tuumi Matti hyvillään ja sanoi: "se sopisi vaikka pariin provastin Kimon kanssa".

"Niin aina, provastilla on kimo tamma", muistutteli Jussi.

Ja niin kulki kirkkomatkue mutkaista, kapeaa metsätietä, jonka yli lumiset oksat monin paikoin yhtyivät toisiinsa kuni kädet tervehdykseen. Kuin äärettömät hopeakoristeet välkkyivät lumiset kuuset ja valkeakukkaiset koivut jouluyön kuutamossa, tähtein vivahtelevassa välkkeessä.

"Hopsis, Kimo, että päästään maantielle, siellä on tasainen, kovaksi ajettu tanner!"

* * * * *

Herännyt on unestaan kirkonkylä, kynttilöitä on asetettu akkunoihin. Öisestä unelmastaan on havautunut jykevä kivikirkkokin, säteilevin silmin katselee se jouluaamun hälinää. Jo ovat kellotapulinkin luukut auki ja pieni lyhty antaa himmeää valoa korkeudessa odottaville soittoniekoille. Heidän esimiehensä Taavetti Krankvisti -- mainitsemme hänen oikealla nimellään; emme tahdo jouluaamuna häntä Topra-Honoksi köllitellä -- hän seisoo korkeudessa valmiina isoo-kelloa soittamaan. Jo tempaa hän kerran nuorasta -- jo liikahtaa kello. Hän tempaa toistamiseen, jo heiluu se; hän tempaa kerran vielä, jo moukuu suuri-ääninen kello, ja sen ääneen yhtyvät tasaisessa tahdissa nuot vähemmät toverit. Väristen kiirii sävel korkeudesta yli lumisen, raikkaan seudun, kiirii yli taloin ja mökkien, kuiskaa mennessänsä: "maassa rauha!" Se kiirii kauvas ja kuolee vihdoin hiljaisena kuminana Tapiolan hohtokivisen linnan portilla, ja kuollessaan huokaa se: "ja maassa rauha!" Näin huokaa sävel, ja läpi Tapiolan hopeanhämärän talon kuuluu hiljainen huokaus: "ja maassa rauha!"

Pohjoisesta, etelästä, idästä ja lännestä rientää väkeä Herran temppeliä kohti. Kulkuset kilisevät ja aisakellot moikavat.

Soittaja-Taavetti katselee alas korkeudesta. Kuinka kauniita ovat korkeuden joulukynttilät, nuot vaaleat, sinertävät, punertavat, sädehtivät!

Tuolla haamoittaa Kallasvuori hämäränä varjona, tuolla levenee kirkonkylän jäinen lakeus -- -- ja tuolla alhaalla on pieniä tähtiä, jotka akkunoissa loistavat; tuolla rannassa on Taavetin pieni mökki, ja senkin akkunasta tuikuttaa kynttilä.

"Nyt leikittelee joulujuhla talven raikkaassa ilmassa", sanoo hän.

Mutta pappi saattaa jo pian tulla, ei ole siis aikaa unelmiin! Soittajan täytyy olla varoillaan. Ja jospa jo pian tuliskin vaan, sillä pakkanen näyttää olevan halukas tallukoihin tarttumaan!

Vielä vilkaisee soittaja luonnon temppelin jouluista koreutta; mielihyvällä pysähtyy ukon huurreripsinen silmä taikavaloiseen koivistoon ja siirtyy sieltä kirkkopihaan, josta ristein varjot yhdessä kuutamovuolteen kanssa luovat vaihtelevaisen taulun. -- -- Siellä, siellä -- --! Mutta jo kuuluu tuttu kulkunen -- se on provastin kulkunen. Jo tulee hän lähemmä. Niinköhän se provasti onkaan, kun noin lujaan ajaa? Onpahan niinkin -- jo ajaa hän läpikäytävän kohdalle -- ihan provastin kimo, ihan provasti itse -- ja miu mau! Papinkello soi. Eikä joudu soittaja enää ulos vilkumaan, hihnasta hän vaan vetää tarmonsa takaa, vetelee oikein lämpimäksensä.

"Aikasin se provasti tänään tuleekin", tuumasi suntio ja avasi sakastin oven selki selälleen.

Mutta eihän sitä provastia kuulunutkaan.

"Missähän se nyt viipyy, vaikka papinkello jo soi", tuskitteli suntio.

Tapulissa seisoskeli Taavetti odotellen Jumalanpalveluksen alkamista, että saisi "yhteen soittaa" ja sitten mennä vähän lämmittelemään. Hänen apulaisensa olivat jo tulleet Mikkolan joulupahnoilta, kopistelivat jalkojaan ja -- odottivat merkkiä suntiolta.

Mutta mitä ihmettä? Johan sieltä taas yleisestä kilinästä selvään voi eroittaa provastin kulkusen. Mitä vietävää!

Soittajat tirkistävät läpikäytävän puoleen. On se provasti, on -- se on provastin toinen persoona, selvään näkyy kuutamossa kenokaulainen Kimo, ja Kimon helisevän kulkusen tuntevat soittajat selvästi.

"Nyt on minun päässäni kaikki sekasin tahi ajaa piru papilla", huokasi soittaja.

"Mitäs nyt tehdään", kysyivät kumppanit.

"Ei kahta papinkelloa yhtenä pyhänä soiteta", lausui hän päättäväisesti.

"Mutta kellenkäs te äsken soititte?"

"Se oli hänen enkelinsä".

Mutta ulkona huitoo käsiänsä kiihkeästi suntio ja huutaa: "soittakaa papinkelloa, soittakaa! Kelle sitä äsken luulitte rämpyttävänne? Soittakaa!"

"Saamanne pitää", vastaa Taavetti hiljaisella äänellä ja rupeaa soittamaan,

Kun sitten "yhteensoitto" oli suoritettu, kutsuttiin Taavetti sakastiin. Saatuansa vakavan muistutuksen siitä kultaisesta säännöstä, että "jolla on virka, niin pitäköön virastansa vaarin", niin hän kertoi provastille, kuinka provastin enkeli oli tullut hänen edellänsä kirkolle.

"Sinulla oli mitämaks sika viitenä silmissäsi", arveli provasti.

"Ei, Herra korkeasti oppinut provasti, vaan kahtena se oli".

Provasti hymyili, ja se tiesi Taavetille hyvää.

* * * * *

Kun kirkosta lähdettiin, niin Muikkulan Matti tapasi Taavetin seisomassa Kanttorin aitan seinällä ja lausui hänelle tuhnailevaan tapaansa: "milläs minä sinut enää palkitsenkaan ja vaivasi maksan, -- tuonain toimitit minulle nättiruokaisen rengin, tänään taas osoitit minulle saman kunnian kuin provastillekin".

"Sinulleko ensi kerran papinkelloa soitin?"

"Juuri minulle, minun vaimolleni ja Reijan Jussille, joka kuskasi meitä".

Taavetti yrähti itsekseen ja astuskeli kotiansa päin.

Matin hevonen jo kanssa oli valjastettu; Jussi ja emäntä ajoivat Mikkolan pihasta maantielle. Matti istui rekeen; ja koreasti helisi uusi kulkunen kun he ajoivat Taavetin ohi.

Siinä hän nyt sai nähdä, kelle hän tänään oli ensi-kerran papinkelloa soittanut.

Topraa, tupultti topraa, mutisi hän ja saapui kotihinsa.

Siitä pitäen odottaa kellonsoittaja jouluaamuina suntion viittausta ennenkuin rupeaa papinkelloa soittamaan. Eikä niin muodoin olisi syy enää kellonsoittajan, jos niin tapahtuisikin, että jollekulle kohopälsiselle isännälle tapaturmasta papinkelloa soitettaisiin.

Vähänaikaa kuului vielä kirkon tienoilla kulkusten helinää ja aisakelloin moikunaa; vaan pian uinaili taas kirkko yksinään pyhällä pellollansa. Sakea lumipyry alkoi sitä kietoa valkeoihin hahtuviinsa.

Kauvan oli paikkakunnalla kulkemassa juttu siitä, kuinka Topra-Hono Muikkulan Matille jouluaamuna papinkelloa soitti.

Vielä toisenkin kerran soitettiin Muikkulan Matille eräänä Tapanin-päivänä; mutta silloin soivat kaikki kolme kelloa. Matti itse ei niiden soimista silloin kuullut -- taikka -- mitä minä tiedän? -- ehkä kuuli -- kuulikohan?

Taavetille -- Topra-Honolle ei milloinkaan kelloja soitettu; ja kylläpä hän sitä lajia soittoa oli eläissänsä tarpeeksi kuullutkin.