Part 6

Tuo helvetin liemi se se meidän kirouksemme on! Näetkö, miten nuot miehet, jotka tavallisesti ovat viisaita, sävyisiä miehiä ja punnitsevat kulta-vaa'alla puheensa, näetkö, miten he kaikki ovat kekkulia, ett'ei tiedä, nauraako vai itkeekö heille. Niin he molisevat kuin ämmät. Katsos kuinka Usa-Jussi itkien halaa Veräjäntaustan Kallea ja miten Mäenpään Esa ja Upeen Miia väittelevät -- kah, ett'eivät vaan mene nupusta yhteen! Holt miehet! Ei riitaa saa haastaa; joisitte viinan ettekä mieltänne! Niin hän puhui riitelijöille. Mutta kuin he eivät ottaneet kuuleviin korviinsakaan tätä ystävällistä muistutusta, niin Matti meni välittämään, otti kummankin miehen niskasta kiini, nukersi Esan oikealla kädellään sänkyyn, Miian vasemmallaan ovinurkkaan lennätti.

Taukosi siitä miesten riita, sillä Matti oli tunnettu sekä voimastansa että viisaudestansa. Vaikutuksetta ei ollut Yrjön ankara silmäinmuljauskaan, johon oli yhdistetty seuraava järeä-ääninen uhkaus: "Supisulkianne miehet heti, taikka ma paiskaan teidän seinän triiviksi!"

-- Noin kurjia ovat ihmiset, sanoi Matti, heitä ei pidä aisoissa muu kuin pelko. Tuommoisia he ovat, vaikka kristinoppia on saarnattu satoja vuosia.

-- Niin paratkoon, vastasin.

-- Ja tällaista peliä on pidetty Nooan ajoista asti. -- Ahasveerus ja Holofernes olivat juomaria, piru heidän peri, mutta -- --

Samassa kuului Jussin ja Kallen loilotus:

Ei ole ihme jos pojat juo; Kun pakanat ja papit juo!

-- Näethän, sanoi Matti, korkeat esimerkit lohduttavat. -- Olenkin usein huomannut tuossa laulussa olevan liiankin paljon perää.

Jopa viritti Esakin laulun:

Viina on puhdasta ja kirkasta, saattaa ihmisen iloiseks'; Pikari se kiiltää, viina se välkkyy, mieleni tulee niin iloiseks'.

En tiedä oliko laulu paikalla sepitetty vai muististako se laulettiin. Matti teki muistutuksen tämänkin laulun johdosta, sanoen:

-- Kirkkaus ja kiilto se ihmistä juomaan kai houkutteleekin; vaikka hän kirkkauden sijaan löytää helvetin pohjasta nousevan sinisen lieskan.

En vastannut mitään, ajattelin vaan, että surkea todella on, jos niin moni, joka kalaa anoo, saa kalan sijasta mujuisen kyyn.

-- Oletko ollut juovuksissa, kysyi Matti minulta.

-- Olen; jo koulussa ollessani pääsin väkevän makuun, vastasin hämilläni; ajattelin, mikä rippi tässä alkaneekaan.

-- Varhaista, varhaista, mutisi Matti, mitä sitten järvi kuin rannatkin; mutta tiedätpä sitten myös, että juopunut nousee aivan kuin valkeuden maailmaan, sillä siinä tilassa ei ole mies köyhä eikä kipeä, jokapäiväiset huolet unhottuvat, kaikki on niin preaalia ja hyvää; tuolla rinnan alla tuntuu suuri voima ja urhoollisuus -- vaikka viisi, ei tämä mies pelkää, sanoi Turmiolan Tommi. Se sellainen tila tuntuu hauskemmalta tietysti kuin tyhjä, ikävä maailma, ja onnen kaipaus se monen juomariksi saa.

-- Saattaa niin olla, myönsin.

Silloin rupesi puhumaan Sivutalon Kristo. Hän oli kaksi vuotta pappilassa tallirenkinä ja sentähden pidettiin häntä paikkakunnallamme hienomman sivistyksen edustajana. Jahkas minä laulan teille miehet -- sanoi hän -- oikein sukkelan laulun. Oli, näette, kerran herraskestit pappilassa, ja silloin ne herrat sitä laulua lauloivat. Akkuna oli auki, niin että minä kuulin laulun tallinovella aivan selvästi; ja kun ne lauloivat sen pariinkin kertaan, niin pystyi se muistooni. Se oli näin:

Jos Aatamikin oisi Ja kanssamme nyt joisi, Niin Eevan malja ensiksikin juotaisiin. Jos Aatamikin häissään Oisi ollut päissään, Niin paratiisin poikia nyt oltaisiin.

Siihen se laulu loppui, ja Kristo vakuutti sen omin silmin nähneensä "präntättynäkin".

-- Mutta kuinka maaherra ja konsistorjumi on sellaisia kirjoja präntätä antanut, kysyi Aapelin Malakias.

-- Juo se pispakin, jos ei muuta kuin aarakkia taikka Pranskan paloviinaa, miks'ei sitten semmoisesta asiasta laulaa saisi, selitti Kristo.

Matti sanoi: mutta jos vallesmanni näkee teidän maantienojassa pyllyelevän, niin mitä hän teille antaa?

-- Kasakanpamppua ja juopuneen sakon, vastasi usea ääni.

-- Tiedättekö mitä hän herroille tekee, kysyi Matti.

-- Juu, juu, vastasi Kristo, hän kilistää heidän kanssaan lasiaan ja sanoo: kool pruu!

-- Kool pruu, sano Hiislunti muijaansa, irvisti Jussi.

-- Ja Maijala valakkaansa, lisäsi Miia.

-- Niin, sanoi Matti, miksi turmelemme itsemme ja miksi seuraamme herrain esimerkkiä, kun siitä kumminkaan ei kunnian kukko laula?

-- Niin vallesmanni tekee, mitä virkansa vaatii, puhui Malakias.

-- Niin, niin, säestivät toiset, hänen virkansa vaatii pitämään talonpoikaista väkeä kovalla.

-- Eikös herrojen juominen yhtä synnillistä ole, kysäsi Himmeliini.

-- He juovat taidolla, selitti Kristo.

-- Eivät he melua eikä pyllyele maantienojassa, selitti Kalle.

-- Meluavat kyllä kopissansa ja pyllyelevät uljaissa trahtööreissä, joihin ei suomenkielellä pääse edes ryyppyä ottamaan, honotti Malakias.

-- No tarvitsevathan hekin sydämen lämmitystä, selitti Kristo.

-- Miks'ei heille pamppua ja sakkoa anneta, kysyi Usa-Jussi.

-- Eihän korppi toisen korpin silmää puhkase, sanoi Malakias.

-- Ja yhtä sutten silmäin väli, lisäsi Kalle.

-- Valoa, totista valoa tarvittaisiin, kuiskasi Matti minulle.

-- Valoa, jossa on lämpö ja elämä, vastasin. Matti kääntyi miehiin päin ja lausui: ettekö ole ajatelleet juopumusta synniksi?

Vastaukseksi kaikui nurkasta:

Ei ole ihme jos pojat juo j.n.e.

-- Mutta, huusi Matti kovalla äänellä, vaikka pakanat ja papit, herrat ja vörpaiskatut joisivat niin että sininen tuli sieramissa palaisi, niin me emme saa juoda, jos juominen kerran synti on.

-- Vaivaisia syntisiä me kaikki olemme, Matti niinkuin muutkin, kuului pistävästi nurkasta.

-- Kukas täällä täydellinen on, huoahti Malakias.

-- Kelpaahan Matillekin jumalanvilja, muistutti Miia.

-- Olen koettanut olla kohtuullinen nautinnossani, sanoi Matti.

Nyt kuului meluavasta joukosta:

-- En minäkään ole sikana ollut! Määräni minäkin tiedän! En ole kertaakaan kurrassa ollut. Ei minua ole Matin tarvinnut talua.

-- Vanhurskautta sekin, ajattelin.

Istuimme Matin kanssa akkunan ääressä. Ilta oli jo tullut, kynttilä oli sytytetty. Matti vilkasi ulos ja sanoi: Kas kuinka pohjanen palaa! Katsoin ulos minäkin: pohjoinen taivas leimusi, tuliset miekat sädehtivät näköpiirin rannalla, laella kiiluivat talviset toverimme, sädehtivät tähdet. Majesteetillinen on talvinen tähtikirkas ilta, taivas on kuin iki-isän helmitetty viitta.

-- Voi, sanoi Matti, kun tuolta ylhäältä katselisi ihmiselämää, niin täytyisi sanoa: kuin turhat ovat kuitenkin ihmiset kaikki!

Samassa tuli Veräjäntaustan Kalle ulkoa ja puhui tullessansa: minun piti huomenna mennä taloon hako-metsään, mutta siellä taitaa tullakin huono hako-ilma, näen sen taivaan merkeistä.

Näkeehän se juopunutkin taivaan merkit!

Mutta ihme! Yht'äkkiä valkeni peri valkeaksi pirtti. Lännen taivaalla näkyi kirkas sinertävä valkeus, joka hetkeksi täytti koko taivaan rannan; pitkän juovan jätti se jälkeensä ja sammui eteläisen metsän takana.

Kun se pirtin akkunasta ensin sisään loisti, niin himmeältä tuntui pöydällä palavan kynttilän valo; ja iltainen valonilmiö kirkasti talkoomiesten ahavoittuneet kasvot.

Ei sanonut pitkään aikaan yhtään mitään, hiljainen siunaus vaan kuiskeena kuului miesten huulilta.

-- Nyt näimme miehet, tulevaisen maailman, sanoi Kalle.

-- Se oli muistutus kirkkauden maasta, sanoi Esteri minulle.

Totisina istuivat siinä kulmakunnan miehet. Kynttilä kävi yhä himmeämmäksi ja yks' kaks' -- se nukahti kokonaan viimein -- lieneekö ollut vettä sydämessä? Kirkkaasti tunki pohjoisen väläysten jylhä valo pirttiin luoteen puolisesta akkunasta, värisevän hohteensa loi tähtitarha sisään toisesta akkunasta. Haamuina liikkui talkooväki pirtissä, valkealle hankivaipalle tuolla ulkona vuodatti kirkkautensa kajastusta Pohjolan leimuava yö.

Esteri asettui seisomaan keskelle lattiaa. Puneva leimu kajasti hänen kasvoillensa, ja tähtein valossa häämötti hänen vaalean tukkansa palmikot. Siinä hän seisoi tyynenä, ympärillään järeät, hiljaisuuteen vaipuneet miehet. Nosti hän päänsä pystyyn, ojensi kätensä kohti pohjanpuolista akkunaa ja lausui hiljaa: Miehet! päällämme on kirkkauden säteilevä holvi, allamme alhainen maa, sydämmissämme yö. Ei näytetä meille jouluyön kirkosta kunniaa, ei Taaporin säteilevää paistetta, vaan tuomion helevä valkeus. Yö on valkeus Hänen edessänsä; pimeyden lävitse näkyvät viilovat tulimiekat. Ne välkkyvät pohjoisen taivaalla, ne leimuavat jo kaikilla neljällä ilman suunnilla! Nouse kansa, herää ihminen, katso korkeuden kirkasta hohtoa, nouse, ole kirkas, ole kirkas kuin auringon läikehtivä otsa, ole raitis kuin äilehtivä taivas tuolla takana pohjoisen maan; ole raikas kuin talvinen puhdas päivä, muutoin, muutoin -- -- kasvaa häikäisevä kirkkaus, venyy säteilevä miekka, venyy sydämesi pimeään karsinaan asti, leikkaa, polttaa, veristää -- välkähtelee tuomion kiiltävä miekka, pakene, mene piiloon, taakse kukkulain, alle vuorien; onnettomat naapurit, sokea talkooväki, melusi estää tänne laskeumasta kirkkauden salaisen haltijan!

Kummastellen katselimme puhuvaa impeä. Hänen äänensä sointu teki ihmeellisen vaikutuksen: kaikki katselivat häntä ihmetellen, sanaakaan sanomatta.

-- Mitä tarkoitat, Esteri, sanoi Matti levottomasti.

-- Oih, hän vastasi, mieleni oli niin kummallinen, ett'en tiennyt mitä puhuin. -- Ja häveliäänä istui hän tuolille.

-- Selvää se on, puuttui puheeseen Himmeliini, selvää, perin selvää on, että meidän jokaisen on välttämättömästi tehtävä parannus ja juuri tuima ja totinen!

Ei siihen miehet juuri mitään vastanneet, rupesivat pois hankkimaan yksi toisensa perään.

Lähtöä rupesimme mekin tekemään.

Kun kiittäen sanoimme jäähyväiset Himmeliinille, sanoi hän Matille: Kyllä saa olla tämä vihoviimeinen tällainen kokous; olen ollut matkareisulla ihan helvettiin! Soisi Jumala, että pääsisin pahan pauloist'!

-- Apuu meille ylhäält' anna, huokasi Matti.

-- Hyvästi nyt vaan ja kiitoksia paljo!

-- Hyvästi, hyvästi, ja kiitoksia vaan!

Porstuassa oli Katriina. Hän virkkoi hyvästi-jättäissänsä: Mitä ihminen tekee, sen edestänsä löytää; sullotun ja kaksinkertaisen mitan olen saanut -- älä minua Matti järin kovin vihaa!

-- Jumala varjelkoon, sanoi Matti, ja läksi ulos Kailua valjaisiin säälimään.

Tiemme erosi Punalan veräjällä. Oli mielessäni _jotakin_, jonka olisin sanonut Esterille, ja Matillekin, mutta eihän se sana suustani lähtenyt.

Erotessamme huusi Matti: ei tämä komento kelpaa, ihmisestä pitää tulla pyhä taikka -- paha.

Kummallinen sana, ajattelin, niinhän se on; ja kuitenkin on paljon ihmisiä, jotka eivät ole tehneet ratkaisevaa päätöstä, eivät vaella pyhyyden eikä pahuuden tiellä, vaan tavan ja tottumuksen yleisellä karjakujalla.

Miettiessäni kului matka pian, tuskin huomasin että jo ajoin rakkaasta kotiveräjästä pihaan.

Kuinka hyvältä sentään tuntuu päästä kotia!

X.

Taas on suvi, minulla jo kahdeskolmatta. Pohjalammilla on häät. Kirjavalla vaatteella peitetty kaappi on alttarina; tämän satunnaisen alttarin edessä on kukitettu ryijy, ryijyllä on kaksi n.s. vihkipallia, joille parin on määrä polvillensa laskeutua. Pitäjänapulainen seisoo kaappialttarin takana kirja kädessä, ja yltympäri ryijyn seisovat telturit valmiina. Pirtti on puhdistettu ja pesty, päreillä on verhottu sekä katto että seinät. Jo nostavat telturit korkeuteen sinipohjaisen suuren liinan "morsiustaivaaksi", sillä porstuassa vetää kraatari Sankreini porinmarssia merkiksi, että morsiuspari on tulossa. Morsian astuu jo sisään sulhasen kanssa. Se on Esteri, tuo mustahameinen tyttö, jolla naapurivaimojen suureksi kauhistukseksi ei ole päässä muita "koreuksia" kuin muutama sininen ja valkea kukka. Ujostellen astuu hän vihkimatolle. Sulhasena on hänellä niin kukas muu kuin minä! Juhlallisesti toimitti "maisteri" vihkimystoimituksen -- ei messuakaan unhotettu.

Tässä sitä siis nyt ollaan.

Esteri oli ihmeellisesti kehittynyt. Koulussa saatuja tietojansa lisäämistänsä lisäillyt, niin että hän meikäläisiin oloihin nähden saattoi käydä kylläkin sivistyneestä tytöstä. Meidän tuttavuutemme, koulussa alotettu, oli kasvanut kasvamistaan ja tullut aina likeisemmäksi -- luulen olleemme onnelliset, kun olimme katkeamattomilla siteillä yhdistetyt.

Kun nyt vihkimisen päätyttyä vieraat meitä onnitellen kättelivät, niin astui muurin nurkasta esiin Yrjö; oikein permanto-palkit notkuivat, kun hän astua jytisti luoksemme. Hän piilotti leveään kouraansa Esterin käden, teki saman tempun minulle ja murahti: olkoon onneksi! Samassa kääntyi hän takasin, toi muurin-nurkasta katajavanteisen pytyn, laski sen Esterin jalkain juureen, sanoen: täss' olis vähän huushollin alkua! Me kiitimme lahjasta; vaan kun sittemmin katsoimme siihen, näimme ihmeeksemme pytyn olevan kovia hopearuplia puolillansa. Emme tahtoneet mitenkään tällaista lahjaa vastaan ottaa, mutta Yrjö oli ykspäinen eikä ottanut sitä takasin, sanoi vaan: pitäkää te vaan hopea, ei se minulle ole juuri iloa tuonut -- ja -- ja -- tottahan korpi-krotari hako-äijänä tai kalaviskarina teillä jokapäiväisen leipänsä saa? Ja siksi asia jäi.

Huomenis oli lähdettävä meille, sillä olihan Mäkelä isompi torppa kuin Pohjalammi, ja tarvittiinhan siis meillä miniä paremmin kuin vävy Pohjalammilla. Lähtö oli siis käsissä. Sankreini veti taas porstuassa marssia, Esteri liritti viimeisiä jäähyväisiä itkevälle äidilleen. Kailu oli valjastettu reen eteen -- Pohjalammille ei ollut ratastietä.

Reessä oli Esterin kapineet, mitä lienee ollutkin, sänky, kaappi ja pari pataa. Me morsiuspari marssimme jalkasin häävierasten kanssa edellä; perässä piti Yrjön kuskata kalukuormaa.

Kun siinä juuri oltiin lähdössä, ja Yrjö jo oli pari kertaa huutanut Kailulle lähdön merkiksi, niin tulee Himmeliini olkiladosta päin suuri uudenaikainen piironki selässä. Päästyänsä reen luo, asettaa hän taakkansa kuormalle ja sanoo: Lisänä rikka rokassa.

-- Hämmähäkki taikinassa, lisäsi Yrjö, istui kuormalle ja läjähytti Kailua vitsalla lautasille.

Liikutetun näköinen oli Matti, kun hän siinä huusi lähteissämme: ota vanha mies mukaasi, Kustaa, niin on hyvä elämän läpi kulkeaksesi!

Ja niin me lähdimme jalkapatikassa tuota suden juoksemaa virstaa käymään. Törähytteli kotvan aikaa Pohjalammin pihaveräjällä raikuvaan pukinsarveen Matti, ja jäähyväisiksi vastasi monenkertaisesti ahon syrjässä alkava jylhä hongisto. Välimiten soitteli pelikommoansa Sankreini, ja kehoitukseksi Kailulle räyskähteli silloin tällöin jyreä kalukuormalla istuva kuski.

Ja niin toin minä nuoren vaimoni kotia.

* * * * *

Ajat ja olosuhteet ovat muuttuneet. Uotila, Matin kototalo tuli kansliissa myytäväksi. Sen huusin minä, ja Maariasta olemme jo täällä asuneet. Täällä nyt saan yhä suuremmassa määrässä kokea, "kuinka hauska on päästä kotia". Tässä nyt istun porstuanperä-kammarissa ja kirjoitan näitä muistelmiani. Kyllä moni nauraisi minua, minä maanmies kun tällaisia kirjoittelen. Mutta mitäs minä siitä! Hauska on muistella menneitä päiviä, hauska on, jos elän vanhaksikin, katsella näitä asioita, joita olen muistoon pannut. Paha vaan, ett'en enää kerkiä kirjoittamaan kuin aikaharvoin muutaman rivin. Esteri askaroitsee pakarissa, Yrjö hakkaa hakoja karjopihassa. Vanhempani kuuluvat voivan hyvin -- he lupaavat pitää tölliä niinkauvan kuin jaksavat.

Kaikki olisi hyvin, ellemme eilen olisi saaneet sitä ikävää sanaa, että Pohjalammin Kreeta sairastaa.

* * * * *

Paras lienee, että panen paperille päivänkin, jona rivini kirjoitan.

Toukokuun 19 p.

Kreeta on tullut huonoa huonommaksi. Esteri meni eilen sinne. Omituinen ihminen se Kreeta; Hän uneksii ihmeellisiä asioita. Hän kuuluu usein sanovan: kuinka autuasta sentään on päästä kotia! Ihmeellinen sana! Se on usein minunkin povessani kuulunut, vaikk'en ole sitä ijäisyyden valossa käsittänyt.

Toukokuun 21 p.

Esteri on ollut kotonansa; kuinka tyhjä on kotimme hänen poissa ollessaan! Hän lähetti minua sinne kutsumaan. Hevonen valjaisiin siis ja matkaan!

Toukokuun 25 p.

Kreeta on siis kuollut. Ennätin arvoltaan Pohjalammille, ennenkuin loppu tuli. Siinä hän makasi vuoteellaan hyräillen: "o taivaan koreus!" Ei mene milloinkaan tämä kuolemantapaus mielestäni. Maisteri luuli hänen hourailevan, mutta ei hän suinkaan houraillut. Sumeeni tuli suuresti kun hän siinä vuoteellaan katseli ylöspäin ja puhui: Kuulkaat, korkeemmassa kuorissa veisataan, ah kuinka urkuin uusi virsi pauhaa ja kantelein soitto kaikuu niinkuin suurten vetten pauhina. Jo aukenee taivaan kultainen portti, jo kiiltää hopeakirkas elämän virta. Avatkaa räppänä, avatkaa ovi, että kuulen selvästi kotimaani soiton -- siellä on minun kotini, sieltä minä tänne lähetettiin kouluhun kovan elämän, orjantyötä oppimahan; -- vaan kohta, ja kohta, ja kohta viette te -- te kauniit siivelliset taaskin vaivaisen vaimon kultanurmen kainalohon, Tuonelan sinisalihin.

Hän vaipui sitten vähäksi aikaa äänettömyyteen. Matti istui pesän edessä pää käteen nojattuna. Esteri oli asettanut istuimensa päänaluisen kohdalle, minä seisoin oven suussa.

Tuli sinne kotoni väetkin ja seisahtuivat oven suuhun.

Kreeta nosti taaskin silmiään ja huomasi Matin pesän edessä.

-- Matti, hän sanoi, tule likemmä, että saan puhua. Minä olen ollut huono vaimo, sinun on minusta ollut usein vastusta. Anna anteeksi, -- minä olisin ollut hyvä, mutta minä en osannut.

-- Anteeksi antakaamme, sanoi Matti melkein tukehtuneella äänellä, minäkin olen usein sekoittanut kyyneleitä leipääsi.

-- Olisin ollut parempi, jos olisin osannut, vaan en osannut. Nyt on minulla moni asia selvempi, ennen sitä vastaan en tiennyt, mikä minun oli ja mikä minulta puuttui. Muistelin autuasta maata, josta olin tänne tullut. Toisinaan oli se muisto niin hämärä: minua oli käsketty jotain tekemään, mutt'en muistanut, mitä se oli. Kaikki oli niin ihmeellisen sekavaa ja sumuista, eikä selinnyt minulle elämäni sekava vyhti, ei hälvennyt sakea sumu; kun minä oloani aloin ajatella, niin täytyi itkeäni -- -- Esteri, tuo vieläkin minulle vilukukkia, tuo sinisiä ja valkoisia vilukukkia, kevään ensi kukkia -- Matti, avaa ovi selki seljälleen, että vielä kerran saan nähdä kauniin pihlajamme, että saan nähdä, kuinka loistaa säteilevä päivä _meiltä_ tänne sakean sumun ja paksun pimeyden maahan.

Ovi avattiin, ja Esteri toi sini- ja valkovuokkoja, pani ne vesilasiin ja asetti lasin tuolille, sairaan päänalusen kohdalle.

-- Kas, sanoi sairas, tikapuut käyvät tuolta pihlajan juurelta ylös ilmaan, ylös tuonne aina päärlyillä kaunistettuun saliin -- enkelit käyvät ylös ja alas -- Kas, kas, tuo yksi viittaa minulle hienolla, hohtavalla kädellään -- Näytäs, Esteri, kukkasiasi! Katsoppas vaan noita pieniä, kauniita silmiä, joita kostuttaa murheen kyynel -- Matti, Esteri, Kustaa, kaikki, jääkäät hyvästi -- suloista on päästä kotia.

Esteri avasi kirjan ja luki: "Hän on pyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemata pidä silleen oleman, eikä itkua, eikä parkua, eikä kipua pidä silloin oleman".

-- Niin se on, sanoi sairas, veisatkaa minulle suvivirsi!

Sen jälkeen ei hän enää puhunut mitään. Me istuimme ja rupesimme veisaamaan: "Jo joutui armas aika ja suvi suloinen".

Mutta Kreeta hengitti vielä muutaman raskaan kerran ja sammui niinkuin kynttilä ennen Himmeliinin pöydällä.

Lopetan tämän kertomuksen Kreetan lopusta kysymysmerkillä, sillä kuka osaa selittää hänen elämänsä himmeän sadun?

Kesäkuun 1 p.

Tarkastin Mattia haudalla. Tekokyyneleistä tai kastetusta nenäliinasta ei näkynyt rahtuakaan. Silmät maahan luotuina hän seisoi haudan partaalla; ja kun hauta oli siunattu ja kellot paukahtivat soimaan, luulin hänen silmässään nähneeni kyyneleen, nähneeni sen ensikerran eläissäni.

Syyskuun 15 p.

"Syksy on tullut ja myrskyelee". Siunattu on maa, sato runsas. Esteri utelee minulta, mitä minä oikeastaan iltasilla olen kirjoitellut yksinäisyydessä. Ehkä luen hänelle ensi pyhänä nämät muistelmani. -- Olen itselleni aivan kuin kysymysmerkki, tulleeko selvää milloinkaan?

Syyskuun 20 p.

Olen lukenut tämän kyhäelmäni Esterille. Muutoin oli se hänen mielestänsä joltinenkin paitsi siinä kohden, että siinä oli mainittu hänen lapsellisuuksiansa liian paljon. Hän sanoo myös kaipaavansa siinä lemmen-asioita, semmoista kuin esim. "Kuuselan kukassa", "Suomalaisissa Uuteloissa" ynnä muissa kertomuksissa on. Mutta, myöntää hän, mistäs niitä semmoisia ottaa, sillä mehän saimme toisemme ilman pitemmittä mutkitta.

Olen pyytänyt Esteriä joutohetkillä -- joita hänellä ei näytä viljalta olevan -- kirjoittamaan jotain näiden muistelmain lisäksi, joita sitten vanhoina saisimme katsella. Hän kielsi ensin, mutta suostui vihdoin. Vuoden kuluttua luemme toisillemme, mitä olemme kirjoittaneet.

Tässä seuraa molempien aviopuolisoin kirjoitukset ajanmukaisessa järjestyksessä, sellaisina kuin ne lopullisesti järjestettiin.

Kah.

Jo syyskuun 30 p. kirjoittaa Esteri.

Minun pitäisi siis kirjoittaa elämästäni ja niistä ihmisistä, joista Kustaan muistelmissa puhutaan. Kenestä muusta alkasin kuin äidistäni? Ihmiset kyllä pitivät häntä hessahtaneena; ja tosi on, että hänen henkensä oli nukkumuksen tilassa, mutta kuitenkin oli hän hyvä-sydäminen ihminen. -- On kuin aukenisi kirkkauden maailma sieluni silmäin eteen muistellessani kaikkea sitä, mitä äitivainaja minulle itkein lauloi ja kertoi. Hämärä oli se maailma, jossa hän liikkui, mutta hämärän sulon ja suloisten aavistusten maailma se myös oli.

Sama, lokakuun 3 p.

Kummallinen mies se isänikin. Vanha viisasteleminen on häneltä milt'ei kadonnut. Raamattuansa hän vaan lukee jättäen kaikki muut kirjat sikseen. Ainoasti Kiven runoja hän vielä usein lukee. -- On kuin ahdistaisi rintaani joka kerta kuin näitä runoja luen. Niiden tekijä on sydänverellään ne kirjoittanut, sillä ne runot ovat täynnä elämän tuimaa tuskaa.

Eilen luuli kai isä olevansa vapaa kuulijoista, sillä hän luki ulkoa taaskin tuota synkkää ja ihanaa runoa:

Mi ikävyys, Mi hämäryys sieluni ympär' Kuin syksy-iltanen autiomaall'? Turha vaiva täällä, Turha ompi taistelo Ja kaikkisuus maailman, turha!

Sitten hän käveli edestakasin pirtissä, laski polvilleen sänkynsä viereen ja rukoili. Noustuansa huusi hän kiivaasti: jos se kallio horjuu, niin sitten kaikki horjuu.

Sama, marraskuun 1 p.

Isä käy yhä miettiväisemmäksi; hän sanoi eilen, ett'ei rakkautta eikä uskoa ole muualla kuin kirjoissa. Hän raukka on niin usein pettynyt! Luulen puolestani, ett'ei hän ole saanut osakseen tuota rakkauden valoista silmäystä ylhäältä. Oli kuinka oli, minä tunnen rakkautta olevan maailmassa, minä uskon Kustaata ja hänen rakkauttansa. -- Merkillistä, että hän, joka on käynyt koulua melkein lukioon asti ja on niin paljon lukenut, rnpesi maamieheksi ja nai torppariin tyttären. Mutta totta kai "vakka kantensa hakee, vakan kansi kantumensa".

Kustaa, marraskuun 15 p.

Syksyiset kiireet ovat estäneet kaiken kirjoitustyön. Matti puhuu kuolemastansa usein ja levollisesti, mutta katsantonsa on synkkä, ei se uskon riemua osoita.

Esteri, joulukuun 1 p.

Nuori pastori kävi isän tykönä, mutta ei isä hänelle paljoa puhunut, tunnusti vaan itsensä syntiseksi ja sanoi turvaavansa armoon avaraan. -- Kauniisti puhui pappi, oikein kauniisti -- niillä nuorilla papeilla on toinen tapa kuin vanhoilla.

Kustaa, joulukuun 2 p.

Nuori pastori oli Matin luona; sanansa olisivat mainiosti sopineet esimerkiksi kielioppiin, niin olivat ne punnitut ja sommitellut. Onhan, kuulenma, pappissivistystä viimeisinä aikoina korotettu. Mutta kuinka oli itse _asian_ laita? Niin, siinä kohden olisi Matilla kenties ollut sanomista enemmän kuin pastorilla.

Esteri, joulukuun 3 p.

Olen siis orpo; molemmat ovat he siis jo menneet hämärää tietä ijäisyyden kaukaiseen kaupunkiin. Isä nukkui rauhallisesti ja sanoi toivovansa, että taistelu sai hyvän lopun.

Kustaa, jouluk. 21 p.