Part 5

-- Se oli ensin pieni piru, viksari eli piru pullossa, sitten siitä kasvoi suuri piru, oikea paholainen ja sarvipää.

-- Hm.

-- Mies oli nähnyt herrasmaista prameutta kodissaan, ja sitä hän aina himosi. Ihmisen mieli ei tyydy siihen mitä sillä on, vaan se haluaa jotakin uutta ja suurempaa. Meidän Kreetakin uneksii aina kaikenmoisista kultaisista saleista, hohtavista linnoista, ihanasta musiikista, joka kuuluu ijankaikkisuuden temppelistä, ynnä muuta semmoista. Yrjö taas etsii sielunsa ravintoa jostakin hopean kirkkaudesta; luulen hänen sydämmensä lämpimästi sykähtelevän, kun hän pyttyynsä katselee. Semmoista jotain minäkin jo lapsena kaipasin, usein sain Hokkalan Tiinan kortit katsellakseni; asettelin kuninkaat, rouvat ja sotamiehet kattoon joulupäreiden väliin. Siinä ne hohtivat niin somassa järjestyksessä; en tiennyt mitä se oikeen oli; mutta usein istuin jakkaralle ja hyräilin jotain ja mieleeni tuli kaikellaista ihanaa, jonka sittemmin olen unhottanut. Niin luulen myös olevan Himmeliinin laidan. Hänkin himoaa jotakin. Hän tahtoisi olla ylhäinen ja komea, olla hyvissä seuroissa, ajaa loistavilla kääseillä ja uljailla hevosilla ja niin pois päin. Ja kaikkea sitä himoaa hän sentähden, että ihmisissä asuu himo, salainen nälkä, salainen kalvava hiu'astus.

-- Mutta eikös semmoinen himoaminen synti olekkaan, kysyi isäni.

-- On, kuinkas sitten, mutta minä tarkoitan, että tämä himo on niinkuin se eläin, joka värinsä muuttaa, -- mikä se taas olikaan, Kustaa?

-- Kameleontti, vastasin.

-- Niin, se himo on ihmisessä ja se muuttaa värinsä ja karvansa kunkin luontoa myöten. Yksi saa himota oikein ja hän himoaa taivaan autuutta; toinen himoo väärin, hänkin himoo autuutta, mutta saa kadotuksen.

-- Kuinka?

-- Kerran sain maistaa kaupungissa puhdasta ja selkiää ulkomaan viiniä; sen jälkeen kotoiset liemet ei maistu juuri miltään; vaan joka kerran vuodessa omapolttoista maistaa, hän juo hyvällä maulla sikunaakin.

-- Himoaako Himmeliinikin mielestänne taivaan autuutta, kysyin.

-- Himoaa, mutta hän luulee saavuttavansa totisen onnen sillä, että pääsee rikkaaksi ja prameaksi. Ja sellainen ihminen menee vaikka neulan silmän lävitse kameelin selässä, saadakseen mitä himoaa.

-- Saattaa niin olla mutta rientäkäämme, ettemme tule myöhään, kehoitti isäni.

-- Riennetään! En tosiaan tiedä, nauranko vai itkenkö itseäni ja ihmisiä; kaikki on turhuus ja hengen vaiva.

-- Niin on, paratkoon.

-- Viisas, selitti Matti, ei himoa mitään, niin pelastaa hän sielunsa kuolemasta, sillä helppoa on jättää tyhjä.

-- Hm.

-- Kaikki on turhuus ja hengen vaiva -- onko, Kustaa, sanoppas, onko semmoista kiikaria, jolla voisi nähdä taivaan portille? Onko kukaan arvannut arviostakaan, kuinka paljon matkaa on ehtootähdestä uuteen Jerusalemiin?

-- Ei, vastasin, ei luonnollisessa merkityksessä.

-- Ei, ei Kustaa. Kaikki on turhuus ja hengen vaiva. Salomo rakensi suuria huoneita ja komeita linnoja -- se oli turhuus; hän toimitti itsellensä veisaajoita miehistä ja vaimoista, ja ihmisten lasten ilon, kaikkinaiset kanteleet, mutta siitä hän ei saanut hoivaa, kaikki se oli hänestä turhuus. Viisaus -- turhuus; hurskaus -- turhuus, kaikki oli turhuus!

-- Mutta jos kirjoitukset paikkansa pitävät, niin selviäähän kerran tämä sekainen vyyhti, lausui isäni.

-- Selviää, selviää, myönsi Matti.

Tämä keskustelu ei minua _nyt_ oikein huvittanut, mieleni oli siksi liian levoton. Noiden hämäläis-ukkojen levollisuutta ja mielen malttia olen monesti itsekseni ihmetellyt. Ajattelin: noin kai ne esi-isämmekin ennen menivät vihollista vastaan, tyynenä ja levollisin sydämin. Minun sydämeni tykytti tavallista hätäisemmin.

Jo saavuimme Niemen Yrjön mökille. Ilma oli ruvennut selkiämään ja raitis oli sadetta saatuaan metsä, raikkaasti tuoksahti vastaamme lehtevä niemi. Yrjö ei ollut kotona, sillä pirtin ovi oli lukossa. Tuollapa hän olikin lammin kaislistossa ruuhinensa -- sateen jälkeen söi tavallisesti kala hyvin ahnaasti. Istuimme suurelle kivelle pirtin eteen, miehet pistivät tupakkaa, katselivat lammille päin ja rupesivat neuvottelemaan, mitä oli tehtävä.

Päätös oli että Yrjöä oli kutsuttava kotiin, ja minä lähdin heti päätöstä toimeen panemaan. Huudettuani useoita kertoja, kuuli Yrjö vihdoin ääneni ja huusi päätänsä nostaen: Hää, mitäs sanot?

-- Tulkaa kotia, huusin, teillä on vieraita, joilla on teille tärkeää asiaa.

Yrjö veti ylös vielä ahvenen, joka juuri oli nyppinyt onkea, irroitti ruuhensa seipäästä ja rupesi melomaan rantaa kohden.

-- Mikäs siellä on, hän kysyi rantaan päästyään.

-- Pohjalammin Matti ja isäni ovat pirttinne edessä, niillä on teille tärkeää asiaa.

Hän kokosi mustaselkäiset ahvenet konttiinsa, heitti onget olallensa ja astua tömisteli niemen lapetta ylös valtavilla jaloillansa.

Muutamalla sanalla selitti Matti Yrjölle aseman. Neuvottelimme siinä nyt miehissä miten meneteltävä olisi, vaikk'ei Yrjö juuri neuvotteluun osaa ottanut, murahteli vaan sekaan. Matti esitti, että olisi annettava rosvojen murtautua pirttiin, jonne heidät sopisi salvata, mutta Yrjö ei tähän suostunut, hän ei antanut kaikkien lurjusten pirttiänsä myllätä. Siinä neuvottelun kestäessä tapahtui meille se kunnia, että, kun Yrjö meni pirttiin, niin saimme avatusta ovesta nähdä sen sisustankin -- onni joka Matillekin oli tapahtunut pari kertaa ainoastaan. Se oli kummallisin asuinpirtti, mitä eläissäni olin nähnyt. Ovinurkassa törötti musta kiu'as, sivuseinällä riippui neljä pitkää pyssyä, ja vähää ylempänä kiilui häkissä kaksi kirvestä, pitkiä puukkoja, puras ja muita pieniä kaluja. Kiukaan vieressä oli lava, ja lavalla Yrjön "pritsi", se on: raanu ja heinillä täytetty säkki ja peittona pari pulskeaa suden nahkaa. Eikä ollut tuo pritsi suuren suuri, mahtuihan siinä tuo roteva Yrjö kääntelemään ja kun hän harjahirren kohdalla seisoi, niin oli päästä kattoon ainakin puoli korttelia. Semmoinen oli se noettunut maja, jossa Yrjö monta vuotta oli asunut. -- Oli tosin peräseinällä sängyn mukainenkin, mutta siinä Yrjö lepäsi ainoastaan lämpimimpänä vuoden aikana.

Vähän aikaa puuhattuansa pirtissä, tuli Yrjö ulos, nyökkäsi päätänsä meille sanoen: kiitos, kunnia miehet, nyt olen valmis ottamaan vastaan vaikka tusinan sissiä; kiitos kunnia, menkäät nyt vaan kotianne, kyllä minä toimeen tulen.

-- Eikö apumme olisi sovelias, kysyi Matti.

-- Ei juuri.

-- Ettekö tarvitse apuamme, kysyi isäni.

-- En, vastasi hän, meni pirttiinsä ja sulki oven jälkeensä; me jäimme seisoa töllöttämään ulkopuolelle.

-- Kas se on poika, joka toppaa, sanoi Matti hymyillen.

-- Aika korven juuri on koko mies, tuumasi isäni.

Ja niin me saimme itseksemme tuumailla, mitä oli tehtävä. Menimme lähellä kasvavan lepistön suojaan nähdäksemme, miten asia oli kehittyvä. Vähän aikaa istuttuamme kuului polulta hiljaisia askeleita; ja kun kuukin rupesi jo nousua tekemään, näimme selvään, miten kaksi miestä hiipi mökkiä kohden. Vilkasimme mökkiin päin. Siinä istui suurella kivellä Yrjö itse kaakonnahkainen lakki päässä, suuri pyssy kädessä ja toinen maassa jalkojen juuressa, katsellen tarkasti metsän rinnettä kohden. Hän katsoo miehiin, katsoo katsomistaan, nostaa pyssyn tukin viimein poskensa kohdalle ja antaa miesten lähestyä.

Eivät olleet he enää kelpoon paria kymmentä syltä pirtistä, kun Yrjö huutaa heille karjuvalla äänellä: Seis miehet, ei askeltakaan enää, taikk' on pala plyijyä nahoissanne.

Miehet säpsähtivät, mutisivat hiljaa ja katselivat tarkoin sinne päin, mistä ääni kuului. Ja vaikka kivi olikin varjossa, näkivät he kai sentään Yrjön, sillä pienempi mies osoitti sormellansa Yrjöä ja pujahti nopeasti tukevamman selän taakse.

-- Onko sillä karhulla luoti- vai hauli-pyssy, kysyi tukevampi hiljasella äänellä.

-- Luoti-pyssy, ja hyvä, oli vastaus.

-- Seis, ei askeltakaan eteen eikä taakse, karjui Yrjö; muuten olet tuossa paikassa raatona.

Miehet seisoivat kuin naulatut. Eihän siinä ollut hyvä liikkua.

-- Ota sen takamiehen niskasta kiini ja sysää sitä tännepäin, huusi Yrjö. Mutta kun vieras ei aikonut totella, uudisti hän käskynsä: Älä siekaile, heti pikkumies eteen, taikka on plyijy sisässäsi. Ja täytyihän toisen totella. Pikkumies vapisi ja vaikeroitsi toisen takana, eikä olisi mitenkään astunut etupuolelle. Mutta toinen tarttui häneen ja veti väkisin eteensä.

-- Kas niin, puhui Yrjö, sinä isomies siellä, sinä olet viisas mies, pysy nyt vaan paikallasi, niin sinun käy hyvin. Ota nyt vyöhihnasi ja sido pikkumiehen kädet toisiinsa, kovasti, muista se!

Mies epäili; mutta Yrjön pyssy oli yhä ojennettuna, täytyihän sitä totella, olletikin kun Yrjö taaskin uhkasi.

Pikkumiehen kädet sitoi siis hänen oma kumppaninsa; ja kun se oli tehty, komensi Yrjö: pikkumies, eteenpäin mars! Ja pikkumies rupesi käymään Yrjöä kohden pelvosta vapisten. Mutta isomies vilkui sivulleen, vaikk'ei vielä liikkua tohtinut. Pikkumies tahtoi mutkistella, mutta Yrjö huusi: linja suora, sanoi maanmittari, jos ette pysy suorassa linjassa, niin präjähtää, ja juuri kovasti; tule vaan sinäkin isomies likemmäksi.

Ja miehet marssivat suorinta tietä Yrjöä kohden.

-- Isomies topp, seis, huusi Yrjö; ja isompi mies seisahtui, noin kymmenkunnan sylen päähän. Pikkumies Himmeliini, sillä Himmeliini se oli, -- oli jo melkein kiven juurella.

-- Istu, sanoi Yrjö, ja Himmeliini istui kalpeana kuin ruumis.

-- Jalat suoraan, komensi yhä armoton Yrjö. Kun toinen oli tehnyt työtä käskettyä, sitoi Yrjö ne yhteen nuoralla, joka oli valmiina kiven kupeella. Sill'aikaa hän yhä oikealla kädellään hoiti pyssyänsä pitäen sen ojennettuna toista miestä kohden. Kun Himmeliini voimatonna, sidottuna kelletti kiven juurella, sanoi Yrjö vieraalle: no naapuri käy nyt sinäkin lähemmäksi!

Mies totteli, vaikka, näköään, hyvin vastahakoisesti.

-- Mitäs minä tuon pirun teen, murisi Yrjö.

-- Et sinä minulle mitään voi, -- sanoi mies; ammu jos tahdot, päässyt kuollut vuorostansa.

-- Mars pirttiin, ärjäsi Yrjö. Mies astui välinpitämättömästi sisään.

Me juoksimme myös samaan kähyyn, nähdäksemme miten miesten pirtissä kävisi. Pian olimme ovella, emme joutuneet kelpoon katselemaan vaikeroivaa Himmeliiniä.

-- Men' kuoppaan, men', tiuskoi Yrjö vieraalle ja piti pyssyn yhä ojennettuna hänen rintaansa kohden. Ja vieras totteli. Hän meni pirtin alla olevaan perunakuoppaan, Yrjö pani kannen kiini, ja ovensuussa seisova päresorko oli mainio telki; sen alapää painoi kuopan kantta kiini, yläpää taas ulottui melkein harjahirteen; ja aivan kireellä oli telki, kun Yrjö asetti vanhan ikkunanlaudan katon ja teljen yläpään väliin. Yrjö kääntyi ympäri, huomasi meidän ja sanoi: tulinhan yksin toimeen, susi meni kuoppaan, kettu satimeen; mutta hyvin teette, jos nostatte ketunkin pirttiin.

Itse hän seisoi miettivänä keskellä lattiaa.

Ja me nostimme rukoilevan Himmeliinin pirttiin.

-- Voi Kustaa, siinäkö sinä nyt olet, sanoi hänelle Matti.

-- Matti, Matti, auta minua, ettei tuo hullu mies saa tappaa minua, rukoili Himmeliini.

-- Sinä löit minuun haavan, joka vielä veristää, puhui Matti, mutta olen sen antanut anteeksi. Koitan jotain tehdä hyväksesi.

-- Niin, en minä tänne muuta tullut kuin katsomaan, selitti Himmeliini puolustavaisesti.

Mutta olisit silloin nähnyt Matin katseen; niin ilmeisenä ilmaantui siinä halveksu ja inho.

-- Sama viheliäinen alvokaati sinä näenmä olet vieläkin, sanoi hän tuskin kuultavasti ja istui jakkaralle.

Minä löysin vanhan pistoolin Himmeliinin povitaskusta, ja hirveän suuren veitsen hänen tupestaan. Hyvä oli, ett'ei hän ollut tilaisuudessa niitä käyttämään.

-- Mitäs nyt, Yrjö, noille kurjille tehdään, kysyi Matti.

-- Minä paiskaan sen penteleen seinän triiviksi, urahti Yrjö ja tarttui kädellään Himmeliinin nutun kaulukseen.

-- Maltas sentään, viihdytteli Matti; kyllähän sinä sen viskaisit niin, että märkä plätti seinään jäisi, mutta se sellainen nakkaus ei olisi viisaasti.

-- Mitäs meinaat, karjui Yrjö ja hänen otsa-suonensa pullistuivat hirmuisesti ja silmät iskivät tulta.

-- Armahtakaa miehet, rukoili Himmeliini, en minä enää koskaan tule näille maille, minä menen vaikka Savoon taikka Ryssän maalle.

-- Kyllä minä sinun armahdan, lausui Yrjö vihan vimmassa ja kiristi miestä niskasta.

-- Armahtakaa, vaikeroitsi Himmeliini.

-- Tutkitaan ensin asiaa, puhui Matti Yrjölle.

-- Armahtakaa, aneli edelleen Himmeliini, armahtakaa minua lasteni tähden, ne joutuvat maantielle.

-- Rosvon penikoita, ärjyi Yrjö.

-- Vaimoni on sairaalloinen ja heikko, armahtakaa, rukoili kurja mies yhä edelleen.

-- Rosvon kurva, murahti Yrjö.

-- Tiedätkö, sanoi Matti, mitä tietä olet ruvennut käymään?

-- Helvetin tietä, armahtakaa!

-- Niin, vankeuden ja kaakinpuun kautta; etkö ole aatellut jo ruveta parannusta tekemään.

-- Olen, olen, armahtakaa, minä olen viheliäinen ihminen.

-- Etkö milloinkaan enää vaella tällaisilla jumalattomitten retkillä?

-- En koskaan; päästäkää irti!

-- Päästetään irti mies kurja, ehkä parantaa tapansa.

-- Puhu Matti, puhu sinä, sanoi Yrjö, kyllä minä teen, minulla on kaksi kovaa kouraa, sinulla on pää.

-- Armahtakaa minua pienten lasteni tähden, rukoili taas Himmeliini.

-- Hm, sanoi Yrjö; muistan sen vielä, kun isä pantiin rautoihin, siltavouti pani renkaat, kalisevat renkaat, käsiin ja jalkoihin, syyttömästi -- sanoi äiti, -- itkimme silloin, äiti itki ja me neljä lasta -- ei jäänyt kuin kymmenkunta leipää; se oli surkeaa!

Ja Yrjö rupesi sanaa sanomatta päästelemään sidotun käsiä ja jalkoja.

-- Istu ja pistä tupakkaa taikka mene minne maittaa, sanoi Yrjö Himmeliinille, joka nyt oli siteistään päästetty.

-- Mutta mikäs mies tuo kampraati tuolla alivooviingissa on, kysyi Matti.

-- Se on Tuohisaaren Eero tuolta Järvenpään kulmalta, selitti Himmeliini lattiaan katsellen, ja lisäsi: Hän se oli, joka Tampereen kauppamiehen makasiinissa kävi. Muutama viikko sitten pääsi hän vapaaksi vankeudesta; ja hänen kanssansa minä onneton tänne jouduin.

-- Oletko luja siitä ett'ei miehen rikisterissä ole uusia syntiä, kysyi Matti.

-- Sitte kuin hän trahvinsa kärsi, on hän ainoastaan luvattomasti teurastanut vasikan ja syönyt vähän nauriita.

-- Päästetäänkös mies kuopasta, kysyi Matti Yrjöltä.

-- Tahtos tapahtukoon, vastasi Yrjö ja otti teljen kuopan ovelta, avasi oven ja huusi kuoppaan:

-- Tul' ulos Eero, tule, tuuli käy nyt taas sieltäpäin. Ja mies kömpi ylös kuopasta.

-- Istu vieras, sanoi Yrjö ja katsoi kysyvästi Mattia.

-- Mikä nimes on, kysyi Matti.

-- Eeroksi minua on sanottu.

-- Aiotko jättää entisen ammattisi ja ruveta työtä tekemään?

-- Kuka vangille edes ovensa avaa, saati työtä antaa, vastasi vieras alakuloisesti, kääntyen Yrjöön päin kysyen: oletko sinä ihminen vai piru?

-- Olenko minä pirun näköinen, vastasi Yrjö loukatun näköisenä.

-- Olit kuun valossa äsken aivan kuin piru, jonka pikkupoikana unissani näin; en suinkaan minä muutoin sinua niin nöyrästi olisi totellut. Mutta mitäs miehet nyt minusta tuumaatte; ettekö pelkää, kun tällaisen jallin olette omiin valtoihinsa laskeneet?

-- Emme, vastasi Matti; kehoitamme sinua luopumaan entisestä elämästäsi ja rupeemaan uudeksi ihmiseksi.

-- Te? Minua on kehoittanut papit ja poliisit, mutta eihän minuun mikään ole pystynyt.

-- Tekeekö mielesi taas kruunun korttieriin, sanoi Matti.

-- Yks' hävinneen kaikki, vastasi mies huolettomasti.

Mutta Yrjö puolestaan oli jo muistellut isännän velvollisuuksia. Hän toi leipää, kalaa ja kalja-haarikan penkille ja käski meitä kaikkia illalliselle, muistuttaen:

-- Kyllä mar' jo kai ruokakin maittaa?

Ja me söimme kaikin. Kummalliselta tämä ateria minusta tuntui: rosvot aterioitsevat sen luona, jonka äsken olivat riistää puille paljaille! Sitä ihmisyyden tuntoa mitä karkeankin pinnan alla usein piilee! Nämä jäykät miehet huomasivat nuot viallisetkin ihmisiksi.

Kun ateria oli lopetettu, nousi Eero seisomaan, ja aivan niinkuin olis jokapäiväisimmän asian Yrjön luona toimittanut, astui hän ovesta ulos sanoen: hyvästi nyt ja kiitoksia paljo.

Ja niin hän lähti.

Pois lähdimme mekin Himmeliinin kanssa.

-- Etkös pelkää, Yrjö, täällä pirtissäsi, kysyi Matti lähteissämme.

-- Enhän minä ymmärrä pelätä, sanoi Yrjö ja sulki ovensa.

IX.

-- Talvi on tullut perältäkin, tullut pitkän ja pimeän syksyn perästä. Raikas ja puhdas oli taaskin Pohjolan lumivalkea muoto. Paikkakunnallemme oli ilmaantunut uusia asumuksia yksi toisensa perään. Niinpä olimme saaneet uuden naapurin mekin. Se oli Himmeliini. Hän oli ruvennut puusepän ja maalarin ammattia taaskin harjoittelemaan pienessä pirttikopissansa, jonka Jutilan isäntä oli hänen asuaksensa antanut. Ja nyt joulun viimespyhänä tuotiin hänelle uuden pirtin hirsiä. Himmeliini, näet sen, piti talkoota.

Mutta kuinka oli hän siihen mittaan vaurastunut?

Hän oli Pöllön Yrjön mökistä saanut parempaa kuin hopeakolikot olivatkaan, hän oli saanut viisautta, ja siitä asti kuin hän siellä viimeksi oli ollut, oli hän ruvennut uutta elämää elämään. Silloista seikkailua ei tiennyt kukaan muu kuin asianomaiset. Syksyllä oli hän urakalla rakentanut Mattilan riihet ja talvemmalla oli hän nikkaroinut ahkerasti; sillä kyllä se mies aikaan sai kun vaan tahtoi. Par'aikaa oli hänellä nytkin uuskuosinen kirkkoreki tekeillä ja pari uudenaikaista pöytäkaappia. Itse hän sanoi työssä olevan ihmisen onnen ja kiitteli isävainaatansa, "että se oli hänen työhön opettanut".

-- Opiksi kuri koiralle, sanoi Matti kerran isälleni. Ja totta se näytti, ainakin tällä kertaa, olevan.

Talkooväkeä kokoontui siis ympäristöltä. Vein minäkin pulskan hirren, ja niin tekivät naapuritkin. Olipa Mattikin siellä; Kailullansa oli tuonut kelpo viissylisen hänkin. Oli siellä Yrjökin, vaikk'ei hänellä juhtaa ollut. Hän oli vaan kutsuttu vieraaksi "vanhan tuttavuuden vuoksi", kuten Himmeliini minulle kuiskasi. Mutta ei ollut hän hyödyttämättä sillä; hänen karhumaiset voimansa olivat suureksi avuksi hirsiä läjätessä, ja "kyläkakoksi" oli hän tuonut suolattuja haukia puolen leiviskää. Hän oli jo sydämmellisessä sovussa Himmeliinin kanssa, sillä jälkimmäinen oli tuomiosunnuntaina ruvennut ajattelemaan "mitä rauhaansa sopei" ja Matin välityksellä sopinut Yrjön kanssa.

Ja niin se talkoo pidettiin kuin tavallisesti tapa paikkakunnalla on. Pötyä oli pöydässä, eikä Jumalan lahjoista puutetta ollut.

Koska ei ole mahdotonta, että joku innokas muinaistutkija muutaman tuhannen vuoden perästä ryhtyy kirjoittamaan "muinaissuomalaisia kuvia" ja koska on hyvin mahdollista, että tuo tuntematon sattuisi jonkun kirjakaupan vintiltä löytämään pinkan myymättömiä kappaleita näistä muistelmista, niin panen tähän tuon tulevaisuudessa ilmaantuvan entisyyden tutkijan varaksi pöytäkunnan ruokalistan. Olen sen tehnyt silmin-näkijän ilmoitusten johdolla siihen tunnettuun malliin, joka maamme ruotsinkielisissä sanomissa on kaiken vuotta ollut nähtävänä ja yleisön suuta vesittämässä.

_Himmeliinin pirtissä_.

Table d'hôte (= juhlapäivällinen).

Kello 1-2.

à yksi mäntynen hirsi tai kuorma malkapuita. Tiistaina Tammikuun 28 p.

-- Meno: --

Priski ryyppy. Voita ja juustoa rievän kaakun kanssa. * * * Suolaista haukea räätikkä-loodan kanssa. Kalaryyppy. * * * Suolaista lampaanlihaa perunaloodan kanssa. * * * Kaurankryynipuuroa voita silmässä tai maidon kanssa. * * * Pannukaakkua hienon sokerin kanssa.

Kah.

Sahtihaarikka kulki ahkerasti joka ruokalajin välillä, ja aika jaakkoa se sahti olikin. Pidettiin tässä pöydässä puheitakin, vaikk'ei yhtään tuommoista yksijaksoista, saarnantapaista. Tosin kyllä Matti puhui joskus pidemmältäkin, mutta tuon tuostakin tekivät pöytäkumppanit muistutuksiansa ja väitteitänsä. Luulen sentään näissä pöytäpuheissa olleen älyä yhtäpaljon tai oikeastaan yhtä vähän kuin monilla muilla juhlapäivällisillä, joissa pidetyitä puheita sanomalehdet niin laveasti kertoelevat. Matin ja kumppanein puhetavalla on ainakin se etu, ettei puhuja sitä seuraamalla ole aivan suuressa vaarassa "hukata konsähtiänsä", sillä vaitiolo ja yskiminen ovat aivan luonnollisesti puheenjaksoksi luettavat. Mitä siis näillä päivällisillä puhuttiin?

Kaikellaista, ilmasta, kelistä, vuodentulosta, viljan hinnasta ynnä muusta.

Vähän väliä loin minä silmäni Esteriin, joka tuossa sievänä ja siistittynä kantoi ruokavateja pöydälle ja pöydästä pois. Hän oli siis talkoossa "passarina". Kuinka somana hän liehui edestakasin pirtin ja sodan välillä. Aivan kuin tyhjä oli pirtti mielestäni silloin kuin ei hänen "sinikierttyä" hamettansa ja kiiltovyötänsä näkynyt!

Puhuttiin siinä pöydässä Anttilan emännän kuolemastakin ja kuinka isäntä suree itsensä hassuksi, suree niin hirveästi, ett'ei taida ikänä naimaan mennä, vaikka moni tyttö kyllä "hypän kengässä" menisi hänelle, -- sillä mikäs rikkaalle, ja semmoiseen taloon, mennessä oli.

-- Niin, honotti Aapelin Malakias, vuositulos miehelle muijan kuolema on.

-- Niinpä vaan, puuttui puheesen Matti, jos minunkin muijani kuolisi, niin vesikiuluun kastaisin nestuukin, ja sillä mä sitte haudalla tavan takaa silmiäni tuhraisin.

-- Miksi niin, kysyttiin joukosta.

-- No ajattelisivathan plikat silloin, että voi kuin se piti muijansa hyvänä, kuin noin suree; -- ja totta vieköön, uusia saisin vaikka viisi joka sormeeni.

Se oli minusta hiukan jumalatonta; mutta olihan Matti eineen kielessänsä -- ja ajattelin: jos saisimme katsoa monen muunkin Matin sydämeen, niin eiköhän sielläkin olisi samallaista surua nähtävänä? Eroitus on vaan se, että mitä hienompi surija, sitä vähemmän hän _näyttää_ minlainen hän _on_.

Loppui se päivällinen viimein ja taukosi aterioitsevien isoääninen pakina. "Kiittäkäämme Herraa!" lausui juhlallisesti Matti -- sillä tässä ei ollut pappia eikä lukkaria niin sanomassa -- ja hiljaisina panivat kaikki kätensä ristiin ja kumarsivat. Se oli kiitos. Ja sen jälkeen alotti Matti ruokavirren, johon toisetkin vähitellen yhtyivät. Kuin ruumis on saanut riemull' hänen tarpeens' ja kylläns', oli muistaakseni virsi, joka siellä veisattiin.

Siinä sitä sitten vielä istuskeltiin, juotiin kahvia ja tehtiin plöröjä sekä pakistiin kaikenmoista.

Punalan Ville tiesi kertoa, että kirkonkylän rusthollarin porstuanperä-kammarissa oli toisella viikolla varkaita käynyt. Kaapin ovi oli auki murrettu ja toista sataa ruplaa oli sieltä viety. Kun varkaita oli heti illan pimeässä ruvettu etsimään, niin oli navetan takaa huudettu: "täällä minä olen". Mentiin katsomaan, ja siellä oli tukeva mies. Vastusta hän ei ollut ensinkään tehnyt, vaan laskenut leikkiä nimismiehen luo vietäessä. Kun rahoja oli etsitty hänen taskuistansa, ei niitä löydetty.

Matti, Himmeliini ja minä kuuntelimme tarkasti.

-- Mikähän oli varkaan nimi, Matti kysyi.

-- Sanotaan olleen Tuohijärven Eero, vastasi kertoja ja jatkoi: hän oli kesällä päässyt vankeudestansa, kun oli "trahvinsa" kärsinyt; mutta niinkuin sanotaan: lasketaan huora huoneesen, vaan ei varasta vainiollekaan, niin ei hänkään ollut saanut paikkaa mistään; täytyi siis tehdä pahaa vielä, että pääsi uudelleen "Isoon Heikkilään". Oli se saanut selkäänsäkin nimismiehen luona, mutt'ei ilmoittanut rahoja sittenkään.

-- Voi maailman vaellusta, huokasi Matti.

Sopisi tästä talkoosta kertoa enemmänkin. Sopisi kuvata Usa-Jussin itkevää naamaa, Aapelin Malakiian honottavaa nenää tai Himmeliinin isäntäpuuhia; sopisi ihaillani Esteriä ja kertoa niistä veitikkamaisista silmäyksistä, joita hän loi puoleeni tarjotessaan minulle kahvia suurella pytyn kannella, joka hänellä oli tarittimena; sopisi myös kertoa, kuinka Himmeliinska huushollaili pakarissa ja täytti emännän velvollisuuksia; sopisi -- -- niin -- sopisi kuvata meikäläisten elämässä ilmaantuva luonnon-omainen runollisuus, mutta se kaikki jääköön tällä kertaa sikseen. Sen vain mainitsemme, että Matilla oli täysi syy sanoa: