Part 4

Siinä nyt istuimme kuin vartiamajassa alaspäin riippuvien, tuuheiden kuusen-oksien suojassa. Ilta rupesi jo olemaan myöhäinen. Linnut vaikenivat yksi toisensa perään; korpirastas se vielä vaan leikitteli runsailla äänivaroillansa jonkun matkan päässä. Matti pisti piippuunsa, nojasi levollisesti selkäänsä kuusen runkoa vasten. Minua vähän noin pöyristeli, sillä olin niin paljon kuullut "ihmeellisiä" tapahtuneen Juhannus-yönä; ja olihan tuossa nyt vähän matkan päässä mainio Tonttu-kuusi.

-- Eihän tässä vaan ole noitakonstia tekeillä, kysyin minä.

-- Jopas hulluja luulet, sanoi Matti, ja lisäsi: katsele nyt tuonne kuusen juurelle päin, niin näet.

Ahkerasti pidin minä kuusta silmällä. Taisi kulua noin puolen tunnin verta vielä odottaissamme; pitkältä se aika ainakin minusta tuntui: Mattiakin torkutti vähän väliä, ja nahkavarsikin pääsi sammumaan.

Mutta äkkiä teroitti Matti katseensa kuusta kohden, ja yhä tarkemmasti silmäilin sinne päin minäkin. Kuului raskaita askelia, ne lähestyivät lähestymistänsä "pankin" paikkaa, ja vihdoin näin hämärässä harmaan haamun lähestyvän närehikköä. En erottanut sen kasvoja vielä, sillä juhannus-yönkin hämärä on metsässä niin hämärä, ett'ei selvään tunne ihmistä niin pitkän matkan päässä kuin haamu meistä vielä oli. Vaan kun hän oli päässyt kuusen juurelle, eroitin selvään hänen muotonsa.

-- Pöllön Yrjö, kuiskasin Matille.

-- Odotetaan vaan, niin nähdään vastasi hän.

Ja Pöllön Yrjö se olikin, tuo kummallinen "vanha poika", joka oleskeli eräällä niemekkeellä, mikä pistää Pohjalammin mustavesiseen järveen. Hän oli sellainen erakko, olin kuullut. Jonkinmoinen pirttipahainen hänellä oli, mutta harva sen sisustaa oli nähnyt; sillä sen ovi oli tavallisesti aina kiini. Jos oli sinulla asiaa hänelle, niin sait lyödä ovelle ja huutaa häntä nimeltään pari kolme kertaa ennen kuin hän avasi pienen ikkunansa ja katsahti ulos. Kirkossa ei oltu häntä miesmuistiin nähty, ja ainoastaan kahdesti oli hän ollut lukusijoilla, ja silloinkin siltavoudin suosiollisella välityksellä.

Nämät harvat piirteet hänen elämästään tulivat heti mieleeni, nähdessäni hänen tuossa kuusen juurella. Siinä hän nyt seisoi kuin Tapio itse tyynenä ja katseli ympärillensä. Kaakkurinnahkainen lakki, jonka hän oli painanut päähänsä, peitti melkein korvatkin, mäyrännahkainen reppu, joka hihnasta riippui hänen kaulassansa kuvastihe lianharmaata mekkoa vasten selvästi; näkyipä nuot mainiot taniaisetkin, joiden suuruus oli seudulla saanut kunnian joutua sananparreksi. Kainalossa oli hänellä valkea kimppu, nähdäkseni päreitä. Ympärilleen katseli vankka, rokon-arpinen Yrjö, vilkasi ylös korkeuteen, otti reppunsa vasemmalta sivultaan ja pitkän pyssynsä selästään ja laski kuusen juurelle. Kumartuen rupesi hän nyt lapion-levyisillä kämmenillään kaivamaan maata. Ähisten ja itsekseen puhisten heitteli hän multaa, sammalia, risuja ja muuta pehkua läjälle viereensä. Tätä työtä noin kymmenkunta minuuttia tehtyänsä, lepäsi hän hetkisen, katseli taas ympärilleen ja nosti syvänteestä kuusen juurelta ilmoille suurehkon pytyn, joka taisi olla noin parin kannun vetoinen. Nyt rupesi hän kaivamaan jotain repustansa, -- luultavasti olivat hänen tuluksensa siellä, sillä heti rupesi hän iskemään valkeaa, niin että kipinät kimpoilivat yön hämärässä. Vanhan-aikaiset tulitikut olivat sulatettuun tulikiveen kastelluita korttelin mittaisia päreen piirtoja, ja semmoisia kai oli Yrjölläkin, sillä sellaisen tikun kärjellä kosketti hän palavaan taulaan, ja pian leimusi tikussa ilmi valkea. Kimpustaan otti hän pari tervaista pärettä, joissa pian liehui kellertävä, savuava tuli.

Tulisoihtu hampaissa avaa hän pyttynsä kannen ja ottaa pytystä ympyriäisen rasian, ensin yhden, sitten toisen ja niin aina kymmeneen asti. Hän punnitsee rasiaa kädellänsä, myhähtää tyytyväisesti, ottaa taas toisen, tekee sille samat temput. Vihdoin avaa hän yhden rasian, katsoo sen sisällystä ja ottaa sieltä kämmenellensä kirkkaita hopearuplia. Kummallisesti kiiltää Yrjön silmä, kummalliseen hymyyn käy taas hänen tukevat huulensa, kummallisesti kiiltää hopea, tervaksisen soihdun valossa, keltaiselta loistaa "Tonttu-kuusen" satavuotisella juurella närehistö, omituinen oli näkö juhannus-yönä tervaksisten päreiden palaa lopottaessa takamaan salossa! Yrjö tutkii kunkin rasian sisältöä tarkasti; hän tyhjentää ne kaikki pyttyyn, rupee taas poimimaan pytystä niitä rasiaan, sytyttäen aina välillä uudet päreet palamaan, ja puhuen itsekseen: kas niin, kas niin, kauniita rahoja, -- kyllä kelpaa, kyllä vaan, yks' kaks' kolme, yks' rasia, kaks' rasiaa, kolme rasiaa, kas niin vaan, kas.

-- Siinä se nyt on minun pankkini, josta usein olen lainaksi saanut -- ilman tasauksetta ja velkakirjatta, kuiskasi Matti.

-- Hsch, hsch, tyystytin minä.

-- Ei Yrjö näin vähiä kuule, vastasi Matti levollisesti ja puhui vielä: jos tuolta juuttaalta menisi pyytämään lainaksi paria ruplaa, niin ei maarian heltiäisi edes kopeekkaakaan, vaan kyllä äijä valittelisi, että mistäs ne rahat tämmöiselle "korpikrotarille" tulee, kiittää, kun tässä elääkin.

-- No kuinkas te häneltä olette rahaa saanut?

-- Olen ottanut itse pankista.

-- Luvatta, mutta se -- -- -- se -- -- -- on --

-- Varastamista, täydensi Matti ja jatkoi: katso vaan äijän tyytyväistä muotoa, päätä siitä, kaipaako hän edes kolikkoa aarteestansa.

-- Ei se siltä näytä, mutta jos hän tarkastaisi eli, niinkuin sanotaan, pitäisi revisjoonia pankissa siihen aikaan kun laina on ulkona?

-- Sitä ei hän tee; tunnen hänen tapansa: kahdesti vuodessa, Juhannus-yönä ja pyhäinmiesten yönä käy hän aina aarrettansa katsomassa ja lisäämässä sitä; Juhannus-yönä tuo hän pankkiin, mitä on talvena saanut ansaituksi, sekä kevät kalastuksen tulot, pyhäinmiesten yönä taas syyssaannit.

-- Tästäkö siis on syntynyt koko juttu Tonttu-kuusen aarnihaudasta?

-- Tästä, mistäs myös! Pahastipa Perälän Toponkin housut rupesi vapisemaan, kun tuli Tonttu-kuuselle toissa vuonna pyhäinmiesten yönä. Äijä oli vähän hetukassa, ja nähdessään Yrjön valkean ääressä, pelästyi hän niin ankarasti, että juoksi vähissä hengin kotia, siunaili koko päivän, eikä sen talkoon takaa ole uskaltanut sataa syltä likemmäksi Tonttu-kuusta lähestyä. Hän kertoi nähneensä sarvipään äijän, jolla oli silmä keskellä otsaa ja karvaset reidet.

-- Kuinkas te olette asiasta selon saanut?

-- Aivan niin kuin nytkin, rupesin kerran vartioimaan paikkaa tyystin. Kuu Kalliolan miehet olivat halkometsässä täällä likittyellä, toin minä meidän kollin tänne, tukistin sitä vähän pari kertaa ja parkasin itsekin pahalla äänellä, -- ja siitä asti on Yrjön pankki ollut vahvemmassa turvassa, kuin jos tusina pitkä-piikkisiä kasakoita olisi sitä vartioimassa. Rauhassa olen saanut käydä lainaamassa ja velkojani maksamassa; eilen maksoin viimeiset 20 ruplaa hopeassa.

Pakinan kestäessä tarkastelin yhä Yrjön toimia. Yhä hän piteli kiiltäviä kolikoita, yhä loimotti tervaksinen soihtu, yhä vaapahteli hymyilevä alahuuli. Mutta mikäs tuo oli? Jotain pudota mätkähti Yrjön viereen ja hän ärähti: "no, no, mikäs se on", nousi seisomaan, kourasi maahan ja näkyi saaneen käteensä kirveen.

Oliko se pilvistä siihen pudonnut? Eipä toki!

Samassa kuuluu loitompaa ääni: tule nyt vaan Toppo, jos mies olet, älä pelkää; minä en pelkää piruakaan, vaan putsaan aarnihaudan puhtaaksi, vaikka häntä vartioitsisi kaikki Näätäkorven tontut.

Ja juoksujalassa rientää mies kohti palavaa soihtua, joka Yrjön hampaista oli maahan pudonnut ja jo oli sammumaisillaan.

-- Aarnihauta on minun, huusi tulija, ennätinhän heittää terästä tuleen ennenkuin se sammui.

-- Mitäs se siitä paranee, vastasi Yrjö järeällä paasiäänellään, otti tupakkamassin näreen oksalta ja rupesi sen sisällystä poskeensa siirtämään.

-- Kyllä aarnihauta minun on, olet sitten ihminen taikka piru, huusi vieras käheällä äänellänsä.

-- Nylje karhu ammuttuasi, älä ennen, puhui Yrjö.

-- Pois äijä tieltä, että saan rahani, tuossahan ne ovat pytyssä, sanoi vieras ja tarttui pyttyyn.

-- Ventasliitte, sano pappilan mampselli, huusi Matti vieressäni matalan-kumajavalla äänellä, jollaisella varmaan aaveet puhuvat, jos ne puhua osaavat.

Mutta nytkös vieras kävi totiseksi; hän näytti oikein olevan kasaan putoamaisillaan, vaaleni ja katsoa tuijotti meidän piilopaikkaamme päin. Yrjö ei suinkaan ollut koko ääntä kuullut, sillä hän oli aivan entisellään.

-- Taitaa olla paras viedä pytty pois, sanoi hän, otti kirveen kainaloonsa, pytyn käteensä ja pyssyn olallensa. Samassa silmäili hän pyssyä, katsoi sitten vieraasen ja virkki:

-- Kelpo kalu, vanhan-aikaista lujaa tekoa, polttaa aina, eikä ole klikannut kuin yhden kerran eläissänsä -- silloin kuin vihollinen meinaili ampua sillä isävainaani hengettömäksi; onni se olikin isälleni, sillä ennätti hän präjähyttää omalla luikullansa vihollisen tuhanneksi pliiskaksi ja sai periä tämän kelpo kalun.

Näin sanoen läksi hän astuskelemaan taas, että maa tömisi, auringon laskua kohden, suomatta enää edes silmäystäkään vieraalle.

Olen nähnyt malttia ja levollisuutta Hämeen metsäkulmalaisissa ennenkin, mutta Yrjöä olen enimmän kaikista ihmetellyt. Siinä hän nyt polki tavallisessa tahdissaan kuusiston rinnettä, selitettyään toiselle aseensa oivallisuutta.

Vieras se oli ällistyneen näköisenä kauan aikaa, vihdoin päästi hän muutamia "sarvipäitä" hammastensa välistä ja lähti kiiruusti hiipimään Yrjön perässä.

-- Vanha tuttu, ihan itse Kustaa Himmeliin, kuiskasi Matti. Siitäkös silmäni pystyyn kävivät. Himmeliini oli siis taaskin sattunut Matin tielle! Epäilemättä oli hänkin kuullut aarnihaudasta, jossa juhannus-öinä tuli paloi, ja oli tullut sitä Perälän Topon kanssa anastamaan.

-- Mitä lienee riivatulla nahassa, mutisi Matti ja viittasi minua tulemaan perässänsä.

Hiivimme siinä nyt Himmeliinin perässä, koettaen pitää häntä nähtävissämme. Niinkuin kissa hiipaili hän Yrjön jäljissä, kätensä tavoitteli tuppea, joka heilui hänen vasemmalla kupeellansa: saatuansa sen käteensä rientää hän yhä nopeammin, eikä vähäkuuloinen Yrjö kuule edes oksain hiljaista ratinaa, vaan astuu levollisena eteenpäin.

Jo saa melkein vainooja kiini vainottavansa, ja valmiina on pitkä puukko syöksymään Yrjön hartialihoihin. Ei ole enää heidän väliään kuin pari syltä; minä olisin mielelläni huutanut, mutta Matti veti minua taas tuuhean kuusen suojaan. Tästä piilopaikastaan huusi hän taas matalalla kolealla äänellä, joka minustakin tuntui kammottavalta: murhamies! riennä, riennä että pian saan sinun omakseni!

-- Mitä pirua se on, jupisi Himmeliini ja seisahtui vähän, kuitenkaan taakseen katsomatta, minussa on ollut sekainen veri, korvani valehtelevat. Ja huolimatta äänestä riensi hän taas eteenpäin, vaikka paljon arempana kuin äsken.

-- Murhamies riennä, riennä, oveni on auki, lattia lakaistu, käy kiiruusti eteenpäin, huusi taas Matti entiseen tapaansa.

Silloin seisahtui Himmeliini ja huusi raivokkaasti: mikä piru sinä olet, joka et anna kunniallisille ihmisille rauhaa -- -- --?

Mutta nyt kääntyi Yrjökin meihin päin, sillä tuon puheen oli hänkin kuullut.

-- Hää, mitäs sanot, kysäsi hän.

-- Täällä metsässä on ihmeitä, sanoi Himmeliini, vieden salavihkaa veitsen tuppeensa.

-- Hää, mitäs sanot, kysyi uudestaan Yrjö.

-- Ollaan ystävät, sanoi Himmeliini, ja mennään yhdessä pois täältä pirun pesästä.

-- Älä sentään niin liki tule, että napit sattuu, puhui Yrjö, tarkasteli pyssynsä lukkoa miettiväisenä ja lähti taas astuskelemaan.

Eikä sitä sellaista asetta kohden niin helppo ollut käydä; Himmeliinin täytyi siis pysyä loitommalla. Mutta eteenpäin hän vaan hiipaili hiljalleen. Me samosimme yhä perässä, vaikka tiheässä viidakossa kadotimmekin hänen näkyvistämme, ja saavuimme vihdoin niemelle, jolla Yrjön pirtti oli. Tyynenä kiilusti lammen pinta, rauhallisena uneksi Yrjön pirtti, jonka yli suuri vihdaskoivu oli levittänyt tuuhean kruununsa. Ei hiiren hiiskaustakaan kuulunut. Istuimme vähän lepäämään suuren kiven varjoon nähdäksemme, oliko Himmeliini vielä paikoissa.

Ja olihan se siellä. Tuossa hän tuli ylös Yrjön lähdepolkua kuivia katajia kainalossa ja kädessä lastuja. Näimme selvästi, miten hän kyyristyi pirtin nurkalle ja raappasi tulitikulla valkean, -- ja silmän räpäyksessä räiskyi jo tuli kuivissa katajoissa. Mutta silloin oli Matti kolmella hyvällä hyppäyksellä kiini hänen niskassansa, läimähytti häntä Kailun kellolla päähän ja viskasi palavat katajat kauaksi mäelle, jotta kipinät ilmaan sinkoilivat.

-- Lurjus, kiljasi hän, miks'et totellut varoitustani. Kustaa sammuta sinä valkea, lisäsi hän, minä höyhennän tuota murhapolttajaa vähäsen. Samassa aukeni pirtin ovi, ja Yrjö astui ulos. Silmänsä olivat niin hirmuisen näköiset ja kädessä heilui tuo tunnettu pyssy. Siinä hän nyt tuijotti Mattiin ja Himmeliiniin, jotka täysin toimin pitivät toisiansa tukasta kiini ja telmivät jytisevällä tantereella.

-- Vai niin, sanoi Yrjö synkästi, sinä aattelit kai ruveta otusta korpeamaan, mutt'et saanut saunaa oikein lämpöiseksi, hää?

Himmeliini irroitti kätensä Matista; hän huomasi olevansa tekemisissä ylivoiman kanssa, Matti kuitenkin piteli hänestä yhä kiini ja kysyi: mitäs tälle lurjukselle, Yrjö, tehdään?

Ja puukollansa leikkasi Yrjö tuomesta, joka kasvoi kodan vieressä, pienen norean vitsan ja antoi sen Matille ja sanoi: Piiskataan se kakara, ehkä parantaa tapansa! Samassa kävi hän oikealla kädellään kiini uhrinsa käsivarsiin, vasempahansa piilotti hän hänen molemmat nilkkansa, istui itse vähäiselle kivelle ja piti Himmeliiniä sylissään niinkuin keritsijä jaloista sidottua lammasta. Alahuuli vaapahteli taaskin niin omituisesti kun hän sanoi: niin vaan luuletkos minua elävältä niin helposti poltettavan, vaikk'en ma oikein kuulekaan; kyllä tunsin luonnossani vaan takanani tömisevän, mutt'en viitsinyt itseäni ennen aikaa semmoisen äpärikön takia vaivata. Kiitä nyt näitä vieraita, että hengissä pääsit, sillä jos eivät he olisi tulleet niin -- -- -- Ota nyt Matti tuo tuominen ja sivele sillä vähäsen! Ja Matti piiskasi Himmeliinin, joka potki ja kiemurteli, huusi ja sadatteli, rukoili ja noitui. Vihdoin päästi Yrjö hänen ulottimensa pihdistä, potkasi häntä jäähyväisiksi ja lausui: olkoon opiksi kuri koiralle!

-- Niin, olkoon onneksi, sanoi Matti; Ja kyllä Himmeliini sai käpälät allensa ja laukkasi pois. Huusi hän vielä mennessänsä kuitenkin: Kyllä Pohjalammin rikkiviisas kerjäläinen vielä onneksensa saa!

Sanaa sanomatta Yrjö meni mökkiinsä ja sulki ovensa. Aurinko nosti jo otsansa itäisen metsän rinteen takaa, tuhannet äänet rupesivat soimaan luonnon iki-sointua ja me lähdimme Pohjalammia kohden tallustelemaan. Matkamme kävi "pankin ohitse"; siellä tapasimme välähtävän pelukopan, joka oli raidilla peitetty. Katsoimme siihen ja näimme siinä olevan 9 kukkopoikasta. Ne oli Himmeliini sinne unhottanut. Hän oli kai kuullut saman tarinan, jonka minäkin monesti Tonttukuusesta olin kuullut, ett'ei sen juurella olevaa aarretta muutoin saa, jos ei siihen yhdeksän veljen verta vuodateta. -- Tuo maailmaa kulkenut veijari oli siis taikauskoinen niinkuin takamaalaisetkin. -- Ja niinhän rahanhimo saakin meidän sekä mahdollisia että mahdottomia keinoja koittamaan.

VIII.

Eräänä sateisena elokuun päivänä, kun heinä jo oli tehtynä ja ruis keltaisena ja täysinäisenä odotti leikkaajaa, tuli meille tuo "Pohjanmaan tohtori", joka suuressa kontissaan kantoi kaikellaisia lääkkeitä. Olimme kaikin pirtillä silloin, sillä eihän se varsityö sateella käy. "Ovatko ukot sairaita, jotka rohtoja tarvitsevat", kysäsi hän pirttiin astuttuaan.

Ja kauppaa ruvettiin tekemään. Isäni "kleiniin" antoi hän "semmoista troppia, joka maksoi ruplan luoti ja oli hyvää yhdeksään tautiin". Minua oli vaivannut päänkivistys ja sitä hän tarjoutui parantamaan "korpinkivellä, jonka Muhametti oli saanut valkeen korpin suusta". Se oli tuommoinen pieni, rastaanmunan kokoinen sileä musta kivonen; -- lienee ollut n.s. Imatran-kiviä. Sillä piti potilasta muka yhdeksään kertaan kierrettämän. En kuitenkaan antautunut tällaisen menettelyn alaiseksi, vaan tein jyrkän vastalauseen ja sanoin koko menettelyä turhamoiseksi taikauskoksi. -- "Älä puhu poika", hän sanoi, "joka maailmaa kulkee, hän ihmeitäkin näkee ja perää on salatuissa asioissa paljon".

-- Jopa hulluja, vastasin epäillen.

-- Äläpäs huoli poika, harvat ovat haivenet leuassasi; kuulee ma kerron, puhui hän: kerran varastettiin minulta hevonen ja minä menin Santalan Matin luo.

-- Santalan Matin, sen suuren noidan, huudahti äitini.

-- "Niin, juuri Santalan Matin", myönsi vieras ja puhui edelleen: "päivällä hän ei voinut mitään, sentähden odotimme yötä. Minä menin Tietäjän käskystä olkilatoon maata. Sinä yönä, jos milloinkaan, minä siunasin itseni ja peitin itseni heiniin; mutta eipä siinä silmä tyynyyn mennyt. Ja puoli-yön aikana kuulin Matin huutelevan henkiään. Pian rupesi ilmassa kuulumaan outoa suhinaa, ja Matti kysyi: tiedättekö, missä sen vieraan miehen hevonen on? Tiedämme kyllä, vastasivat henget, se on kolmannessa pitäjässä pohjoiseen päin, kolme virstaa kolmen tien haarasta, punaisessa talossa, niinisellä nuoralla haapaiseen 'krupuun' sidottuna. Matti kysyi: niinkö mä sanon sille miehelle? Paha vastasi: 'ei tarvitse sanoa, hän kuulee sen itsekin': 'Mene ja väännä sen niskat nurin', ärjäsi Matti; mutta paha sanoi: 'en minä voi sille miehelle mitään, sillä hän on kolmen kovan miehen hallussa' -- kun minä siunasin itseni, niin ei pahalla ollut valtaa. Kyllä siis on perää salatuissa asioissa -- -- --. Mennyttä yötä olin tuolla Korpikylässä, Rantalassa, jossa ennen Mikko asui. Menin pirttiin, joka, niinkuin tiedätte, on rantakiville rakennettu. Mikko ei siellä enää asunut. Kurjan-näköinen oli se maja; vanha kaappi oli pöytänä, enkä istuttavaakaan nähnyt kuin yhden ympyriäisen kömpelötekoisen tuolin".

-- "Niin hän kuoli toissa vuonna", sanoi isäni.

-- "Pirtissä oli keski-ikäinen vaimo, niin kalpea ja surkastuneen näköinen. Hän istui puoleksi palaneen valkean vieressä ja nukutti parhaillaan lastansa, joka kehdossa ruikutti; toinen lapsi kitisi sängyssä. Minä pyysin yösijaa, enkä oikein kuullut mitä vaimo vastasi; luulin kuitenkin hänen myöntäneen; ehkä pelkäsi hän minua. Ja levittikin se vanhan kuluneen raanun lattialle minua varten. Minä kysyin, eikö miestä talossa olekkaan. Hän vastasi miehen olevan toimillaan, vaan kohta kyllä kotia tulevan. Tuuli vinkui hirveästi, ja Alvolahden laineet loiskivat seinään kovasti, pesän hiilos hiipui hiipumistaan, pikkuinen kehdossa ruikutti ja vaimo hyväili yhä. Kaduin jo, että olin mokomaan sarsaan yöksi tullut, mutta mihinkäs siitä nyt enää meni? Koitin siis nukkua väkisinkin. Mutta tuskin olin vähän unenhorkkaan mennyt, niin kuulin järveltäpäin selvään huudon: nouse ylös ja valvo!

"Minä luulin huudon vaan omien ajatuksieni ääneksi, painoin pääni nuttuani vastaan ja koitin nukkua uudelleen. Mutta samassa kuului lainehtivalta järveltä taaskin huuto: nouse ylös ja valvo! minä siunasin, luin isämeidän ja aattelin että oma vaivaantunut vereni minun korviini sellaista toi. Siinä istuin sijallani puoli valveilla hetken, ja jopa taas kuului järveltä huuto, tuo sama huuto: nouse ylös ja valvo:

"Nyt tuumasin minä, ettei suinkaan se huuto varsin suotta kuulunut, ja että kai se jotakin merkitsee, nousin ylös, otin kontin selkääni, sanoin vaimolle, joka vielä hyräillen tuuti lastansa, hyvästi ja läksin ulos".

-- Himmeliini hän siellä kuuluu asuvan, huomautti isäni.

-- "Niin, niin", jatkoi 'tohtori', "antakaas ma puhun asian järjestänsä. Rannalla ladon seinällä oli vanha vene kumossa. Sen alla oli hyvä tuulen ja sateen suoja; aattelin, voihan tuolla pari tiimaa odottaa päivän tuloa, ja ryömin veneen alle. Pian kuului mielestäni järveltä taaskin puhetta aaltojen kohinan seasta. Pistin pääni ulos veneen laidan alta ja tirkistelin järvelle päin. Näkyi sieltä jotain mustaa, joka näytti lähenevän lähenemistään. Jo erotin sen veneeksi; näin senkin, että siinä oli kaksi miestä. Vihaisten aaltojen kanssa tulivat he nopeaan rantaan, vetivät veneen maalle ja ottivat veneensä keulasta parin kannun lekkerin. Siitä maistivat miehet kumpikin vuoronsa ja rupesivat pakisemaan".

"'Kuinka hemmetissä olet sinä nää viikot elänyt?' kysyi toinen laiha ja kierosilmäinen mies".

"Se oli Himmeliini", sanoin minä.

"Niin, niin", jatkoi yhä 'tohtori', "niinkuin jo sanoin, antakaa ma puhuu järjestyksessä. Kun kierosilmäinen oli näin kysynyt, vastasi se toinen, tukeva mies: kyllähän siitä vastus on ollut: 'huonot ovat ajat ja yöt valoisat, melkein paistin-perunoilla ja nauriin sommilla'.

"'Huono trahtamentti', sanoi toinen.

"'No onhan sitä väliin vähän paistiakin; pari vasikkaa olen teurastanut metsän eläväin rätinkiin'.

"'Ahaa', sanoi toinen, 'sinäkö se susi olitkin, joka Nuutilan vasikan söit?'

"'Paljo mahdollista', myönsi toinen ja nauraa hohotti.

"'Mutta nyt on kysymys kovista ruplista eikä vähemmästä kuin pytyllisestä'.

"'Jos ei se piru anna meille lyijyä mahaamme'.

"'Yrjö on kuuro; ennenkuin hän kuulee katajan kohahtavan on pytty näillä poi'illa'.

"'Koska siis menemme karhun kontua murtamaan'.

"'Huomen-illalla'.

"'Ei suinkaan täällä vaan vaara vuohella aja? Onko pelkoa täällä tällaisen kersantin?'

"'Ei ensinkään: ensin ryypätään rauhassa, sitten mennään raha-pyttyä noutamaan'.

"'Onko mökkisi lämmin? Kolmeen viikkoon en ole lämpimässä huoneessa levännyt'.

"'Ei nyt levätä, nyt juodaan'.

"'Niin velikulta, sanoi Kiikkis Matti, ja sitte me ryypättiin'.

"Näin he pakisivat astuissaan rannasta pirttiin. Minä olin kotvan aikaa vielä vartio-majassani, ja pian kuului naurua ja laulun loilotusta pirtistä, erotin muutamia sanoja, niinpä nämätkin:

"'Mitäs minä siitä huolin, tuos mun lekkerin tänne! Minä lekkerin pyllistän ja elän niinkuin ennen'. Kuului usein käheää kiroustakin, ja kuulin kierosilmäisen huutavan: katsos tätä kalua; kyllä kosto tulee, ja kova kosto tuleekin. Lähdin viimein pois; miehet jäivät juomaan ja meluamaan. En puhunut asiasta mitään kellenkään, ja mitäs siitä olisi puhuttavaa ollut, sillä mieleni ei tee käräjiin. Jos tiedätte kenen ympärillä vaara pyörii, niin varoittakaa! Näette nyt, että salaisissa asioissa on paljon perää, ei se huuto suotta minulle järveltä kuulunut eikä siis sovi ivata korpin-kiveä. Älkää minua sekoittako asiaan millään muotoa! Hyvästi; onhan helpompi ollakseni, kun asian olen puhutuksi saanut. Tässä on vähän Hokmannin troppia päivällisestä! Hyvästi, herran rauha!" Ja niin hän meni. Älysimme Niemen Yrjön olevan vaarassa, ehkä Pohjalamminkin väen. Himmeliini oli epäilemättä saanut jonkun karanneen vangin kanssansa; ja nyt he menevät ryöstöretkilleen.

-- Herra siunaa, mitä nyt on tehtävä, sanoi äitini.

-- Pohjalammille ensiksi, sanoin minä.

Sen keinon piti isänikin parhaana.

Menimme siis Pohjalammille. Kreeta ja Esteri tekivät vihtoja, ja suloisesti lemusivat vastaamme koivunlehdet. Matti se nytkin totuttuun tapaansa loikui peräsängyssä ja luki. Vilkasin hänen kirjaansa, se oli raamattu, ja käsillä oli hänellä Salomon Saarnaaja.

Nousi hän kuitenkin ylös ja sanoi: mistäs ihmeestä nyt tuuli käy, kun Mäkeläkin meille tulee? Istu! Aatu!

-- Sitä on tullut istuttua jo.

-- Kyllä se tuulikin puhaltaa jos jostakin, vastasi isäni ja istui. Ja eikä isäni tällä kertaa pitänyt pitkiä esipuheita; pian hän kertoi Matille, mistä kysymys oli.

Päätettiin siis mennä suojelemaan Niemen Yrjöä rosvoilta. Tupakoitiin siinä kuitenkin ensin ja odotettiin iltaa vähä lähemmäksi.

-- Nyt on aika, sanoi Matti, puki mekon yllensä, otti kirveen kainaloonsa ja lähti ulos. Isä ja minä lähdimme perässä. Jos jotakin kotona tapahtuisi, piti Esterin torvella merkki antaman.

-- Voi kun ihmisen sydämmen aivoitus on paha, virkkoi isäni kävellessään Matin kantapäillä märässä ruohossa.

-- "Paha hamasta lapsuudesta", vastasi Matti. Suurin osa ihmisiä on typeriä narria, toinen osa riivattuja ja siellä täällä on joku, joka koittaa olla ihminen.

-- Eikä niitä ihmismäisiä ihmisiä juuri paljon taida olla.

-- Ei mar! Harvat ovat valitut, peräti harvat!

-- Ja mikähän piru sitä Himmeliiniäkin riivaa?