Part 2

-- Kenenkäs muun kuin Himmeliinin, arveli isäntä. Minkä Himmeliinin, kysyi Kreeta, mutta Matti oli totinen ja raappi korvallistaan.

-- Sehän se näillä paikoin on maalarinvirkaa pitänyt, selitti isäntä ja kertoi, miten suuri "hunsvotti" tuo Himmeliini oli. Hän oli kulkenut maailmat halki maalaillen ja koirankuriansa harjoitellen. Hän oli ollut hämäränaikaisilla majatalossa ja juuri silloin oli hän mennyt pois kuin me taloon tulimme, vaikk'emme me häntä huomanneet. Arvaten oli hän kylän poikaparven kanssa liikkeellä mallassaunoja myöten sulkemassa ja tehnyt meillen tuommoisen kepposen.

Mutta Matti oli ihmeen levollinen, hän näytti asiaa pitävän vaan pilanomaisena. Ei siinä siis sen pitempiä puheita pidetty, lähdettiin taas menemään. "Plikka" ajoi ensi vuoron Kailua, Matti istui minun kanssani voitiinun päälle ja Kreeta asettui entiselle paikalleen. Eilen oli matkue pysynyt erinomaisen hiljaisena; Kailu vaan oli silloin tällöin huutanut, että kangas vastasi. Mutta tänään olivat matkueen järjellisetkin osakkaat äänellisempiä.

-- "Hoi, hoi", huuteli "plikka" tavan takaa.

Ja ainakin virstan matkan lauloi Kreeta hiljaan:

Oleppas verrattava klasiseen kaappiin, Eipä se loukkeita sallikaan; Oleppas verrattava paperiseen paattiin, Eipä ie veden pääll' pysykään vaan.

Ja kun tämä laulu oli tarpeenmukaisesti otettu useempaan kertaan, niin sitten hän alotti uuden laulun. Isäni oli joskus puhunut, miten Kreeta väliin rupesi laulamaan "omiansa", semmoisia hyräilyjä, joita ei ollut virsi- eikä muissa kirjoissa. Sellaista hyräilyä piti hän nytkin; Matti siitä ei näkynyt paljoa piittaavan, enkä minäkään sitä osannut juuri minään pitää. Pysähtyi siitä mieleeni joku sananen, ja koitan jotakin muistella tuosta kummallisesta hyräilystä vieläkin:

Mistä toitte tyttörievun, Kusta kurjan kuljetitte? Tuolta toimme tyttörievun, Tuolta kurjan kuljetimme Ihanaisen nurmen takaa, Kauko niityn kainalosta. Hei, lallallaa; ja kauno niityn kainalosta. Miksi toitte tyttörievun, Tänne kurjan kuljetitte? Toimme tänne tyttörievun, Tänne kurjan kuljetimme, Kouluhun kovan elämän, Orjan työtä oppimahan Itkun alhossa alati. Ja milloin ja milloin ja milloin Tuska se nimetön loppuu, Tauti se kalvava taukoo? Ja milloin ja milloin ja milloin Mun saatatte onnelan maille Ja kultasen hongiston helmaan? Ja milloin ja milloin ja milloin Viette taasen tyttörievun, Täältä kurjan kuljetatte Ihanaisen nurmen taakse, Kauno niityn kainalohon, Metsän neitsyen salihin, Sinipiian kartanohon? Ja milloin ja milloin ja milloin?

Olipa se mielestäni kummallinen laulu. Eikä se siinäkään kaikki ollut, vaan pitkältä sitä kesti, vaikk'en minä sitä kaikkia muista. Sittemmin olen arvellut, että noinhan niitä kansanlauluja kai yleensä syntyykin. Joku, jonka povessa laulun hetteet herkästi heruvat, laulaa ensin ilmi tunteensa, toinen kuulee ja laulaa uudestaan mukaillen vähän omaan malliinsa; ja vihdoin on tunteen onnistunut löytää kaivatut sanat, jotka verraten täsmälleen vastaavat sen sisällisyyttä; ja silloin on yksityisen sydämenpurkaus noussut kansanlaulun arvoon ja kulkee valmiiksi lyötynä, käypänä rahana. Oli kuinka olikaan, Kreeta se oli taaskin laulanut omiansa. Nyt olin omin korvin saanut sen kuulla. Minua, poika-nulikkaa ei hän ollut karttanut, vaan antanut "lapsellisuudellensa" matkan ratoksi vähän vapautta, vaikk'ei hän juuri ihmisten aikana "lauluille ruvennut".

-- Tuommoisia se meidän muija usein laulaa, sanoi Matti äänellä, jonka leikillisyys tuntui niin surumieliseltä.

-- Mistäs te Kreeta sellaisia lauluja olette oppinut, uskalsin minä kysyä.

-- Mistäs minä niitä olen oppinut, toisti hän ja lisäsi melkein puolustavaisesti: tuleehan sitä joutessa jotakin mieleen.

Ja niin me kaikellaista pakisten yhä lähenimme Birger Jaarlin kaupunkia. Matilla oli tilaisuus osoittaa "osaavaisuuttansa" useinkin matkan kuluessa. Niinpä tuli meitä vastaan Looterin Mikko. Hän oli meidän pitäjästä ja näytti olevan tuttu Matin kanssa.

-- Hyvää päivää, sanoi hän.

Vastauksen asemasta tirkisteli Matti eteenpäin, taakse, oikealle ja vasemmalle ja viimein korkeuteen, lausuen valittavalla äänellä: ei erittäin, vaan pilvess' on.

Huuli vempallaan ajoi Mikko eteenpäin.

Matti oli oikullinen, hän vaati tervehdykseksi tuon täysinäisen lauseen: "Jumal' antakoon hyvää päivää". Ja kun joku häntä näin tervehti, oli hän valmis vastaamaan "Jumal' antakoon". Itse hän vastaantulijalle lausui tavallisesti: "Jes' auks"!

-- Mitäs kuuluu, kysyi eräs talonmies, joka portinvajassa seipäitä teki ja joka vanhana tuttuna rupesi Matin kanssa pakinoille.

-- Ratasten ratinaa, oli vastaus.

Talonmies katsoa muljahutti alaspäin, sylki kouraansa ja rupesi uudestaan seivästä veistämään.

Näin oli Matilla aina joku viisas sana sanottavana oudolle ja tutulle. Hänen suunsa meni kummalliseen hymyyn aina kun joku hölmistyneenä seisoi hänen edessään. En ymmärrä, mikä Mattia asiassa oikein huvitti, oma viisautensa vai muidenko tuhmuus. Luulenpa melkein, että hän piti ihmisiä yleensä narrina, joille ei huolinut totista sanaa tuhlata. Kenties hän piti elämää selittämättömänä ilvenäytelmänä, jonka sopusointua ei saanut totisuudella häiritä. Kenties oli Matti parka viiden kymmenen elinvuotensa kuluessa tullut huomaamaan, että totinen naama ja juhlallisen painava puhe usein kyllä on yhtä paljon, "todellista totuutta" kuin Matin tallukat ovat samettia. Kukaties? Paras on, sanoi Matti kerran isälleni, heittää leikiksi, kun täysi tosi näyttää tässä mailmassa olevan niin vörpaiskatun pilanpäiväistä ja naurettavan hassua.

Eikä saanut Mattia matkallamme ymmälle juuri mikään. Kävi tosin vielä kerran nolosti ennenkuin H:linnaan pääsimme. Kuljimme juuri kapeaa, kivistä ylämäkeä. Arvellen, aprikoiden astui Valko jyrkkää mäkeä, vinkkuroiden toiselle ja toiselle puolen niin paljon kuin leveys antoi mukaan. Vastahakoisesti ja päätänsä ravistellen mennä jupasti Kailu, ja suloisessa rauhassa astelimme 4-henkisenä takajoukkona me kaksijalkaiset. Ja olimme aivan nousemassa mäen harjanteelle, kun toiseltapuolen kuului melkeä melu. Ensiksi sai tällä kertaa suunsa auki Kreeta.

-- Voi, voi Matti, johan sieltä tulee koko kruunun transportti! Matti juoksi kyllä kuormaa hoitamaan, mutta hui, hai, siinä se jo oli nelihevosinen "roikka" aivan suutasuksin mustaksi-muuttuneen Valkomme kanssa, ja samassa silmänräpäyksessä oli rattaamme pyörä tarttunut trossivaunuihin. Ajajat, jotka olivat Venäläisiä sotamiehiä, huusivat ja huihtoivat käsillänsä.

-- Muschik, durak, biergele, padi, kuului joukosta.

Matti koki irroittaa rattaitaan, iski silmää venäläisille ja lausui tuttavanomaisella äänellä: maltsiis, maltsiis!

Mutta siitäkös harmaatakit vaan pahemmin suuttuivat; he ropsasivat ruoskallansa Mattia kerran ja hevosiansa useammin; voimallisesti reuhtasivat silloin kruunun pulskeat juhdat; ja pyllähtipä korkea kuormamme ojaan, aisain päät katkesivat, satulavyö meni poikki, Valko kaatui kellellensä, kuin ammuttu, lampaan kerit ja metsot mätkähtivät huiskin haiskin maantielle. Ja päälle pääteeksi marssi trossivaunujen perässä pitkän pitkä jono harmaatakkisia sotamiehiä. Niistä otti yksi "sutiparta" (kuten Kreeta häntä sittemmin karahteerasi) satulan painettinsa nenään, kantoi sen mäen alle, ja heitti vihdoin tien viereen. -- Ei se veitikka huolinut vaikka Matti huusi minkä jaksoi: prasai prat, nietu ropoti satulaa; ja nauroi se lurjus vaan isoon ääneen kun Kreeta kiukkuisena huuteli: äl molot, ann' pois satula, harasoo, rakkar! -- --

Kun minä olin tuonut satulan takaisin ja yhteisin voimin olimme saaneet kuormamme rattaille ja taas pääsimme entiseen järjestykseen, päivitteli Kreeta: voi herrainen aika kun ne pärmänttäs meitä! Minä kysyin Matilta, mitä hän Venäläisille sanoikaan, koska ne niin suuttuivat. Matti selitti lyhyesti tarkoituksensa olleen sanoa: "maltas nyt, kyllä tässä selitään"; vähän hätääntyneenä oli hän tämän lauseen kuitenkin venäjäksi tulkinnut väärin, sanoessaan: maltsiis, sillä se on niin paljon kuin: pidä suus' kiini. Hänen olisi pitänyt sanoa: pokatii, pokatii, mutta eihän se siunattu sana silloin tullut hänen kielellensä.

-- Se Matti maarian osaa, ihaili Kreeta.

-- Mutta rientää sitä täytyy, ehtiäksemme ajoissa kaupunkiin; hoi Valko, hoi Kailu, hoi! Ja niin sitä mentiin askel askeleelta ja tultiin iltahämärässä Myllymäen kautta Hämeenläänin pääkaupunkiin, tultiin maalatulla hevosella ja maalaamattomilla rattailla. Ja kun Pohjalammin rikkiviisas Matti ja hessahtanut Kreeta ovat "plikkansa" ja "puukhollarinsa" kanssa kauppias G:n luona saaneet oivallisen majapaikan, niin jätämme heidät lepäämään ja huomisen päivän kaupoista uneksimaan.

IV

Aamulla menimme varhain torille, ja kauppa kävi noin tavallisesti. Lampaan kerit saatoimme, Matti ja minä "ryssän kasarmille", sillä sinne vei meidät ostaja perässänsä. Ja siellä vasta Matin arvo minun silmissäni eneni. "Piet kopeik, nada nietu", soi vielä kauan jälkeenpäin korvissani kaikuna hänen keskustelustaan. Mutta hauskin kaikista oli voikauppa. Nauloittain ensin myyskentelimme, ja hyvä oli hinta, kuten Matti minulle kuiskasi. Ja kylläpä olikin muijia ympärillämme.

Viisaasti oli Matti säälinyt osan voita pieniin pyttysiin ja rasioihin, ja ne ne paraite kaupaksi kävivät. Matilla oli täysi työ kaupan hieromisessa ja punnitsemisessa, minulla "kasöörin-virassa". Kreeta se parhaasta päästä silitteli ja ruokki Kailua, "plikka" hän taas ihmetellen silmäili vilkasta elämää ympärillänsä.

-- Mistä isäntä kotosin on, kysyi eräs "matammi" sävyisästi, hän oli mielestään kai aivan höyli ja alhainen, koska hän "moukan" kera pakinoihin puuttui.

-- Minä olen sieltä rikkaasta Arapiijaasta sen suuren Ananiiaksen poika, ja olen perheineni tullut tuomaan hengenelatusta teille, te Hämäläiset, lausui Matti saarnaavan juhlallisella äänellä.

Siitäkös muijat ällöttelemään. Toiset vihdoin rupesivat nauramaan, yksinkertaisemmat päivittelemään, että missä kaukana se semmoinenkin maa lienee?

Vähitellen kerääntyi väkeä kuormamme ympärille yhä enemmän. Eräs lihava möhömahainen teurastaja katseli Kailua, miehet silmäilivät Valkoa, muijat Kreetaa, "plikkaa" ja minua. Onneksi eräs "porjari" osti voimme kaikki "trossikaupassa", ja kun tiinu oli tyhjennetty porjarin rattaille, oli meillä vähäsen hengenvedon aikaa.

-- Onhan teillä maalattu hevonen, ivaili eräs joukosta. Ja todella rupesi hepomme karvan äpäräkiilto silmiin pistämään. Satula-vyön ja aisain kohdalta oli kiiltävä musteus harmaantunut liankarvaiseksi, ja kun Valko oli matkalla vähän hionnutkin, niin oli hiki häirinnyt maalauksen sopusointua.

Mutta ei ollut Matti millänsäkään; juhlallisesti vastasi hän vaan:

-- Jahkama pesen sen seitsemän kertaa Niilin virrassa, niin kyllä tämä juhta on valkea kuin lumi.

Uusi kummastus kaupunkilaisissa. Aika rikkiviisas, tuumasi joku.

-- Kas sitä uuspeiliä vaan, lisäsi toinen.

-- Ei, maar se mies olekaan ensikertaa pappia kyydissä, jatkettiin joukossa.

Tällä välin oli lihava teurastaja kävellyt useampaan kertaan Kailun ympäri, mittaillut sitä silmällänsä, kourannut sen niskaa ja sanoi vihdoin:

-- Viisitoista ruplaa, ottakaa pois.

-- Ei, vastasi Matti levollisesti.

-- Ei, huusimme toiset yhteen ääneen.

-- Kaksikymmentä, lisäsi teurastaja.

-- No, olkoon menneeksi, soronoo, myönsi Matti.

-- Tulkaa saattamaan mulli meille, saatte rahat, toimitti teurastaja. Ja nyt piti Matin lähteä, hän jo irroitti marhamintaa ratasten perälaudasta, ja rupesi hinaamaan Kailua perässänsä.

Mutta nytpä välkähti Kreetan silmä, joka tavallisesti oli niin välinpitämätön ja unelias. Ja samassa ilmaantui siihen jotain märkää, hän kun surullisesti katseli tepparoivaa Kailua. Viimemainittukin käänsi päänsä emäntäänsä kohden, katsoi tylsällä silmällään häntä ja urisi alakuloisesti. Silloin ei Kreeta enää ollut alallaan, muutamalla askeleella oli hän kiini Kailun kaulaimessa ja sanoi pontevuudella, jota ihmettelin:

-- Ei, Matti, Kailua myydäkään, minä en saa sitä luonnoltani.

-- Älä nyt hassuttele, Kreeta, nuhteli Matti.

-- Hassuttelen taikka viisastelen, vastasi toinen, mutta jos Kailu myydään, niin myydään minäkin.

-- Kukahan sinusta äyriäkään edes antaisi, hymyili Matti.

Mutta lihava teurastaja oli kiivas ja kiukkuinen; hän sanoi pitävänsä kauppansa, vaikka pataljoona ämmiä kynsin, hampain sitä estäisi; ja tulisesti tarttui hän marhamintaan ja aikoi viedä Kailua muassansa. Mutta ei se niin helposti käynyt, se tepasteli, mylvähteli ja ramisti jykevää otsaansa niin, että lihava teurastaja pyllähteli marhaminnan päässä.

-- Lyö selkään maanmies, kiljasi hän.

Mutta samassa huutaa Kreeta: Kailu seh, tul' juomaan tul'! Ja kun Kailu tämän tunnetun äänen kuuli, ravisti se päätänsä entistä voimakkaammin ja tehden muutaman riemurikkaan hyppäyksen oli se emäntänsä sivulla. Ja kun teurastaja uudestaan sitä läheni, pullisti se silmänsä, painoi päänsä polviansa vastaan, mylvi niin raivoisasti, ett'ei teurastajan tehnyt mieli enää tarttua siihen. Kailu parka kai haisti härkäin-surmaajan olevan tuossa miehessä. Aivan kuin tahtoen puolustaa itseään ja emäntäänsä seisoi se Kreetan vieressä tuumaakaan eteen tai taakse siirtymättä.

-- Ottakaa hyvä ystävä tää juusto kaupan-rikkojaisiksi ja menkää Herran rauhaan, sanoi Kreeta teurastajalle tarjoten hänelle oivallisen juuston.

-- Mutta emmehän suinkaan Kailua kotia vie, tuumasi Matti.

-- Viedään nyt Matti, viedään, maanitteli Kreeta ja lisäsi surunsointuisella äänellä: muuten minä kuolen ikävään.

-- Onpa tuo hassu muija, kun eläintä noin suree, kuului väkijoukosta.

-- Näyttää olevan hessahtanut, huomautti toinen ääni.

-- Muijain kanssa riidellä ja vasikan kanssa kilpaa juosta on yhtä hyödytöntä, mutisi Matti ja sanoi teurastajalle: tämä eläimen elämäkerta on kummallinen; muija on sen pienestä kasvattanut: mutt'en luullut sen noin siitä kiini pitävän. Taitaa olla paras, kun muija saa viedä Kailun kotia, menköön siis kauppa rikki.

-- Senkin moukat, jupisi teurastaja ja asteli toisaalle. Matti taas otti ohjakset käteensä ja ajoi korttieriin.

-- Onpa tuo Kailu oikein ihmeellinen eläin, tuumasin minä.

-- Niinhän se on; ja tällä kertaa en tahtonut Kreetan mieltä loukata: kenties hän sentään on oikeassa.

-- Tää matka on ollut moniloppinen, sanoi.

-- Niin poikaseni, olemme nähneet ihmisiä monenmoisia. Minuahan äsken puhuttelivat rikkiviisaaksi ja Kreetaa hessahtaneeksi; mutta näyttääpä minusta kuin olisi noissa ihmisissä itsissä paljon hessahtaneen ja rikkiömän vikaa itsekussakin.

Sitä puhetta en silloin ymmärtänyt, jälestäpäin olen usein miettinyt, mitä Matti lienee tarkoittanut.

Ja niin me menimme korttieriimme.

Vähän vielä ostoksia tehtyämme, lähdimme kotia kohden. Hevosemme harmaantui harmaantumistaan, sillä koko matkan sataa lillutteli hienoa usvaista syyssadetta.

V.

Olen kertonut Hämeenlinnan matkastamme kylläkin laveesti, ensiksikin siitä syystä, että "rikkiviisaan" ja "hessahtaneen" -- Matin ja Kreetan -- kuvat juuri tällä matkalla piirtyivät varsinaisesti muistiini. Lukija kyllä -- jos hän olletikin arvostelija on -- saattaa muistuttaa, että tämä muistelmani koko lavea pohja ei sisällä syitä eli vaikuttimia kertomuksen kehkeytymiseen, ja on siis oikeastaan tarpeeton. Pyydän kuitenkin muistuttaa, että _elämä_, ikävä kyllä, on usein kokoon pantu satunnaisuuksista, ja enhän yritäkään kirjoittaa muuta kuin "muistelmia", sellaisinaan kuin ne muistissani vielä ovat säilyneinä.

Niinpä nytkin täytyy ikävällä mainitani, että erkanin joksikuksi ajaksi muistelmaini päähenkilöistä, enkä siis ole tilaisuudessa enemmältä seuraamaan tuota "rikkiviisauden" ja "hessahtaneen" mielen omituista, jokapäiväistä runollisuutta. Asia oli, näet se, että Matin hartaista kehoituksista isä taaskin toimitti minut pitäjän-kouluun. Mutta enpä ollutkaan meidän kulmalla enää ainoa oppilas, sillä Pohjalammin Esteri oli siellä myös. Olen nimittänyt häntä tavallisesti "plikaksi", hänen vanhempainsa puhetapaa seuraten. Eikä hän minulle ollutkaan muuta kuin "plikka", se on olento sellainen, jolla ei muuta merkitystä ollut kuin että hän oli "plikka", ja jonka nimi oli yhdentekevä, sillä "plikka" hän kumminkin oli. -- Mutta koulussa rupesin huomaamaan, että tuolla "plikalla" oli "huntramänttiä", ja vieläpä enemmän kuin monella pojalla. Yleensä elelivät pojat ja tytöt alituisella sotakannalla, erittäin senkintähden, että me pojat saimme tavantakaa "patukkaa", jota vastaan tytöt eivät milloinkaan, ainakaan minun aikanani, sen kanssa tuttavuutta saaneet tehdä. Pidimme opettajaamme siinä kohden vähän puolueellisena, jos kohta myönsimmekin, ett'ei nuo "plikat" juuri sellaista uskalla tehdäkään, mistä patukkaa ansaitsisi. Mutta palatakseni Esteriin, niin oli hänessä muutos tapahtunut. Noki oli kasvoilta kadonnut, vanunut lianharmaa tukka oli suoriutunut kauniiksi keltaiseksi palmikoksi; ja Hämeenlinnasta ostettu sinikukkainen karttuuni oli saatu sieväksi hameeksi, niin että monesti kyllä aattelin itsekseni: ei tuo Esteri sentään hullumpi ole. Tuosta hämärästä yleiskäsitteestä "plikka" oli hän minun silmissäni jo käynyt yksilöksi, Esteriksi, ja rupesi käymään sellaiseksi yhä enemmän. Ja niin sitä käytiin koulua se lukukausi. Minä, joka olin vanha oppilas, sain jo kirjoittaa kivitaululle, Esteri taas istui muiden vast'alkavien kanssa "santapenkin" ääressä kirjoittamassa. Puikolla sai hienoon hietaan kyntää kirjaimia opettajan tekemän "merkkipuustavin" mukaan, ja vähällä vaivalla oli hieta taas yhtä sileä kuin ennenkin.

Mainita sopii, että parin viikon kuluttua, jolloin minäkin sain luvan kirjoittaa "paperin päälle", Esteri siirrettiin "santapenkkiläisten" joukosta "taululle-kirjoittajain" parveen.

Ja niin sitä edistyttiin edelleen. Lukukauden lopulla kirjoitti Esteri paperille niinkuin minäkin. Opetus-tapa oli kyllä sellainen vanhanaikuinen, josta ei nyky-ajan kasvatustieteilijät suinkaan maksaisi "mätää munaa", mutta aina sitä sentään vähän opittiin. Varsinainen opettajamme oli kunnianarvoinen pitäjän-apulainen, mutta harvoin se itse koulussa opetti. Hänen sijassaan oli "sähtörinä" heikko nuorukainen, joka oli käynyt tätä samaa koulua "viisitoista termiiliä" ennenkuin tähän arvoon oli kohonnut. Eikä se opettaja huonompia ollut sekään. Siunaan minä aina hänen muistoansa. Kalvama tauti kuuluu hänen sittemmin vieneen läpi viimeisen "äksaamelin" ikuisuuden korkia-opistoon. -- Tosi kyllä, kurin laita oli vähän niin ja näin; opettaja olikin kuin oppilaista ensimmäinen, mutta kyllä me silti hänelle arvon annoimme. Ja aina siitä sydän vähän pappaloitsi kun aamusin kukin vuoromme menimme hänen pöytänsä luo, kumarsimme ja kuulustutimme läksymme; ja mieli oli paha peräti, jos läksy takasin annettiin. Ihmeellisenä tapauksena koulun historiassa mainitsi "sähtöri" sen tosi-asian, ett'ei Pohjalammin Esteri ollut koko "termiilin" kuluessa kertaakaan saanut läksyjänsä takasin. Tämä ilmoitus, sepä silmissäni yhä kaunisti Esteriä; eikä toisin ollut, ett'ei toiset tytöt ruvenneet häntä kovin kadehtimaan.

Kun maat ja mantereet olivat valkean vaippansa saaneet, kun jo hartaasti odottelimme "äksaamelia" ja sitä seuraavaa joulua, sanoin Esterille, kuullessamme kouluun soitettavan ja lapsijoukon meluten juoksevan sisälle kouluhuoneesen:

-- Kohta tämä koulu loppuu taas.

-- Niinhän se loppuu, hän vastasi.

-- Täällä on ollut niin hauskaa, sanoin.

-- On kyllä.

-- Minun tulee niin ikäväni.

-- Mitä?

-- Kaikkia ja erittäin sinua.

-- Taitaa minunkin tulla.

-- Käytkös joulun pyhinä yhtään meillä?

-- Saa nyt nähdä.

-- Minä tykkään sinusta niin paljo, sanoin arkamielisesti.

-- Hyi, mitäs semmoisia puhut, Kustaa, sanoi hän, lopsahutti minua märällä tumpillaan suun päälle ja juoksi aika hamppua sisään.

Vähän alakuloisena menin kouluhuoneesen, istuin paikalleni ja katsoa tuijottelin kirjoihin.

-- Mistäs Mäkelän Kustaa nyt niin jupiintunut on, kysyi sähtöri.

Minä en vastannut mitään, olin vaan vaiti ja katselin alaspäin. Mutta Esteri se sinä päivänä kiitosta sai runsaasti; ja minua se jotenkin harmitti. Ja vielä enemmän tunsin itseni hyljätyksi, kun päivällisaika tuli. Toiset söivät, näet, päivällisensä koulussa ja me, joilla oli lyhyt matka korttieriimme, tulimme tavallisesti koululle heti kun päivällisemme olimme syödä hitkaisseet. Kun minä tulin sisään, istui Pohjalammin Esteri tyttöin piirissä valkean edessä ja kertoi satua "köyhästä Matista ja pohatta Matista", ja hartaasti kuunteli häntä toiset.

En ollut kuulevinaankaan koko juttua; luin vaan ahkerasti muka läksyäni. Tokasin kuitenkin viimein:

-- Mitäs se Pohjalammin "plikka" siellä valehtelee?

Mutta kas nytkös epäsuosion yleinen murina kuului vastaani. -- "Pidä suusi kiini, jukopää, jurri, visapää", ynnä monta muuta kunnia nimeä kuului minulle, ja täytymys oli ollani siivolla. Niin se yksityinen oikku ja itsekkäisyys masentuu enemmistön painon alle! Mutta kun tarina oli loppunut, hiipi Esteri minun luokseni ja sanoi: näytäs nyt minulle, Kustaa, kuinka kolmella numerolla kerrotaan. Ja minä olin taas hyvilläni; juurta jaksain näytin hänelle kuinka kolmella numerolla kerrotaan.

-- Kyllähän sinä minusta tykätä saat, kun'et sitä vaan minulle etkä muille hoe, sanoi hän, ja minä olin kokonaan hyvitetty.

Vihdoin koitti toivottu "äksaamelipäivänaamu". Pitäjän provasti itse tuli koulua lopettamaan. Kiitoksia sain väliin minäkin, mutta Esteri sai uuden testamentin ja parhaat kiitoslauseet. Minun vanhempani eivät sillä kertaa olleet saapuvilla, minun oli sanottu pääsevän Matin kanssa kotia.

Kun siis toimitus oli loppunut, riensivät vanhemmat ulos hevosiansa säälimään, ja pian lähti lapsi kuormia koulutalon pihasta kilisevin kulkusin ajamaan Papinlahden jäätä. Silmäilin ympärilleni, missä Pohjalammin Valko olisi. Sitä ei näkynyt missään. Katsoin halkopinon taakse, siellä ei ollut hevosta, vilkasin vajaa kohden, siellä näkyi jotain valkoista halkoläjän takaa. Menin lähemmin tarkastamaan ja näin, en Valkoa niinkuin olin luullut -- vaan Kailun. Pian tuli Mattikin ulos talon pirtistä ja -- rupesi valjastamaan Kailua.

-- Tälläkös nyt ajetaan, kysyin minä.

-- Niin.

-- Missä Valko on?

-- Sen myin Antin markkinoilla Tampereella.

-- Osaakos tää vetää?

-- Kuin Pileaamin aasi.

Ja niin me istuimme rekeen. Talon isäntä hymyili, Matti hymyili, provasti seisoi koulurakennuksen rappusilla ja hymyili, kylän lapset seisoivat ympärillämme ja hymyilivät, sanalla sanoen, koko maailma hymyili, taisipa Kailukin hymyillä, poikkeuksena olin kuitenkin minä, sillä minä en hymyillyt, vaan häpesin, sillä paikkakunnalla ei oltu totuttu härillä ajamaan.

Kylän raittilla sai Taavan Kalle, iso jumalaton poikamölli, meidät kiini, astui reen-kannaksille ja sanoi: Onhan teillä pramea juhta!

Olishan sen vielä kärsinyt; mutta Kalle rupesi suullansa erinomaista ääntä pitämään; hän hyrräsi niinkuin paarma.

-- Älä pelota Kailua, varoitti Matti.

Mutta ei se Kalle siitä huolinut, hän hyrräsi vaan. Ja pian nosti Kailu häntänsä pilviä kohti, tömisti päätänsä ja rupesi ravaamaan ja vihdoin täyttä nelistä laukkaamaan. Matti kyllä sysäsi Kallen pois jalaksilta; mutta Kailu ei herennyt laukkaamasta. Päinvastoin yltyi se yhä kiivaampaan menoon, viimein loikki se pitkin tietä niin vihaisella vauhdilla että lumi pöllysi ympärillämme. Ja niin sitä mentiin yli lahden, läpi Jokelan kylän ja kappale matkaa ohitsekin.

Mutta viimein kai Kailu huomasi, ett'ei talvella paarmoja olekaan, hiljensi vauhtinsa ja kulki levollisesti kuin tottunut härkä ainakin.

-- Kai sen niinkauvan pidätte hevosenanne, kuin se elää.

-- Kyllä kai; Kreeta ennen luopuisi vaikka toisesta silmästänsä kuin Kailusta.

-- Kuinka se niin rakas sille on?

-- Hän on sen maitovasikasta juottanut, mullikkana syöttänyt ja hoidellut sitä kuin arapiijaalainen hevostansa.

-- Niin aina, "Araapian hevoset ovat tunnetuita", sanoo "Maanoppaassa".

-- Ja se sen vähissä hengin pelasti jolkankin hampaista.

-- Niin; eikös Kailu juuri ollut se vasikka, joka palavitsalla ennen muinaan tukehtumastakin pelastettiin?

-- Sama tanssimestari, sama!