Part 1

Produced by Tapio Riikonen

KYSYMYSMERKKEJÄ; KUINKA MUIKKULAN MATIN KIRKOLLA KÄVI

Kirj.

Kah [G. A. Heman]

Werner Söderström, Porvoo, kustantaja.

Hämeenlinnassa, Hämeen Sanomain Osake-Yhtiön kirjapainossa, 1885.

Esipuhe, jonka sopii lukea viimeiseksi.

Keväällä vuonna tuhat kahdeksan sataa ja usea vuosikymmen päälle oli allekirjoittaneella kuuma ja kiireinen aika. Olin laiskotellut Helsingissä tarpeekseni, juonut tuutinkia, käynyt suomalaisessa teaatterissa, riidellyt ruotsikiihkoisten kanssa -- sanalla sanoen: ollut kaikin puolin vapaa Apollon poika. Elämä oli ollut kuin paljasta mäenlaskua, rahapulat ainoana, säännöllisenä poikkeuksena.

Mutta kerran loppui alamäki; elämän tanner oli tutkintojen ja tutkintolukujen jyrkän ylämaan takana; ja sitä myötenhän kävi tie.

Maalle siis, hiljaisuuteen, lukemaan!

Sain asuinpaikan eräässä Hämeen vesirikkaassa pitäjässä -- nimi on samantekevä. Se talo oli, niinkuin rekivirressä veisaamme, "järven rannalla punainen talo, ja valkoinen akkunan lauta". Isäntä, iältään pian neljänkymmenen, oli noita "hiljaisia maassa", joissa on jotakin nimettömän miellyttävää, vaikk'ei olekaan heidän sydän suussa eikä kieli hyvissä tuntumissa.

Emäntä -- Esteriksi häntä isäntä puhutteli -- taisi olla muutamaa vuotta nuorempi. Vaikea on sanoa, minkälainen hän oli. Ei hänellä ollut sormet täynnä kultasormuksia, kaksi vain vasemman nimettömässä, ei hän näytellyt joka ämmälle vaatevarastoansa, ei hän puhunut pahaa muille emännille piioistansa, eikä muillekaan ihmisille.

Näköään oli hän tunteen ihminen. Suurissa sinisissä silmissä kuvastui syvä sielunelämä; lempeys ja kirkkaus loisti hänen otsaltansa.

Oli niillä poikakin, kymmenkunnan vanha, sinisilmäinen, kiharatukkainen pieni veitikka, minun herttainen ystäväni.

Tämän perhekunnan yhteydessä olin liki puoli vuotta; ja muisto siitä heloittaa vieläkin valopilkkuna kuumeentapaisesta luku-ajastani.

Olin tullut isännän kanssa hyvinkin tutuksi. Iltasin istuimme tupakoiden ja jutellen. Hyvin usein jouduimme sielun-elämän alalle, ihmetellen tutkistelimme niitä monia ilmiöitä, joita elämässä olimme huomanneet.

Kun ihmettelin sitä lepoa ja mielentyyneyttä, sitä varmaa vakuutusta, jota hänen puheensa ja elämänsä ilmaisi, niin hän sanoi, että se rauhan rahtunen mikä hänellä on, ei ollut taistelutta saavutettu.

Kerran toi hän minulle paksun paperivihon, sanoen: "Jos viitsitte tuon lukea, niin ehkä näette, kuinka meikäläisetkin taistelevat, kaipaavat ja toivovat".

Luin tuon vanhan paperin; kymmenen vuotta oli se ollut romun seassa, vanhassa kopassa.

Ehdotin hänelle, eikö sopisi toimittaa painoon tuota paperia.

Hän ei mitenkään tahtonut siihen myöntyä, sillä "mitäs metsäkulmalaisen mietteistä maailman luettavaksi on?"

Voitin kuitenkin hänen epäilyksensä.

Se oli kyllä hyvä, että hän suostui; mutta toiselta puolen saattoi kehoitukseni olla turhaa vaivaa, sillä ei ole takeita, saako _tämmöinen_ kyhäelmä kustantajaa mistään.

Ainoan toivoni perustan siihen, että tämän kyhäelmän saattaa ymmärtää kahdellakin tapaa -- aina sen mukaan kuinka kukin tahtoo.

Koettakaa siis kysymysmerkit onneanne; ehkä jostakin sydämestä houkuttelette vastauksen, vastauksen, joka mahdollisuutena siellä on uinunut, vaan jäänyt tietämykselle kirkastumatta!

Varustaisin teidät piirtäjänne, Kustaa Uotilan nimikirjoituksella, mutta hän itse kielsi nimeänsä kirjan etulehdelle painattamasta. Antaisin teille, te kysymysmerkit, jonkin-moisen puolustuslauseenkin, mutta mitäs siitä kohtalonne valkenisi, sillä teidän piirtäjänne nimi on kirjallisuuden kilpakentällä yhtä tuttu kuin Uotilassa asuneen ylioppilaan nimimerkki Kah.

Kah [G. A. Heman].

I.

-- Se on semmoinen rikkiviisas, se Pohjalammin Matti! Ja todella olikin Matti merkillinen mies, sen huomasimme me lapsetkin, vaikk'emme oikeen älynneet mitä isäni oikeastaan rikkiviisaalla tarkoitti. Koska Matin sen aikuisesta kuvasta vielä on muistissani joitakuita piirteitä, niin panen ne paperille, päättäköön lukija, oliko Matin viisaus rikkinäistä vai eheää. Melkein naapurina me olimme, ei ollut kuin vähän matkaa mielestämme tuota metsäistä, kivistä polkua, joka takaha'an kautta vei Pohjalammin ahoille. "Virstaksi" me sitä matkaa puhuttelimme; vaan jos se virsta onkaan, niin se on suden juoksema, arveli moni, joka sitä oudoksesta sattui kulkemaan. Siellä Näätäkorven hallaisella kulmakunnalla asui Matti torpassaan, josta teki päivän viikossa taksvärkkiä jalkasin ja talon ruualla.

Ei siinä torpassa paljon huoneita ollut; oli siinä pirtti, jossa oli sauhunsa viemätön muuri-paha ja yksi pieni akkuna -- siinäkin kaksi ruutua tuohesta, ja toista kaksi viheriäisestä klasista. Vähän matkaa pirtistä oli sauna, joka myös teki riihen virkaa; tuonnempana vanha, puoleksi lahonnut olkilato. Mutta keskellä lastuista pihaa kasvoi komea pihlaja, ja saunan seinustalla kiemurteli humalista siintyneiden riukujen ympäri.

Siellä eleli Matti muijansa kanssa. Ja kun heillä ei ollutkaan lapsia kuin yksi tyttö, joka jo oli toisella kymmenellä, niin oli Matilla tilaisuus usein sairastaa "Laiska-Jaakon tautia".

Ensikerran eläissäni kävin Pohjalammilla noin rukiinleikkuun aikaan. Olin isältäni saanut varsin mahtipontisen toimen, piti viemäni "taksvärkkisanaa" Pohjalammin Matille. Matti ja isäni, näet, olivat saman talon alustalaisia, ja taksvärkkisana kulki tavallisesti torppari torpparilta hamaan takamaan äärimmäiseen perukkaan. -- Ensimmäiseksi tervehti minua kanaparvi, joka samoili pirtin edustalla ja pyristeli höyhen-pukuansa tuulessa.

Astuttuani pirttiin olin kuin hölmö; ällistyneenä jätin hyvän päivän sanomatta, sillä niin toisenlaista oli siellä kuin meillä. Matin Kreeta otti juuri puuropannua pesän suusta, tyttö teki kanoja varten puretusta kuppiin, ja nurkassa ammui kirjava vasikka. Elokuun aurinko oli kirkkaudellaan tehnyt sen, että silmäni, kuten sanotaan, olivat jääneet pihalle. En siis varjokkaassa pirtissä oikein nähnyt, miten olla kuinka elää, seisahduin vaan oven suuhun, ja, hölmömäisesti kyllä, "Jumalaakaan mainitsematta".

-- No, Kustaa, mihinkäs vanha mies jäi, kuului Matin tunnettu ääni peräsängystä. Hän näkyi nytkin tekevän tavallista työtänsä, s.o. lepäävän. Levollisena soi hänen äänensä, vakavasti katseli hän noettuneisin orsiin. Hän oli tietysti tässä sekamelskassa kuni kotonansa ainakin.

Kun en minä osannut vastata mainittuun kysymykseen mitään, niin toisti hän sen vielä:

-- Mihin vanha mies jäi?

Minä luulin hänen isääni tarkoittavan ja vastasin aatos-alta: Oli jo vähän myllynki puute, niin isä sanoi, että tarvitsis sitä mennä vaikka Korkiakoskiin koittamaan.

-- Istu; mitäs teillä nyt jauhetaan, sanoi hän taas. Minä taisin punastua, sillä kasvojani tuntui kuumentavan. Nälkiäisiähän isä myllyyn vei, sillä viime kynttilästä oli meillä ostoksessa oltu, ja kun vähän rupesi ruisvainiomme kellertämään, niin salavihkaa siitä ensi hätään vähän leikattiin. Imeliltä ne jauhot tosin maistuivat, mutta mitäs teki!

Mutta Matti se kyllä arvasi asian, hän vaan tahtoi kai minua vähän kiusottaa, sillä hän sanoi: taitaa olla vanhoja "laarin laasoksia"?

-- Hm, vastasin minä epäileväisesti, sillä paha oli mielestäni valhetella paha tottakin puhua.

-- Niin, samahan se on, jutteli Matti, millä vaan Hungerveltti näin uutisen rajassa, Uodin koukuissa käpälämäkeen ajetaan.

Enhän minä tuosta paljoa ymmärtänyt, istuin vain ovensuussa olevan kaljatynnyrin kupeella ja vaikenin. Totta huomasi Kreetakin minun tyhmyyteni, sillä hän sanoi, vieden puurokuppia pöydälle:

-- Se meidän Matti mar osaa!

Sitten sanoi hän Matille yksitoikkoisella äänellään:

-- Syö nyt vaan päivällistä ja menee siitä edes lyömään vähän saunapuita, että edes kylpöä saadaan; tekee nyt jotakin edes!

-- Huokaus on oleva töiden väleillä, lausui Matti, katsellen yhä orsiin ja asettaen sanansa niin kirjakielen mukaisesti kuin ne tässä ovat kirjoitettunakin; hän muisti kai sanat niin jostakin lukeneensa.

Silloin ilmoitin minä taksvärkkisanaa tuovani huomiseksi.

Matti katsahti nurkkaan; siellä oli pari sylystä taskukellon suuruisia nauriita. Niistä siirsi hän katseensa Kreetaan ja sanoi: Kas kun et sinä olekaan vielä listinyt noita nauriinsommia?

-- Kyllä mä he nyt listin, nuhahti Kreeta.

Matti ei sanaakaan enää vastannut. Hän meni ulos ja tultuaan oli hänellä kourassa norea koivunvitsa.

Älä hämmästy lukija, ei kertomus sulle vanhaa koti-kuria kuvaamaan rupea! Hän karsi ja kuori vitsansa, ja minäkin totta kyllä pelkäsin pahinta. Vitsan tyveen sitoi hän langalla tukevasti kiini rohtimia tallaksi, otti sitten Kreetan rukinsarvesta sian-sääriluurasvaa, jolla voiteli tallan; latvaan pani hän silmuksen, josta hän asetti tuon uudenaikaisen aseensa oviseinässä olevaan naulaan riippumaan.

Nyt syntyi aviopuolisoiden välille seuraava keskustelu:

-- Mitäs sillä teet?

-- Se on palavitsa.

-- Mitäs sillä teet?

-- Kun sinä jätit nauriit listimättä.

-- Hää?

-- Niin vasikka saa tietysti nauriin kulkkuunsa.

-- Hm.

-- Ja kun minä olen huomenna poissa, niin ei ole kuka palavitsan tekee sinulle.

-- Soo, sanoi Kreeta; älyten asiaa kaiketi.

Minä ihmettelin; olin lähteä pois ja sanoin "Jumalan haltuun".

-- Jumalan nimeen; niin, ota vanha mies mukaasi, sen kanssa on hyvä kulkee, sanoi Matti. En ymmärtänyt mitä myrkyn vanhaa miestä hän tarkoitti. Kotona sain sitten tietää, mitä hän tarkoitti ja Matin opetus painui syvästi mieleeni. Hyvästihän ne meidän väet ensin nauroivat, kuu heille puhuin jutun palavitsasta. Äitini virkkoi: se Matti on se rikkiviisas.

-- Voi sitä Kreeta parkaakin sentään, lisäsi isäni.

Mutta se juttu ei siihen loppunutkaan.

Näyttää epäilemättä siltä kuin seuraava tapaus olisi sommiteltu eikä todenperäinen; tätä luuloa on vaikea lukijalta poistaa. Vakuutan kuitenkin, että asia on ihan tosi, uskottakoon se taikka ei. Asia oli näin: Seuraavana päivänä oli sekä Matti että isäni talossa taksvärkissä, ja äitini vei minun ja pienen veljeni Joutsenojan niitylle, hän kun sinne meni lehtiä taittamaan. Jo oli päivä kulunut puoleen; pikku veljeni makasi levollisesti pärekopassa, joka oli ripustettu ladon seinällä kasvavan kuusen oksaan, ja yksi hyvän-hajuinen lehtitaakka toisensa perään siirtyi äitini hartijoilta latoon. Ladon etehen seisahtui kerran äitini tähystellen kohti kultaista kotiamme, joka ei kaukana ollutkaan. Mitä ihmeen huijausta sieltä kuuluikaan? --

-- Ai, ai nyt siellä on porsas päässyt lätistä irti ja on lapsen kimpussa, sanoi äitini.

Mutta onneksi näkyi lapsi päässeen aidan alitse ja nelijalkainen vihollinen jäi toiselle puolelle.

Tuokion kuluttua kuului aivan läheltä tuo kimeä huuhunta:

-- Huni, huu, missäs Leena on, kuului ääni.

-- Hu, huu tääll' ollaan, vastasi äitini jotenkin samalla äänen korkeudella.

Ja Pohjalammin Esterihän se olikin, joka hengähdyksissään saapui luoksemme.

-- Tulkaa Leena kulta pian meille, puhua läähätti hän, vasikan meni nauris kulkkuun, emmekä me osaa palavitsalla sitä pois ottaa.

-- Niin onhan teillä palavitsa, sanoi äitini hymyillen.

-- On, on, isä teki sen jo eilen varoiksi, riemuitsi Esteri, ja jatkoi surumielin: mutta ei äiti saa sillä palaa pois.

-- Ei sitä pois otetakkaan, sanoi äitini, vaan se painetaan alas.

Ja äiti meni Esterin kanssa, minä otin veljeni selkääni, ja lähdin kotia.

Onnellisesti saatiin nauriin pala alaspainetuksi. Vasikka, joka jo oli ehtinyt henkitoreisinsa, rupesi iloisesti ammumaan ja kirmaamaan.

-- Se nyt oli ihmeellinen tapaus, sanoi kotia tultuaan äitini. Ja kummallinen se oli, mutta kuitenkin oli se aivan tosi tapaus. Moni sen paikkakunnallamme kyllä todistaa. Ja juuri tuo "sattumus" on kehottanut minua tätä tapausta muistoon panemaan.

II.

Oli sunnuntai. Jumalanpalvelus oli jo päättynyt ja kirkkoväet vaelsivat kotiansa kohden. Olimme olleet kirkossa mekin, Pohjalammin Matti, isäni ja minä. Pakistessa siinä käydessä kaikellaista tuli puhe päivän "täkstistäkin", joka kirkkomiehille paraiten puheenaineeksi sopiikin.

-- Mitäs meinasit, Matti, saarnasta? kysyi isäni.

-- Tuima oli ja totuutta täynnä, vastasi Matti, ja niin se provasti ne sanansa paiskelee pitkin kirkkoa aina peräparven trapuille asti.

-- Kyllähän se niin on, terävät ovat sanansa ja nasevat.

Vaiti oltiin taas vähän aikaa; hiki hatussa marssimme pitkin metsäpolkua kohti kotiamme. Kotvan kuluttua virkkoi Matti:

-- Sinun tarvitsisi, Aatu, panna tuo poikakloppi kouluun, ei tiedä vaikka siitä vielä mitä tulisi, näyttäähän sillä olevan vähän "huntramänttiä".

Sydämeni sykähti kuullessani nuo hiljaisesti lausutut sanat; ihmeellinen taikamaailma nosti niissä sanoissa esirippuansa; oli mieleni hyvä siitä että minulla oli tuota "huntramänttiä". Ja tottahan sitä oli, koska Matti, itse Pohjalammin viisas Matti niin vakuutti.

En sentään ollut kuulevinaan koko puhetta, riipasin vaan ohimennessäni haavan lehtiä käteeni ja pureskelin niihin kirjokuvia. Mutta samassa koin olla niin hiljaa kuin suinkin kuullakseni, mitä isä sanoisi.

-- Milläs niitä torppari kouluttelee, oli hänen alakuloinen vastauksensa.

-- Pane nyt poika edes pitäjän kouluun aluksi, kehoitti Matti.

-- Saishan sen sinne viedä edes pariksi viikoksi.

-- Mitäs hulluja puhut, sano edes pariksi tärmiiliksi.

"Huntramäntti" ja "tärmiili", se on kouluoppia se, aattelin minä, noukkasin päivänkukan maasta ja rupesin terälehtiä nyppimään, aivan kuin ei olisi asia minuun ensinkään koskenutkaan.

Yhä edelleen keskusteli Matti ja isä koulun asioista, ja päätös oli se että Matti otti minun tutkittavaksensa.

-- Kuule Kustaa, hän sanoi, mikä Sepeteuksen poikain isän nimi oli?

-- Sepeteus, vastasin rohkeasti.

-- Oikein, sanoi tutkijani, mutta kun Noalla oli kolme poikaa, Sem, Kam ja Jaahvetti, niin mikä sen Jaahvetin isän nimi oli?

-- Totta kai se Noa kanssa oli, vastasin.

-- No, jatkoi tutkijani, joka ei niin hevin tahtonut minua päästää, no, sanoi hän, mikäs se on, kun oli vesilukko, puuavain, vangit pääsivät vallallensa, takaa-ajajat kiini saatiin.

Minä punehduin, en ymmärtänyt, mitä piti vastatani. Isä katsoi minuun tutkivasti, kävelin kuin hiilten päällä; ja Matti se oli niin hymyilevän-levollinen.

-- Etkö huomaa, auttoi hän, milloin sauvalla vedet aukenivat ja Israel kävi vetten keskitse -- --?

-- Silloin, keskeytin minä iloisesti, kun Mooses ojensi sauvansa meren yli ja punaisen meren vesi jakautui kahtia.

-- Mistä sen olet lukenut, kysyi hän.

Yhdessä henkäyksessä luin minä: Biblianhistoriasta sisältävä sata neljä jutelmaa kodille ja koululle, jonka on koonnut Kristian Barth, autuuden opin tohtori, neljäs painos, kuvilla koristettu.

Voitonriemulla katsoin Mattia silmiin, ja hän virkkoi:

-- Onhan sinulla huntramänttiä.

Ja päätökseksi ukkojen keskustelusta tuli, että minä olin pantava kouluun. Kun Matti Anongin tanhuan suussa, jossa tiemme erosi, meiltä jäähyväiset otti, niin pyyhki hän silmiänsä sinisellä nenäliinalla. Minusta näytti jotain kyyneleen tapaista niissä kiiltäneen. Ilmoitin havaintoni isällenikin, vaan hän käski minun olla vaiti ja sanoi Matin hikeä vain kasvoistansa pyyhkineen.

Mutta ihmeellisesti se Matti minun kohtalooni osaa ottikin. Pertunpäivän huomenis, jolloin oli kouluun mentävä, oli hän taas meillä. Ja kylläpä tarvittiinkin hänen apuansa, sillä äitini käytännöllis-taloudelliset epäilykset olivat vähällä tehdä kouluunmenosta palttua. Vielä Matin aikana teki hän, (kunnon muija sillä) onnettomuuden prohveetan virkaa.

-- Kyllä siitä vielä musta sika Kustaan eväät syö, sanoi hän.

-- Muista Leena, sanoi vakavasti Matti, että autuaalla on ilo lapsistaan.

-- Pannaan nyt poika sinne edes koetteeksi, sanoi isäni.

-- No, jos nyt koetettaisiin, myönsi äiti.

Päätös pantiin kuin pantiinkin toimeen, ja kouluun minä pääsin.

Sanotaan puhujan olevan hauskinta puhua itsestänsä, ja myöntää täytyy minunkin, että kertomus sujuvammin seuraisi minun kouluretkeäni kuin Matin metsäistä, jokapäiväistä polkua. Mutta kun en aiokaan tehdä kertomusta itsestäni vaan Matista, niin pyydän lukijaa unhottamaan pikku Kustaan. Saan kuitenkin sivumennen sanoa, ett'ei hänen huntramänttinsä niin runsasvarainen ollut, sillä usein kyllä on se hänet pulaan jättänyt. Jos siis Matti Kustaanpojasta suurta miestä toivoi, niin pettyihän äijäparka aika lailla; vaan jos hän toivoi poikanallikan, jota hän kouluun toimitti, kiitollisuudella häntä vastaisuudessa muistavan, niin luultiin hänen toivonsa tulleen täytetyksi.

Niin, kertomus kulkee Matin metsäistä polkua, mutta jättää myös monta aukkopaikkaa, jotka lukija itse hyväntahtoisesti täyttäköön.

Olin ollut pari lukukautta koulussa ja tiesin jo mikä "tärmiili" on: "huntramänttiä" ei minulle kukaan hamaan tähän päivään asti ole selittänyt, eikä kertomukseenikaan sen selitys luullakseni kuulu. Saanen toki sanoa vaan pikimältään, että sittemmin olen kuullut "jäkermäntti"-sanaa jotenkin samassa merkityksessä käytettävän.

III.

Oli taaskin elokuu, niinkuin monasti ennenkin. Kuhilaita oli ilmestynyt pelloille, nälkiäisiä leikattiin meillä niinkuin ennenkin: elokuun kuutamo-yöt olivat entistä herttaisempia, syyskuorreita pyydettiin ahkerasti taajoilla nuotilla, jotka olivat kangastuoleissa kudotut ja siis laittomat. Syksy teki tuloa nopein askelin ja riihiaika oli käsissä.

Sunnuntai-iltapäivällä tuli Matti meille, musta kankea partansa oli ajettu, ja omatekoisensa pitkävartiset saappaat oli hänellä jalassa; taniaiset, joita hän tavallisesti jalkineinaan käytti, olivat kai kesän kuluessa rikkuneet ja saaneet täysin palvelleina eronsa. Olipa Matilla vielä uusi nahkavarsi-piippukin suussa ja vaaleanläntä huopahattu päässä. Meidän väki ja minä aattelimme: no, mitähän Matin nyt mielessä lienee?

Siinä sitä istuskeli hän isäni kanssa ja tupakoi, äiti se askaroi ometassa, ja minä -- niin minä en pirtistä hievahtanut, istuin vaan uteliaana muurinpenkillä jo odotin kuullakseni, mikä Matin asia olisi. Mutta eipä näkynyt hänellä olevan kiiruun kierää. Ehdotteli vaan isälleni, että "preistaisivat" vähän lauluakin. Selvää oli, että minun oli silloin asia mennä ulos, sillä saattoivathan miehet vaatia minuakin laulamaan, eikä se olisi ollenkaan ollut nyt hupaista. Menin siis ulos, kävelin vasikkaha'assa ja noukiskelin puolukoita. Mutta täytyipä siitä taas pirttiinkin tulla. Laulu oli loppunut, ja minä pelkäsin, ett'eihän vaan Matti jo ole asiaansa puhunut!

Ja pamahtihan vihdoinkin; Matti sanoi tulleensa siihen päätökseen, että "kauppa se auttaa eikä kalavesi". Olisihan sonnimullikkakin vietävä H:linnaan, ja sopisihan silloin olla vähän muutakin rattailla, niinkuin voita, joku lampaankeri j.n.e. Ja olihan jo voitakin ostettuna parikymmentä leiviskää, kolme lampaan keriä ja muutama pari pulskia metsoja. Mutta kuu on monta lajia tavaraa, niin saishan olla useampi myyjäkin, vaikka tosin juuri yksikin toimeen tulisi. Kreeta raukka oli vähän semmoinen ja tämmöinen, "plikasta" taas ei vielä ihmiseksi ollut, ja sentähden Matti nyt pyysi, jotta minä, joka osasin muka kirjoittaa ja ymmärsin pännärätinkiä, menisin mukaan; eihän tuosta reisusta palkka niin suuri olisi, mutta olisihan ruoka ja saisihan vähän maailmaa nähdä.

-- Kyllähän poika mun puolestani mennä saa, sanoi isäni maltillisella tavallansa.

-- Eikä minunkaan puolestani estettä ole, lisäsi äiti.

Ja matkaan piti lähteä huomen aamulla, päivän koittaessa.

Enkä minä suinkaan sinä yönä paljoa maannut. Illalla tervasin ja rasvasin saappaani, jotka isä nosti piittahirrelle, äiti se ei koko yönä silmäänsä tyynyyn pannut, sillä hänellä oli tuo tukala seikka selvitettävänä, mistä poika housut saisi, sillä entiset, ainokaiseni olivat tilassa, joka ei minkään-päivästä arvostelua sietänyt. Ja puuttui takki-siekaleesta nappia pari kolme -- --. Valvoin kilpaa äidin kanssa katsellen hänen työnsä menestystä; mutta uni voitti vihdoin, ja rikas-unelmaisen levon perästä kun nousin, oli "univormuni" varsin valmis. Isän parkkumiset olivat muodostuneet minun ala-ulottimieni mittaisiksi. "Harasoo", huusi isä leikillään, nähdessään minun uljaasti kiinnittävän viimeistä takkini nappia. -- -- Mistähän se Matti nyt on rahoja niin paljon saanut, tuumaili meidän väki, mutta eihän se meidän asia ollut. Ehkä oli löytänyt aarnihaudan Tonttu-kuusen juurelta, jossa juhannus- ja pyhäinmiesten-yönä usein oli tulenliekkiä nähty. Mutta pian kuului nuhinaa ulkoa. Siellä Matti sitoi hevostansa veräjän-pylvääsen, ja Kreeta kiipesi "plikan" kanssa alas kuorman päältä, pian olivat he pirtissä; ja vähän vielä pakistuamme lähdimme neljässä hengessä Hämeenlinnaa kohden. "Kailu" -- se oli härkämullin nimi -- oli sidottu ratasten perään, Matti ja minä istuimme korkean voitiinun kannelle, taakse, vähää alemma istui Kreeta, mutta Kailun marssia kiihoitti pihlajaisella raipallaan "plikka". Ja liikkeelle panevana voimana oli meillä Matin viime pääsiäis-markkinoilla ostama Valko. -- Ja niin sitä mentiin että kangas kajahteli pyöräin kolahduksista.

-- Hai hevonen, sano Krooperi kuttua, äyskäsi Matti ensimmäisessä alasmäessä, ja silloin kalahti vähäsen aisassa oleva "kurjerikello", mutt'ei sitä sentään junanvauhdilla kiidetty, se oli varma; sitä eivät olisi myöntäneet Valko-rukan kankeat luut, vaikka Kailu olisikin juoksu-marssiin suostunut.

Mitähän tästä vielä tuleekaan, aattelin. Mutta eteenpäin aina sentään mentiin ja sanottavitta seikkailuitta ehti matkue päivän laskiessa ensimmäiseen yöpaikkaan. Siellä katseli emäntä porstuan ovelta tuloamme ja virkki itsekseen, mutta niin kovaa, että sen mekin kuulimme:

-- Mikääs mustalais-joukko tuolta tulee?

-- Näkeehän sen päältäkin, mitä väriä me olemme, vastasi Matti.

Minunkin oli suuni auki sanomassa jotain, mutta jätin sanomatta, sillä pelkäsin vihoittaa emäntää. Aioin sanoa: itse sinä mustalainen olet, arvellen tämän kohteliaisuuden kylläkin hyväksi todistukseksi "huntramäntistäni". -- Yösijan saimme, vaikka vuode ei kaksinen ollut, honkainen permanto vaan ja toisilla pitkä ja leveä penkki.

Ilta-aterian toimitti Kreeta eväsmakkomme kannelle, vähä-sanaisena kuin ainakin. Ja pian oli kuiva, yksinkertainen ateriamme syöty. Väsyneitä kun olimme, sillä rattailla istuminen väsyttää -- ja olimmehan vuorottain kävelleet Kailun kantapäillä kukin -- niin pian nukahdimme, enkä minä ainakaan herännyt, ennenkuin kuulin Kreetan nyhkivän ja nuhisevan: nous' ylös poika jo, nouse vaan, että päästään menemään. Kun minä sain itseni matkakuntoon, tuli Matti jo ulkoa; hän oli ollut hevosta valjastamassa.

-- Nyt on minun silmäni käännetty, taikka on Valko muuttunut piruksi, hän sanoi pirttiin tullessaan filosoofin levolla.

-- No, kuinka niin sitten, kysyi korttierin isäntä.

-- Johan nyt vallan hassuja puhuu, nuhahti Kreeta.

-- Onko hevonen noiduttu, tutkasin minä.

-- Vielä se majassa kuului syövän, kun kukon laulamalta ulkona kävin, muistutti emäntä.

-- Ja kuuluihan päristys pirttiinkin, kun ma ylös nousin, nuhisi taaskin Kreeta.

-- Niin, kyllä se syö ja päristää vieläkin, mutta eilen se oli valkea kuin lumi, tänään se on musta kuin sysi, selitti Matti.

-- Silmät on käännetty Matti, on vissisti, vakuutti Kreeta innostuksella.

Ja sitte mentiin katsomaan miehissä, mitä pirun ilveitä pihalla olisi. Kreeta kumminkin oli varovaisin kaikista, hän käänsi vasemman sukkansa nurin, sillä siten sanoi hän silmänsä näkevän asiat oikein.

Eikä asia katsomisesta valjennut, ei valjennut hevonenkaan, musta se oli, ja kiiltävän musta sittekin.

-- Onkohan joku vaan luvatta hevosta vaihtanut kanssanne, sanoi isäntä miettien.

Ruvettiin siinä miehissä hevosta katselemaan. Samanlainen oli se kooltaan ja ryhdiltään kuin Valkokin, ja olihan vasemmassa takareidessä metsän elävän hampaansijakin, ja oikeassa etupolvessa patti juuri niinkuin eileiselläkin juhdallamme; vielä tuo harvajouhinen typpyhäntäkin oli aivan eileisen näkönen.

-- Tuo nyt on ihmeellisempää, kuin se "ihmeellinen unikirja", joka oli Lukkarin Heikulla plakkarissansa vaalissa ollessaan, jupisi Matti.

Hevosta tarkastettiin kaikin puolin. Matti silitti sitä vasta karvaa, ja katso, ihme ja kumma! Karva oli juuresta valkeaa, päällä vaan, sanoi Matti, oli ohut "lakieraus", joka pian mustasi silittelijän kädet mustaksi.

-- Kenen uuspeilin töitä lienee teko tällainen, uteli Matti.