Chapter 2

AINIKKI. Oi, emoni, kolme on jo vuosi kiertänyt ratoa lähdennästä viljon veion: Ukkoa rukoile, äiti, että tois hänet takaisin!

HELKA. Oon kysellyt metsän puilta, meren usmilta udellut, tien ohelta, taivon kuulta, päivän nousevan täheltä; ylitse yheksän meren, yli korven kymmenennen, hänt' olen etsinyt, hakenut, jalkani kivihin käynyt, haudellut haluvesillä; en tavannut etsittävätä, liekö kuollut kuopukseni...? Kaari, seinällä korea, viikon jo leutona lepäsit, tokko iskenet ikänä, suihkuttanet sulkanuolta linnun lentävän povehen? Otso rauhassa pesivi pelloillamme, niituillamme, kaaren kantaja ajavi Kalman hirven hiihtomaita.

AINIKKI. Oi, hyvä, hyvä emoni, varmaan hän tullevi kotihin, saapuvi emon sylihin, rikkahana, rakkahana, vierellänsä neiti nuori.

HELKA. Enempi kuin aurinkoa, enempi elämätäni, häntä lemmin; jos minulle sydän on kylmennyt hänellä, sykkii vainen vaimollensa, -- kaiken kalleimman ylitse yhäti rakastan häntä.

AINIKKI. Suuri on sydämes lempi.

HELKA. Hetket tyhjätkin kuluvat. Myöhäist' on. Menen jo maata.

AINIKKI. Hänestä uneksi, äiti!

HELKA (mennessään). Tulta hoida; ovi lukitse! Luojat sua suojelkohon.

Kolmas kohtaus.

AINIKKI yksin. Sitten LEMMINKÄINEN.

AINIKKI (oven suljettuaan). Oi, unonen, urho pieni, piltti kultakutrillinen, sammal silkkinen vetäise, pane paras pään-alainen äidilleni armahalle! Kehitä kerältä tuskat, aattehet alinomaiset, souda sormin vienoin, hienoin, hänen hastensa hopeita, jotta kuivuis kyynelhelmet poskella punattomalla, valmuleyhkän leyhytellen. (Hiljainen hoputus ovelle.) Kuka on yössä kulkemassa? kodinko haltia koputti? vaiko ilkeä Ajatar Metsolan pimentomailta?

LEMMINKÄINEN (ulkona). Ainikki, avaja!

AINIKKI. Kelle?

LEMMINKÄINEN. Verevälle veiollesi.

AINIKKI (aukaisee). Lemminkäinen! Viljon veikko!

LEMMINKÄINEN (tulee sisään varpaillaan). Äitiä älä herätä! Onko hän itkussa? Ilossa? Mua vielä muistaneeko? Usein kun ajattelin ma virsiänsä vienoisia, tunsin tunnetta salaista, tuskaako, katumustako, sit' en tiedä. Siskokulta! Vieläkö torua voi hän?

AINIKKI. Harmenneet on hapset äidin, kuihtunut punainen poski, silmä kirkas myös samennut, -- sua hän aatteli alati. Lie hän itkussa, ilossa, sulle aina anteeks suo hän. Kuin tulit sä? Virka!

LEMMINKÄINEN. Hyvin. Kaikki kaunoiset jumalat suojaksi majan matalan! Ennätin etelän mailta, etelän narreja pakohon -- he minua seurailevat. Ainikki, tahotko nähdä ihmehen? Minä ja Tiera kaiken muun rojun lisänä kumpikin nyt mutson tuomme. Mikä nainen! Kuin Mimerkki ylväs, valtava, valio, sentään ainoa, jota en viel' omaksi voittanunna. Kussa näillä hallan mailla kukat niin kultaiset rehoitti? Mistä tukka sai sen tumman, mistä silmä tulen salaisen, tenhovaisen, taikovaisen? Mut hänet rantaan ma unohdan, missä vartoo viestiäni. Ainikki -- sisaren käsi anna veljes morsiolle!

(Menee.)

Neljäs kohaus.

AINIKKI. Sitten HELKA.

AINIKKI. Lankea luminen vaippa, peitä pettävät uneni. Tiera jo minut unohti, Tiera tuopi toisen vaimon!

(Äänettömyys.)

HELKA (tulee kuunnellen). Ainikki -- ken oli täällä?

AINIKKI (epäröiden). Ilmatarko ikkunassa? Kuulet tuulien tohua.

HELKA. Kuulin, kuulin äänen, käynnin.

AINIKKI. Ajatar metsässä ajeli.

HELKA. Mua petät sä ... tuli tupahan joku, joku, jot' et tohdi mulle ilmaista...

AINIKKI. Emoni! Tyynny, tyynny! Enhän tohdi, noin kun kiivaasti kyselet.

HELKA. Munko tyyntyä pitäisi? Käske koski tyyntymähän, sido silmät päivänkoiton! Koski pauhaa, päivä paistaa. Kuulin äänen kuopukseni. Miss' on hän?

AINIKKI. Kotona kohta.

HELKA. Kotona!

(Rientää ulos.)

Viides kohtaus.

AINIKKI (yksin). Kuule, kuinka tuuli viuhuu, älä äitini ... meni jo. Pian päättyi pikku juoni. Kuinka kelvannee tupamme niin koreille vierahille? (Alkaa siistiä tupaa.) Verraton on veljyeni! Voittavi joka sydämen. Minä niinkuin pilven varjo taivaan rantoja vaellan itken niinkuin illan kaste, yksinäni yön kesäisen, haihdun aamun auetessa. Tahdon siivota sirosti Tieran ... Tieran morsiolle, painelen hyvästi patjat, jotta nukkuu nuori impi, unta kaunista näkevi. Arvanneeko hän mitänä? Taivas auta! Tuoss' ovat he.

Kuudes kohtaus.

HELKA. LEMMINKÄINEN. TIERA. CHRYSEIS ja ANEMOTIS tulevat. Kaikki, paitsi CHRYSEIS riisuvat päällysvaatteensa. ANEMOTIS lämmittelee lieden ääressä. TIERA kömpii kaikessa hiljaisuudessa uunille.

HELKA (Lemminkäiselle). Paha poika, kuss' olet sa, kulla kurjilla tiloilla viikon vierinyt, kokenut jumalia, ihmisiä emosi suureksi suruksi? Puhu kulta kuopukseni!

LEMMINKÄINEN. Hyvin teet, emoni armas, kun kohta tarjoat toria, kuta on torat kovemmat, sen enemmän lemmit mua! Missä viivyin? Onnen mailla, saarilla sanattomilla, kussa puut punalle paistoi, vuoret viiniä valuivat, maitoa mäkien rinnat, mettä kaikki rannan raidat. Siellä vieläkin olisin, mutta katso! Saaren kansa tuiki tuhmaksi rupesi, luulivat minun poloisen pitelevän piikojansa, minun kainon, kaitaluisen, joka kaunoja kavahdan niinkuin pukki kaalimaata. Neiet ne mua ajoivat, minä piilin piilokkali.

HELKA. Tunnen kultakuopukseni, niinkuin lehti lentäväisen. mutta katso! Saaren kansa tuiki tuhmaksi rupesi, luulivat minun poloisen pitelevän piikojansa, minun kainon, kaitaluisen, joka kaunoja kavahdan niinkuin pukki kaalimaata. Neiet ne mua ajoivat, minä piilin piilokkali.

HELKA. Tunnen kultakuopukseni, niinkuin lehti lentäväisen.

LEMMINKÄINEN. Emo, -- kaunis on elämä! Vaan min olen vakautunut aivan arveluttavasti. Tässä tuon todistukseksi vaimon kaikkein kaunehimman, polkuhinnalla kopatun Kypron valtaistuimelta. Nimeltään Chryseis ennen kuninkaan kultaisen tytärnä, miehen köyhän puolisona olkoon Kyllikki nimensä. Kyllikki! Nimes on soiva soittona vesiä myöten, käyvä laulun lainehilla halki Suomelan salojen.

HELKA. Kiitos, te meriset kuohut, kiitos päivä, kiitos kuuhut, kiitos sa Jumalan tähti, joka loistat, loimottelet, näet emon ikävät, itkut, -- toitte poikani takaisin, toitte mieluisan miniän syksy-iltani suloksi, lapsen liedon lauhtumiksi. Kaunis on kanervan kukka, päivä, aallon päilyttämä, kaunihimpipa sitäkin sydän onpi neien nuoren kultaansa kuvastavainen.

LEMMINKÄINEN. Saat siitä parahan minjän vanhan päiväisi varaksi, pulskin poukkujen pesijän, tulen hellän hoitelijan, villan vienon ketreäjän, leipojan metisen leivän, laattian lakaisijanki sekä sintsin siivoajan.

HELKA (Chryseiille). Hyvä. Huomenna alamme. Tänään sä olekin vieras. Nyt me pikkuiset pidämme tupahan tulijais-kestit.

(Menee.)

Kuudes kohtaus.

EDELLISET, paitsi HELKA.

CHRYSEIS (ylpeästi ja uhmailevasti). Päättyykö pila jo? Etkö kyllin jo kiusannut minua? Kodistani korkeasta minut ryöstit, raakalainen, toit läpi merien myrskyn tänne kurjuuden kitahan, yön ja pakkasen pesähän, kitumahan, kuolemahan. Olenhan kuninkaan tytär! Orja, muistele osaasi! Polvistu katuen! Anna asunnoksi linna mulle! Ehkäpä kujerruksesi silloin kuulen, säästän sua.

LEMMINKÄINEN. Elähän toreile, armas! Siksikö minulle suutut, ettei juokse suonissani kuuluisa kuningasveri? Rauhoittuos rakkahani! Jos olenkin sukua pientä, on minulla tulinen miekka, jumalissa kuuraeltu, joka leikkaa, kun se läikkää, toukoa kuoleman kuninkaan. Siispä sen toran jätämme. Jos kadotit valtakunnan, uuden valloitan sinulle -- mitä siis enempi pyydät? Matkan vaivoista lepäjä majassamme lämpimässä. Mitä on kiviset linnat, ellei lempi siellä liiku? vaan mökissä ilo on meillä, kun juomme jumalten mettä. Sano vaan sana suloinen, niin valalla vannon, katso, luon sulle komeimman linnan.

CHRYSEIS. Jos sull' on kuningasmieli eikä yksin miekka, -- pistä! Antina sydän on armas, ei pahalla pakotettuna.

(Molemmat jatkavat keskusteluaan, Chryseis kiivaasti, Lemminkäinen viihdytellen.)

TIERA (mukavasti uunilla loikoen). Ainikki, annappas minulle haarikka olutta! (Ainikki tuo oluen.) Sinä olet kasvanut ja kaunistunut, Ainikki! Muistelenpa, että pienenä ollessasi pidit paljon ruskeasta parrastani. (Juo.) Mitäs pidät morsiamestani?

AINIKKI (alasluoduin silmin). Suokoon Päivätär hänelle ain' yhtä punaiset posket.

ANEMOTIS. Valjut on sinulla posket kuin kinokset; mutta niiden päällä päivyttä havaitsen kaksi suurta, kaunehinta: Mua sääli, suloinen tyttö, salli luonas lämmitellä!

TIERA (kuten edellä). Pakkanen ei morsiamille pahaa tee. Syöjätär sydämeni vieköön, jos en rakasta sinua melkein yhtä paljon kuin karhunkeihästäni. (Ainikille.) Hänellä oli siellä vierailla mailla vihurinen nimi, mutta nyt olen minä hänet nimittänyt Tuulikiksi, Tapion tyttären kaimaksi; -- hän suojelkoon karjaani pedoilta.

ANEMOTIS. Tosiaankin kaunis toimi. Susi sun syököhön, mokoma!

TIERA (kuten edellä). Pitkä ja vaivaloinen oli matkamme Saaresta, jota he Kyproksi sanovat. Kypron joukko oli aina kintereillämme. Vielä tänä iltanakin luikahti heidän kirottu, pystynokka laivansa kuin ankerias karien lomitse. Maata ei saanut rauhassa, (juoden), juoda ei saanut rauhassa. (Ääniä tuvan ulkopuolella.)

Seitsemäs kohtaus,

EDELLISET. MEDON, kyprolaisten sotilasten seuraamana. LEMMINKÄINEN vetää miekkansa. TIERA viittaa AINIKKIA ojentamaan hänelle karhunkeihään. AINIKKI asettuu säikähtyneenä LEMMINKÄISEN taakse. ANEMOTIS liittyy MEDONIIN. CHRYSEIS seisoo yksin, epäröiden molempain välillä.

MEDON (paljastetuin miekoin). Vihdoin viimein sun tapasin, naisten rosvo! Nyt vapise! Sammui jo elosi tähti: Tullut onpi koston tunti.

LEMMINKÄINEN. Tosin on meitä kaksi vainen; toki koeta, ken kovempi!

MEDON. Sano, tahdotko takaisin heti suoda saalihisi?

LEMMINKÄINEN. Takaisinko? En ikinä. Tuiki tuhmapa olisin. Kyllikki omani onpi.

TIERA (uunilta). Tuulikkia en ma anna.

MEDON. Kuuletko, Chryseis? Sano tälle orjalle sanasi kuin häntä kammoat, kiroat, ylenkatsot.

LEMMINKÄINEN. Vapaasti valitse, Kylli, sano, että kiroat mua, ylenkatsot. Kahlehesi kaikki katkeevat samalla, käyt vapaana koristamahan onnellani mennehellä Afroditen alttaria.

MEDON. Chryseis, Chryseis, pyydän: tuomitse, unohda hänet.

CHRYSEIS (epäröiden). Olkoon tuomio jumalten. Minä en enempi voine.

LEMMINKÄINEN (Medonille). Kun vasta vapaata miestä kutsut, narri, orjaksesi, pistä pääsi kainaloosi! Se on onneksi sinulle. Täällä sun pakkanen panevi, lähde Kyprohon takaisin, kerto'os kuninkaallesi, kun olet päässyt horkastasi: jo unohti Chryseis-Kylli vaivat, vaan ei Afroditen.

TIERA (keihästään pudistaen). Täällä myös Tuulikki pitävi viiksiäni kaunehina.

MEDON. Zeus avita, sulle näytän, pohjan barbaari poloinen, vielä ei vilustununna miekkani tulinen terä.

LEMMINKÄINEN. Paarma, miksi niin pöriset? Miksi naisien peloksi niskojamme taittaisimme täällä siistin sillan päällä. Kauniimpi lumella hurme! Tule!

MEDON. Lurjus, miks pakenet? Jo menikö mieles uhma?

LEMMINKÄINEN. Mitelkäämme miekkojamme siis tän petran taljan päällä.

(Peurantalja levitetään taistelevien alle, jotka mittelevät miekkojaan.)

Noin. Sinun on ensi isku.

MEDON (hyökäten). Siispä lähde Pluton yöhön!

LEMMINKÄINEN (puolustautuen). Kas niin, älähän kynsi, kissanpoika.

MEDON (taistellen). Saan käpälät leijonalta, sun tuhoan.

TIERA (joka on kömpinyt uunilta alas, taistellen sotilasten kanssa). Varokaatte karhun kättä!

(Chryseis heittäytyy taistelevien väliin ja suojelee Lemminkäistä. Taisto taukoaa.)

CHRYSEIS. Medon, seis! Minut tapatko? Tie hänen sydämmehensä käypi kautta tään sydämen. Lemminkäinen, miekkas laske! Hän onpi isäni viesti. Oikea asians' onpi, vaan vähänpä ihmislapsi jumalten tuomion edessä, taitavi ohjata osaansa ... kovin kostit Afrodite!

MEDON. Hän sua häväissyt onpi, herjannut ja huolettanut, vienyt kruunusi, kotisi.

CHRYSEIS. Tehnyt lie tuhat rikosta, tuhatkerroin anteeks annan.

MEDON. Muista Kypron kukkasia, Saaren impien iloja, Saaren sulhojen surua ja isääsi valkopäistä, mi sinua muistelevi yksin valtalinnassansa!

CHRYSEIS. Kova on kohtalo inehmon! Surmasin sadatkin kerrat tämän miehen mielessäni, hänpä jällehen heräsi ilkukseni, itkukseni sata kerroin kestimpänä. Tämä mies, jota vihasin, uhmasin, uhittelinkin, tätä miestä, min tekikin --

MEDON. Seis, Chryseis! Ei enempää! Läpi yön, hämärän halki henget Hellahan näkevät, kuulevat jumalat Kreikan Kypron taivan laelta.

CHRYSEIS. Armoa julkiset jumalat! Tämä mies, mitä tekikin, ijäti hänehen liitti minut langat onnetarten. Zeus, mitä säädätkin minulle, orjuuttako onnetonta, valtalinnoja, vapautta, kurjuutta majan matalan, eloni lyhkäisen lopuksi -- Lemminkäistä lemmin aina.

LEMMINKÄINEN (pistää miekan huotraansa). Käy lepohon, leppärauta, muutu murhan astalasta lempeni ikikukaksi vierelleni vilkkumahan. Rakkaus voittavi rajunkin; Kyllikki on onnelani.

MEDON (pistää miekkansa huotraan). Näinkö kaunehin katosit, näinkö heityit Kypron helmi Pohjolan polon lumihin, jalan jäljen jättämättä! Ruhtinatar, sua rakastin, aattelen alati, tosin en sua voittanut takaisin, toki sua totella taidan. -- (Itsekseen.) Päivän päästä jo Chryseis kaihomielellä katuvi. Oikku, on nimesi nainen.

TIERA (sotilaille). Mitäpä maksaisi vaivaa teidänkään kallojanne halkoa, koska päällikkömme ovat miekkansa tuppeen pistäneet? Kumahuttakaamme mieluummin kurkkuumme haarikka olutta. Hiisi vieköön, te Kypron viinitynnyrit, saattepa kiittää, että teillä vielä on tappinne tallella, senkin jälestä, kun minä olen keihäälläni sitä kolistellut.

CHRYSEIS (Medonille). Synkkä on matka syksysäissä, näissä pohjan tuulispäissä, löydät varmaan haudan harmaan. Minulle lupaakin, Medon, tänne jäädä yli kylmän, kolkon talven. Sitten Kyprohon koteudu, sano: täällä Saaren neiti itkevi jokaista, jota ennen lempi leikkimailla, isää armasta enimmän. Jos hän mulle anteeks antaa, tahdon riemuin kaikki kantaa.

Kahdeksas kohtaus.

EDELLISET. HELKA, joka on tullut taistelon lopussa astuu CHRYSEIIN ja LEMMINKÄISEN väliin.

HELKA. Rikkaalta orihit osta, käy kosihin tytärtä köyhän: Armas on vertaisten asua. Prinsessa pois lähetä! Ei sitele silkkikäsi kuhilasta kunnollista; kenell' on kotina linna, kompastuvi ortehen majan matalan.

CHRYSEIS (Helkalle). Anna anteeksi, emoni; Kruununi kultaisen unohdan, lasken lapsena eteesi: ota lahja onnellisen. Täällä ei kuningatarta muuta kuin sa yksin, äiti. Tyytynet sinä minuhun, tyytynen minä sinuhun; kudon, leivon, paistan, pesen, panen parhaimmat oluet. Majasi on maailmani. Rakkaudella sen rakennan laajaksi ja loistavaksi. Autathan emo minua!

(Helka syleilee häntä).

LEMMINKÄINEN. Turhaanko opetit, äiti, mulle syntysi syväsi, maata, merta mahtavammat, taivasta tavottavaiset, Tuonelaankin tunkevaiset? Jo ma hiihdin Hiiden petran, Pohjan poikaset kukistin käden yhden kääntehellä, vaiensin vasamallani Lemmon käärmetten kähytkin. Kyllikki, kyläinen impi, oman nyt orteni asuja, katso, kuinka kaunisti suudelma sovun ja lemmen loihti linnaksi majani. Linnaa sa halasit äsken laulaa tahdon linnan sulle. Kuuletko kohua kosken? Nyt ma virteni viritän.

Melodrama.

LEMMINKÄINEN. Tapion lapsi, vanha hirsi, aarnihongan heimolainen, monen talven taltuttaja, monen myrskyn myöstyttäjä, kuule nyt ääntäni mahtavaa! Nöyrry! Pois! Harjahirsi, suoja äitini harmaan pään, permanto, jolla mun kehtoni keinui, uksi, sa rauhan turva, liesi harmaa, min loimossa lasna ma lauloin, leikin, kaikki uhraan ma lemmelleni. Poistukaa!

(Tupa kukistuu, pala palalta, katoaa ja antaa sijaa autiolle, lumiselle ja kuun valaisemalle maisemalle, jonka perällä kauvimpana kimaltelee myrskyinen meri.)

Malmi, marmori mahtava, nyt mua kuulkaa! Kuule myös, sinä vaskivuori, kussa Hiisien vasarat kalkkaa! Rauta, nouse nostamatta! kivi, seininä kohoa, linnaks muodostukaa kauniimmaksi kuin Kypron linna, kukkien keskelle jättien luoma! Nouse seinä! Kohoa katto! Muodostu muuri! Luonnon tyttäret, Luonnottaret, kaikki kauneenne tänne tuokaa! Ilman kirkkaus! Veden terveys! Maan rikkaus! Tulen loisto! Tänne kaikki ne kantakaa! Ukko, kultainen kuningas, suojaa nyt ikäsi kaiken armossa, voimassa, suuruudessa valtalinnaani lumoavaa!

(Linna nousee pala palalta erämaasta. Näyttämö valkenee, ja aamurusko alkaa kimallella ikkunoista sisälle yhä kasvavalla loistolla.)

Tässä asumme ain kera kauneuden ja rauhan ja rakkauden. Tääll' äidin lempi onnea suopi ja kevään hempi kukkia luopi, tääll' ilo mielellä, henkien rauhaa me katsomme kuink' elon myrskyt pauhaa, Tääll' olkohon onnemme, Suomemme maa, joka laihoin kultaisin kangastaa, min järvissä lempemme päilyy kuin aurinko, astuva aalloistaan.

(Esirippu lankee.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Ritarisali Lemminkäisen palatsissa. Taustassa porrasaita, jonka takana näkyy palanen pohjolan kevätluontoa ilta-auringon valaisemana. Ovi oikeaan ja vasempaan. Oikealla Lemminkäisen aseet: kypärä, miekka, keihäs, jousi ja viini.

Ensimmäinen kohtaus.

LEMMINKÄINEN, panssaripaidassaan, sukii kultasualla pitkää, mustaa partaansa. Hänen edessään lappalainen orja, pitäen hänelle kilpeä peilinä. Taustassa CHRYSEIS, valtakäytävän aitaa vasten nojaten ja maisemaa katsellen, antaen värttinänsä huolettomasti vaipua alas. Vähän matkaa vasemmalla istuu AINIKKI ahkerasti kehräten.

LEMMINKÄINEN (orjalle). Orja, kuinka käskyt täytät? Kilpi on kuvastin urhon, sotasankarin somistin, nähdä tahdon tahratonna siinä muotoni korean.

ORJA. Herra, ei mikään peili voi kyllin kiittää kauneuttasi. Käyt päivä päivältä yhä kauniimmaksi. Vertaistasi ei ole auringon noususta auringon laskuun eikä Saimaan aalloista Kainun mereen lännessä: sinua ei voi kukaan vastustaa Kyrjälän pohjasta Rastekoian tunturiin asti. En sano sitä sinua kiittääkseni, mutta se täytyy jokaisen myöntää, että olet jumalata kauniimpi, ihmistä voimakkaampi ja anteliaampi kuin sekä jumalat että ihmiset. Käsketkö jotakin vielä?

LEMMINKÄINEN (heittäen hänelle kultaketjut.) Kahlitse lipeä kieles, ota kulta, orjan kulta! Mit' olen ma, sit' en sulta kuulla tahdo. Taidan itse oman arvoni osottaa. Pois! Elikko elättämäni muille kiittäköön minua.

ORJA (asettaen kilven pois ja ottaen ketjut, itsekseen). Maderakka! [Maderakka = maan äiti, lappalainen jumaluusolento, niinkuin Sarakka = elämän hoitajatar.] Se oli liian paksua; se maistui herralleni vain puoleksi. Ensi kerralla tahdon olla hienompi ja ansaita rannerenkaan. Mutta sitä ennen täytyy Kyllikin pois. Herrani käy käriseväksi vaihtelun puutteessa.

(Menee.)

Toinen kohtaus.

EDELLISET, paitsi orjaa.

LEMMINKÄINEN (ottaen miekkansa ja koetellen sen joustavuutta permantoa vasten). Sano, säiläni parahin, milloin maailman kukistan?

CHRYSEIS. Kuinka kauniit on oranjit! Kuinka illan kulta-vyössä mandelpuut lemahtelevat.

LEMMINKÄINEN (miekalleen). Kuink' on tenhoisa teräsi!

CHRYSEIS. Ilta, kunne varjos kulki? Satakielet kilvan soivat, kaste raukee, myrtit aukee -- etkö niitä sä havaitse? Kussa viivyt vilpas ilta? Hautaa jo hämyhyn huolet, rauhoita jo raukat töllit.

AINIKKI (kehräten). Myrttejä ja manteleita! Taas hän hulluja horisee. Totta tunnet meidän metsän! Tuo on tuomi, tuo on kuusi, tuossa koivuinen korea, tuossa haapa, lehmus, honka...

CHRYSEIS. Outoja ovat nimesi! Kumma on nähdä ensi kerran luonnon henkihin heräävän näillä hallan, talven mailla. Kalvaat on hänellä kasvot niinkuin haamu; -- mut samaten meri päilyy päivän alla, Kypron päivän!

(Ryhtyy jälleen työhönsä.)

LEMMINKÄINEN (joustaan jännitellen). Sano minulle tämän jousen jännittäjä!

AINIKKI (lohdutellen Chryseiille). Kaikki paljonkin paranee, kun ohi on synkkä talvi, kevät keikkuen tulevi.

(Etempää kaikuu Afroditen juhlakööri: "Me juoksemme juhloa".)

CHRYSEIS (antaen värttinänsä vaipua). Kaikki julkiset jumalat! Mitä tää on?

AINIKKI. Maasi miehet! Medonin toverit, talven tanssijat kylässä tuolla, taas pitävät tanhujansa. Siell' olet sinäkin käynyt. Kyllikki, -- jätä ne käynnit! Veljeni vihan sa tiedät, sukkamielen Medonille.

(Musiikki lakkaa.)

CHRYSEIS. Se minua suututtavi. Muistolleko mustasukka? Päivänä moniahana minut vangiks vaatinee hän taakse telkien, ovien, että itse irrallansa sais kyllin sotia käydä; sitä hän aattelee alati.

LEMMINKÄINEN (joka on kuullut viime sanat). Mitä huolit sa minusta, missä istun, missä astun, suutunko vai suutelenko, kun sinä kyliä käydä vain saat salassa multa?

(Ainikki hiipii pois Helkaa kutsumaan.)

Kolmas kohtaus.

LEMMINKÄINEN. CHRYSEIS. Sitten HELKA.

CHRYSEIS. Kovin oletkin kohtelias! Päivät kaiket kaarillasi, miekoillas minua kiusot, illanpa ihanan tullen kun huvia hiukan etsin, heti murtelet haventa sekä muutut muodoltasi kuin Herakles kaattuansa Erymanton villikarjan. En iloitse asehistasi.

LEMMINKÄINEN. Siksi kai unohtanetkin niin usein minun torani. Medon kiittänee sinua.

CHRYSEIS (itkien). Ja sinä enemmän lemmit Pohjan villiä petoja kuin poloista vaimoasi...

HELKA (tulee ikäänkuin sattumalta liinanippu kädessään ja sanoo seuraavan taustassa, kuin itsekseen). Koska räiskyy korpikuusi, koivu kuorensa varokoon!

CHRYSEIS. Emo, ei minulla syytä.

LEMMINKÄINEN. Eikä mulla. Etkö kuule? Kylli mielivi kylihin.

CHRYSEIS. Lemminkäinen mua toruvi pienestä ilon pidosta, itselläänkin on ikävä, käy käristen päivät pitkät muistellen Lapin petoja.

HELKA (kuten edellä). Tuli suihki orhin tiestä kivikkoisella polulla, lehtomaalla leppeällä jäi kipunat kirpomasta.

LEMMINKÄINEN. Minä, miehistä vakaisin, levollisin, lempeinkin! Minkä voin ma Kyllikille, joka mun sankariks sanovi.

CHRYSEIS. Sankari olekin! Taista! Lähde! Vaaroihin vaella! Toki toivon, ettet tahdo olla sankar' sukkamieli.

LEMMINKÄINEN. Kyllikki, kätesi anna! Sopikaamme, ettei sorja lempemme kevät katoisi ensi syksytuulen tullen! Kautta taivahan vasaman, en enempi sotia käyne hopeankana halulla.

CHRYSEIS. Vannon kautta Afroditen: Kerberus varjoni purekoon, raivottaret raadelkohot, jos enempi kylihin mennen, kassapäiden karkeloihin.

(Ojentavat käden toisilleen.)

HELKA (kuten edellä). Lupaus on kedolla kukka; marja näyttää, minkälainen.

(Menee.)

LEMMINKÄINEN. Miekan, panssarin parahan, kaikki tahdon ma unohtaa, käyn sotia tästä asti vasten korven kontioita, kun liki sinua liian, Kylli, ne mörähtelevät. Armahin, kätesi anna! Punaruusujen siteillä sidot miekan Kaukomielen. Kuink' onkin ihana ilta! Kuink' olet kaunis kaulaella! Kuinka ylväsnä kotihin luoksesi salosta saavun!

CHRYSEIS. Artemis antakoon ereä! Älä liian kauan viivy!

(Lemminkäinen ottaa jousensa ja menee.)

Neljäs kohtaus.

CHRYSEIS yksin. Sitten ANEMOTIS.

CHRYSEIS. Sentään sankari olet sa, aivan kuin Akilles, synkkä, murtava mustoa haveuta, myrskyn kieltä käyttelevä. Taas kuin Paris, taikamieli, lemmen leikkien kuningas. Kummallista! Kreikan urhot, Attikan sankarit soreat, joita ennen ma ihailin, kaikki heitin. Nyt ma hellin miestä pohjolan pimeän, mi minua ärsyttävi, murtavi, musertelevi -- jälleen lemmellä lepyttää. (Kehrää ja huokaa.) On hän sentään liian lieto.

ANEMOTIS (porras-aidan takana). Annetaanko audienssi?

CHRYSEIS. Sinäkö? Sisähän astu!

ANEMOTIS (kuin edellä). Valitettavasti vaara siinä on lähellä. Onko herra miehenne kotona!

CHRYSEIS (kärsimättömästi). Tule!

ANEMOTIS (tulee hullunkurisesti talvivaatteihin puettuna ja ojentaa suurta rillarukkasparia). Tuon veroksi teille, muun paremman puuttehessa, nämä vanttuhut vakaiset.

CHRYSEIS. Hupsu, talvi on lopussa.

ANEMOTIS. Lopussa? Lorua lie se. Lopussako, siksi että näen pari lintua pahaista lehtopuilla liekkumassa, ja kaksi kuloista kortta kaljun kallion kylessä! Foibos auta! Lunta löysin vast'ikään kiven kolosta, oikein oikeata lunta! Ei tule kevät ikinä tänne kuolon tanterille.

CHRYSEIS. Kuitenkin -- kukapa meistä oisi aavistaa osannut, kuinka on suvi suloinen, kevätaamu armas, vieno jälkeen jään sekä pimeyden! Oi, te yöt valoisat...

ANEMOTIS (matkien). Oi, te puuskat, tuiskut pohjatuulen, sen sihinä, sen sohina sekä korpien kohina! -- Kyprossa kevät on meillä.

CHRYSEIS. Miksi voihkit?

ANEMOTIS. Mun pitäiskö ruveta runoilijaksi?

CHRYSEIS. Ei ole tässä tarvis.