Part 2

EPPU (hauskasti). Älä suutu! Ei se auta!

SELMA (ujostellen). Mikä sitten?

EPPU. Ota takinliepeestä kiinni ja sano, että tämä on minun.

SELMA. Sinä vain lasket leikkiä!

EPPU. Mitäs muuta näin runtuviikolla. Mene nyt! Kohta alkaa tanssit.

SELMA (ojentaa kätensä). Olemmehan jo sopineet?

EPPU. Oho! Ei sitä niin vähällä!

SELMA (tupsahtaen). Odotahan, poikaseni! Kyllä minä vielä sinulle näytän — (Menee ulos.)

EPPU (juoksee huutamaan perässä). Näytä vain! Se paras, joka puolensa pitää. (Tulee naureskellen alas.) Tulipas Selmalle hätä käteen. (Menee hiljaa keittiön ovelle kuuntelemaan, lähtee sitten nopeasti varpaisillaan pöydän luo ja istuutuu tuolille, pää käsiin.)

SUSANNA (tulee keittiöstä ja pysähtyy nähdessään Epun, halveksivasti). Pyh!

EPPU (ei liikahda eikä ole kuulevinaan).

SUSANNA (voimakkaammin). Pyh! (Hetken kuluttua.) Eppu.

EPPU (nostaa päätään kuin vasta kuulisi). Mitä?

SUSANNA (panee kädet kupeelle). Mikä sinä luulet olevasi?

EPPU (raskaasti). En yhtään mitään!

SUSANNA. Et. Sinä et ole tuon vertaa — (sivauttaa käsiään yhteen) — ja kuitenkin sinä kehtaat käyttäytyä sillä tavalla minua kohtaan. Tulet koskemaan minuun... minuun! Etkö sinä tiedä, että minä en ole mikään piikaletukka! Minä olen siveellinen nainen, jota ei saa kohdella sillä tavalla, tiedätkös sen!

EPPU (alakuloisesti). Tiedän.

SUSANNA. Ja tiedä, että minua ei vielä kukaan mies ole syleillyt...

EPPU. ... paitsi minä.

SUSANNA. Sinä saatoit minut naurunalaiseksi, viattoman tytön. Antaisin ehkä sinulle anteeksi, jos edes katuisit. Kadutko sinä?

EPPU (yhä allapäin). En.

SUSANNA (kimmastuu). Et! Et edes kadu? Sinä hävytön mies! On ensin röyhkeä ja raaka viattomalle, turvattomalle tytölle, eikä edes kadu tekoaan.

EPPU. Minä en voi sitä katua.

SUSANNA. Sinä paatunut raukka! Sinä olet mustempi kuin ne mustat pakanat, joille minä neulon verhoja, että saisivat peittää alastonta olemustaan.

EPPU. Niin kai sitten.

SUSANNA (vähän pehmeämmin). Kuinka sinä sellainen oletkin, niin eläimellinen? Etkö sinä tunne tehneesi pahasti?

EPPU. En.

SUSANNA. Vaikka minä sanon sinulle, että sinä loukkasit minua ihan sydänjuuria myöten?

EPPU. Vaikka.

SUSANNA. Ja raatelit minun neitseellistä häveliäisyyttäni.

EPPU. Vaikka! Minä en kadu sittenkään.

SUSANNA (ihmeissään). Tämähän on tavatonta! Kuinka on mahdollista! Mitä sinä nyt sitten tästä ajattelet?

EPPU. Saako sen sanoa?

SUSANNA. Tietysti! Sano heti?

EPPU (autuaallisesti). Se oli niin suloista.

SUSANNA. Mikä?

EPPU. Se... syleileminen.

SUSANNA (henkeään pidättäen). Sekö... kun... minua syleilit?

EPPU (painaa pään käsiinsä). Niin... se oli niin suloista, etten minä voi sitä katua, vaikka tahtoisinkin.

SUSANNA (pehmeästi). Poika-raukka!

EPPU. Niin! Antakaa minulle anteeksi, jos loukkasin.

SUSANNA (menee lähelle). No, voihan sen unohtaa...

EPPU (pudistaa päätään). Ei, minä en voi sitä koskaan unohtaa.

SUSANNA (epäillen). Kuinka niin?

EPPU. Se herätti minussa pahat halut.

SUSANNA (kuiskaten). Millaiset?

EPPU. Minä tahtoisin taas... mutta sitä ei kai saa sanoa?

SUSANNA (kuumeisesti). Sano nyt vain! (Panee kätensä Epun olalle.) Minä annan luvan.

EPPU (tarttuu Susannan käteen). Ettekä suutu?

SUSANNA (istuutuu tuolille pöydän eteen). En... en.

EPPU (siirtää tuolinsa rinnalle). Minä tahtoisin taas syleillä teitä.

SUSANNA. Oikeinko sinä sitä haluat...

EPPU. Minä himoitsen sitä...

SUSANNA (nojautuu Epun rinnoille, kuiskaa). Oi, sinua, paha poika!

EPPU. Niin, minä olen niin paha.

SUSANNA (heittäytyy rentonaan Epun syliin). Syleile sitten, minä sallin sen.

EPPU (syleilee). Ooh!

SUSANNA (hurmaantuneena). Saat minut... saat minut...

EPPU (syleilee tulisemmin). Ooh... ooh!

SUSANNA (kiepsahtaa Epun syliin, intohimoisesti). Suutele minua! Suutele!

SELMA (tulee ulkoa, jää hämmästyneenä seisomaan paikalleen; häntä seuraavat Kaisa, Anna-Liisa ja Kiia, jotka myös jäävät ihmettelemään. Aatu tulee kamaristaan Okan seuraamana.)

AATU. Älähän huoli katsella, Oka! Kurkista vain toisella silmälläsi.

OKA. Eppu, Eppu.

EPPU. Ei ole aikaa!

SUSANNA (parkaisee). Ooh! (Painaa päänsä Epun rintaan.)

SELMA (juoksee esille ja ottaa Epun takinliepeestä). Eppu! Vai tämä tärkeä sinulla oli! Vai tällaista peliä se Kyöpelin emäntä täällä pitää!

SUSANNA (yhä Epun rinnoilla, kirkuu). Apua, apua! Suojele minun viatonta neitsyyttäni! (Naurua.)

AATU (irroittaa Susannan Epusta ja työntää hänet Okan syliin). Tuossa on sinulle suojapaikka!

SUSANNA (nostamatta katsettaan). Kuka se on?

OKA. Minä se olen.

SUSANNA. Kuka minä?

OKA. Rinnemäen isäntä... ja minä otan Susannan emännäksi... jos ei tuo Eppu pakana...

EPPU (nousee, ottaa Selmaa kädestä). Ei, ei! Ei pahaa mitään. Minä vain annoin vähän maistiaisia.

SUSANNA (putoaa tuolille). Voi, voi minun kunniani ja maineeni...

AATU. Noo, kihlajaiset Okan kanssa paikkaavat kaikki. Pyhimyksen kruunu vain putosi.

EPPU. Ja sen mukana santakontin virka. (Ottaa Selmaa uumalta.)

KAISA. Ja vanhapiika ja Kyöpeli menivät menojaan.

ANNA-LIISA (Aatun korvaan). Minä panin kihlat entiseen paikkaansa...

AATU. Se on oikein! Siellä ne ovat tallella. (Suutelee Anna-Liisaa.)

OKA (katselee ympärilleen). Tämähän vasta on runtuviikko, kun näin lemmon tavalla naidaan.

KIIA. Naidaan ja huollaan. (Melua kuuluu ulkoa.)

AATU. Hurraa! Siellä tulee tanssiväkeä!

OKA. Tulevat kihlajaisia viettämään Kyöpeliin.

EPPU. Ei nyt muuta, pojat, kuin hurraa!

KAIKKI. Hurraa!

SUSANNA (nousee rasittuneesti). Minun neitsyyteni... minun neitsyyteni... (Naurua.)