Part 9

Suomen kuninkaan ja kansan hetki.

Huolimatta kaikista ponnistuksista saada Venäjän kanssa aikaan sellainen suhde, joka olisi taannut Suomen kuningaskunnalle häiritsemättömän tilaisuuden nauttia kansallisen ja valtiollisen koskemattomuuden kaikkia hedelmiä, kyti idän suuressa valtakunnassa tuhan alla alituinen väijyvä viha Suomea vastaan ja halu jälleen päästä sen alueella isäntävaltaan. Vaikka bolshevismin sukupolvi oli jo haudassa ja sen luut vaalenivat nurmen kamaran alla, olivat sen vallan perilliset saaneet rodultaan ja historialtaan testamentin, jolle he olivat uskolliset ja jonka he aikoivat ensimäisen sopivan tilaisuuden tullen toteuttaa. Muinoin oli Pietari Suuri osoittanut heille Konstantinopolin portteja. Kun vapautuneiden kansain nousu oli tehnyt mahdottomaksi tämän "perinnön" valvomisen, olivat kuolevat Miljukoffit, Kerenskit, Purishkevitshit, viime hetkelläänkin rotunsa sortajavaistoille uskollisina, osoittaneet Suomen kuningaskuntaa, läntistä merta, jonka syliin laskee idän barbaarien kadehtima aurinko. Maailman historia on barbaarien raivoisaa tunkeutumista lännen suurien merien rannoille, vaellusta niiden ikuisten kulttuuriaarteiden ja henkisten ominaisuuksien ahjoille, joissa työ ja toimeliaisuus kypsyttää hedelmiä ihmiskunnan ikuiseksi nousuksi.

Heti kun Venäjä oli päässyt sisäisestä sekasorrostaan selviämään, heräsi siinä voimakkaana korvauksen ja koston ajatus. Kuta kauemmas siirryttiin itsevaltiuden aikakaudesta, sitä enemmän unohdettiin silloinen alennustila ja muisteltiin sitä ulkonaista, alueellista suuruutta ja mahtavuutta, jonka puitteissa valtakunta oli astunut maailmansotaan. Tuo aika saavutti ennenpitkää ikäänkuin romanttista hohdetta, joka tuntui maan kirjallisuudessa ja runoudessa, antoi leiman sen kansan yleiselle historian käsitykselle, vaikutti mahtavasti sen tunteisiin ja muodosti näin sen yhteisen kansalliskiihkoisen ajattelun pohjan, joka vihdoin sopivalla hetkellä voi määrätä valtion toimenpiteetkin. Se hyvityksen ajatus, joka oli aikoinaan syössyt Ranskan maailmansotaan, oli pientä verrattuna siihen kytöön, joka hehkui Venäjän uuden keisarikunnan kansan sydämessä. Tuntui siltä kuin olisi tuo parisatamiljoonainen kansa pysähtynyt, nostanut kätensä silmäinsä varjostimeksi ja henkeä pidättäen tasangoiltaan tuijottanut laskevaa aurinkoa, kaukaa kimaltelevia aaltoja, joista toisten kansain elämän oikeus oli sen pois sulkenut. Sen silmäterät laajentuivat, sen sieramet värisivät kuin pedon, joka haistaa saaliinsa, ja raivokas hyökkäyksen ja anastuksen himo tärisytti sen ruumista. Se odotti vain sopivaa hetkeä.

Mutta idän ilmestyskirja-hirviö tunsi sittenkin jäntereissään jonkunmoista epävarmuuden ja epäröinnin hermostusta. Se tiesi ja tunsi, että Suomesta oli kuluneitten aikojen varrella uupumattomalla työllä ja toimella kasvanut valtainen ilves, jonka voima oli siinä täydellisessä herruudessa, jolla se hallitsi pienintäkin jänterettänsä, hienointakin hermosolmuansa. Se tiesi, että tuolla pedolla oli ruumiissaan shamaanimainen salaperäinen voima ja sitkeys, ehtymätön elävän veren ja elämänhalun lähde, joka ei koskaan lakkaisi virtaamasta ja jota eivät ehkä mitkään maalliset aseet tappaisi. Luoja oli johtanut Suomen kansan vapautumisensa hetkellä viisaalle tielle, antaen sille kuninkaan ja hallituksen menon, joka oli yötä päivää ahertaen liittänyt graniittipaaden toisensa päälle, luonut linnan, rakentanut varustuksen, jonka huipulla liehuva sinivalkoinen tuntui olevan suurimmankin jättiläisen saavuttamattomissa.

Näin oli kansa ja kuningas linnansa varustanut.

Viisaan ja tarmokkaan hallitsijan johdolla, joka korkeasta asemastansa alati saattoi nähdä ei ainoastaan oman kansansa tarpeet ja vaatimukset, vaan vieläpä senkin, mitä sen suhde muihin kansoihin ja ensi sijassa mahtavaan suojelijaansa nähden vaati, oli Suomi ryhtynyt voimakkaaseen sisäiseen ja ulkoiseen rakennustyöhön. Se katkera veljesviha, jonka venäläinen saastaisella myrkyllään oli vielä irti kirvotessaan onnistunut sen keskuuteen kylvämään, oli saatu pois juuritetuksi rakkaudella, leppymättömällä taistelulla kovaosaisten puolesta köyhyyttä ja kurjuutta vastaan. Se taistelu oli aluksi ollut ankara ja yksinkertaisten mielestä kova, jopa säälimätönkin, mutta kun sairas, poikki murtunut jäsen oli potilaan tuskanhuudoista ja vastustelusta huolimatta saatu lastoitetuksi, levisi sieluun pian tyytyväinen, parantumisen ihanan aavistuksen ja tunnon herättämä rauha. Ja kun voimakas hallitus, jota mitkään hetkelliset tuulahdukset eivät voineet järkyttää, lujalla kädellä piti yllä parantavaa lääkitystointansa, sallimatta oikeaksi huomaamaansa menettelyä muutella tahi kokeilla uusilla, oli vihdoin työnsä suorittanut, jätti sairas iloiten kainalosauvansa ja kiitti luojaansa elämän ja terveyden ihanuudesta. Hänen sydämensä jää oli sulanut, ja sen sulatustyön oli saanut aikaan hänen elämänehtojensa paraneminen, katkerien kokemusten ja nöyryytysten jälkeen vihdoinkin herännyt kansallistunto, todellinen tieto asemastansa ihmiskunnan jäsenenä, ja uusi herännyt usko maailmassa vaikuttaviin, kumoamattomiin ja ijankaikkisiin siveellisiin periaatteisiin. Hänet oli temmattu irti siitä aineellisuuden ja eläimellisen uskonnottomuuden, epäpyhyyden loasta, johon hänet tietämättömyyden vallassa olevana vaisto-oliona oli syösty, ja nostettu kirkkaampaan, raittiiden tuulien virkistämään ilmapiiriin, joka aateloi sielun. Ja kun hän nyt katsoi ympärilleen Suomen kuningaskuntaan ja näki, kuinka karu maamme oli väkivallalla tehty viljavaksi, kuinka vilkas ja tarmokas hyörintä kaikkialla todisti kansan uutteruudesta, kuinka työpajojen kalke kaikui laihojen huminan, junien vihellysten ja vihreitten metsä-aarteiden keskeltä, kuinka rauha ja tyytyväisyys täytti kansalaisten sydämen heidän nauttiessa oikeata lainalaista vapauttansa, -- silloin hän ojensi kätensä ja sanoi: isänmaani ja kansani! Silloin levisi kuin helluntain humahdus kautta koko Suomen riemukas tunne: nyt me olemme yksi ja yksimielinen, vapaa, asemastamme ja oikeudestamme, tehtävästämme tietoinen kansa! Suomen kansa oli kuin perhe, jossa vallitsee rakkaus ja vanhempain kunnioitus.

Todellakin kuin perhe. Suomen hallitsija oli osannut jo ensi hetkestä esiintyä ja toimia sen aatteen edustajana, joka sisältyy sanaan "kuninkuus". Suuren perheensä isänä oli hän heti tullut siksi, mikä hän oli oleva, nimittäin kansansa valtiollisen itsetunnon symbooliksi, sen sisäisen arvoon pyrkimisen ja itsekunnioituksen näkyväksi kohdaksi, kaiken valtiossansa esiintyvän hyvän suojelijaksi, mutta vahingollisen vastalauseeksi. Hän oli voittanut kansansa rakkauden omalla rakkaudellaan, painanut mystillisellä arvovallallaan alas pikkumaisuuden ja nostanut esiin ja toimintaan jalouden ja uhraavaisuuden. Ja ennen kaikkea oli hän tullut kansansa pääksi sen aatteen pohjalla, että kuninkuus, hallitsija, edustaa jokaisessa kansassa syvällä voimakkaana piilevää miehuuden ja tarmon, puolustuksen ja pyhän oikeuden suojelun ajatusta. Suomen kansa, joka ei vuosisataan ollut saanut tuntea sitä itsetuntoa, jonka vapaalle miehelle antaa hänen aseensa, hänen miehuuden merkkinsä, oli kuninkaansa johdolla saanut takaisin muinaisen luontonsa, veressänsä olevan ilveksen hengen, jota ei voi tappaa aseilla eikä vuodattaa kuiviin. Oli kasvanut täyteen mittaansa saavutetun vapauden kuolematon puolustusuhma.

Tässä oli Suomen hallitsija toiminut tavalla, joka oli valtion ja kansan säilymiselle yhtä tärkeä kuin se sisäinen työ, joka oli parantanut sen henkisesti ja aineellisesti. Lähteneenä oloista, joissa tämä puoli kansojen elontaistelussa on vuosisatainen perintö ja luonnollinen selvyys, oli hänellä siitä sellainen avartunut ja asiallinen käsitys, ettei se ollut Suomen parhaillekaan miehille valtakunnan syntymähetkellä mahdollinen. Ja tämän käsityksensä eteen työskenteli hallitsija uupumattomasti, hyvin tuntien sielussaan tuon ahnaasti tuijottavan katseen idän taivaanrannalta, johdonmukaisesti koettaen kasvattaa kansaa tajuamaan koko sen täyden mitan, mihin sen itsesuojelus-ajatus aseellisellakin alalla oli ulotettava. Ja Suomen miesten avulla sekä uskollisesti ottaen huomioon kansamme voimat ja edellytykset saatiinkin vuosikymmenien kuluessa hijotuksi ilvekselle sellaiset kynnet, että niiden terävyyttä kunnioitti mahtavakin peto. Mutta kaiken tämän rinnalla oli hallitsija, käyttäen tarkoin hyväkseen kaikki ne monet suhteet, joita yksin hänellä saattoi olla maailman mahtaviin, alati selvillä kansainvälisen salaispolitiikan hienommastakin vivahduksista ja arveluttavimmistakin pyyteistä. Perheensä isänä ja päänä hänellä oli öin ja päivin huolena se, mitä toivorikkaat ihmiset eivät menneen maailmansodankaan aattona vielä uskoneet, että nimittäin saaliinhimo ja suurten kansain luontainen sorronhalu voi yhäkin millä hetkellä hyvänsä leimahduttaa ilmiliekkiin maailmanpalon, joka saattoi koitua ennen kaikkea pienten kansakuntain tuhoksi. Kun ihmiset ovat eläneet muutamia vuosikymmeniä rauhassa ja nauttineet sen siunausta, tuntuu heistä mahdottomalta, että mikään sivistyskansa voisi käydä toisen kimppuun, mutta se, joka korkeassa asemassa ollen alati on lähellä näkemässä niitä salaisia lankoja, joita myöten pahan sähkövirta kulkee, hän tietää oikein arvostella "sivistyksen" syvyyden ja kansain intohimojen pohjattoman raakuuden; onnellinen on se kansa, jolla on huipullaan niitä lankoja seuraamaan pääsevä elin. Kaiken tämän tuntien ja tietäen, sekä aavistaen tulevaista vihaa, oli Suomen kansa hallitsijansa johdolla kehittynyt siihen, että joka töllissä sykki uskollinen ja peloton sydän, ja joka miehen kunnia oli isänmaan puolustustaito. Valtaisina kohosivat Suomen linnojen ruohovallit merestä mereen ja vakavaa kieltä puhuivat ne luoksepääsemättömät alueet, joiden turvissa eli Karjalan kannaksen viljelys. Ja lujalle, sekä maamme puolustuksen ja säilymisen kannalta oikealle pohjalle, oli hallitsija osannut rakentaa ne liittovelvollisuudet mahtavampain kanssa, joihin lopullinen pelastuksemme perustui. Toivorikkaana saattoi Suomen kansa odottaa tulevaista vihaa.

Sen tulon tiesi hallitsija ja hänen neuvoskuntansa. Salaisilla tiedustelijoillaan oli hän alati seurannut saaliinhimoisen perintövihollisen vehkeilyä ja hiljaisuudessa ryhtynyt kaikkiin niiden vaatimiin toimenpiteisiin. Hän ei herättänyt kansansa keskuudessa mitään häiriötä eikä levottomuutta, vaan järjesti asiat hiljaisuudessa, tuudittaen vihollisenkin petolliseen itsetyytyväisyyteen. Se odotti hetkeään, mutta ei aavistanut, että ilves oli jo koonnut jalat allensa, terästänyt jäntereensä, teroittanut katseensa, voidakseen oikealla hetkellä yhdellä voimakkaalla hypyllä karata hyökkääjän sydänverien lähteille. Suomen kuninkaan ja kansan hetki oli tullut.

* * * * *

Mikä maailman mullistus se oli, joka taas pani vapautemme vaaraan, jääköön tässä selvittämättä. Ne, jotka olivat perehtyneet menneen maailmansodan historiaan, olivat sitä peläten odottaneet ja siihen uskoneet. -- Yksi sen palon ydinkohdista oli jälleen suuren ja mahtavan Venäjän pyrkimys uudelleen iskeä alleen sen yhteydestä eronneet kansat, saada hyvitystä kärsineelle kansalliskiihkolleen ja itserakkaudelleen, saada kostaa menneet häpeät ja katkerat nöyryytykset. Se kostonhimo oli niin voimakas, että se taas kuin salama, kuin patonsa murtava tulva, rikkoi maailman rauhan polkien alleen ihmiskunnan uskon. Voi sitä kansaa tuon jättiläisen kynnyksen edessä, joka ei silloin ollut varoillaan ja valmiina!

Mutta Suomen kuningas ja kansa olivat. Kun hyökkääjä lähetti laumansa vallejamme vastaan, tuli kuninkaan ja kuninkuus-ajatuksen suuri ja ratkaiseva hetki. Kuin sotatorven puhallus kajahti hänen kokoava ja rohkaiseva huutonsa läpi maittemme ja salojemme, sytyttäen uuden valkean innostuksen, joka vyöryi ukkosena kautta maamme merestä mereen. Muutamassa viikossa oli maastamme tullut sotaleiri, joka luotiin yksityiskohtaisesti suunnitellun ja kauan valmistellun ohjelman perusteella. Ei ainoakaan ratas kitissyt, ei ainoakaan soraääni häirinnyt sitä sopusointua ja yhtenäisyyttä, jonka loi kansan isällisen hallituksen ja hallitsijan tutkittu ja järkkymätön ohjelma. Kaikille valkeni ennen aavistamattomassa määrässä, mikä ihmeellinen kokoova ja kansallisesti rohkaiseva voima sisältyy kuninkuus-aatteeseen, mitenkä se juuri suurien vaarojen hetkellä on kasallislipun ylhäinen kantaja, joka pitää sinivalkoista korkealla, kaikkien näkyvissä, sinä merkkinä, joka lipun tulee olla, vastatakseen pyhää aatettaan. Outo ja ennen kokematon riemastuksen tunne täytti Suomen sotajoukkojen mielen, kun ne astuivat kuninkaansa johdolla taisteluun perintövihollistaan vastaan; ne huomasivat sydämessään, että ihmiskunta palautuu taistellessaan elämästä ja kuolemasta tavallaan takaisin sankarikauteensa, jolloin salaperäinen innostus ja voima väkevöittää heikonkin käsivarren, jolloin tavallisesta elämästä kaukana olevat tunnelmat ja aavistukset avartavat sielun, herättäen siellä uusia hengen elämyksiä. Suomen sotajoukko tunsi voimakkaasti, että sillä oli kuninkaassaan suurenmoinen ja ihana itsenäisyytensä, vapautensa ja miehuutensa symbooli, todellinen lippu, joka teki kuoleman isänmaan edestä ihanaksi.

Ja turhaan lähetti barbaari laumojaan siihen solaan, jonka lävitse sille kimalteli maamme ihanuus. Suomen miehet ja nuorukaiset menivät taisteluun ilolla ja kaatuivat kuolemataan siunaten. Ja kun vihdoin oli saapunut hetki, jolloin ilveksen kuolinkamppailun vaihe näytti alkavan, kasvoi sankarien kuolemasta voiton hedelmä. Vapaus ja oikeus todisti jälleen maailmalle olevansa voittava aate, jota ei voida lannistaa miljoonienkaan raa'alla voimalla. Suomen hallitsijan ja kansan valveillaan olo oli sille säilyttänyt oikeuden edelleen jäädä vapauden lapseksi, vihdoinkin päästä lähelle sitä, mitä se vain oli toivonut, rauhaa ja isäinsä maan häiritsemätöntä nautinto-oikeutta. Sinivalkoinen viiri lujittui tälle niemelle ikuisiksi ajoiksi, ja rauhan ruoho kasvoi valliemme edessä vaalenevien vihollisten luitten päälle. Verestä kasvoivat ruusut.

Se oli ollut Suomen kuninkaan ja kansan hetki, ja sen jälkeen alkoi taas uupumaton rauhan työ. Arvet kirvelivät, haavat eivät tahtoneet mennä umpeen. Taas sai Suomen kansa huomata, että tarvittiin voimakasta, yhtenäistä hallituksen ja elämän menoa niiden parantamiseksi ja uuden luomiseksi. Mutta nyt se kävi kuitenkin helpommin kuin ennen, koska sillä ei enää ollut epätietoisuutta siitä, millä keinolla ja johdolla.

(Suomen lipun syntymispäivänä, 28/5 18.)

Nummisuutarin Esko.

Viime keskiviikko-iltana oli eduskunnassa esillä asia, joka teki tuon istunnon tavallista huomattavammaksi. Sekin, joka ei ollut käynyt kuunteluparvekkeella kymmeneen vuoteen, tunsi nyt halua mennä sinne. Ja se, ettei siellä nyt tarvinnut odottaa sosialistisen agitaattorijoukon esiintymistä, teki osaltaan tuon meno-aikeen mahdolliseksi, sillä olihan sen aineksen poissa olo tehnyt eduskuntamme, kuinka sanoisin, sympaattisemmaksi. Sankasti olikin parvilla kuuntelijoita.

Huomaan siellä paljon sellaisia kasvoja, joiden taakse varmasti kätkeytyi punainen sielu. Silmissä oli tuo katse, joka todistaa, ettei yhteiskunnallinen mielisairaus ole vielä suomalaisen sielusta hävinnyt. Tuossa katseessa oli samaa ilmettä kuin punakaartilaisilla silloin, kun he esimerkiksi Helsingin valloituspäivänä ryhtyivät ajamaan yleisöä pois kaduilta. Heidän silmistään loisti aivan selvästi hulluus. Nyt he olivat tulleet kuuntelemaan, kuinka "herrat" keskustelivat kuninkaasta. Leuka lehterin laitaa vasten makasivat he siellä tuijottaen alas saliin kuin kahlekoirat; murista eivät he enää uskaltaneet, kuten vielä tammikuulla, ja kulmahampaat oli hiottu tylsiksi.

Oli siellä paljon muutakin yleisöä, sotilaita sekä mies- ja naispoliitikkoja, ehkä joku ulkomaalainenkin. Ja luulen, että meillä parvekkeella olijoilla oli jotakin juhlamieltä, vakavaa odotuksen ja hetken merkityksen tunnelmaa. Väkisinkin johtui mieleen, että nyt on tässä salissa valta säätää Suomelle hallitusmuoto, jos on vain sopua ja järkeä. Tämä juhlatunnelma haihtui kuitenkin hyvin pian, sitä oli mahdoton säilyttää.

Luulen, että hallituskin piti hetkeä juhlallisena, vakavana ja kauaskantoisena. Valtioministerin esiintymisessä oli jotakin, joka vaikutti meihin tavallisiin ihmisiin. Hillitystä, mutta silti voimakkaasta äänestä tunki esille syvä, mukaansa tempaava vakaumus. Ja olihan kysymyksessä uudistetun hallituksen ohjelma, valtioministerin se esiintyminen, joka muualla maailmassa on poliittisten työkausien tärkeimpiä tapauksia, jolloin lausutut sanat antavat pohjan sille, miten hallitukseen ja sen politiikkaan suhtaudutaan. Totta kai sen ymmärtävät meidänkin edustajamme, koska kerran muuallakin maailmassa kaikki parlamenttien jäsenet puolueisiin katsomatta henkeään pidättäen näitä tällaisia esityksiä kuuntelevat?

Ja suurin osa edustajista näytti olevankin siitä selvillä, kuunnellen tarkoin tärkeätä esitystä. Mutta vain suurin osa, eivät kaikki. Maalaisliiton eräille jäsenille kävi "opetustunti" liian raskaaksi ja täytyi virkistäytyä pienellä keskustelulla, naureskelulla, muulla puuhalla, kunnes taas säpsähdettiin kuin koulupojat, kun opettajan katse sattuu. Heissä on useita välittömän tunteen ihmisiä. Hyväksyminen tai paheksuminen tulee heti näkyviin jo ilmeissä, ja kun valtioministeri saapuu siihen puheensa osaan, joka koskettelee hallitusmuotoa, ilmestyy heidän kasvoilleen eräs hymy, joka saa minut säpsähtämään.

Aluksi on kuin en muistaisi, missä olen sen nähnyt ja mitä se merkitsee, mutta samalla selviääkin muistini. Olen nähnyt sen tuhansien suomalaisten kasvoilla aina silloin, kun he ovat luulleet päässeensä selville jostakin asiasta, ja kuuntelevat tuo oma "varma vakaumus" mielessä asian toisen puolen selvittelyjä. Tuossa hymyssä on paljon Nummisuutarin Eskoa, sitä maailman itsepäisintä puumerkkimieltä, joka on asiallisimmillekin perusteille auttamattomasti kuuro, kun on vain saanut jotakin kalloonsa isketyksi. Niin pian kuin se ilmestyy suomalaisen kasvoille, on turha toivoa mitään mielipiteitten muutosta, puhuisipa vaikka enkelien kielellä. Tapahtukoon mitä tahansa, menettäköön Esko morsiamensa, saakoon selkäänsä Teemulta ja hänen isältään, mellastakoon Karrin pirtissä niin, että ankara prosessi häntä uhkaa, vielä kaiken senkin jälkeen pitää hän tiukasti kiinni siitä, että hänenkin puumerkkinsä siinä olla pitää. Kanttori Sepeteuksen järkisyyt eivät merkitse tässä mitään, ei, vaikka hän puhuisi niinkuin nyt valtioministeri tuolla alhaalla. Tuo puumerkkimieli on kansassamme erinomaisen yleinen, todellinen rotuluonteen piirre, niinkuin sen kuolematon kirjailija on loistavasti eteemme kuvannut.

Mutta tästä huolimatta jaksaa valtioministeri pitää yllä hetken juhlallista tunnelmaa, antaen esityksensä taitavasti kohota loppuun tultaessa. Mielenkiinnolla odotan, pysyvätkö seuraavat esitykset annetussa oikeassa äänilajissa. Puhujalavalle astuu professori Ståhlberg.

Tiedän vanhastaan, ettei hänellä ole sanottavasti huumorin lahjaa, ei minkäänlaista "gemyyttiä", jonka puute tekeekin kaiken, mitä hän puhuu tahi kirjoittaa, siltä kannalta kuivaksi ja köyhäksi. Mutta sen korvauksena on hänellä melkoinen ironian lahja, jota olen hänen kuullut käyttävän joskus suurella menestyksellä ja jota vastustajat usein lienevät pelänneetkin. Hänen kirjoituksissaan se ei kuitenkaan ole ennen saanut sanottavaa sijaa, sillä häntä on nähtävästi pidättänyt siitä jonkunmoinen arvokkaisuuden tunne, ja hänen puhuessaan on sen kärki useimmiten peittynyt hänelle ominaiseen ystävälliseen hymyyn. Kun nyt pitkän ajan kuluttua kuuntelen hänen äänilajiltaan ja esitystavaltaan hiukan väsyneenkaikuista lausuntoaan, jossa on hermostumisen ja kärsimättömyydenkin merkkejä, huomaan kummastuksekseni, että aika ei mene merkkejä jättämättä. Se voi huomaamattamme järkyttää niitäkin perusteita, joilta ennen virkeä ja voimissaan oleva hieno poliitikko ammensi sekä ulkoiselta asultaan että asiasisällykseltään nuhteettomat lausuntonsa, ja se voi tehdä mahdolliseksi senkin, että arveluttavat väitteet, kärjetön ironisointi ja rahvaanomainen polemisointitapa saattavat tuntua käyttäjästään täysipainoisilta. Professori Ståhlberg on kuitenkin kaikesta siitä huolimatta, mitä hän nyt puhuu ja kirjoittaa, sellainen poliitikko, että hän eikä mikään muu muodostaa maassamme tasavaltalaisuuden ainoan pitävän perustan. Nimittäin sillä tavalla, että ellei hän olisi tasavaltalainen, vaan monarkisti, ei tasavaltalaisia nuorsuomalaisia olisi ollenkaan, ja maalaisliittolaisten käsi menisi hyvin nopeasti korvalliselle.

Katselen maalaisliittoa hänen puhuessaan. Puumerkkihymy on kadonnut ja sijaan tullut se ilme, joka nousi Eskon kasvoille silloin, kun taas jälleen kaikki hyväksi kääntyi. Siinä on lapsen antaumusta ja luottavaa turvautumista vahvaan runkoon, katsetta ylöspäin kuin Stefanuksen pääsinhetkellä. Ja kun puhe on loppunut, kuuluu sieltä tyydytyksellä lausuttu "hyvä". Olen epätietoinen siitä, mille tilikirjansa puolelle puhuja tuon tunnustuksen kirjoitti, mutta luulen, että se ei häntä miellyttänyt. Noihin kansankokouksissa -- ja sehän eduskuntamme on -- saatuihin kättentaputuksiin sisältyy kriitilliselle mielelle aina jotakin epäiltävää.

Professori Ståhlbergin puhe oli käynyt alemmassa tyylissä kuin valtioministerin, ja särki tunnelman. Valtioneuvos Wrede koetti sitä korjata esityksellään, josta sai oppia sen, mihin "aateluus velvoittaa", mutta kaiken pilasi edustaja Alkion puhe. Kansankokouksen tahi oikeammin nuorisoseuran kokoustunnelma oli täydellinen.

Mitä varten pidetään eduskunnassa vielä sellaisia puheita? Eikö vieläkään ole päästy niin pitkälle, että luovuttaisiin tuosta pilviä piirtävästä tunnelma- ja kansallisen itserakkauden tyylistä, jota ei voi enää sietää ja joka on vaarallista kaiken kansallisen synnintunnon heräämiselle? Tosinhan on mukavaa heittäytyä tuoliinsa ja antaa omia itserakkaita käsityksiä hivelevän pontevan sanaryöpyn huuhtoa sieluansa kuin kesäisen vesisuihkun, vaipua unelmoimaan mieluisissa, utuisissa kansallisen omahyväisyyden tunnelmissa ja lopuksi herätä sanomaan "hyvä", mielessä vakaumus: "Me pystymme vaikka mihin." Sellaiset profeetalliset ilmestykset kuin Alkio, joka luulee olevansa kansamme hyvien ja huonojen ominaisuuksien luotaaja, joka menee "Suomen kansasta" ylivoimaiseen takuuseen millä hetkellä hyvänsä, eivät ole mitään muuta kuin heitä itseään miellyttävien, puolitaiteellisten näkemysten fanaattisia tulkkeja, mikä näkyy jo miehen silmistäkin. Mikään tällainen ei enää eduskuntaamme kuulu, vaan on siellä pysyttävä tarkoin sen rajan sisäpuolella, jonka ulkopuolelle jätetään armotta kaikki kansankiihoittajat. Niinkuin ei jo kokemuksesta tiedettäisi, mihin tuollainen vie.

* * * * *

Lähdin pois, ennenkuin neiti Pykälä sai puheenvuoron, joka sitten siirtyikin toiseen iltaan. Hän ei nimittäin mielestäni kuulu eduskuntaamme, mikäli kyky ja kunto on sinne pääsemisen ehtona. Mutta onko se?

Vakavia ajatuksia herää eduskunnassamme käydessä. Luulen, että valtioministerillämme, hänen vakaana kuullessaan alkanutta kirjavaa sanaryöppyä, välähti mieleen kirkkaana näkemyksenä yhä uusien ja uusien hallitusten vaivaloinen ja hedelmätön ura. Ne nousevat ja kaatuvat arveluttavan tiheään, ja pohjan niiden parhaimmiltakin, kaukonäköisimmiltäkin suunnitelmilta tulee aina riistämään tämä sama seura, kansaneduskuntamme, joka ei voi koskaan -- ellei muutosta tehdä -- saada valtiolle ja yhteiskunnallemme todella terveellistä ja asiallista kokoonpanoa. Johtavien voimien parhaat pyrkimykset tulevat aina jollakin taholla kompastumaan tuohon Nummisuutarin Eskon ominaisuuteen, tuohon itsepintaiseen puumerkkiperiaatteeseen, josta ei luovuta, vaikka "mätänis".

Ulos mennessäni näen senaattori Pehkosen jurot kasvot. Hän näytteli kerran nuoruudessaan muutaman edistysseuran notkuvalta lavalta suurella menestyksellä Nummisuutarin Eskoa. Oli aivan ilmeistä, että hänellä oli etevät lahjat siihen osaan, ja minä taputin hänelle ankarasti käsiäni.

(5/6 18.)

Timanttikurkien ampujia.