Part 8

Toisenkin valokuvan näin samalla kertaa ja niistä katsoi vastaani kiinteä mies, jonka siveellistä rohkeutta eivät santarmien konstit olleet lannistaneet. Täytyi ihan hieraista silmiään, puristaa kättään ja kysyä: onko tämä mahdollista? Sillä tuo santarmien vanki ei ollut kukaan muu kuin Karjalan ja koko Suomen nuori sankari Aarne Sihvo, nykyään arvoltaan eversti Suomen armeijassa. Totisesti! Ihmeellisten kohtaloiden kautta on Suomelle kuluneina pimeinä vuosina kasvatettu miehiä, joilla nuoruudesta ja maineen puutteesta, ulkonaisten etujen köyhyydestä huolimatta on ollut suuri ja kauas kantava, oikeaan osuva kansallishistoriallinen näkemys ohjaajanansa sekä voimanansa, jotka ovat miesten tavoin uhranneet kaikkensa ja vihdoin voittaneet. Kun seisoin eräänä ihana Helsingin asemalla odottaen Aarne Sihvon saapumista ja näin syrjästä hänen vartalonsa, hänen everstin merkkinsä sekä kuulin sen sydämellisen ja riemukkaan suosion, jolla kansanjoukko häntä tervehti, niin silloin tunsin hänen santarmivalokuvaansa muistaessani, että suurin ja voitokkain osa isänmaani historiaa mahtuu tuohon valokuvan ja everstin tähtien väliin. Se kaari alkaa alhaalta, syvästä masennuksen ja orjuuden alhosta, mutta se on noussut nopeasti eikä ole vielä läheskään korkeimmallansa. Jatkukoon se kohti autereista ja onnellista tulevaisuutta.

Ja kun vihdoin eilen Kyöstin taskusta kaivautui esiin valokuva, jossa oli ikuistettuna niiden miesten kasvoja, jotka hän aikomaan lähetti Saksaan läpi santarmien ja Enehjelmin kynsien ja jotka nyt olivat olleet suorittamassa sitä työtä, joka merkitsi sekä heille että meille elämää ja vapautta, astui jälleen uudella voimalla mieleeni jääkärien parvi. Erikoinen ja valtava on se kiitollisuus, jota suomalaiset, nekin raukat, jotka pilkaten aikoinaan heihin suhtautuivat, jääkäreitämme kohtaan tuntevat. Parhailla sanoillani tahtoisin sen heille tänä juhlapäivänä tulkita, kättä ojentaa ja lausua: terve miehet ja sankarit! Käden puristus kourastanne on tavalliselle kansalaiselle korkein kunnia. Milloin ikinä Suomen vapaus vaaraan joutuu, silloin kasvakoon jäljistänne uusi jääkäripolvi, joka tekee työtä raudalla ja verellä, miehen urhoudella ja isänmaanrakkaudella, joka ei punnitse ja arastele, vaan ylpeästi heittää miekkansa vaakaan. Kasvakoon ryntäyskypäräinne alla todellinen roomalainen henki, että perustaisitte keskuuteemme kultaisen legionan, raukkamaisuuden ja pelkuruuden ikuiseksi tuhoksi!

* * * * *

Riemumielellä tervehdimme teitä siis, te valkoiset soturit! Nämä keväiset päivät, jolloin aurinko lämmittää karua maatamme ja tuuli rupeaa humisemaan leppoisasti arpovien puitten oksissa, ovat Suomen kansalle ijäisesti muistettavia. Koko luonto rupeaa elämään, maamies kiiruhtaa auransa ääreen, nostamaan kotiansa tuhasta ja kylvämään siementä peltoon, että uudet elämän mahdollisuudet jälleen tulisivat turvatuiksi. Ja kun pian taas viikot vierähtävät ja kukkean kesän keskuudessa kajahtaa suvivirsi, rauhan siunaus rupeaa jälleen parantamaan iskettyjä haavoja, silloin oikeutetulla ylpeydellä muistakaa ja itsellenne todistakaa: tämä on meidän ansiotamme! Rauhan hinta on veriuhri, jossa asuu ihmiskunnan ja luonnon sielu, ja rauhan paras vartia on kuolemaansa saakka vapauttaan rakastava mies ja nainen, joka milloin hyvänsä on valmis tuon uhrin kantamaan. Te olette sen nyt tehneet ja voiton saavuttaneet, ylpeydellä ja ilolla siis katsokaa niitä voiton lippuja, jotka kaikkialla liehuvat. Terve Suomen valkoinen armeija voittosi hetkellä!

(16/5 18.)

Presidentin vaali Suomelassa.

Huolimatta kaikista järjen ja itsesäilytysvaiston sanelemista syistä oli Suomelan valtakunnasta tehty tasavalta. Sosialistien pelko oli voiton hetkelläkin vienyt siihen, että tarjottua tilaisuutta yhteiskunnan ja valtion perinpohjaiseksi linnoittamiseksi anarkian henkeä ja sen kehitysmahdollisuuksia vastaan ei oltu käytetty, vaan oli lähdetty jatkamaan siitä, missä punakaartilaiskapinan alkaessa suurin piirtein oli oltu. Huonojen sotapäällikköjen tavoin oli voiton hedelmät jätetty poimimatta, ja siten oli muutamien vuosien kuluessa itse voiton merkitys käynyt yhä vähäisemmäksi. Henkeään pidättäen olivat valtakuntaa ympäröivät viholliset odottaneet, osaavatko Suomelan kansalaiset nostaa keskuuteensa sellaisen valtiovallan auktoriteetin, joka nauttisi kunnioitusta sekä kotimaassa että ulkomailla, ja olivat vahingonilolla panneet merkille, että niin ei käynyt. Suomelan valtakunta järjesti hallitusmuotonsa oman vähäpätöisen ja yleistä poliittista asemaa ymmärtämättömän itserakkaan ajattelunsa mukaan, saaden siten jo alussa valtioiden keskuudessa kysymyksenalaisen ja epävarman aseman. Kun Suomelan tasavaltaa Europassa muistettiin, liittyi siihen aina epäilevä päänpudistus: mitähän sieltä nyt taas rupeaa kuulumaan?

Jo Suomelan tasavallan alkuhistoria osoitti, kuinka vaikea sillä oli saada vähintäkään oikeuttaan valtioiden neuvospöydässä edes kuuluville, saati sitten perille ajetuksi. Sen presidentin lähettiläät ja sen politiikka ei nauttinut minkäänlaista kunnioitusta, varsinkin kun tiedettiin, minkä heilahdusten varassa se saattoi olla sen kritiikin johdosta, joka alati ja häikäilemättömänä tuli sen osaksi tasavallan eduskunnan puolelta, ja mitä suurta osaa persoonalliset pyyteet näyttelivät. Hyväksymällä tasavaltaisen hallitusmuodon oli Suomelan kansa tehnyt kumarruksen ententen ystäville ja Venäjälle, valmistaen punakaartilais-aineksille uuden mahdollisuuden päästä nostamaan niskaansa; se oli tehnyt pohjoismaisen valtioryhmän yhdeltä rattaalta ontuvaksi, ja sysännyt luotaan sen yhdenvertaisuuden ja samanluontoisuuden, joka sille keskusvaltain luomana valtiona olisi ollut niin kallisarvoinen. Täten se oli tullut niillekin valtioille, joiden ystävyys olisi ollut sille elinehto, hiukan vieraaksi, ja samalla yhtäläisesti kaikkien naapuriensa itsekkäiden etujen pieneksi kalastuspoukamaksi, johon ne kaikki laskivat rysänsä odottaen suurinta saalista. Suomelan valtiosta oli maailmansodan vuosien kuluessa ja sen merkityksen johdosta, joka Jäämerellä oli sekä keskus- että ympärysvalloille, tullut erittäin tärkeä pohjoismaiden politiikan polttopiste, jonka valtiollista elämää seurattiin mitä suurimmalla mielenkiinnolla kaikissa asianomaisissa maissa.

Se yhteiskunnallinen rauha, joka punakaartilaiskapinan jälkeen olisi ollut Suomelassa niin kipeän tarpeellinen, oli jäänyt syntymättä. Ihmisten vaistomaisen halun saada tehdä kerrankin rauhassa työtä ja korjata hedelmiä rikkoi se suunnaton erimielisyys ja poliittinen epävarmuus, jonka vallassa elettiin viikosta viikkoon. Sitä eivät aiheuttaneet ainoastaan alituisesti uusiutuvat eduskunta- ja kunnallisvaalit, vaan ehkä eniten alati tapahtuvat hallituksen muutokset. Kun eduskunta-uudistus oli jätetty toimeenpanematta, oli kansanedustus vuosien kuluessa muuttunut yhä enemmän ammatillisten poliitikkojen erikois-alaksi, josta kaikki syvemmin ajattelevat ja edesvastuuntuntoiset kansalaiset jyrkästi kieltäytyivät. Kun ammattipoliitikkojen päämäärä oli ministerin salkku, jota oli ruvettu pitämään jonkunmoisena palkintona "uskollisesta palveluksesta", käytettiin epäluottamuslausetta alituiseen hallituksen kaatamiseksi, ja se kauniilta kajahtava, mutta vaarallinen säännös, joka onnettomalla hetkellä oli lisätty valtiopäiväjärjestykseen, että hallituksen jäsenten tulee nauttia eduskunnan luottamusta, oli vienyt häikäilemättömään eduskuntavaltaan. Näin kävi johdonmukainen ja yhtenäinen hallituksen johto ajanpitkään vaikeaksi, mitkään pitemmälle tähtäävät suunnitelmat eivät olleet mahdollisia, koska niillä ei ollut vakinaista ja vaihtumatonta toteuttajaa, virkamiehistön valtasi velttous ja epävarmuuden tunne, josta aiheutui sen asteettainen turmeltuminen, ja se, jonka olisi pitänyt edustaa valtiovallan kokoovaa auktoriteettia, presidentti, ei uskaltanut eikä voinut käyttää sitä valtaa, joka hänelle hallitusmuodon mukaan olisi kuulunut. Se erehdys, että yhteiskuntaan jätettiin tuomatta ja luomatta tällainen sisäisestä puoluepoliittisesta elämästämme täysin riippumaton arvovalta, osoittautui tuhoisaksi onnettomuudeksi mitä moninaisimmilla yhteiskuntaelämän aloilla. Äärimmäinen vasemmisto uudisti vielä lisäksi joka valtiopäivillä ehdotuksensa (porvarillisen) presidentin vallan heikontamisesta tahi poistamisesta.

Tuhoisin se oli taloudellisella alalla. Vaikka Suomen alkava talouselämä olikin Venäjän sorron alaisena oppinut huomaamaan, että epävarmat valtiolliset olot, ennen kaikkea vaihtelevaisuus hallituksessa ja valtion yleisessä talouspolitiikassa, ovat liike- ja talous-elämälle mitä turmiollisimpia, ei se kuitenkaan alottelevana kansana ollut voinut aavistaa, mikä kaikki tällä alalla oli mahdollista, kun asiat pääsivät kehittymään täyteen mittaansa. Jokainen taloudellinen suunnitelma, joka vähänkään perustui vallalla olevan politiikan jatkuvaisuuteen, oli rakennettu hiekalle, sillä hallituksen muutos ja siitä aiheutuvat mahdolliset seuraukset maan poliittisessa asemassa saattoivat tehdä nerokkaimmatkin laskelmat turhiksi. Ja kun tasavaltaisen vapauden turvissa vuosien kuluessa kasvava sosialidemokraattinen vallattomuus oli ruvennut osoittamaan mieltään yhä suuremmissa työtaisteluissa ja yhä kiihkeämmässä kostontunteen elähdyttämässä agitatsionissa ympäri maan, olivat työ-olot muutenkin vaikean kilpailun keskellä työskentelevälle teollisuudelle kaikkea muuta kuin edulliset. Pankkien taakka ylläpitää liikemaailmaa tällaisissa oloissa kävi yhä raskaammaksi, rahojen sijoitus taloudelliseen elämään yhä epävarmemmaksi, ja niin köyhdyttivät saamatta jääneet pääoman korot yhteiskuntaa yhä enemmän. Tämä kaikki oli omiaan huonontamaan työväenluokan asemaa. Kun kaikkialla huomattiin, ettei teollisuutemme voi kestää kilpailussa kahdeksan tunnin työpäivälain takia, oli siitä seurauksena m.m. pyrkimys pienentää kuluja teollisuus-alalla. Tästä oli seurauksena luonnollinen ja hyvin ymmärrettävä työtaistelu pitkin koko linjaa, lyöden liike-elämän aivan lamaan. Kaikki tämä oli pohjaltaan seurausta siitä, että oli jätetty käyttämättä historian tarjoama tilaisuus vahvistaa yhteiskuntaa säilyttävien ja kehittävien ainesten valta määrääväksi ja tuoda keskuuteemme sellainen valtiovallan auktoriteetti, jota kaikki kuuntelisivat ja jolla olisi luonnollinen, asemastaan johtuva rohkeus tarttua hallitusmuodon suomalla koko vallalla ohjaksiin silloin, kun häiriöt yhteiskuntaa uhkaisivat.

Mutta tasavaltainen hallitusmuoto oli tuonut yhteiskuntaan vielä erään paheen, jota ei voinut huomata niin paljon minään yksityisenä tapahtumana kuin alati vaikuttavana voimakkaana myrkkynä. Se oli fanaattinen politikoimisen intohimo. Se oli kylvetty kansamme keskuuteen sinä hetkenä, jolloin se sai yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, jolloin sen jokaiselle jäsenelle sanottiin, että poliittisessa toiminnassa, maan asioiden määräämisessä, olkoon sinulla yhtä hyvä oikeus kuin naapurillasi. Tämä käsitettiin niin, että jokainen katsoi itsensä myös yhtä pystyväksi noista asioista päättämään. Tästä ajatussuunnasta olivat lähtöisin ne suunnattomat onnettomuudet, joita sosialistit, enimmäkseen oppimatonta ja kaikkeen valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen ajatteluun kykenemätöntä, moraalitonta väkeä, olivat maalle tuottaneet. Kun sitten Suomelasta tuli itsenäinen valtio, saattoi jo siitä fanaattisesta äänilajista, jolla eräät piirit vaativat tasavaltaista hallitusmuotoa, huomata, että nyt vasta oli alkava intohimoisen politikoimisen kultainen aika. Jokainen vaalitilaisuus, virkamiehen nimittäminen, hallituksen vaihdos y.m. antoi mitä ihanimman tilaisuuden rehevälle suunsoittamiselle ja puoluemielen lietsomiselle, ja suorastaan kauhistuttavaksi kasvoi kiihko silloin, kun oli käytävä eduskunnan tahi presidentin valitsemiseen. Vanhastaan luonnottomat puolueolot, joissa nimet eivät koskaan vastanneet sisällystä, aiheuttivat nekin mitä omituisinta sekasortoa. Tuskin lienee maailmassa ollut toista valtakuntaa, jossa olisi sinkoillut niin tavattoman paljon teoreettisia käsitteitä, edistystä ja taantumusta, vasemmistolaisuutta ja vanhoillisuutta, maalaisuutta ja kaupunkilaisuutta, kansallisuutta ja epäkansallisuutta, venäläis-ystävyyttä ja keskusvalta-ystävyyttä, porvarillisuutta ja sosialismia y.m., y.m., jossa niin selvästi olisi käynyt selville se historian vanha totuus, että tasavaltaisen maan poliittinen elämä on ennen kaikkea huutoa ja taistelua iskusanojen varassa, poljettavana ja uhrina se tanner, jonka nimi on asiallisuus ja yhteinen etu. Suomelan asukkaiden kansalliset paheet, kateus ja kavaluus, salavihaisuus ja taipuvaisuus vehkeilyyn, salassa kytevä alhainen kunnianhimo ja itserakkaus, kaiken sen alas riistäminen, joka saattoi olla näiden ominaisuuksien tiellä, vietti yhteiskunnassa voittojansa joka päivä.

Suomelan kansa oli heti itsenäistymisensä hetkellä ymmärtänyt, että sen täytyi pienuudestaan huolimatta turvata omaan kansalliseen armeijaan. Mutta luomalla tasavaltaisen hallitusmuodon oli se samalla riistänyt armeijalta sen rungon, joka olisi pitänyt ylintä miekkaa, johon armeija olisi saanut katsoa kuin korven vaskikäärmeeseen ja joka olisi ollut sen luonnollinen korkein huippu. Tämän puutteessa oli armeijaan jäänyt jo alusta hajanaisuuden ja eripuraisuuden itu, jota etevästi kasvattivat kaikki ne epäkohdat, joista yllä on ollut puhe. Armeijaa ei saatu säästetyksi politikoimiselta, vaan kehittyivät asiat väkisinkin siihen, että kukin valtaan pyrkivä ryhmä koetti hankkia itselleen takeita edes jonkun armeijan osan kannatuksesta, ja siinä toiminnassa olivat punakaartilaisuuden perilliset kaikista tarmokkaimpia. Heidän kaikkea mahdollista mullistusta ja kostoa kuvittelevissa aivoissaan oli herännyt ajatus päästä valtaan sen armeijan aineksen avulla, joka oli kokoonpantu "köyhälistöstä" ja jolta estettiin kaikki isänmaallisen vastuunalaisuuden kehittyminen "kansainvälisellä" köyhälistömaterialismilla. Se usko, että punakaartilaiskapinan kukistamisella olisi lopullisesti saatu Suomelan työväen alhainen ja itsekäs ajatustapa muutetuksi, oli sangen pian osoittautunut suureksi erehdykseksi. Koneet voidaan kehittää päivässä, ihminen ei kehity vuosisadoissakaan.

Tällainen oli muutamin välähdyspiirroksin kuvattuna asema Suomelan tasavallassa silloin, kun keskelle kaikkea levottomuutta lisäksi sattuivat presidentin vaalit. Katsokaamme, kuinka asema silloin kehittyi.

* * * * *

Suomelassa oli kyllä ehditty tottua tarmokkaaseen ja kiihkeään, jopa keinoista väliäpitämättömäänkin puoluetoimintaan, mutta päätään pudistellen katselivat tyyniveriset kansalaiset sitä vauhtia, jolla nyt lähdettiin liikkeelle. Tällä kertaa antoi vaaleille nimittäin ikäänkuin uutuuden leiman se, että sosialistit nyt taas uhmaillen ryntäsivät esille omalla ehdokkaallaan. Tämän voitolle pääsyyn liittyivät nyt mitä tärkeimmät myötä- ja vasta-intressit.

Jo kuukausia ennen vaaleja oli kaikki taloudellinen elämä tuntenut omituista herpautumista ja velttoutta. Yritteliäisyys oli kokonaan lakannut ja vallalla oli hiukan samanlainen tunnelma kuin vaaralliselle matkalle lähtiessä, jolloin ei voi tietää kuinka käy. Suomelan markan kurssi rupesi äkkiä alenemaan, mitään pitempiaikaisia kauppasopimuksia ei voitu eikä haluttu saada aikaan, sillä ei tiedetty, minkä käänteen valtion kauppapolitiikka tekisi presidentin vaalin jälkeen. Ja kun nyt ehdokkaana oli m.m. sosialisti, oli epävarmuus ja pelko vieläkin tuntuvampi kuin koskaan edellisissä vaaleissa, sillä hyvin tiedettiin, miten hän ja hänen puolueensa, joka hänen mukanansa pääsisi sangen tärkeään poliittiseen vaikutusvaltaan, suhtautui sellaiseen taloudelliseen elämään, joka perustui porvarillisten "turmiollisiin ja kansaa nylkeviin" periaatteisiin. Tämä seisahdus tuli sitä suuremmaksi kuta lähemmäksi vaaleja jouduttiin, sillä lisääntyvä vaalikiihko anasti yhä enemmän kaikkien kansalaispiirien huomiota.

Näissä vaaleissa päästiin myös entistä enemmän selville siitä, mitä kaikkea oli kysymyksessä ja mitä toiveita eri tahoilla liittyi eri ehdokkaiden valituksi tulemiseen. Sosialistien ehdokkaan takana oli hiljaisuudessa ei ainoastaan koko "internatsionaali", vaan ennen kaikkea Venäjä, sen vanhoillisimmatkin puolueet. Siellä oivallettiin, että sosialistin tuleminen valituksi merkitsi Suomelan politiikassa käännöstä siihen venäläisiä ymmärtävään ystävällisyyteen, joka sallisi suurelle, alati valmiina olevalle idän jättiläiselle eräitä kalliita etuja; vaikka ne aluksi olisivat pieniäkin, saisi niiden kautta kuitenkin taas edes varpaansa Suomelan alueen reunalle, ja siitä olisi alku kaikkeen hyvään. Venäjän edut olivat tässä yhteiset ympärysvaltain etujen kanssa, joille jo se, että Suomelasta oli saatu tasavalta, oli merkinnyt suurta ja yllättävää voittoa juuri sillä hetkellä, jolloin ne olivat itsekin luulleet kyntensä ainiaaksi sieltä irtautuneen. Sillä voitolla olivat ne kauan voineet estää Suomelan ja keskusvaltain yhteistä ohjelmaa, ja nyt, jos sosialisti saatiin presidentiksi, oli keskusvaltain politiikka kärsivä lopullisen tappion. Tavattomalla tarmolla ja taidolla ryhtyivät siis Suomelan viholliset sosialistien kautta vaikuttamaan vaalitaisteluun, tarjoten kätyreilleen loputtoman aarteen rahaa ja muuta mitä agitatsionissa tarvitaan. Ja kiihko ei sillä taholla kaivannut virittämistä. Koston tunne ja varma tietoisuus siitä, että oman puolueen presidentti merkitsisi uutta toverivallan nousua Suomelassa, tärkeitä virkapaikkoja ja luottamustoimia, kannusti sosialisteja aivan hurjistuneeseen agitatsioniin, joka vaivaloisesti saattoi pysytellä edes muodollisesti laillisuuden ja lojaalisuuden puitteissa. Valheilla ja pimityksellä, joka lain kiertämiseksi osattiin pukea entistä kavalampaan muotoon, kiihoitettiin joukkoja tekopyhäin vaalilauseitten ympärille, joiden tunnussanana tietysti olivat ennen muita "kansanvaltaisuus ja edistys".

Huolestuneina seurasivat asiain kulkua ne, joiden silmiä eivät tällaiset seikat riittäneet sokaisemaan. Jos yhteiskunnan porvarillinen aines olisi kyennyt yksimielisyyteen, olisi se kuitenkin selviytynyt taistelusta voittajana, mutta niin ei ollut, vaan eripuraisuus hajoitti sen rivit. Se kansanvallan kirous, joka estää todellisen itsenäisen persoonallisuuden nousun ja menestyksen, vaatien joukkojen tahdon orjallista imartelemista ja totuuden peittämistä pumpuliin, oli saanut aikaan sen, ettei kukaan kykenevä ja vastuunalaisuutensa sekä siveellisen arvonsa tunteva henkilö tahtonut ryhtyä ehdokkaaksi ja ottaa hartioilleen sitä taakkaa, jota ei kuitenkaan puoluetemmellyksemme keskellä voinut kunnialla ja menestyksellä kantaa. Kun sitäpaitsi vuosikymmeniä oli lietsottu epäluuloa kaikkia niitä henkilöitä kohtaan, jotka asuinpaikkansa, sivistyksensä ja yhteiskunnallisen asemansa vuoksi olivat joutuneet saamaan Suomelassa niin pahaan huutoon tulleen "kaupunkilaisen" nimen, eivät maaseutu ja siellä olevat valtapuolueet tahtoneet kuullakaan muusta ehdokkaasta kuin siitä, joka lähti heidän omasta keskuudestaan. Kun vielä lisäksi eräät rahamaailman piirit, joiden rikkaus oli kotoisin maailmansodan gulashivuosilta, omien salaisten pyrkimystensä vuoksi koettivat keinolla millä hyvänsä hiljaisuudessa tukea ja työntää esille sellaista ehdokasta, jonka tiesivät olevan itselleen edullisen, oli sekasorto porvarillisissa piireissä täydellinen ja voiton saanti mahdoton. Lisäksi olivat porvarillisten "radikaalit" uudelleen ruvenneet uskomaan Suomelan sosialisteihin ja antaneet ymmärtää, että "edistyksen" ja "tarmokkaan uudistuspolitiikan" asia vaati, että heidän miehensä hyväksyttiin yleisesti porvarillisten ehdokkaaksi; ellei niin tapahtunut, katsoivat he yhteiskunnallisen elämänkatsomuksensa vaativan sosialistien ehdokkaan äänestämistä.

Siinä suunnattomassa vaalipauhussa, joka nyt tämän kaiken pohjalta lähti, hukkui jokainen järjen sana kuin vesitippa tulivuoren aukkoon. Ei ollut mitään, joka olisi pannut hillitsemään poliittista intohimoa ja kiihkoa: ei vapaustaistelua, ei ryssän sorron vastustamista, ei näkyvissä olevaa ulkonaista vaaraa, ei sitä painostusta, joka ennen valtiollisen ja kansallisen sorron aikoina oli puristanut ilmoille vastuunalaisuuden tunteen. Oli päinvastoin mitä hillittömin vapaus ja paras mahdollinen tilaisuus ajaa omia erikoispyyteitä ja viedä ne voittoon, huolimatta siitä, mitä yhteinen isänmaan ja valtion etu olisi vaatinut. Tässä sanomalehtien ja yhdistysten maassa ei vielä koskaan oltu niin kiivaasti törmätty toisiaan vastaan, ei vielä koskaan niin ihannoitu omia ja mustattu toisten tarkoitusperiä kuin nyt. Ja ne henkilöt, jotka puoluevehkeily oli työntänyt kansan valittaviksi, tulivat tutkituiksi niin perin tarkoin syntymältään, elämänvaiheiltaan, lahjoiltaan ja lahjattomuudeltaan, vioiltaan ja ansioiltaan, että se vähäinenkin arvonanto, jota he mahdollisesti ennen ehdokkaiksi rupeamista olivat nauttineet, hävisi tyystin ei ainoastaan vastustajain, vaan vieläpä enemmän omien, useassa tapauksessa kateellisten kannattajainsa silmissä. Tuli presidentiksi kuka hyvänsä, oli jo ennakolta selvää, että hänen asemansa olisi alistettu ryhmänsä erikoispyyteiden palvelukseen, joka oli toista kuin maan paras, että kaiken yläpuolella olevan hallitsijavallan käyttö olisi hänelle mahdotonta.

Sanomattakin on selvää, kuinka suunnattomasti Suomelan valtakunnan arvo kärsi ulkomaiden silmissä kaikesta tällaisesta. Ihmetellen siellä seurasivat vaalien kulkua kaikki ne, jotka olivat maan todellisia ystäviä, pelolla odottaen, onnistuisiko sosialistien ajaa läpi ehdokkaansa. Ja siihen odotukseen liittyi sekin huoli, että jos tuo onnistuisi, saattaisi se olla kuin tulenkipinä siihen bolshevismin ruutitynnyriin, jonka kaikkien maiden roskaväki oli eteensä asettanut, vain sytytyksen hetkeä odotellen. Kaikki valtiollinen elämämme oli entistä suuremman huomion esineenä ja sen varjopuolet, sen suunnattomat heikkoudet, tehtiin pienimpiä piirteitään myöten Europassa tunnetuiksi. Suomelan kansa riisuttiin aivan alastomaksi ja joutui kukoistavien ja hillittömien kansallisten paheittensa vuoksi naurun esineeksi, yhdenvertaiseksi Etelä-Amerikan kuulujen tasavaltojen kanssa, Serbian serkuksi ja Albanian arvoiseksi. Mutta se oli itse valinnut kohtalonsa.

* * * * *

Toverien ehdokas meni loistavasti läpi ja Suomelan sosialistit ilmoittivat maailmalle, että nyt oli kansa näyttänyt mitä se todella tahtoi. Ne miehet, jotka olivat kaatuneet tahi tulleet mestatuiksi punakaartilaissodan aikana, olivat taistelleet oikeata taistelua kansan puolesta, köyhälistön puolesta, kansainvälisen veljeytymisen puolesta, vaikka Suomelan kansa oli vasta nyt sen ymmärtänyt ja tunnustanut. Kunnia marttiirain verelle ja muistolle! Uusi presidentti piti kunnianansa sitä, että hänkin oli nuoruudessaan tavallaan ottanut osaa tuohon taisteluun, ollen siis kuin testamentin toteuttaja ja terveisten tuoja haudan toiselta puolen.

Mutta Suomelan kansa kävi heti presidentin vaalien jälkeen valmistautumaan eduskuntavaaleihin, ja niitä ennenhän olivat kaikissa kunnissa toimitettavat uudet kunnallisvaalit. Yleisesti tiedettiin myöskin, että lähiaikoina oli odotettavissa kansanäänestys, jotapaitsi läänien eduskuntainkin piti piakkoin kokoontua. Kun valtio oli erotettu kirkosta ja täydellinen seurakunnallinen yhdyntävapaus säädetty, oli joka pitäjässä tuon tuostakin vilkkaita saarnaajain ja papin vaaleja, joita ilman kansalaisten elämä olisi saattanutkin käydä sangen ikäväksi ja yksitoikkoiseksi. Kansanvaltaisuuden ja edistyksen aate oli Suomelassa viettänyt sellaista voittokulkua, ettei mitään poliittisten herätystilaisuuksien ja vaalien puutetta suinkaan tarvinnut valittaa.

Totuuden nimessä on mainittava, että Suomelassa oli sellaisiakin kansalaisia, jotka eivät ottaneet osaa näihin vaalijuhliin. Heidän mielensä oli masentunut ja heidän työnsä väsynyttä ja päämäärätöntä, sillä heistä oltiin menossa kiivasta vauhtia perikatoa kohti. Kun presidentinvaali oli suoritettu ja tulos selvä, kuvittelivat he näkevänsä idässä voimakkaan miehen, joka kartan ääressä seisoen otti kynän ja vetäisi siihen erääseen paikkaan paksun ristin.

(25/5 18.)