Part 7

Te olette veljeksiä, kynä ja kivääri! Synkkä yö astuu mieleeni muistaessani sitä alennustilaa, johon kynä on maassamme niin usein saatettu. Se häväistys ja kuolema, jota kivääri merkitsee, on sittenkin vähäistä siihen sielua ja ruumista turmelevaan myrkkyyn verraten, joka vuotaa saastaisen mielen pitämästä kynästä. Tuhannet ja taas tuhannet vaivuttaa se oudon hämärän maailmaan, jossa ei ole kunniaa eikä rehellisyyttä, taivasta eikä isänmaata, jossa on vain helvetti maan päällä kaikkine salaperäisine petoineen. Ja vielä hirveämpää on tuo myrkky silloin, kun sen vuodattaja tahtoo ottaa itselleen vapauden haahmon, kätkeä suden muotonsa karitsan taljaan, voidakseen vietellä viattomat, syöstä syyntakeettomat syvyyden kuiluun. Löytyykö riittävätä rangaistusta, millä maksaa palkka tästä hävitystyöstä, jolla myrkytetään ehkä korjaamattomasti se pellonsarka, jolla ihmiset kasvavat? Laissa ei, mutta rehellisten ja ajattelevain ihmisten sydämessä kyllä.

Ja sinä, kivääri, kuinka vihattu olet ollut silloin, kun olet sortajan kädessä ojentunut sydäntämme vastaan. Manalan hämäryydeltä tuntuu se aika, ne vuosikymmenet ja ne viime kuukaudet, jolloin alati olet ollut ja vieläkin olet sydäntämme kohden tähdättynä. Tähtäimen takana vilkkuu venäläisen pirullinen silmä, kiiluu punakaartilaisen mielipuolinen katse. Katso, kuinka hän riehuu ja huitoo aseellaan, kuinka selittämätön, outo joukkohulluus leimuaa hänen hurjalla muodollaan! Hän ei ole terve, hän on sairas, ja hänellä on kädessään kivääri, joka on ainoastaan viisaita varten ja korkeasta käskystä ja kuoleman uhatessa käytettävä! Mihin me olemme tulleetkaan!

On yö ja minä valvon kodissani. Uni ei tule ja ajatukset askartelevat lakkaamatta. Ne kolkuttavat jokaisen kaukana olevan ystävän ja omaisen ovelle. "Kuinka voit? Oletko säästynyt murhaajan luodilta? Missä olet? Mikä on kohtalosi? Ammuttiinko sinua räjähtävällä luodilla vai pistettiinkö painetilla? Minne on sinut viety? Kuinka jaksavat urhomme rintamalla? Mikä teki suomalaisista isänmaanpettureita? Täytyykö minun todellakin riistää rinnastani usko suomalaisen isänmaallisuuteen, leikata sieltä pois kallein aarteeni ja jättää sijalle ammottava verinen haava? Täytyy, täytyy." Ja minä nousen sekä kiroan hammasta purren, kiroan taivaat ja maat luontoni lohduttomassa vihassa ja kiivaudessa, minä kävelen edestakaisin rauhattomana, levottomana, onnettomana, mihinkään työhön kykenemättömänä, kuin häkissä vangittuna.

Mutta äkkiä seisahdun. Kadulta, yön pimeydestä, kuuluu tuttu surina, auton ääni, kun se vinhasti laskettaa pitkin kuoleman kaupungin katuja. Mikä kolkko tuonelan lintu, mikä verta hyytävä siipien humina! Hiivin akkunan ääreen ja raotan verhoa varovasti. Seisahtuuko tähän? Ei. Kuuluva "perkele" vain karahtaa yössä, kiväärin piippu välkähtää lyhdyn valossa, rentona retkottavat punakaartilaiset, jostain kaukaa kajahtaa kiväärin laukaus... Taas hiljaisuus, kunnes levoton väsymys ja raukeus vihdoinkin pelastaa minut siunattuun uneen ja yhtä vuorokautta lähemmäksi vapautuksen hetkeä...

Mutta pois kaikki kauhun kuvat! Pelastuksen päivä on tullut ja tuossa edessäni ovat nuo kaksi veljestä hyvässä ja pahassa: kynä ja kivääri. Nyt on tullut hyvän vuoro, nyt loppuu noiden jalojen aseitten työ pimeyden palveluksessa. Nyt voin taas tarttua kynään ja koetella, mitä sieltä tiukkuu, tyrehtyikö kokonaan, vai vuotaako patoutuneen runsaudella. Ja nyt saan vapaasti minäkin tarttua kivääriin ja suunnata sen pahaa vastaan, mielessä riemullinen vakaumus siitä, että tämän jälkeen sitä ei muuhun Suomen valtakunnassa tarvita. Kuinka ihana onkaan kirkkauden aamu silloin, kun yöllä on raivonnut hirmumyrsky, kun maa ja taivas on vaipunut pikimustaan pimeyteen, kun salamat leimahtelevat ja pahat henget kiljuvat synkillä murharetkillään. Aurinko nousee karkoittaen ijankaikkisella majesteettiudellaan helvetin voimat, sanomaton kirkkaus täyttää koko äärettömyyden, me astumme ulos tukahduttavista kammioistamme ja hengitämme taas... taas!... vapauden ilmaa. Mikä suunnaton, riemastuttava, huumaava onnen, vapauden ja kiitollisuuden tunne paisuttaakaan rintaamme...!

-- -- --

Me seisomme vapaa-asennossa ja minä katselen kivääriäni. Se on nyt jo tuttu ja kodikas. Tunnen kaikki, mitä se "sisällänsä pitää", ja osaan sitä käyttää. Ja kotona on minulla kynä, jota en kuitenkaan osaa käyttää niinkään hyvin kuin kivääriä. Todennäköisesti, sen pahempi, ammun sillä harhaan useammin kuin aseellani. Lohdutan itseäni sillä, että koetan ainakin tähdätä oikeaan. Meidän on nyt kerrankin saatava Suomessa asiat sille kannalle, että sekä kynät että kiväärit aina tähdätään oikeaan.

Mielen valtaa vakava rauha. Kuuluu komennus ja me marssimme eteenpäin reippaassa tahdissa, verrytellen kirjoitus- ja istumatöissä jäykistyneitä jäntereltämme. Siinä mennessämme muistuu kuin itsestään mieleen vanha marssilaulu Suomen oman kansallisen sotaväen ajoilta. Tahdissa astuvat tarkk'ampujat harjoituksista, pöly kiiriskelee, miehet katsovat, tytöt ihastelevat, ja me pikkupojat marssimme mukana täyttä kurkkua laulaen hauskaa laulua:

Täällä me olemme ottamassa Oppia korkeata, Jotta me voisimme puolustaa Tuota armasta isänmaata.

(20/4 18.)

Salaliittolaisten muistojuhla.

(Kapinan aikana toimi Helsingissä n.s. yhteishyvän valiokunta, joka johti porvarillisten vastarintaa. Se oli jakautunut eri osastoihin, joista toiset hoitivat finanssipuolta, vakoilua, aseitten ostoa, suojeluskunnan järjestämistä j.n.e., toiset salaisten julkaisujen, m.m. Vapaan Sanan toimittamista y.m. Helsingin vapauttamisen jälkeen kokoontuivat eräät tuon valiokunnan nuoremmat jäsenet pieneen illanviettoon iloitakseen tapahtuneesta pelastuksesta, ja sitä tilaisuutta on tämä kirjoitus tarkoitettu kuvaamaan.)

Vapaan Helsingin yllä kimalteli hauskasti iltapäivän aurinko, kevät näytteli kauneinta ja kirkkainta kuulakkuuttansa, harjoituskentiltä kuului tarmokasta, huvittavan murteellista komennusta ("kiveeri olale vjie!"), ja itse Viapori tuntui hymyilevän tuolta salmen takaa niin kodikkaasti ja omaisesti. Sekin on nyt meidän! Koetin kävellä vakaasti ja arvokkaasti, mutta vaikea oli pidättää riemuaan. Kaikesta surkeudesta ja alhaisesta huolimatta teki mieli hypähtää juoksuun kuin pikku poika, joka juuri tällaisena iltana oman elämänhalunsa sähköttämänä äkkiä pinkaisee lentoon kuin peeveli ja laskettaa hurjasti ympäri pihaa, päästellen kolkkoja intiaanihuutoja ja uhmaten koko maailmaa. Niin teki mieli, mutta maltoin, sivuutin ystävällisellä hymyllä pari sinistä meripoikaa, jotka alottelivat ensi pakinoitaan hiukan arastelevien tyttöjen kanssa, ja kiiruhdin viivana muutaman torinvarteisen vanhan talon ovesta sisään. Mitä suomalaista ja kansallis-isänmaallista on maassamme punssitilkan ääressä lausuttu, siitä on ytimekkäimmän osan kuullut tämä vanha rakennus, jonka kivijalka tuntuu jo kasvavan tuota Mäkipeskan ja Meurmanin ajoilta kuulua kansallista leuan-alusjäkäläpartaa. Niin menin ovesta sisään ja olin pian salaliittolaisten synkässä seurassa.

En ole tahallani hilpeä, ja toivon, ettei iloni särähdä kenenkään korvissa tänä murheen ja murhan aikana. Se oli nimittäin hilpeys, kirkas ja sumentumaton luonto, joka oli leimana ja antoi voimat ja rohkeuden sille nuorten ja vanhain miesten sekä naisten joukolle, joka täällä punaisen hirmuvallan aikana henkensä uhalla toimi, toivoi ja odotti aikaansa. Näistä oli nyt eräs läheisessä liitossa toiminut nuorten miesten ryhmä tällä kertaa koolla, äskeistä menneisyyttä muistelemassa, kuin soturijoukko taistelun jälkeen leirivalkean ääressä. Vielä kuuluvat tykkien jymähdykset, vielä rätisevät kaukana kuularuiskut, vielä heiluttaa viikatettaan niittomies, mutta täällä jo kokoontuvat toiset kirkkaan nuotion ääreen. Yö hiljenee ympärillä, valohäivähdykset leikkivät miesten vaskisilla kasvoilla, jykevät "vitsit" jyrähtelevät kuin mörssärinlaukaukset, nauru remahtaa aina vatsasta saakka ja leveään hymyyn lehahtaa uroon naama, koska joskus harvinaisena hetkenä Lotta Svärd kallistaa hänelle tilkkasen jaloa nestettä. Sotilas ei ole murheellinen.

Tuossa saapuu mies, lyhyt ja tanakka, joka kantoi nimeä Kallio. Huolestuneena kysäisee hän meiltä, ketä vastaan nyt konspireerataan, kun punainen hirmuvalta on kukistettu. "Vehkeily" ja maanalainen työ on tullut näinä vuosina niin mieluiseksi, että kirkkaan päivän tullen täytyy räpytellä silmiään kuin yöpöllö auringossa. Jos August Wesley olisi tiennyt, mikä mies se kerrankin kävi häntä tilille vetämässä, olisi hän kiireesti kutsunut paikalle sekä Miettisen että Savinaisen, mutta eipäs tiennyt. Eivät aavistaneet punaiset, että "vastavallankumouksen" pääleiri oli aivan heidän nenänsä edessä, talossa, jonka pihassa valvoi alituisesti rosvokaartilainen ja jota vastapäätä olevassa rakennuksessa vilisemällä vilisi "työväen tasavallan" huligaaneja. Ovikello ja puhelin soivat myötään, talon emäntä otti vastaan vieraiden virran uupumattomalla herttaisuudella, hilpeällä ja rohkealla mielellä kestettiin synkät selkäviikotkin, suunniteltiin, neuvoteltiin ja -- ostettiin aseita. Sadat tuhannet markat aina miljooniin saakka soluivat, tulivat tuntemattomista lähteistä ja menivät taas, hautautuakseen ruutina ja teräksenä salaperäisiin paikkoihin, rohkeitten kansalaisten kaappeihin ja komeroihin. Hoidettiin politiikkaa, oltiin yhteydessä valtion päämiehenkin kanssa ja välitettiin hänen tahtonsa maailmalle, kunnes vihdoin saatiin järjestetyksi hänen diplomaattinen matkansa ulkomaille. Välillä taas kimmastuttiin, haukuttiin järjestyksessä pohjoisesta etelään kaikki henkilöt ja maailman potentaatit, kunnes väsyttiin ja ruvettiin miettimään, kannattaisiko ostaa sitä ja sitä kiväärimäärää ja mihin sen saisi kätketyksi. Ja kaikessa oli mukana Kallion sangen läheinen sukulainen, joka järkkymättömällä tyyneydellä ja harkinnalla välitti neuvottelut salaperäisen finanssikomitean kanssa, jolla näytti olevan hallussaan loppumattomat oikeitten setelien lähteet. Harvoin lienee Suomessa yksityinen koti muodostunut sellaiseksi maanalaisen politiikan ahjoksi kuin kapinan aikana "maisteri Kallion" koti, jota kaikki -- ja niitä ei ole vähän -- siellä käyneet muistelevat erikoisella kiitollisuudella.

Vieressäni istuu merkillinen mies, tunnettu sekä Svenssonin että Strömbergin nimellä. Punakaarti oli haistanut, että joku "Svensson" oli vaarallinen "vastavallankumouksellinen", ja pani toimeen kotitarkastuksen kaikkien mahdollisten sennimisten luona, asianomaisten jakamattomaksi kauhistukseksi. "Svensson" muutti silloin tyynesti, muiden salaliittolaisten taputtaessa käsiään, nimensä tuoksi hyvältä kaikuvaksi "Strömbergiksi" ja jatkoi sitkeästi rikollista toimintaansa aseitten hankkijana ja kaiken muun pirullisuuden juonimestarina. Hän olikin ollut hyvässä opissa jo jääkäriliikkeen alkuajoilta saakka, liikkuen meren sekä etelä- että länsipuolella ja hoidellen eri nimillä eri kaupungeissa erinäisiä sangen tärkeitä "agentuureja" menestyksellä ja päällystönsä täydelliseksi tyytyväisyydeksi. Yksi vika hänellä oli, joka sai joskus Kallionkin kalpenemaan: hän ei koskaan pyytänyt vähempää kuin 50,000 mk. "tänään", ja "huomenna" 100,000 mk., milloin kuularuiskuja, kiväärejä, milloin mitäkin varten. Mutta ellei sitä oteta huomioon, myönnämme kaikki hänet sellaiseksi nuoreksi mieheksi, joka mitä kylmäverisimmin uhmaili kuolemaakin, jos vain oli kysymyksessä toiminta isänmaan eteen, veikoksi, jonka tyynen ja vaatimattoman olemuksen perustana on todella reilun miehen meininki.

Mutta keskustelu veljespöytämme ympärillä vilkastuu. Tuossa ryntää esiin rohkeine paradokseineen Jansson, mies, joka nuorukaisen muodosta huolimatta on jääkäriliikkeen isiä. Koskaan raukenemattomalla huumorilla suunnittelee hän uupumatta vehkeitä punaisten valtaa vastaan, laskee miesten, kiväärien ja käsipommien lukua, vakoilee, ottaa selkoa punaisten lukumäärästä, lähettää ja saa tietoja, hautoo päässään mitä rohkeimpia strateegisia "kuppeja" ja kertoo välillä virkistävän "vitsin" rintamalta. Hänen vilkkauteensa vastaa terävin vuorosanoin toinen paradoksien mies, Johansson, jonka mystillinen "metsätoimisto" on ollut ammoin tunnettu sekä "vastavakoiluosastossa" että muissa asianomaisissa piireissä. Hänen pirteä ja levoton henkensä tutkii yötä ja päivää punaisten linnoitusta kuin tikka lahoa puuta, kunnes hän levitti siipensä ja lensi tiehensä "Volyinjetsillä" -- palatakseen "Westphalenilla". Mutta rauhoitu hän ei koskaan.

Ilta kuluu pitemmälle. Kevätillan hämäryys laskeutuu kaupungin ylle ja vapaudestaan iloitseva ihmiskunta siirtyy nauttimaan siitä levosta, jota eivät enää punakaartilaiset häiritse. Katsahdan merelle, jonka kuvastinkirkkaassa pinnassa kimaltelee päivän viime välähdys kuin tuli. Sotalaivan sähkölyhty vilkuttaa kiihkeästi ja rautakypärinen soturi keskustelee kaartilaisen kanssa. Otan Koposen vyöltä mauser-pistoolin ja tutkin sen rakennetta, vaipuen uudelleen pohtimaan aseitten filosofiaa, kunnes Olssonin järeät sanat herättävät minut unelmistani. Mitä kapinan aikana tarvittiin vehkeilyä m.m. sähkölennättimen kimpussa ja saatiin aikaan tuloksia sillä alalla, siitä on meidän kiittäminen tuota miestä, jonka ulkomuotokin jo osoittaa harvinaista tahdon lujuutta. Hän tietäisi kertoa, kuinka nuoret miehet henkensä uhalla venäläisissä univormuissa keikkuivat sähkölennätinpylväissä yhdistäen niihin omat johdot, ja kuinka hän, kun ei yhteyttä heti saatu aikaan, meni itse Rääveliin ja järjesti asian punaisten nenän edessä. Ankarana asevehkeilyn miehenä oli tunnettu tuossa istuva Grahn ja kavalana vakoojana vilpittömän näköinen Regnell, jotka vaihtavat nyt mieluisia sanoja ja muistelevat muinaisia, naamallansa paistava ilme ja olemuksessansa työtätehneen ja velvollisuutensa täyttäneen nautintorikas rauha. Poissa ovat Seppälä, Bladh, Oskar, Karl, Knutson ja monet muut, joilla on tunnollaan Vapaa Sana ja erinäiset toiset "publikatsionit", mutta läsnä on eräs nimetön, joka oli maailman parhain kuriiri ja organisatööri, varsinkin kun tuli puhe työskentelystä Sörnäisten punaisissa piireissä, ja joka liikkui senaatin talossa ja Smolnassa kuin kotonaan. Siinä on joukko nuorekasta ja uhraavaista voimaa, jota ilman olisi paljon tarpeellista jäänyt suorittamatta.

Mutta veljesseurassamme vallitsee reilu henki. Me tahdomme nauttia lepohetkestämme ja leiritulemme ääressä muistella käytyä taistelua, ennenkuin vartiohuuto kutsuu toiset kaartin töihin, toiset muihin velvollisuuksiin. Kuluneisiin viikkoihin sisältyy niin paljon surua, pettymyksiä, vastoinkäymisiä, vaaroja ja jännitystä, iloa, uhkuvaa innostusta, ihanaa tulevaisuuden kangastusta, että keskustelumme heijastaa kaikki spektrin värit, kirjavana kuin kaleidoskoopissa. Me liikumme Suomen valtakunnan, _Suomen kuningaskunnan_ luomisvesillä ja annamme ajatuksemme vapaasti temmeltää eri mahdollisuuksien aloilla. Ja niin teemme me _uuden salaliiton_ ajaaksemme kaikella voimalla ja väellä kansamme päähän sitä ainoaa, johon sisältyy tulevaisuutemme todellinen turva ja rauha, nimittäin lujaa kansallista valtiovalta-aatetta monarkisen idean pohjalla. Kaikkia niitä vastaan, jotka kykenemättöminä kuulemaan kehityksen ja ajan ääntä tahtovat edelleenkin pitää maamme humbugi-demokratian orjuudessa ja sovittaa verellä ostetun vapautemme vanhenneisiin ja surkealla tavalla köykäisiksi löyttyihin kaavoihin, tekemällä meistä jonkunmoisen "levyseppätasavallan", julistamme me leppymättömän sodan. Se on päätöksemme, se on sotamme _todellisen_ edistyksen ja vapauden puolesta.

Terve!

Mielet herpautuvat ja lasketaan leikkiä. Johansson ehdottaa:

-- Pannaan oma mies kuninkaaksi.

-- Kuka?

-- No, vaikka professori Ståhlberg...

-- Hänellä on kovin paljon vastustajia. Hänen Majesteettinsa oppositsioni tulisi mahdottomaksi kestää.

-- No mitäs siitä! Hän luopuu valtaistuimesta poikansa hyväksi...

Hilpeyttä.

-- -- --

Ne voimat, jotka uskalsivat ja uhrautuivat, jäävät nyt suomalaisen kansallistavan perusteella varjoon, ja toiset voimat nousevat näkyviin. On ihmeellistä, kuinka suunnattoman paljon meillä löytyy asiantuntijoita ja pystyviä miehiä sitten, kun tappelu on lopetettu. Niille, jotka häärivät sodan kuumimmassa rintamassa, on lohdullista tietää, että ne kaikista pätevimmät voimat ovat käyttämättä, ovat siellä kotona kamarissaan jylhänä reservinä, joka rauhan tultua tottuneella kädellä tarttuu ohjaksiin ja pelastaa maan. Voiko sellainen kansa koskaan hukkua?

Yö oli myöhäinen, kun vaellan professorin kanssa kotiin halki nukkuvan kaupungin. On äärettömän tyyntä ja hiljaista. Kuu loistaa Viaporin sipulikirkon päältä keveän sumun läpi kuin suuri japanilainen paperilyhty, vuodattaen avaruuteen sinertävää aavevaloa ja kuvastaen hopeavyöni meren pintaan. Vartiosotilaan askeleet kuuluvat ja häipyvät. Mieli palaa jälleen niiden tuhansien kansalaisten luo, jotka tuolla kaukana vielä kärsivät hirveän kuoleman, murhan ja eläimellisen julmuuden uhreina. Tuntuu kuin nuo sumuhäivähdykset tuossa meren yllä olisivat vainajain haamuja; sotureitamme, isiämme ja veljiämme, jotka rukoillen meitä vannottaisivat: "Älkää laskeko liian pieneksi meidän veremme hintaa, älkää lopettako työtämme puoliväliin, vaan viekää se lopulliseen loppuun!"

Ja haamujen huuto ei ole kaikuva turhaan.

(27/4 18.)

Valkoinen soturi, terve!

(Mannerheimin paraatin aattona.)

Suomalainen sotamies on parempi kuin herra.

Kuljen oudon tunnelmanousun, sielullisen innoituksen ja huumauksen vallassa. Antaudun siihen täydellisesti, kokonaan, ja nautin siitä, sillä koskaan elämässäni ei ihanin ja kaukaisin toivoni ole niin kokonaan toteutunut kuin nyt, näinä viikkoina, tänä päivänä ja hetkenä. Riemuni syytä ei minun tarvitse mainita, sillä sen arvaa jokainen suomalainen.

Näen ratsumiehen karauttavan pitkin katua ja mieleni yltäkylläisyydessä todistan itselleni kiihkeästi: "Se on _suomalainen_ ratsumies." Näen hartevia harmaita miehiä, luen kirjoituksen käsivarren nauhasta ja lausun taas pyhäisellä, juhlallisella tunteella: "Se on suomalainen _tykkimies_." Näen rakkaita maalaispoikia harmaissa takeissaan, tunnen heidät merkeistään kaukaisten kulmain kansaksi, joka on noussut ja voittanut, tunnen ilmassa ja maassa jotakin niin omaista ja kodikasta, niin lämmittävää ja virkistävää kuin ikinä janoavalle maalle kesäinen, hereä sade, joka merkitsee uutta elämää ja voittoa. Liikutus, joka tahtoo puhjeta kyyneliksi, vaientaa suuni ja hillitsee mieleni; kuljen hiljaisena ja puhumatonna tuttujenkin maalaisten keskuudessa, sillä minä pelkään etteivät taistelujen miehet ehkä hentomielistä hermostunutta iloani oikein ymmärtäisi. Nyt on minullakin oma kansa, oma maa, omat miehuuden ja itsenäisyyden merkit, nyt kannattaa elää ja toimia!

Hyvä isä nähköön! Meillä on suomalaista ratsuväkeä, suomalaista tykkiväkeä, tulessa koeteltua kansan jalkaväkiarmeijaa, meillä on tykkejä, granaatteja, kuularuiskuja, kiväärejä sadoin ja miljoonin, meillä on pelottomia miehiä, sotaista kansaa, joka silmää räpäyttämättä on rynnännyt vainolaisen surmatulta vastaan. Meillä on voimaa voittaa ja rohkeutta kuolla isänmaan edestä. Liput liehuvat, marssin tahti kaikuu pääkaupungin katukivityksellä ja päättäväisellä ilmeellä sekä oman voiman oikeudella on Suomen harmaa soturi ottanut sijansa maailman itsenäisten ja vapaitten ritarien rivissä. Me kaikki suomalaiset, kiittäkäämme äitejämme, että he synnyttivät meidät kokemaan tämän ylösnousun hetken, meidät, jotka isiemme tavoin niin kauan olimme vaeltaneet kuoleman varjon laaksossa!

Niinpä lausun sinulle, sinä valkoisen Suomen soturi, voittaja ja sankari, vankeudesta päässeen ja vapaudesta juopuneen kiitoksen. Ojennan sinulle käteni ja puristan sitä vaiti ollen, sillä en uskalla puhua, ettei liikutus minua hämmentäisi. Enkä tiedä, mitä sanoisinkaan, sillä sanani ovat köyhät tällä hetkellä tulkitsemaan sitä, mitä sydämessämme näinä päivinä liikkuu. Toivon, että salainen kansallinen sydämien yhteenkuuluvaisuus, inhimillinen ja jumalallinen salaperäis-ilo, jota kansat vapautuksensa ja nousunsa hetkenä tuntevat, auttaa sinua ymmärtämään, mitä me teidän pelastamanne ihmiset tunnemme, kuinka syvä on ikuinen kiitollisuutemme. Älä tulkitse vaitioloamme väärin, sillä se juuri on useilla mitä syvimmän tunteen merkki. Naurava kiitos on monesti huulten lausumaa, itkevä ilo tulee sydämestä, mutta suomalainen ei saa eikä voi itkeä -- hän vaikenee ja painaa päänsä.

Sinä, harmaa soturi, olet kokenut sitä, josta me niin kauan olimme täällä köyhät, voitokkaan kansan nousun isänmaallista hurman hetkeä. Me elimme kauan pimeydessä ja sielua kiduttavassa jännityksessä, murhan uhkan alaisina. Se ei ole ollut jättämättä meihin jälkeään: suoraan sanoen, se mursi meidät. Kun te pelastitte meidät, olimme kaikki herpautuneita, kuin kokoon lysähtäneitä hirmuisen jännityksen jälkeen, ja silloin me emme löytäneet kyllin arvokasta tapaa, millä teidän tekoanne kiittää, millä kyllin arvokkaasti teidän ansioitanne ylistää. Älkää meitä väärin käsittäkö, sillä sydämemme on tulvillaan. Vaikka te ette kiitostamme kaipaakaan, tahdomme kaikki kuitenkin tänä riemun päivänä teille sen edes kantaa ja sanoa: terve Pohjanmaan, Savon ja Karjalan soturi, terve Hämeen ja Satakunnan mies, kaikki te, jotka olette voimallanne, verellänne ja rakkaudellanne vapautemme hinnan maksaneet! Niin kauan kuin kevään aurinko nousee kultaamaan Suomen maata, tulee isänmaa muistamaan teidän tekonne ja uhrinne arvon, niin kauan kuin päivän säde pilkoittaa tässä maassa, tulee vainolainen näkemään sen välähtelevän teidän jälkeläistenne pistinten kärjissä. Uhkaava on se välke ja sadoin tuhansin ryhmittyvät ne salamat Suomen lipun ympärille, muuriksi, jolle antaa voittamattomuuden kansallinen ja valtiollinen tietoisuus, velvollisuudentunne ja palava isänmaanrakkaus. Terve teille, te harmaat soturit!

* * * * *

Mieli palaa menneisiinkin. Sattuma toi käsiini eräänä päivänä omituisen valokuvakokoelman. Se oli saatu santarmien arkistosta. Ottaessani käteeni ensimäisen niistä, neljäsosa-arkin kokoisen kartonkiliuskan, ja vilkaistessani siinä oleviin kolmeen valokuvaan, kaikki samasta miehestä: syrjästä, edestä ja koko kuva, vihlaisi sydäntäni ilkeästi. Sillä kenenkä jyrkkä ja taipumaton naama katsoi siitä vastaani? Kyösti Vilkunan. Hänen pohjalaisilla, syväuurteisilla körttiläiskasvoillaan oli taipumaton, synkeä ilme, ja vapisemattomalla kädellä oli hän piirtänyt nimensä santarmin osoittamaan paikkaan sekä painanut sormenjälkensä asianomakseen kohtaan. Lipussa oli satojakin sarakkeita, joissa oli lueteltu kaikki, mitä miehestä kysellä saattaa, isät, äidit, puolisot, lapset, veljet, tuntomerkit, uskonnot ja muut. Tarkkaan oli saatana tässä merkinnyt saaliinsa kirjoihinsa. Tuo kuva oli lähtemättömänä mielessäni enkä voinut olla muistelematta sitä merkillistä elämän kaarta, jonka ystäväni oli muutaman viime vuoden kuluessa suorittanut. Ja kun eilen aamulla tein ylös nousua ja ihastelin Suomen vapaata sinistä taivasta, katselin Suomenlinnan huipulla liehuvaa vapauden ja Suomen vallan tunnusmerkkiä, soikin äkkiä ovikello: sisään astui Pohjois-Pohjanmaan rykmentin I:n pataljoonan konekiväärikomppanian vääpeli Kyösti Vilkuna, teki rintaman ja antoi raportin: "Järjestys ja luteerilainen meno on palautettu maahamme." Me löimme kättä ja meillä oli äänessä pieni arka värähdys, kun uskalsimme sanoakin jotakin. Onhan ihmeellistä näinä aikoina ja tällaisten seikkailujen jälkeen tavata ystävänsä hengissä.