Part 6

Muistan kuinka ennen sanomalehtimiehenä istuessani yöllä pöytäni ääressä usein otin puhelimessa vastaan Helsingin asemakonttorista lyhyen tiedonannon, että "kenraalikuvernööri matkusti tänä iltana Pietariin". Mieleeni piirtyi silloin kuva, kuinka jäykkäviiksinen, mursun näköinen Frans Albert astui pönäkkänä upeaan salonkivaunuunsa, ja joka kerta kun tein asiasta pikku-uutisen, huokasin myös vaistomaisesti: "Kukahan senkin penteleen kerran keikauttaa?" Mutta ei kuulunut keikauttajaa ja pikku-uutinen uudistui alituisesti vuoden toisensa jälkeen. Tsaarin pirunkala hääräsi Helsingin ja Pietarin väliä uupumattomasti, sovitellen lonkeroitansa ja imukuppejansa yhä uusiin paikkoihin ruumiissamme ja imien vertamme taukoamatta, ja niinpä alkoikin meissä ilmetä yhä lisääntyvä verenvähyys, alakuloisuus ja väsymys. Kun sitten joskus levisi huhuja siitä, että kenraalikuvernööri oli joutunut epäsuosioon, että Venäjän hallitus pitäisi lempeämpää politiikkaa Suomea kohtaan ajanmukaisempana, niin kuinka ahnaasti noihin valheellisiin ja aiheettomiin huhuvähäisiin tarrattiinkaan kiinni, kuinka niistä iloittiin, niitä pureskeltiin ja heruteltiin. Muistuu mieleen Juhani Ahon kertomus "Kannikka" sitä ajatellessa, kuinka se nälkäinen mies vapisevin kynsin ja irvillä ikenin käänteli hyppysissään ainoata kurjaa kannikkaansa että mihin paikkaan ensiksi hampaansa iskeä... Niin surkean vähästä saattoi silloin melkeinpä kuin häilähtää tyytyväiseksi!

Kuinka toisin ovat asiat nyt! Kun itsenäisyytemme tunnossa vietämme näitä kohtalokkaan vallankumousvuoden viime päiviä ja muistelemme tuota mustaa menneisyyttä, olemme kuin entinen mies eläinnäyttelyssä katsoessaan krokotiiliä: hän hieroi silmiään, pudisti tarmokkaasti päätänsä ja sanoi: "Ei, tämä on mahdotonta. Noin hirveitä eläimiä ei voi olla olemassa!" Samoin tuntuu meistäkin menneen sorron louhikäärmettä muistellessa, ja siksi on syytä päästää syvän kiitollisuuden ja helpotuksen huokaus. Kunpa nyt nouseva vuosi toisi mukanaan niin sanoakseni syventyvää käsitystä vapaudesta ja yhä lisääntyvää vakautumista nuorille ja kasvaville saavutuksillemme, yhdistävää kansallistuntoa, ja yksimielistä valtiomme vartioimista! Ei paljon puutu, etten kaikesta huolimatta ole hiukan liikutettu -- Suomi kun on meille kaikessa viheliäisyydessämme rakas.

* * * * *

Mutta tapahtui, että allekirjoittanut, kuten ennen faraot ja muut Persian kuninkaat, vaipui tässä tuonnoin, olikohan viikko sitten, horroksiin ja näki ihmeellisen unen. Kun se yksityiskohtaisessa tarkkuudessaan oli niin selvä ja "totuuden" mukainen ja muultakin sisällöltään sellainen, että sekin on luettava kuluvan vuoden tunnusmerkillisiin tapahtumiin, en malta olla sitä lukijoilleni kertomatta. Niin sanoakseni "esilauseeksi" sopivat koko unelle tunnetusti entente-ystävällisen runoilijan Heinrich Heinen seuraavat säkeet:

Nach Deutschland zogen vier Grenadier', Die waren in Russland gefangen, Und als sie kamen in finn'sche Quartier, Sie liessen die Köpfe nicht hangen!

Olin olevinani suuressa ja kauniisti valaistussa huoneessa, johon oli katettu juhla-ehtoollinen sangen monelle hengelle, muiden muassa minullekin. Kun saavuin paikalle, oli siellä jo vieraita iso joukko, kansalaisia monelta eri alalta, tuttuja miehiä ja trastukamraateja enimmäkseen. Kun lähestyin heidän pöytäänsä, tuli sieltä eräs vastaani ja kuiskasi, osoittaen neljää tuntematonta herrasmiestä, seuraavat ontuvat säkeet:

"Menit Saksaan krenatööriä neljä, Olit ryssän he fankiudess'..."

Tämän jälkeen esitteli hän minut noille neljälle tuntemattomalle: "Mister Sissi, esquire", ja -- no kaikkia se unikakkinen maalaakin! -- "herrat luutnantit X ja Y Hänen Majesteettinsa Keisari Kaarlen, ja Ä ja Ö Hänen Majesteettinsa Kaiseri Wilhelmin armeijasta." Kuvaavaa sille kirkkaudelle ja yksityiskohtaisuudelle, joka kauttaaltaan oli tämän merkillisen uneni leimana, oli se, että minä todella niin sanoakseni "lihassa" puristin näiden neljän sirosti kumartavan upseerin kättä ja sopertelin kuin eräs Peräpohjolan nimismies, joka mielipahakseen kopsahti maantiellä pahki pakoretkellä olevaan sotilaslaumaan --: "Willkommen zu Finland!" Myöhemmin, uneni jatkuessa, sain sitten tietää, että tuo nuori mies tuossa, jonka silmät paloivat kuin hiilet, oli

"Terve magyar, jalo pustan mies!",

ja että hänen toverinsa taas oli muka Przemyslin miehiä. Mistä nuo kaksi preussilaista olivat, sitä ei unikakkinen minulle tarkemmin kertonut, mutta muistan selvästi, kuinka heistä varsinkin toinen oli suora ja harteikas, tinkimättömän ja karskin sotilaan tyyppi, niinkuin pitää ollakin. Sekin ehti vielä painua mieleeni, että nämä molemmat olivat niin sanoakseni "kenttävarustuksissa", jotka todistivat heidän matkansa vaivoista ja hankaluuksista. Mutta asiaan.

Esimerkkinä tämän unen ihmeellisyydestä on osaltaan sekin, että sen jälkeen kun oli istuttu pöytään ja ensin hiukan puraistu ententen silliä ja voileipää, tapahtui yleinen, kuinka sanoisin, "keikaushunööri", jota ei ole kieltolaissa edellytetty. Kun sitten oli saatu ensimäinen aterian vaihe sivuutetuksi, kilisti joku lasia ja lausui saksan kielellä -- kuinka uskomatonta! -- vieraat tervetulleiksi, kuvaten lyhyesti ja sattuvasti suomalaisten ja saksalaisten suhteita, ja sitä jännitystä, jolla olemme täällä seuranneet keskusvaltain suurenmoista kamppailua. "Me ihailemme", sanoi puhuja, "saksalaisen maailman isänmaanrakkautta, voimaa, kestävyyttä, järjestyskykyä, -- sanalla sanoen, sen syvää kulttuuria!" Puheen päättäjäisiksi huudettiin "eläköön" ja tehtiin "Taula-Matin konsti", kunnes vähän ajan perästä kajahti itse "Die Wacht am Rhein". Täytyy ihan kummastella, ettei tässä unessa tapahtunut mitään todellisuuden vääristelyä, hullunkurista karrikeerausta, kuten unissa yleensä -- esimerkiksi, että vieraamme olisivat olleet englantilaisia, joille olisimme pitäneet ylistyspuheita saksaksi, että ryyppylasi olisi paennut ottavaa kättä, että "punssi" olisi muuttunut suussa hirvittäväksi tökötiksi, että "Die Wacht am Rhein" olisi laulettu Marseljeesin nuotilla, -- ei, mitään sellaista ei tapahtunut, vaan kaikki oli kuten ainakin ilmissä!

Kun sitten iltaa jatkettiin, tuli kansainvälinen tunnelma yhä sydämellisemmäksi. Laulettiin suomalaisia ja saksalaisia lauluja, lausuttiin Goethen juhlallinen ja uhmaileva "Prometheus" ja ennen muuta keskusteltiin, haasteltiin hartaasti kuten ainakin kauan erossa olleet ystävät. Laulettiin taas, "Karjalan maill'", "Die Grenadiere", -- heläytettiinpä lopuksi kolme kovaa värssyä tuosta kuuluisasta ja hirvittävästä Hanssin Jukastakin, joka tarpeellisella voimalla esitettynä, kyllä, kuten Juhanin paloviina marttyyrin luolassa, "vetää ryppyyn miehen huulet". Ja kuten unet yleensä käyvät sakeammiksi ja epäselvemmiksi kuta kauemmin niitä kestää, samoin kävi tämänkin. En muista sen loppupuolesta muuta kuin että puheen porina oli kova ja että otin siihen vointini mukaan osaa, ja että kun "Porilaisten marssi" laulettiin, pidin vierustoverini kanssa huolta siitä, että siihen kuuluvat lukuisat tykinlaukaukset tulivat esitetyiksi tarpeellisella voimalla ja kutakuinkin oikealla paikallaan. Sitten on unessani taas pimeä aukko, kuin suriseva venttiili, kunnes muistiini palaa seuraava vierustoverini asiallinen ja jäähdyttävä huomautus: "Annappas Mashkevitsh saisi nuottaansa tämän lauman...!"

Enempää en kuullut, sillä tällä kohdalla herätti minut se henkilö, joka sukuuni alkuperäisesti aivan kuulumattomana nyttemmin jakaa kanssani meille tulevat korttiannokset. Pitkin yötä oli hän huolestuen seurannut uneksimistani, säpsähtäen aina hereille, kun olin milloin puhunut merkillistä siansaksaa, milloin taas korkealla äänellä hoilannut "Da will ich liegen und horchen still" tahi "On mua lyötynä puukolla, on rautapuntarilla" ja muuta sellaista. Ja kun lopuksi olin ruvennut hirvittävästi kiristelemään hampaitani ja valmistautumaan kuin lopulliseen kuolemanhyppyyn, oli hän katsonut parhaaksi herättää minut. Siihen loppui tämä ihmeellinen uni.

Kun muistelen sitä nyt jälkeenpäin, ymmärrän sen esikuvallisen merkityksen. Onhan luonnollista, että vanhat ystävälliset suhteemme saksalaisiin näistä puolin rupeavat uudistumaan, että me itsenäisessä Suomessa pidämme vierainamme ketä tahdomme, ja että meillä, joiden myötämieli on ollut keskusvaltain puolella, on vierainamme saksalaisia silloin kun ententen ystävät juhlivat englantilaisten kanssa. Mutta yhtä asiaa en kuitenkaan ymmärrä -- sitä, että unestakin voi saada siksikin sievoisen kohmelon.

* * * * *

Mutta, arvoisat lukijani, aika on tullut, jolloin sanon teille kaikille kohteliaasti: Hyvää uutta vuotta! Tuntemattomuuden leppymätön esirippu kätkee taaksensa tulevan vuoden, emmekä tiedä, minkä kappaleen maailmanteatterin johtaja aikoo meille esittää. Aavistamme kuitenkin, ettei ole tullut vielä maapallon kansoille huvinäytelmän aika, vaikka toivo kuiskaakin toiselta puolen: joskin olisi vielä edessä murhenäytelmä, niin edessä ovat myös ne kohtaukset, jolloin jo sovituksen sarastus on näyttämön valaistuksena ja jolloin sekä varsinaiset näyttelijät että statistit murhemielin kokoontuvat avonaisen haudan ympärille. Ja piispa Eerikki Sorolainen kohottaa kätensä ja lausuu: Jumalani, näinkö paljon kärsimyksiä! että maapallo siirtyisi askeleenkaan radallansa?

Vapaan, riippumattoman, kaikkien mahtien tunnustamani Suomen onnenvuosi olkoon 1918!

(29/12 17.)

KYNÄLLÄ JA KIVÄÄRILLÄ

Vapauden hinta.

(Punakaartilaiskapinan aattona.)

Näin kertoo vanha kronikka.

Ugrian valtakunta eli vaikeita aikoja, niin vaikeita, että tuntui ensi aluksi käsittämättömältä, miten niistä kunnialla selviytyä. Tiedettiin tosin yleisesti, tahi oikeastaan paremmin "tunnettiin" kuin tiedettiin, mikä oli ainoa ja todennäköisesti paraskin pelastuskeino, mutta sitä arkailtiin, pelättiin, ei tahdottu siihen vielä turvautua. Asema oli pulmallinen ja vaati perinpohjaista harkintaa, mutta siihen harkintaan ei saanut nyt monta minuuttia tuhlata.

Ugrian valtakunta oli itsenäinen ja tunnustettu valtio, mutta viereisen suuren naapurivallan sotajoukot mellastivat siellä aivan mielensä mukaan. Toimettomuus ja kurittomuus oli tehnyt näistä sotajoukoista kaikelle oikeudelle ja inhimillisyydelle kuuron rosvojoukon, ja huonojen rotuvaistojen ja toivottoman alhaisen sivistystasonsa vuoksi olivat ne Ugrian kansalle kuin irralle päästetty susilauma. Niiden oma maa oli vielä suuremman kurjuuden vallassa ja jokainen mielettömyyden puuska, joka tulvahti sen tulivuoresta ilmoille, heijastui Ugriassa vastaavana rikoksellisuuden maininkina. Mitä hurjinta ja järjettömintä kehittymätön, viinan ja perinnöllisen tautisuuden turmelema, huoruudessa ja eläimellisyydessä rypevä alhainen ihmisrotu voi järjestyneen ja sivistyneen yhteiskunnan hävittämiseksi suunnitella, sitä varmasti suunnittelivat nämä ainekset, ja tämä oli sitäkin vaarallisempaa, kun heillä oli johtajinaan, neuvonantajinaan ja apunaan -- suuri osa Ugrian omasta kansasta.

Vuosisadan suuri henkinen rutto oli hiipivänä myrkkynä valuttautunut laajalle Ugrian kansan veriin. Kuten aina suuret taudit raivoavat hirmuisimmin siellä, missä ne kohtaavat viattomimman veren, koskemattomimman kansan; samoin raivosi nyt tämä tauti Ugrian kansan keskuudessa. Kaiken, mitä kansan mielessä oli vuosisatain työllä saatu kasvun alulle inhimillistä sielun ja ruumiin kulttuuria, nousua ylöspäin sivistystä ja onnea kohti, näytti tuon taudin synnyttämä myrkky uhreistaan tyystin hävittävän, ja jäljelle jäi vain surkuteltava, kokonaan siveellistä maailmankatsomusta vailla oleva olio. Ja niin perinpohjin oli tuo vuosisadan hirvittävä kuppatauti myrkyttänyt suuren osan Ugrian kansasta, että se, unohtaen kaiken, mitä kansoille tähän saakka kallista on ollut, teki liiton äitinsä raiskaajan kanssa, tarjosi hänelle morsiamensa ja sisarensakin, lainasi häneltä murha-aseita ja ryhtyi yhdessä hänen kanssaan hävittämään omaa synnyinmaataan. Kolkolla kauhulla kysyi koko Ugria, koko sivistynyt ja siveellinen maailma: "Onko koskaan missään minkään kansan keskuudessa tehty näin kamalaa, tunteettomuudessaan, alhaisuudessaan, sokeudessaan maahan masentavaa, inhottavaa isänmaanpetosta?" Tunto ja historia vastaa: "Ei ole. Ugrian kansa saa pitää siitä yksin kunnian."

Kun sitten tämän musertavan onnettomuuden lisäksi oli tulossa nälänhätä, joka ontoilla silmillään tuijotti akkunoista sisään ja oli jo saanut luiset sormensa oven rakoon, ja kun maa muuten oli eristetty muusta maailmasta, ehkä Jumalasta ja hyvistä ihmisistäkin, saattaa ymmärtää, mikä harmaa epätoivo tahtoi väkisinkin vallata ugrialaisen isänmaanystävän sydämen. Jähmettyneenä tuijotti hän kauhun ilmeellä näihin kolmeen kaameaan tosiasiaan, kuin Macbeth yöllisellä nummella, kun hänen eteensä äkkiä ilmestyy kolme noitaa, kolme ruumiillistunutta iljetystä. Hän ei voi uskoa sitä, mitä hän näkee, vaan toivoo vielä viime hetkeen saakka parasta, yleistä ja yksimielistä parannuksen tekoa.

Paljon ei jää vuodesta vaille se ajanjakso, jonka kuluessa Ugrian kansan järkevä enemmistö -- sillä sairaus ei toki ollut turmellut muuta kuin lähelle puolet -- liikuttavalla pitkämielisyydellä täten sieti kaikkea sitä suunnatonta kiusaa, jonka uhriksi kohtalo sen oli tehnyt. Ei ollut enää sitä rikosta, jota ei rankaisematta saanut sen keskuudessa tehdä, eikä niin rampaa rikollista, joka ei olisi ilkkuen nauranut laille, jonka käsivarsi riippui hervotonna ja halvattuna. Kuta pitemmälle päästiin, sitä huutavammaksi kävi Ugrian kansan hätä, kunnes vihdoin yhteiskunnallinen ja poliittinen pulma oli kehittynyt kipeimmälle asteelleen, jolloin vaadittiin tekoja eikä sanoja. Kun ihmistä kiusataan kauan ja järjestelmällisesti, kun keksitään kaikki ajateltavissa oleva pirullisuus, että tehtäisiin hänen elämänsä mahdottomaksi, silloin hän, vaikka pitkämielisenä ja rauhan töissä tyyntyneenä tuota kauankin sietää, lopuksi menettää kärsivällisyytensä ja ryhtyy taisteluun vainoojiaan vastaan. Hänen vanhurskas vihansa ja hänen oikea asiansa antavat hänelle silloin jättiläisvoimat, joiden edessä murtuvat portit ja pilarit, ja murskautuvat pahantekijäin luut.

Kun pahuus nimittäin oli kehittynyt sille kannalle, että se uhkasi yksinkertaisesti vajottaa yhteiskunnan raakalaisasteelle ja tehdä Ugrian kansalle mahdottomaksi nauttia äsken saadusta vapaudestaan, eikä mitään rauhallista keinoa enää ollut sen kukistamiseksi, silloin äkkiä Ugrian kansan sielussa muuttui maailma veripunaiseksi. Sen miehuus, häpeäntunne, viha, katkeruus -- kaikki, mitä vuosisatain kiusa oli sen sydämeen muru murulta kerännyt -- leimahti räjähdyksen tavoin ilmituleen, ja se sanoi kiusaajilleen: "Hyvä! Tähän saakka olen rukoillut Jumalaa säästämään meitä kansalaissodalta, mutta nyt huomaan, ettei sitä enää voida välttää. Ugrian kansalla on edessään uusi historian pakko, joka sen täytyy kestää. Jumala, joka loi raudan, tarkoitti sillä, ettei maailmassa saa olla orjia!"

Ja tehtyään tämän ratkaisevan päätöksen tunsi Ugrian kansa sanomatonta helpotusta ja kirkastusta sielussaan. Vielä äsken oli se maailmankin vuoksi pelännyt ja hävennyt kansalaissotaa, mutta nyt esiintyi asia sille uudessa valossa. Se oli vain nimellisesti kansalaissotaa, asiallisesti se oli taistelua sekä harmaita että punaisia ryssiä vastaan, kaikkea mahdollista raakuutta ja pimeyttä vastaan, joka tahtoi upottaa sen inhoittavaan syleilyynsä kuin Ilmestyskirjan kauhistuttava portto. Kun maailman ritarien valiojoukko lähtee taisteluun raakalaisjoukkoa vastaan, kilpailevat urhot vaarallisimmasta paikasta, jossa otellaan rinta rintaa ja silmä silmää vastaan. Samoin oli nyt Ugrian pieni kansa saanut sivistyksen rintamassa kunniapaikan, jossa sen oli sivallettava iskunsa kaiken sen puolesta, mikä ihmiskunnalle pyhää on. Ja juuri sen vuoksi, että omia kansalaisia oli vihollisen puolella, oli iskettävä yhäkin terävämmin, sillä vasta se on urho, joka omalla miekalla ja omalla vapisemattomalla kädellä leikkaa pois rinnastansa hirvittävän paiseen.

Sillä tämä oli myös terveyden taistelua. Kun myrkyllinen käärme puree ihmistä, leikkaa hän kiristäen hampaitaan haavan suuremmaksi, vuodattaa vertansa, kaataa sarvesta ruutia päälle ja sytyttää sen, sillä hän tietää tulen parantavan voiman. Leikkaus on ainoa, joka voi pelastaa pitemmälle myrkytetyn ruumiin, jonka toiset jäsenet ovat jo mustanpunaisia pilautuneesta, pakkautuneesta verestä. Ellei Ugrian kansa olisi noussut tähän pyhään taisteluunsa isänmaansa tuon kurjan ja kalliin äitinsä puolesta, olisi se ansainnut kaikkien maailman miesten ja naisten halveksumisen; mutta siitä, että se nousi, ja että se voitti, ansaitsi se ikuisen kunnian. Ja vyöttäessään vyölleen miekkansa, joka oli maannut maassa satasen vuotta, kuuli Ugrian kansa mullasta menneisyyden äänen. Ne olivat ammoin sinne astuneet urhot, joiden unta perintövihollisen askel oli häirinnyt, ja joiden haavat olivat uudelleen ruvenneet vuotamaan. Se, joka todella seisoo molemmin jaloin Ugrian kamaralla ja kuuntelee isäinsä ääntä, tuntee sähkövirtana veressänsä vanhan historiallisen vihan tulen. Ugrian miehet tunsivat, että vielä ovat kostamatta emon kohlut, vielä on taistelematta se taistelu, joka kerran on tapahtuva hänen ja tuon rodun välillä. Heistä kuulosti kuin olisivat vuosisataiset haudat rytinällä auenneet ja vanhat ugrialaiset haamujen rykmentit aaveina astuneet heidän edellänsä.

Niinpä siis tuli toiminnan hetki. Sanomatulet lensivät vuorelta vuorelle, hätäkapulat talosta taloon, kutsuen aseisiin joka miehen, jolle isänmaa ja yhteiskunta oli rakas. Jokainen koti antoi aluksi sen, joka ei ollut huolenpitäjäksi tuiki välttämätön, antoi ja evästi sen kuukausien varalle. Kymmenin tuhansin parveili pian nuorempi kansa valituilla asemapaikoillaan valmistuen pyyhkäisemään Ugrian rajojen ulkopuolelle kaiken sen, mikä oli sen kansallinen häpeä. Toimeliaat miehet hankkivat heille aseet, totuttivat heidät tarpeelliseen kuriin, antoivat heille sen ylevän ja jalon ajatustavan, josta heidät sittemmin tunnettiin. Koko terveenä säilyneen kansanosan valtasi se vakaumus, että vapauden hinta on sittenkin kärsimys, ehkä kuolokin, mutta että se hinta ei ollut liian kallis. Vaativana, kiivaasti kutsuvana, törähteli vartiotorneista sotatorven ääni, ja sanomaton tuoksina täytti koko Ugrian maan. Toisista valtakunnista ilmoittautui tuhansittain ritareita taistelemaan sivistyneen yhteiskuntajärjestyksen puolesta. Tuntui kuin olisi koko Ugrian maassa kaikunut alituinen, yhäti uudistuva huuto:

_Aseisiin! Nouskaa miehissä taisteluun raakalaisia ja murhaajia vastaan! Ugrian maa on nyt suuremmassa vaarassa kuin koskaan ennen!_

* * * * *

Raamattu kertoo, että kun saatana tietää viimeisen hetkensä lähestyvän, se kokoaa kaikki mahdolliset voimansa lopputaistelua varten. Mutta se voitetaan kuitenkin ja lyödään kahleisiin, jonka jälkeen alkaa tuhatvuotinen valtakunta. Sanoin kuvaamattomat olivat ne kärsimykset, joita Ugrian kansa sai kokea tuossa isänmaan pettureita vastaan nyt syntyneessä taistelussa, mutta se kesti ne kuitenkin lujasti, sillä se tunsi, kuinka päivä päivältä yhä terveempi veri virtasi sen kaikissa jäsenissä. Katkerat tappiot kääntyivät voitoiksi, kunnes vihdoin Ugrian kansa oli todellinen herra omassa maassaan ja saatana kahleissa sen jalkain alla. Ja siitä hetkestä alkoi Ugriassa "tuhatvuotinen valtakunta". Riemastuen tunsi se vasta nyt, kun se oli maksanut vapauden hinnan, voivansa siitä todella nauttia. Se hiipi pitkin sen nuortuneita suonia kuin ihmeellisen hieno viini, joka autuaasti huumaa sielun...

Ja vuosikymmenien kuluessa oppi Ugrian kansa yhä enemmän siunaamaan sitä, että se oli rohjennut tarttua miekkaansa ja tehnyt sen oikealla hetkellä. Nopeasti kasvaa turve kaatuneen haudalle, pian häipyy korvista orvon lapsen ja äidin itku, mutta jäljelle jää polvesta polveen rohkaiseva, kohottava sankariteon muisto, joka viittaa kehoittavana ihanaan tulevaisuuteen. Ugrian historiassa muodostaa tuo sen nousun saastaista, rehentelevää raakalaisuutta vastaan ihanan alppihuipun, jota ijankaikkisen kunnian aurinko lakkaamatta valaisee. Sukupolvi toisensa perästä näkee siitä -- lopettaa hurskas kronikan kirjoittaja tämän lukunsa -- että tällainen taistelu on kansoille, niiden vaeltaessa maailmojen himmeässä yössä, kuin tulen patsas muinoin Israelille korvessa: se johdattaa ne luvattuun maahan.

(25/1 1918, jolloin punakaartilaiskapina oli Karjalassa jo alkanut.)

Aseitteni ylistys.

(Suojeluskunta-harjoituksissa Helsingin vapauttamisen jälkeen.)

Kiväärilläni teen sinulle kunniaa, sinä minun henkeni keihäs, kynäni, jonka omain kansalaisten häpeällinen kapina ja isänmaanpetos tammikuun lopussa kädestäni kirvoitti. Sinun kärkesi oli silloin hehkuvan kuuma, kun kerroit tarinan Ugrian taistelusta maansa pettäjiä vastaan, kun ennustit ja viitoit taistelun kulun ja sen ainoan mahdollisen päätöksen; olkoon se nyt, kun jälleen astut pimeydestä valoon, ehkä entistä hehkuvampi, terävämpi, kärkevämpi, taas uudelleen todistaakseen siitä ainoasta, mikä yhä on suomalaisille tarpeellinen: vapautussotamme vauhdikkaasta, hurjan tarmokkaasta ja äärimmäisen perinpohjaisesta lopulliseen loppuun ja ihanaan voittoon saattamisesta. Mikäli siihen kehoitat ja jaksat sytyttää innostusta ja uhraavaisuutta, sikäli on sinulla, kynäni, suurin kunniatehtävä, mitä isänmaasi palveluksessa vapaan sanan alalla voit suorittaa. Siis teroitu ja tulistu, mutta muista vastuunalaisuuttasi! Alati tunne, että esitämme murhenäytelmää, jonka kerran päätyttyään tulee herättää vapauttavia, yleviä tunteita, jotka kirkastavat ja jalostavat elämänkatsomuksen ja virkistävät kärsineen sydämen, vaikka silmistä vielä vuotavatkin surun herkät kyyneleet. Se hirvittävä painetun valheen aika, jonka juuri olet kokenut, osoittakoon sinulle, kynäni, vielä uudemman kerran, mikä ääretön vastuunalaisuus sinulla on. Vapaus, totuus, rehellisyys? Minne katositte Suomesta äsken?

Ja ensiksi siis, tee kynäni kunniaa tuolle kiväärille, joka on ajan aallon harjalta lennähtänyt minunkin olalleni. Sadat kuvat välähtävät outona sarjana mielessäni tuota salaperäistä ihmisen keksimää asetta tarkastellessani, sitä kädessäni punnitessani, sillä tähdätessäni ja sen lukko-koneistoa virittäessäni ja laukaistessani. "Ampuma-asentoon nyt!" -- kuuluu upseerin komennus. Minä astahdan askeleen sivulle ja toisen taakse, edessä oleva toverini painuu polvilleen, me tähtäämme ja laukaisemme, me ammumme harvaan ja nopeasti ja me katselemme sielussamme outoja kuvasarjoja kuin sinisen autereen läpi, josta jyrisee ja salamoipi, ja josta meille ylinnä, käskevä ilme otsallaan, viittaa vapauden korkea jumalatar. Me tunnemme kaikki, me vapaaehtoiset, että todellisuus on toista kuin unelmat, ja me kasvatamme itseämme sielussamme olemaan miehiä, niiden vertaisia kunnossa ja rohkeudessa, jotka ovat puolestamme uhrautuneet Pohjanmaalla, Savossa ja Karjalassa. Tee kunniaa, kynäni, veljellesi kiväärille! Vapauden ja miehuuden puolesta molemmat salamoikaa, isänmaan alttarin pyhässä tulessa kärkenne karkaiskaa, ja opettakaa meille kaikille, kuinka turhaa on mainen elo ilman vapaan miehen vapaata valtakuntaa. Siis asentoon! Kivääri olalle! Eteenpäin.