Part 5

Porvarilliselta taholta ei tietääkseni ole harjoitettu Suomessa ainakaan viime aikoina mitään kansalaisvapauden sortoa. He ovat tosin olleet sitä mieltä, että rikolliset on rangaistava, varkaat ja murhaajat heitettävä torniin, mutta sen käskee vanha Ruotsin ja Suomen laki. He eivät ole vanginneet ketään viattomasti, eivät ole pitäneet ainoatakaan kotitarkastusta eivätkä ole esiintyneet ase kädessä mitään kansalaisryhmää vastaan. Mikäli heidän sanomalehdistään on voinut päättää, ovat he suunnanneet kaiken voimansa ja kykynsä saavuttaakseen ensinnäkin isänmaallemme niin suuren vapauden ja itsenäisyyden kuin mahdollista ja kansalaisille niin suuren vapauden ja väljyyden elinkeinojensa ja oikeuksiensa nauttimisessa kuin tällaisena aikana ikänä ajatella ja suunnitella voi. Parhaalla tahdollaankaan ei voi keksiä mitään kohtaa, joka oikeuttaisi asettamaan porvarillisen yhteiskuntaluokkamme nykyisen suurlakon maalitauluksi. Se ei tosin ole astunut pirttinsä edustalle ja jakanut omaisuuttansa ohi kulkeville otsatukkajätkille, mutta sitä eivät ole tehneet ne sosialistitkaan, joilla on omaisuutta. Päinvastoin täytyy kylmästi tarkastaen myöntää, että jos jollakin luokalla olisi nykyoloissa ollut syytä tehdä suurlakko, niin kyllä se olisi ollut juuri porvarillinen luokka. Heti vallankumouksen jälkeen ruvettiin sitä kiusaamaan laajalla ja järjettömällä lakkoliikkeellä, niillä kuuluisilla tuhansilla lakoilla, joilla m.m. kaikki maataloustyöt hetkeksi lamautettiin. Koko sen merkitys ja tarkoitus yhteiskunnassa saatettiin mitä raaimmalla ja kauheimmalla sanomalehtisodalla epäilyksenalaiseksi. Sen kansalaisoikeudet pantiin persoonallisella väkivallalla vaaraan ja kaikki sen elämisen ehdot saatettiin vähitellen epävarmoiksi. Tarkasti asiaa miltä puolen tahansa, aina vaan täytyy myöntää, että porvarilliset eivät ole tehneet vallankumouksen päivien jälkeen mitään, joka oikeuttaisi toisen yhteiskuntaluokan tekemään heitä vastaan suurlakkoa. Toisaalta täytyy todellisten syiden löytyä.

Olisiko mahdollisesti sekasorto elintarve-alalla antanut lakkoon aiheen ja olisiko porvaristolla ollut mahdollisesti sillä suunnalla syntejä, jotka olisivat saaneet lakon suuntautumaan sitä vastaan? Ne jotka elintarpeita tässä maassa tuottavat, ovat enimmäkseen porvarillisia. Huolimatta siitä, että sosialistit ovat lakoilla ja kaikella mahdollisella ynseydellä heidän työhönsä suhtautuneet, ovat he koettaneet täyttää elintarpeiden tuottovelvollisuutensa. Siten syntyneitä varastoja on hoitanut hallituksemme, ja nimenomaan sen lain pohjalla, joka on syntynyt sosialistien toimesta ja heidän erikoisesta vaatimuksestaan. Elintarvelautakunnissa on kaikissa voimakas määrä sosialisteja, eivätkä he ole olleet niissä sanottavasti koskaan porvarillisten kanssa eri mieltä, jos kysytään, kuka meillä on tuottanut elintarveasiain käytännöllisessä järjestelyssä ja elintarvelain määräysten toteuttamisessa todella suurinta häiriötä, jopa antanut yleisen merkin siitä, ettei niitä tarvitse totella, niin totuudenmukainen vastaus ehdottomasti kuuluu: meidän sosialistimme. Nuo elokuiset svabodat Helsingissä, Turussa ja Oulussa olivat m.m. sellaisia merkkejä ja todistuksia, joiden voimaa ei saada pois pestyksi millään selityksillä. Ne ilman muuta sanoivat päättömälle kansalle, ettei "herrain elintarvelakeja" tarvitse totella. Ne tekivät valtion elintarvepolitiikan kokonaan hervottomaksi ja sen määräykset hiljaisuudessa tehottomiksi. Olisipa merkillistä, jos sellaisten tapausten jälkeen voitaisiin järkisyillä väittää, että elintarvekurjuus on porvarillisten vikaa. Me porvarilliset olemme tuottaneet elintarpeet, te, sosialistit olette yrittäneet niitä jakaa, kenen on syy, ettette onnistuneet?

Syy ei siis voi olla tässäkään. Katsokaamme, olisiko yhteiskunnassamme mitä muuta yleistä ilmiötä, joka olisi saanut työväenluokan tarttumaan tällaiseen tuhoisaan voimakeinoon. Mieleen tulee silloin ehdottomasti n.s. porvarillinen suojeluskaarti.

Sehän on etupäässä joutunut sosialistien vainon uhriksi. Ehkä siis se olisi tämän kansanliikkeen aiheena? Mutta aivan selväähän on, että sosialistien johto sekä ymmärtää että myöntää, että tuo kaarti on pantu pystöön koko yhteiskunnan suojelemiseksi ulkoa tulevaa väkivaltaa vastaan. Sen perustamisen syyn on saanut lukea sanomalehdistä järkyttävän tarkoin joka päivä. Typerät laumat voivat olla tälle sokeita, mutta politiikkaan ja yhteiskuntaelämään paljon osaa ottaneet miehet eivät, ja siksi tämä ei riitä suurlakon syyksi.

Olisiko asia ehkä niin, että sosialistimme vapaudenrakkaudessaan ja suojellakseen yhteiskuntamme kalleimpia oikeuksia, kansalaisvapautta, oikeuden pyhyyttä, kodin rauhaa, persoonallista loukkaamattomuutta, ja muuta sellaista, jonka täytyy olla yhteistä porvarillisten kanssa, olisivat suunnanneet iskunsa venäläistä sotaväkeä ja muuta sortovaltaa vastaan, jotka ovat näitä asioita joka päivä ja monella muotoa törkeästi loukanneet? Jos niin olisi, niin pitäisin minäkin keinoa tehdyn pahan vertaisena voimaan ja suuruuteen nähden. Siinä olisi ollut teoreettinen aihe suurlakollekin. Se olisi ollut epätoivoinen yritys, mutta riittävää aihetta siihen ei totisesti olisi puuttunut. Mutta niin ei ole ollut. Venäläiset eivät ole sortoteoillaan keskuudessamme antaneet sosialisteillemme lakon aihetta. Päinvastoin: hehän ovat mitä makeimpia ystäviä! Venäläisten komentosanojen kaikuessa, venäläisten pistimien uhatessa, venäläisten sortomenetelmäin mukaan on täällä keskuudessamme tehty veristä oikeuksiemme ja kansalaisvapautemme pilkkaa. Mikä ikuinen häpeä, lähtemätön tahra suomalaisen työmiehen otsalla!

Mutta olisiko bolshevikien vallankumous Pietarissa voinut antaa sosialisteille todellisen aiheen suurlakkoon? Voimmeko vakavasti uskoa, että he yhtymällä siihen ovat todellakin luulleet voivansa saavuttaa täällä etuja, joita ei olisi saatu ilman lakkoa? Suuret laumat tietysti sellaista voivat kuvitella, vähänkään mukana olleet eivät. Bolshevikien kapina Pietarissa ei tietysti ollut meille minkäänlainen suurlakon aihe ja syy.

Siinä olemme!

Vaikka etsisin maat ja taivaat, en löydä ainoaakaan _järjellistä_ syytä eilen päättyneeseen suurlakkoon, ja se on lohduttomin tulos, mitä ajatella saattaa. Mitä on sanottava kansasta, joka ilman mitään aihetta syöksee koko maan sellaiseen laittomuuden ja anarkian tilaan, jossa viime vuorokaudet on oltu? Millä kehityksen ja kypsyyden asteella onkaan se kansanluokka, joka ryhtyy tällaiseen _pelkän sokean alaluokkavihan ja verenhimon ajamana!_

Meille ei jää tässä murhaajienkin keskellä muuta keinoa kuin taas uudemman kerran ruveta korjaamaan sitä mitä on hävitetty. Se tuntuu raskaalta, mutta se on tehtävä. Emmehän voi ruveta tästä maasta poiskaan muuttamaan? Ne ovat nuo järjettömät työmieslaumatkin, jotka ovat keskuudessamme äsken murhatöitä suorittaneet, meidän onnettomia kansalaisiamme, joiden rinnalla meidän kaikesta huolimatta täytyy koettaa luoda siedettävät elämisen ehdot. Tämä on mielestäni se ura, jolle sisuansa hilliten nyt täytyy koettaa ajatuksensa ohjata.

Mutta siitä on näissäkin oloissa jyrkästi pidettävä huoli, että laki ei nuku. Lain henki ei kuole maastamme sosialistien määräyksellä. Murhaajat ja kaikki, jotka ovat tehneet itsensä syypäiksi sellaisiin tekoihin, joita ei mitenkään voida poikkeustiloillakaan perustella, ovat saatettavat lain mukaiseen rangaistukseen. Jos se ei onnistu nyt, täytyy sen onnistua myöhemmin. Lailla juuri on kansa kasvatettava ja sen vaatimukset ovat pyhinä pidettävät. Aseiden keskellä se saattaa pakosta levätä, mutta se hijoo miekkaansa levätessään. Ellemme pyri tähän kaikesta huolimatta, saamme jakaa sosialistiemme häpeän.

Miten onkaan tunnelmamme nyt? Luulen, että me porvarilliset ajattelemme niin yleisesti koko kansamme kannalta, että meidät tällä hetkellä, tuon surkean lakkoasian vuoksi, kärsimyksistämme huolimatta valtaa -- ei viha -- vaan syvä suru, häpeä ja nöyryytyksen tunne. Kunpa ei suuri asiamme olisi nyt menettänyt otollisinta tilaisuuttansa!

(20/11 17.)

Agitaattorille.

Sanomalehdissä on kerrottu Teidän kiihkeässä, kansanpuhujan kaikkia taikakeinoja käyttävässä puheessa punakaartin kokouksessa lopuksi vaatineen, että silloin vankina olleet suojeluskaartilaiset "luovutettaisiin tuomittaviksi venäläisille miehille." Tämä Teidän vaatimuksenne oli minulle kuin salaman välähdys pimeydessä: se paljasti häikäisevällä räikeydellä sen henkiolemuksen laadun ja kokoonpanon, joka on määräävä Teissä ja todennäköisesti suurimmassa osassa Teidän tovereitanne. Sallinette, että koetan lukijoilleni kuvata, mitä näin, että hekin tietäisivät, keiden kanssa olemme tekemisissä.

Teidän elämänuranne on minulle sangen selvä, vaikka en tiedäkään siitä ainoatakaan vuosilukua tai muuta sellaista. Te olette todennäköisesti suomalaisen työmiehen poika, joka on käynyt läpi työmiehen elämän sellaisena kuin se tässä maassa esiintyy, kokenut kovaa, jos isä on ollut laiska tai juoppo, viettänyt yleensä onnellisen lapsuuden, jos isä on ollut raitis ja ahkera. Te olette parhaassa tapauksessa käynyt läpi kansakoulun ja saanut sieltä ensimäisen himmeän aavistuksen suuresta maailmasta ja siinä myllertävistä pyrkimyksistä ja aatteista. Ja hyvin luultavaa on, että kaikista onnettomuuksista huolimatta Teidän ympäristönne lapsuudessanne yleensä oli omiaan kasvattamaan Teistä kunnon miestä, ohjaten Teitä rehellisyyteen, kunniantuntoon, ahkeruuteen, hyviin tapoihin, jopa isänmaanrakkauteenkin. Niin, menenpä niin pitkälle, että uskon Teidänkin joskus tunteneen rakkautta Suomen maahan ja sen kansaan, olleen ylpeä siitä, että olitte suomalainen, ja olleen valmis sitä puolustamaan vääryyttä ja sortoa vastaan. Näillä ihanteilla oli Teidät kotinne ja ympäristönne varustanut, antanut Teille köyhyydestä huolimatta kauniit matkaeväät, kun lähditte maailman rantaa kulkemaan.

Jos elämänne nyt olisi sattunut sellaiseen aikaan, jolloin ei olisi tapahtunut mitään maailmankäsityksiä murtavaa, olisitte voinut pitää nuo ihanteenne, säilyttää itsessänne sen sopusoinnun, joka on yksilön onnen ehto, ja kuolla kansalaisena, jonka saavuttamaa henkistä tasoa on yhteiskunnalliselta ja sivistysarvoltaan pidettävä sangen korkeana. Teistä olisi kehittynyt tuo menneen ajan suomalainen työmies, jonka hyvät avut, rehellisyys, ahkeruus, kunniantunto ja isänmaanrakkaus kyllä muistetaan, vaikkakin ne nyt ovat käymässä valitettavasti yhä harvinaisemmiksi. Ne aivot, jotka Luoja oli pannut kallonne onteloon, olivat nimenomaan luodut tällaista elämänuraa varten; siihen niillä oli monien polvien hankkima perintätaipumus osoittajanaan ja siihen käytettyinä olisivat ne koituneet yhteiskunnallemme suurimmaksi hyödyksi.

Mutta kohtalo viskasi Teidät tänne silloin, kun maailmassa alkoivat puhaltaa uudet tuulet. Kuin erämaan samum- tai sirocco-tuuli tunkeutui Teidän sydämeenne ja sieluunne yhdellä kertaa sekava määrä mitä moninaisimpia asioita. Ne saapuivat kaukaa kuin salaperäiset linnut, istuivat olkapäällenne ja valoivat korvaanne yhä uutta ja uutta, kunnes sielunne oli kauheassa käymistilassa ja siellä vallitsi sanoin kuvaamaton kaaos ja sekasorto. Toiset noista linnuista olivat valkeita, toiset mustia, toisilla suussa öljypuun lehvä, toisilla myrkkymarja. Ja huolimatta niistä ihanteista, joita tämä uusikin aika Teille antoi, joista kaunein on taistelu oman yhteiskuntaluokkanne aineelliseksi, ehkäpä henkiseksikin hyväksi, ette jaksanut kestää tuon uuden aatemäärän painoa. Kun istuitte pönttönne nenässä -- voittehan nimittäin olla suutarikin -- ja pikilankaa punoessanne imitte näitä aatteita sosialistisesta kirjallisuudesta sellaisena kuin sitä on meillä tarjottu, tapahtui Teidän aivoissanne suorastaan sairaloinen muutos. Nehän olivat aiotut ajattelemaan sen ohjelman mukaan, jonka niille oli luonut vuosisatojen ympäristö ja perintävaistot, joten ne, kun uuden ajan kuohu ryntäsi sisäänne väkivallalla kuin olisivat henkiset ovenne avatut paineteilla, eivät enää kestäneet, vaan muuttuivat kokoonpanoltaan, sairastuivat, pehmenivät, joutuivat yhteiskunnallisen raivotaudin uhriksi.

Kun Te tuon silmänräpäyksen jälkeen nousitte pönttönne nenästä, olisitte varmaan itsekin kauhistunut, jos olisitte sillä hetkellä aavistanut, mihin kaikkeen Te nyt olitte mahdollinen. Te ette sitä sillä hetkellä ymmärtänyt, mutta nyt Te sen jo ymmärrätte, sillä syvälle on jälkeenne painunut se ahkion ura, jota olette kulkenut, ja kauas loistavat syksyiseltä lumelta punaiset veritahrat. Te voitte nyt itsestänne todistaa, että olette kypsynyt tekemään kaikkea sitä, mikä on ollut Kainin jälkeläisille luonnollista, että veljen veren ääni kaikuu Teidän korvissanne, ei kauhistavana muistona entisestä raamattutunnista, vaan tuoreena tapauksena omalta uraltanne. Sillä hetkellä kun laukaisitte kiväärin viattomaan nuorukaiseen hänen äitinsä silmäin edessä, isään hänen vaimonsa nähden, saatoitte sanoa koko maailmalle: "Nyt olen yhteiskunnallinen raivohullu, jonka toiminta lankeaa kaiken sen ulkopuolelle, minkä mukaan tähän saakka on eletty!"

Katsokaamme, mitä olitte tämän muutoksen kautta menettänyt.

Olette menettänyt kaiken sen, minkä tämän maan kulttuuri oli aikaisemmin Teillekin antanut: käsityksen hyvän ja pahan rajasta; rehellisyyden tunnon ja kaipuun; kaiken maailmankatsomuksen, joka pitää yllä ihmisen siveellistä voimaa; käsityksen vapaan kansalaisen oikeuksista ja velvollisuuksista lainalaisessa yhteiskunnassa; tietoisuuden siitä, että olette suomalainen, jolla on isänmaa ja velvollisuudet sitä kohtaan; käsityksen rehellisen työn arvosta ja kyvyn nauttia työn ilosta; yleensä kaiken sen, jonka terve ja onnellinen yhteiskunta edellyttää hyödyllisiltä jäseniltään. Mikä ihana kokoelma kalliita ja arvokkaita aarteita, kansalaishyveitä, jotka ovat luoneet kaiken sen, mikä maailmassa tähän saakka on kulkenut suuren ja kauniin nimellä! Mistä ne otetaan pois, sinne jää kauhistuttava tyhjyys, se valkeaksi sivuttu hauta, joka on täynnä kuolleitten luita!

Te olette kuitenkin saanut sinne jotakin sijaankin, sekavan kokoelman uusia aatteita ja "ihanteita". Ne ovat tunkeutuneet kalloonne sosialidemokratian nimellä. Mutta kun aivokudoksenne ei ollut luotu tällaiseen, ette voinut omistaa itsellenne maailmankatsomukseksi sitä, mikä on todelliselle sosialidemokratialle oleellista, nimittäin lämmintä ja ihanteellista pyrkimystä oloja kohti, joissa yhteiskunnan onnellisuusvarat koituisivat tasan kaikkien sen jäsenten kesken. Te ette voinut ymmärtää tuon opin ydintä, joka on rauha ja rakkaus, vaan niinkuin terveellinenkin juoma on toisille myrkkyä, muodostui sosialidemokratia siksi Teillekin. Se pani Teissä alkuun käymistilan, joka muutti Teidän verenne sapeksi, ja tuloksena on se kauhistuttava olio, joka punakaartilaisen nimellä suorittaa hirmutekoja keskellämme, joka istuu jopa kansanedustajana eduskunnassa ja jäsenenä työväen vallankumouksellisessa neuvostossa. Jos nuo suuresti ajattelevat ja lämminsydämiset ihmiskunnan ystävät, jotka ovat sommitelleet sosialismin opin ehkä hiukan pingoittuneissa aivoissaan, olisivat näkemässä, minkälaisessa haamussa heidän aatteensa kannattajat ja esitaistelijat Suomessa esiintyvät, niin he nousisivat kuolleista pannakseen vastalauseen. Samoinkuin inkvisiittori poltti ihmisiä Kristuksen oppi kourassaan, samoin nämä vetoavat sosialismiin murhatessaan ihmisiä ja ryöstäessään. Silloin kun ihmiskunta saa sanotuksi jotakin, joka utopian tavoin mahdollisesti hipaisee sitä suurinta totuutta, silloin myös ilmestyy niitä, jotka kääntävät tuon utopian lähimmäistensä ja itsensä järkyttäväksi onnettomuudeksi. Vika on siinä, kuten alussa sanoin, että aivot eivät kestä utopian painoa, vaan muuttuvat sairaloisiksi, pehmenevät.

Kun Te, punakaartilainen, olitte kehittynyt suunnilleen tälle asteelle, rankaisi Luoja Suomea sillä kauhealla erehdyksellä, että kaikille teille, jotka parhaillaan olitte sairastuneet yhteiskunnalle mitä vaarallisimpaan sosiaaliseen hulluuteen, annettiin samat valtiolliset kansalaisoikeudet kuin niillekin, joiden aivoissa vielä oli massa terve. Kuinka tuhoisaksi se erehdys on arvioitava, se jääköön tässä sanomatta, mutta siitä koitui koko maallemme ja kansallemme outo turma. Sen tähden kiemurtelee nyt pieni valtiomme kuolon tuskissa, sisällisen mätähaavan uhrina, hetkellä, jolloin sen pitäisi päinvastoin syntyä uudelleen ihanana ja vapaana. Sen tähden on eduskuntamme tätä kirjoitettaessa kuin hajallaan, ja sen tähden punaa kansalaisten veri syksyn valjua ensimäistä lunta. Kas siinä seurauksia aivojenne toimintayrityksistä, sitten kun niissä oli tapahtunut tuo tuhoisa ainesmuutos! Luoja tietää, mikä olisi paras lääke ja onko sitä.

Te sosialidemokraattiset agitaattorit, punakaartilaiset, kansanedustajat, piirisihteerit, sanomalehtimiehet, te lukemattomat "puhujat" ja muut "tietomiehet", teidät kyllä tunnen. Kuinka säälittävä onkaan aina mielestäni ollut teidän sielullinen kokoonpanonne, jolle pääleiman on antanut mitä alastomin ja sokein luokkaviha, silmitön kateus ja alaluokan luihu raivo parempiansa ja etevämpiänsä kohtaan. Te esiinnytte aina suurisuisesti "suomalaisen työmiehen" nimessä ja panette hänen niskaansa kaiken mitä teette. Mutta minä sanon teille: vaikka olette todella onnistuneetkin aivan valitettavassa määrässä turmelemaan suomalaisen työmiehen, niin vielä elää hänessä kuitenkin sitä vanhaa henkeä, sitä, joka teki hänestä kunnioitetun kansalaisen ja korkealla siveellisellä tasolla olevan ihmisen, joka antoi hänelle voimia olla oma itsensä, yksilö, eikä mikään sokeasti johdettava lauma-eläin. Viime viikkojen hirmutöillänne olette te varmasti saaneet hänet entistä selvemmin ajattelemaan, kuinka surkealla tavalla hänet on petetty ja mitä kaikkea hänen nimessänsä on tehty. Siitä ajatuksesta kasvaa se liike, joka lopuksi on teidän turmionne.

Kaksi viikkoa sitten ennustin tällä paikalla, että bolshevikit ovat tuomitut menettämään pelinsä oman sisäisen mahdottomuutensa tähden, koska heillä ei ole edellytyksiä viedä yhteiskuntaa mihinkään muualle päin kuin anarkiaan. Ennustukseni ei toteutunut. Mutta kun se kerran lähtee laskemaan, laskeutuu se ainaiseksi, ja jääpi Venäjän historiaan kaikkinaisen kauheuden, älyttömyyden ja ylimmäisen tolkuttomuuden muistopatsaaksi. Paras keino hulluuden hävittämiseksi, bolshevismin tuhoamiseksi, on bolshevismi itse! Samalla tavalla käy meilläkin. Siitä hetkestä, jolloin teitte ensimäisen kansalaismurhan ja sen puolueena hyväksyitte, iskitte ensimäisen naulan suomalaisen "sosialidemokratian" ruumisarkkuun. Se liike on tuomittu ainaiseksi tässä maassa ja tulee varmasti häviämään, ja parhaat sen hävittäjät olette te itse. Työllänne ja toiminnallanne te väkiselläkin ajatte kaikki kunnolliset ainekset meidän riveihimme, ja toivottavasti silloin nähdään, että maassamme on sentään vielä enemmistö niillä, joiden papinkirja on puhdas.

Kuinka onkaan tämä maa valittanut ja kärsinyt sotilasrosvojen ja -sortajien kynsissä. Kuinka olemme hävenneet katkerasti sitä, että naisemme ovat niin surullisen lukuisasti unohtaneet kunniansa ja häväisseet itsensä! Kahta surkeampi on asemamme nyt, kun kokonainen yhteiskuntaluokka ikäänkuin tämän kaiken kukkuraksi lainaa tuolta naistensa häpäisijältä aseet murhataksensa omia kansalaisia, veljeilläksensä sisarensa, äitinsä ja morsiamensa raiskaajan kanssa! Sehän on alaston tosiasia, kauhea nähdä kirjoitettuna ja painettuna, mutta tosi siitä huolimatta. Voiko viheliäisempää esimerkkiä jonkun kansanluokan kypsymättömyydestä ja mihinkään kelpaamattomuudesta koskaan saada!

Vallankumouksen jälkeen me luulimme teistä jotakin, kun te suurin sanoin puhuitte muka Suomen sorretusta asemasta ja "nuorukaistemme jaloista teoista". Muistaakohan Oskari Tokoi silloiset sanansa? Kuinka mahtavasti esiintyikään tämä muka "valtiomies" silloin eduskunnassamme, saaden todellakin helppohintaisia aploodeja meiltä herkkäuskoisilta. Polttakoon tulena se kiitos nyt hartioitanne, Te entinen nuorsuomalainen maakauppias, jonka poliittinen osa on nyt kerta kaikkiaan loppuun leikitty. Punakaartin hartioilla ette nouse, vaan on sekin todistus siitä syvyydestä, mihin putositte sen kuuluisan voi-ohjelmanne kanssa, jonka elokuulla akkojen kokouksessa Senaatintorilla hyväksyitte. Se oli "valtiomiehen" ohjelma, joka totisesti oli laatijansa arvoinen!

Me Suomen porvarilliset olemme aina tahtoneet olla veljiä kaikkien kansalaistemme kanssa. Minä olen ollut kansalaisena ja ihmisenä tasa-arvoinen karjapiikani kanssa, vaikka en olekaan esittänyt hänelle lähempää tuttavuutta. Olen kunnioittanut torppariani yhtä suuresti kuin naapuriani tilanomistajaa, vaikka en olekaan käskenyt häntä vierashuoneeseeni nukkumaan. Tätä ette te, agitaattorit ja puhujat, ole tahtoneet sallia. Te ette ole hinnalla millään suvainneet, että me olisimme saaneet säilyttää hyvät välimme työväkemme kanssa, vaan olette kaikin mahdollisin keinoin usuttaneet sitä kimppuumme. Varokaa ettemme mekin kohta julista: "Olkoon niin! Olkoon meitä tässä maassa kaksi eri luokkaa, patriisit ja plebeijit, kuten haluatte." Silloinhan olisi luokkatietoisuus täydellinen ja ohjelmanne suoritettu siltä kohdalta. Luuletteko, että siitä olisi teille ja työväelle todellakin etua! Luuletteko saavanne pienintäkään uudistusta toimeen ilman meidän apuamme, edes kunnollista lakipykälää laadituksi käyttämättä meidän kokemustamme. _Me_ tiedämme, että jos mieli tässä maassa saada luoduksi jotakin pysyväistä, sen täytyy tapahtua _kaikkien kansanluokkien yhteistyöllä_. Sitä _estämään_ pyritte te, ja se on ollut toistaiseksi teidän ainoa pyrkimyksenne.

Siksipä juuri teidät täytyy saada hävitetyksi. Ja se sija, jossa olette kasvaneet, pitää polttaa ja tervata, ettei louhikäärmeelle enää kasvaisi uusia päitä! Sillä tämä maahan _täytyy_, Herran nimessä, lopultakin saada vapauden ja edistyksen tielle!

(24/11 17.)

Illanvietto saksalaisille ja itävaltalaisille upseereille.

Tässä kirjoituksessa kerrottu "uni" on vapaankäden maalaus eräästä yksityisestä illanvietosta, joka pantiin toimeen sotavankeudesta karanneille saksalaisille ja itävaltalaisille upseereille Helsingin Pörssiklubilla noin viikkoa ennen kirjoituksen päiväystä. Upseerien takia ei asiasta tahdottu silloin sen selvemmin kertoa. Pakolaiset autettiin Helsingistä edelleen ja pääsivät onnellisesti kotimaahansa.

* * * * *

Se vuosi, joka nyt lähestyy loppuansa, jättää maailmanhistoriaan syvemmän jäljen kuin mikään edeltäjänsä. Suurvaltasodan hirmukuloa vastaan viritti se vastavalkean, Venäjän vallankumouksen, joka jo tapauksena sinänsä hakee vertaistaan, tulkoot vaikutukset minkälaisiksi hyvänsä. Olipa kuin olisi hirvittävän rovion reuna ruvennut sihisten sammumaan, kun siihen vallankumouksen toimesta suunnattiin rauhan pyrkimyksen ja sotaan kyllästymisen kylmä vesisuihku. Ei rohkeinkaan mielikuvitus olisi ikinä voinut uneksia kaikkea sitä, mitä tämä outo vuosi on mukanaan tuonut!

Katsokaamme vain kaikkia niitä ihmeitä, joita on meidän suomalaisten keskuudessa ja hyväksi tapahtunut, jättäen rajojemme ulkopuolella tapahtuneet yliluonnolliset asiat muille. Masennuksen ja sorron joulua 1916 tuskin muistamme, ja se mieliala, jolla otimme vastaan vuoden 1917, on meille nykyisin tuiki outo. Vallankumouksen jälkeen on vapautemme asia kehittynyt niin huimaavin askelin, että nuo silloiset harmaat hetket tuntuvat meistä viikkoa ennen vedenpaisumusta sattuneen kohmelon kaltaisilta, kaukaisilta kuin kivikausi ja sen alkupimeys. Vapaus ja sen kehittäminen sekä varjeleminen on niin täyttänyt kaikki meidän puuhamme ja pyrkimyksemme, että unohdamme verestää muistoamme edes sen verran kuin on tarpeellista välttämättömän synnintunnon ja tyynen arvostelukyvyn säilyttämisen kannalta.