Part 3

On aivan uskomatonta, kuinka tavattoman vapauttavasti ja mieltä sopusoinnuttavasti kuitenkin yksi ainoa aamuvarhainen kävelyretki poutaisena syyspäivänä voi vaikuttaa. Puistomme ovat silloin ihanassa väripuvussa ja oksilla hyppii, kun sattuu, sadoittain retkeileviä lintusia, jotka syksyisin tulevat ja menevät tarmokkaina ja nälkäisinä. Ilma on jotenkin mieluisempaa ja keveämpää kuin kesän helteillä ja mieli on kuulas ja intohimoton. Se on objektiivinen ja asiallinen, humaani sanan oikeassa merkityksessä, valmis ymmärtämään vastustajiakin, sekä suuresti anteeksiantavainen -- (mikä johtunee osaksi siitä, että tavarishtshit vielä nukkuvat kasarmeissaan ja laivoillaan -- kuuluvat nukkuvan puolille päivin, jolloin heille tuodaan vehnästä ja teetä herättimiksi; tuojina ovat kunkin komppanian upseerit). Sinä aamuna, jolloin on onnistunut tekemään tällaisen kävelyretken, ei millään ehdolla pidä lukea sanomalehtiä, vaan häiriintymättömällä mielellä syventyä päivän työhön. Vasta iltapuoleen, kun on saanut kaikki telefonipuhelut ja muut harmit kestetyksi, sopii ottaa luukusta lattialle tipahtanut "Uusi Päivä" balsamiksi tunnelmalleen.

Mahtaneeko löytyä ainoatakaan niin tyhmää, uneliasta, aikaansa seuraamatonta, epäisänmaallista ja mistään välittämätöntä porvarillista kansalaista, joka ei sonnusta itseänsä ja koko huonekuntaansa vaaleihin ensi maanantaina tai tiistaina? Jos sellainen löytyy, niin olla hyvä ja ilmoittaa minulle, että saan tulla häntä katsomaan ja sitten kertoa hänestä muillekin. Jos Barnum olisi elossa, suosittelisin häntä hänen eläinnäyttelyynsä paljoa enemmän katsomisen ja töllistelemisen arvoisena kuin koskaan hänen joka yö uudelleen maalattua valkoista elefanttiansa.

Näitä välinpitämättömiä ja laiskoja "äänestäjiä" minä vihaan sydämeni pohjasta, sillä heissä huippuuntuu kaikki se poliittinen typeryys ja kypsymättömyys, jonka seuraukset nyt ovat monella muotoa joka päivä kiusanamme. Heidän syytähän se on, ettei ratkaisevalla hetkellä ole ollut valta niiden käsissä, jotka sitä olisivat osanneet käyttää ainakin paremmin kuin mihin toverit ovat näyttäneet pystyvänsä. Siitä että sosialistit ovat käyneet valppaasti ja lukuisasti vaaleihin, ei kohtuudella sovi syyttää heitä, vaan vastuu porvarillisten vaalitappioista lankee tietysti heidän omaan keskuuteensa. Ne ovat nuo hienostelevat herrat ja naiset, jotka eivät tahdo muka kuulla puhuttavankaan moisesta laitoksesta kuin Suomen kansaneduskunnasta, ne ovat nuo laiskat liikemiehet, manttaalimiehet y.m., sillä heitä on kaikissa piireissä, joille lankee raskain edesvastuu sekä menneistä tappioista että tulevasta, jos se tulee. Luulisi tottatosiaan virtahevosenkin jo tuntevan nahassaan sen kauhean tavarishtshismin (vähän vaikea sana) ja ne Malmin 30 kuulaa, joiden valtaan viattomasti olemme joutuneet! Se, joka ei nyt herää ja tarsi kiireenkyytiä ensi tilassa äänestämään itsenäisyyslistoja, olisi ehdottomasti ammuttava.

Mutta niitä olisi liian paljon! Sillä kun vaaliherrat saavat taaskin kaikki laskunsa räknätyiksi, saatetaan todentaa, että ainakin nelisenkymmentä prosenttia äänioikeutetuista on ollut vaalipäivinä näkymättömissä. Missä ovat olleet ne 15 prosenttia heistä, jotka eivät ole olleet sairaina, ei matkoilla, ei jänisjahdilla eikä peltopyitä ampumassa? Se on ihmeellinen kysymys. He ovat niiksi hetkiksi, jolloin olisi pitänyt marssia vaalikanslialle, kadonneet ilmaan, painuneet maan alle, piiloutuneet sänkyjen ja kaappien taakse. Ja surullisinta on, ettei moni heistä ole tiennytkään, että maanantaina ja tiistaina olivat vaalit!

Sellaisia suunnattoman typeriä ja ikäviä kansalaisia löytyy keskuudessamme hyvin paljon. Niitä kävelee Espiksellä kirkkaalla päivälläkin -- ne ovat siitä hyviä, etteivät ne häpeä. Englannin parlamentissa on kummallakin puolueella keskuudessaan eräs virkailija, jota sanotaan "piiskuriksi" ja jonka tehtävänä on pitää huolta siitä, että edustajat ovat ratkaisevina hetkinä paikoillaan. Kun _sielläkin_ sellainen tarvitaan ja vielä edustajia varten, niin mitä tarvittaisiin sitten _täällä_ ja äänestäjiä varten! Se ruoska saisi olla yhdeksänsiimainen.

Niin, mitä olisi tehtävä, että saataisiin öljyä kaikkien niiden satojen tuhansien tyhmien lamppuun, joita Suomenniemellä on paljon, ah paljon! Mitä olisi tehtävä, että saataisiin heidät kaikki vaaliuurnille! Minä haraan tukkaani epätoivoissani, ja voin lohduttaa itseäni ainoastaan sillä, että kaikki ne, jotka nyt jättävät täyttämättä kalleimman kansalaisvelvollisuutensa, tappaa kohta jälkeenpäin omantunnontuska ja häpeä nopeasti ja poikkeuksetta kuin rutto.

* * * * *

Kiertelipä kuinka kiertelikin -- politiikkaan joudutaan aina. Se on nyt edessä ja ympärillä kuin Lapin suo, johon porraspuilla kulkija ei voi olla melkein joka askeleella kompastumatta. Kuinka ihanaa olisikaan elää valtiossa, jossa oikeamielinen ja kaikkia tyydyttävä hallituksen meno hoitelisi rauhallisesti kaikki julkiset asiat, jossa ihmisen vapaus rehoittaisi sopusointuisena ja häiriytymättömänä, jossa tieteet ja taiteet kukoistaisivat, hengen viljelys heilimöisi, jossa olis leipää, ja lihaa, ja perunoita, ja punajuuria, ja voita, ja maitoa...! Kuinka tyytyväisinä me silloin näin lauantai-iltanakin päivän työn ja kylvyn jälkeen pistäytyisimme klubillemme tai ystävämme luo, juttelisimme hartaasti hetken, nauttisimme ehkä tuutingin -- parikin, saapuisimme ystävälliseen kotiimme ja kallistuisimme täydessä onnen tilassa juuri muutettujen puhtaitten lakanain väliin. Siinä todellakin silloin lamppu palaa lekotteleisi hiljoilleen, ikkunaa vastaan rapiseisi syksyn kylmä sade, uunista hehkuisi herttainen lämpö aikaansaatu puilla, jotka maksavat vain 30 mk. syli -- ja kädessämme olisi "Uuden Päivän" lauantai-numero, jossa Pietarin toimisto kertoisi m.m. Saksan keisarin ja Englannin kuninkaan yhteisestä perunaretkestä. Mikä runollinen ja sopusointuinen tunnelma valtaisikaan meidät silloin, kunnes lopuksi hra Unonius saapuisi painamaan sinettinsä silmäimme päälle, kansoittaen aivomme ihanilla ja vetreillä unikuvilla...! Tjaah...!

Mutta, lukijani, niinhän ei ole! Kuitenkin me otamme ja päätämme: maailman myllerryksestä huolimatta me tänään vietämme tunnelmarikkaan ja rauhallisen lauantai-illan!

(29/9 17.)

Martti Lutheruksen opetuksia.

Lokakuun 31 päivänä neljäsataa vuotta sitten löi saksalainen munkki Martti Luther Wittenbergin kirkon oveen kuuluisat 95 "teesiänsä". Kun Suomessa nyt juhlallisesti tuona päivänä vietetään uskonpuhdistajan muistoa, tekee mieleni, vaikka maallikko olenkin, hiukan tuosta miehestä pakinoida. Hän on meille suomalaisille niin tuttu!

* * * * *

Jos Suomen lapsilta olisi kysynyt ennen nykyisen kansanvallan mullistavia aikoja, mikä yleisen historian suurmies heille oli eniten tunnettu, olisi vastaus todennäköisesti ollut: "Lutherus." Ja nimi olisi tullut tuossa latinaistutetussa muodossa, eikä oikeassa "Luthero-asussaan", sillä "tohtori Martti Lutheruksena" hänet on Suomen kansa oppinut tuntemaan.

Vaikea on sensijaan taata, minkä vastauksen kansamme nykyinen nuori polvi antaisi, se, joka kuuluu suurlakon jälkeiseen aikaan. Jos äänestys pantaisiin toimeen, saatettaisiin tunnetuimmaksi julistaa ehkä Marx, Ingersoll, Hindenburg? Lutherus--Ingersoll. Voisiko oikeastaan lyhyemmin ja sattuvammin kuvata niitä kahta eri vastakkaista napaa, joiden välille Suomen kansan henkiruumis on ehtinyt venyttäytyä, ja niitä kahta eri henkistä tasoa, joille se on "uuden ajan" tullen kerrostautunut? Kumpi taso niistä on korkeammalla, sitä ei liene kovin vaikea ratkaista. Tässä yhteydessä on tarkoitus vain katsastaa, mitä "Lutherus-muistoja" tavallisella suomalaisella maallikko-ihmisellä mahtaisi olla ja minkälaisena niissä esiintyy tuo historian jykevä personallisuus.

Varhaisin muisto Lutheruksesta, mikä minulla ja ehkä monella muulla lienee, on isäni huoneen seinällä ollut vanha ja kömpelö kuva, joka esitti Lutherusta jonkunmoinen kuusikulmainen tupsulakki päässään, harteillaan eräänlainen turkiskaulus ja edessään mustetolppo ja siinä hanhensulka. Hän katseli hiukan viistoon, ylöspäin, oli hyvin viisaan ja ankaran näköinen sekä harvinaisen vankkaleukainen. Lutheruksen kuvia oli jo silloin tietysti levitetty maahamme paljonkin, mutta luulisin tuon kuvan silti olleen vanhempia painoksia. Kuva, jota myöhemmällä ijällä olen sekä kaivannut että etsinyt, on häipynyt jäljettömiin. Suureksi ilokseni oli minun kuitenkin vielä kerran sallittu nähdä tuo sama tahi ainakin hyvin samannäköinen kuva, nimittäin -- Ruotsalaisessa teatterissa Helsingissä. Olin kerran sortunut sinne katsomaan Pastori Jussilaista, jonka puritaaniseen virkahuoneeseen nerokkaan päähänpiston saanut ohjaaja oli näkyviin ripustanut juuri tuon kaipaamani kuvan. Vaikutus oli ehdottomasti hyvä, sillä ilman sitä ei ymmärtääkseni voi ajatella mitään todellista suomalais-luterilaista pastorinkansliaa. Vietin sen johdosta illan hauskoissa tunnelmissa.

Seuraavat ja osittain samanaikaiset muistot liittyvät sitten Lutheruksen pikkukatkismukseen ja postillaan. Kieltämättä ne muistot ovat hiukan kuivahkoja. Olen vakuutettu siitä, että kaikilla niillä sadoilla miljoonilla luterilaisilla lapsilla, jotka itkua vääntäen ja hammasta kiristäen ovat jankanneet päähänsä noita "Mitä se on" -selityksiä, tuota merkillisen konstikasta ja aina sotkeutuvaa "Ruoka, juoma, vaatteet, koti, kartano" (enempää en uskalla luetella, sillä en ole enää varma järjestyksestä), olisi aikoinaan ollut taipumusta arvioida tohtori Martin maailmanhistoriallinen merkitys sangen pieneksi. Vasta myöhempi aika on opettanut ymmärtämään, kuinka mestarillisia paloja nuo selitykset ovat, kuinka niihin on todella kiteytynyt terveen järjen ja tavallisen arkipäiväisen elämän yksinkertainen siveys ja viisaus. Se kansamme siveellinen kunto, josta sitä aikoinaan kiitettiin, rehellisyys, vähään tyytyminen j.n.e., lienee saanut enimmältä kohennusta juuri tohtori Martin vähästä katkismuksesta.

Ankarana koulumestarina esiintyi siis näinä vuosina mielikuvituksessani tohtori Martti, ja sitä käsitystäni ei ollut suinkaan omiaan lieventämään se henki, joka huokui hänen postillastaan. Kauhulla muistan niitä muuten kyllä hauskoja sunnuntai-aamupäiviä, jotka vietin veljeni kanssa joululomalla hurskaan tätini luona. Aamupäiväkahvi-laitteet, nisuset, tortut ja muut hyvät tuotiin pöytään, mutta ennenkuin niihin päästiin käsiksi, oli luettava saarna Lutheruksen postillasta. Lujalla ja järkähtämättömällä ilmeellä avasi tuo hurskas nainen sen eteemme, ja niin oli meidän vuorotellen, toinen toisena sunnuntaina, luettava siitä päivän saarna ääneen. Tunnustaa täytyy, että tuo järeä oppi ei tahtonut meille maistua, ja ehkä olisimme tehneet asiassa julkisen kapinan, ellemme olisi huomanneet vikkelätä juonta: me hyppäsimme kylmäverisesti useita kappaleita kerrallaan yli. Muistan tätini kerran kummastelleen saarnan tavatonta lyhyyttä, mutta ei hän kuitenkaan ruvennut siitä laajempaa tutkintoa pitämään -- pelkäsi kai välillä itse torkahtaneensa, kuten oli tehnytkin.

Luulen, ettei tohtori Martti ollut itse syypää siihen, että me nuorena saimme hänestä niin kuivan käsityksen -- vika oli paremminkin siinä hirveän pölyisessä ja mehuttomassa kirkko-jumalisuudessa, jonka puitteissa häneen ensiksi tutustuimme. Svebeliuksen katkismuksen kannessa oli hänen kuvansa, ja kaikki tuon kauhistuttavan teoksen tuottamat harmit ja vastukset purettiin hänen niskaansa. Sopinee samalla mainita, että kotipitäjässäni luettiin hyvin paljon myös erästä Möllerin katkismusta, joka oli paljon helppotajuisempi ja hauskempi kuin tuon kunnianarvoisan Skaran piispan kirja, mutta jota papisto ei kuitenkaan halunnut hyväksyä, pitäen eräitä sen selityksiä harhaoppisina. Kaipa juuri tästä syystä sitä erikoisesti harrastettiinkin, niin että papistonkin täytyi mukautua, kun melkein kaikki rippikoululaiset ilmoittivat lukeneensa "Mylläriä". Jos olisikin tehty niin, eikä jauhettu Svebeliusta, olisi tohtori Marttikin päässyt vähemmillä vihoilla.

Tuo ankara kuva rupesi kuitenkin lieventymään ja saamaan enemmän lihaa ja verta, kun päästiin tutustumaan uskonpuhdistuksen historiaan. Jo Maamme-kirja antoi siinäkin kohdin oivallista ja innostavaa valaisuaan, puhumattakaan Gruben kertomuksista, jotka tässäkin suhteessa tulivat historiallista lukemista harrastavan nuorukaisen todelliseksi aarteeksi. Tuo ankara koulumestari, joka siihen saakka oli istunut jossakin pilven reunalla juutalaisten leppymättömän, suuripartaisen Jehovan vieressä, patukka ja katkismus kädessä, pudota romahti maahan ihmisten joukkoon. Hän muuttui rohkeaksi, raamattuun vetoavaksi, nuorenpuoleiseksi augustinolaismunkiksi, joka suurella vasaralla iski tuomiokirkon oveen väitteitänsä, niin että koko Europa tärähteli. Saattoi ihan korvin kuulla ja silmin nähdä, kuinka pauhina ja valo levisi Lutheruksen kaupungista maailmaan, kuinka roomalais-katoliset pakenivat kuin yökyöpelit pimentoihinsa uuden kirkkauden häikäiseminä, ja kuinka vihdoin meidänkin rannoillamme kuin vankeudesta päästen rupesi kuulumaan Agricolan ja Särkilahden voimakas ääni. Tuo kaikki oli kuin mahtavaa valoilmiötä, sädesäihkettä, joka yhtäkkiä valaisee pimeän yön, kun jättiläinen kohottaa korkealle huikaisevan kirkasta lyhtyänsä.

Lutheruksen esiintymisen yleishistoriallinen merkitys sillä ijällä vain aavistettiin, ikäänkuin "tunnettiin", mutta ei tietenkään osattu sitä tarkemmin selvitellä. Sen sijaan hänen seikkailurikkaat elämänsä vaiheet luonnollisesti erikoisesti kiinnittivät nuorta mieltä. Vavisten seurattiin hänen matkaansa Worms'iin, oltiin ylpeitä hänen lujasta esiintymisestään ja riemuittiin, kun hän pääsi vastoin kaikkea odotusta pujahtamaan turvaan Wartburgin linnaan.

Siellä sattui salamyhkäinen tapaus. Perkele -- se vanha juoniniekka -- päätti panna Martin lujille ja rupesi johdattamaan häntä kiusaukseen taiteen kaikkien sääntöjen mukaan. Olen kerran jossakin nähnyt asiasta kammottavan kuvan. Munkki istuu ahtaassa tornikammiossa ja lukee suurta kahlehdittua raamattua. Pari kynttilää valaisee vaisusti huonetta, jonka seinälle munkin varjo kuvastuu jättiläisen kokoisena. Äkkiä munkki tuntee hirveitten voimien läsnäolon. Hän kohottaa katseensa ja silmää ovelle -- sanomaton kauhu jäätää hänen olemuksensa ja kylmä hiki virtaa hänen ruumiistaan. Mitä hän näkee? Avaimenreiästä tulee sisään itse saatana pitkän nauhan muodossa, joka lattiaan ulotuttuaan äkkiä muuttuukin inhottavaksi hirviöksi. Pirullinen nauru väreilee hänen huulillaan ja avaimenreijästä lappaa hänen loppupuoltansa sisään yhä enemmän. Tilanne on kriitillinen, mutta munkki saavuttaa pian rohkeutensa. Varmalla kädellä tarttuu hän mustepulloon ja jysähdyttää sillä rienaajaa. Hiukan tulikivenkatkua vain ja munkki jatkaa rauhallisesti lukuansa...

Mutta mitäpä kuvaisin enempää niitä omituisia näkyjä, joita lapsuuden mielikuvitus, yhtyen milloin mihinkin aiheeseen, loitsii historian nimien ympärille. Tarkoitukseni on ollut vain huomauttaa, kuinka syvästi tohtori Martti Lutherus on vaikuttanut meidän "oikeassa uskossa" kasvatettujen suomalaisten henkiseen olemukseen jo hamasta nuoruudestamme alkaen. Hän oli nuoruutemme oppi-isä ja koulumestari, kiinteä ja ankara tosin, mutta siitä hänelle kiitos!

* * * * *

Mutta ehkä tärkeämpi kuin opettajana on hän meille opetuslapsilleen todellisen miehuuden esikuvana. Hän on niitä harvoja ihmiskunnan jättiläisiä, jotka totuuden pakottamina kokoavat henkisen voimansa ja nousevat koko maailmaa vastaan. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin neroutensa ja uskonsa siihen, että totuus vaatii avointa sanaa, pelotonta puhetta ja horjumatonta rohkeutta. Ei ollut tohtori Martin asema kadehdittava Wormsin valtiopäivillä, jossa maailman mahtajat kylmästi häneen tuijottelivat. Sitä rohkeutta, jota häneltä vaadittiin silloin sanoakseen: "tässä seison, enkä muuta voi", ei voi mitata tavallisella luotauslangalla, sillä se on siksi liian syvä. Hän antoi tuolla teollaan ikiajoiksi kaikille heikoille opetuksen, josta ei voi häntä kyllin kiittää, että nimittäin oikeudella itsellään, sen kaipaamatta aineellista tukea, on oma voittava luonteensa, että heikko saa voimansa siitä, eikä muusta. Sen todistaja voi kuolla hirsipuussa, mutta sillä kuolemallakin on aatteelle lunastava merkitys.

Lutherus oli jumaluusoppinut, munkki, pappi, miten tahdotte. Mutta tuo hänen lähtönsä sen pohjalta, mitä hän piti totuutena, ja järkkymätön kiinni pysyminen tässä avasi aivan suunnattoman laajoja aloja yleiselle hengen kehitykselle. Hän protesteerasi jyrkästi sitä vastaan, mikä oli hänen mielestään valhetta, hän protesteerasi järjettömyyttä ja perusteettomia uskomuksia vastaan -- tullen siten tieteellisen, ennakkoluulottoman ja kriitillisen ajattelun isäksi. Mitä ihmiskunta on hänelle velkaa siitäkin, on mittaamatonta.

Kuljin kerran rajan takaisessa Karjalassa. Kun näin, missä henkisen lapsellisuuden ja siitäkin johtuvan aineellisen kehittymättömyyden tilassa heimolaiseni siellä elivät, välähti sieluuni kuin salamana ajatus: ensimäinen ehto näiden pääsemiseksi alennustilastaan on Lutheruksen oppi. Lukutaitoa he tarvitsevat, pikkukatkismuksen järkeä, protestanttien viileätä oppia, joka kylmästi terottaa velvollisuuden ja ahkeruuden tarpeellisuutta, valoa ja kansan yleistä opetusta. Pois pitkäkauhtanat ja taikauskoa levittävät tietämättömät pappilurjukset, jotka pyhällä savullaan huumaavat ihmisten sielun ikuisesti uneliaisiin kahleisiinsa. Pois katala nöyräselkäisyys ja sijaan todellista Lutherus-henkeä, joka kirkkain silmin sanoo, mitä miehen tulee, "eikä muuta voi!"

* * * * *

Kuinka usein olenkaan nautinnolla lukenut kuvauksia tuon meheväsanaisen, terävä- ja tervejärkisen, iloisen ja elämänhaluisen saksalaisen kansanmiehen -- sillä sehän Lutherus oli -- elämästä! Varsinkin nykyaikoina, jolloin kansanvallan varjossa harjoitetaan mitä ontelointa suunsoittamista ja alastominta kiipeämistä, on usein juolahtanut mieleeni tuon väkevän miehen esimerkki. Milloin nousee meidänkin keskuudestamme uros, joka kukistaa ne Zwickaun propheetat ja muut, jotka meilläkin ovat päällä päsmäreinä? Kuka sanoo meilläkin yhtä lujasti kuin Lutherus kuullessaan anemyyjä Tetzelin ontot lavertelut: "Minä lyön reijän tuohon rumpuun." Ja hän löi sen, löi niin perinpohjin, ettei särähdystäkään enää kuulunut. Uudistakaamme mielessämme Lutheruksen opetukset!

Kun muistamme koko sen valtavan kiitollisuudenvelan, mikä meillä on Lutherukselle -- lepäähän koko kansamme sivistys tavallaan hänen hartioillaan -- selviää meille salaman tavoin, kuinka sovittamattoman kaukana me hengeltämme olemme sekä Venäjästä että kaikista niistä maista, jotka eivät Lutherusta tunnusta. Häneltä saimme oikean suunnan järjellemme ja hengellemme, hänestä ovat alkuisin kaikki ne ominaisuudet, joita maailman voittavissa kansoissa ihailemme -- Lutheruksen jättiläishaamu johtaa hänen periaatteilleen ja opeilleen uskollisina pysyneitä kansoja voittoon. Wormsin valtiopäivät -- tuota -- Suomen eduskunta kokoontuu ensi viikolla. Toivottavasti eivät Habsburgien hunajakieliset lähettiläät tahi heidän raa'at soturijoukkonsa saa edustajiamme unohtamaan pikkukatkismuksen ja kansakoulun yleisen historian antamia opetuksia, joista tärkein oli tuo: "tässä seison!"

* * * * *

Kuten lukija ylläolevasta huomaa, olen minä täydellisesti tohtori Martti Lutheruksen puoluetta. Niin on kirjailija Kyösti Wilkunakin. Pöydälläni, muun kirjallisuuden joukossa, oli kerran eräs huomattavimpia uusia kotimaisia hartauskirjojamme, korkean kirkonmiehen tekemä. Suositin sitä leikilläni Kyöstille. Hän otti sen käteensä, lehteili sitä vakavasti ja kysyi vihdoin, katsoen epäluuloisesti ja tutkivasti lasiensa yläpuolelta:

-- Onkohan siinä täydelleen pysytty Martti Luteeruksen opissa?

-- Tjaah (vastasin minä varovaisesti, luullen hänen pelkäävän ankaraa vanhoillisuutta) -- eiköhän siinä sentään ole menty eteenpäin, pari kukonaskelta ainakin...

-- Ei se sitten kelpaa mihinkään -- minkä Martti Luteerus on kirjoittanut, siinä on pysyttävä, vaikka mätänis...

Ja hän viskasi teoksen harmistuneena luotansa, muljauttaen silmiänsä leikillisesti.

(27/10 17.)

Sinn-feinarit.

Kun vertaa suomalaisten ja irlantilaisten vapaustaistelua, täytyy hiukan hymähtää. Kun kahdennellakymmenennellä vuosisadalla vihdoin heräämme vaatimaan valtiollista itsenäisyyttä, asiaa, joka on ollut maailman muille kansoille luonnollinen ja itsestään selvä päämäärä, tuomitsevat meillä sen aluksi monet "harkitsemattomuudeksi", nuorten "hulluksi haaveeksi" (vertaa irlantilaisten "crazy dream"). Minkä asteen poliittista kypsyneisyyttä tämä todistaa noissa keväällisissä "harkitsijoissa", sen jätän heidän itsensä ratkaistavaksi nyt, kun hekin ovat julkisuudessa ilmoittaneet olevansa itsenäisyysmiehiä. En salaa, kuinka mielenkiintoista on ollut nähdä heidän kehittyvän "nuorten" tasalle ja ottavan hyvin ansaittua opetusta ja ojennusta omalle kaikilla mahdollisilla patenttikyvyillä varustetulle poliittiselle henkiruumiilleen.

Mutta palatakseni asiaan: jos joku irlantilainen kuulisi, että hyvin monet suomalaiset herrasmiehet Pietarissa, kun Shpalernajan pojat pääsivät hirsipuusta, ilmoittivat armollisesti antavansa heille anteeksi heidän tekonsa, "vaikka se oli ollut Suomelle vahingoksi", repäisisi hän varmasti huulensa kummastuksesta ristiin. Ja kun hän lisäksi kuulisi, että taatut ja tulessa koetellut poliittiset johtomiehet pudistivat epäillen päätänsä sen harkitsemattoman menettelyn johdosta, että nuoret miehet tahtoivat tehdä jotakin aktiivistakin isänmaansa vapauden puolesta, jäisi hän aivan sanattomaksi hämmästyksestä. Hän ei voisi ymmärtää sitä, että meillä ei tehty sanottavasti mitään viimeisten sortovuosien aikana vapaustaistelumme hyväksi. Mikä tehtiin, sen tekivät yksityiset Krestyn miehet ja harvat muut kansalaiset, mutta mitään yleistä, esim. edes salaista kansan valistamista aikaisempien sortovuosien malliin, ei vähääkään harjoitettu. Me tahdoimme järjestää vastarintamme mahdollisimman mukavaksi ja vaarattomaksi itsellemme, jossa onnistuimmekin niin perinpohjin, että olimme nukkua ijankaikkiseen uneen.

Shpalernajan poikien teko oli oireellinen. Se oli ajan antama merkki siitä, että aikaisempi, menestyksellä käytetty passiivisen vastarinnan politiikka oli menettänyt tehonsa. Se ei ollut enää ajanmukainen. Jos mieli kestää ja saavuttaa jotakin, täytyi siirtyä aktiiviselle kannalle. Persoonalliset kärsimykset ja onnettomuudet olivat otettavat lukuun, riskit olivat suurennettavat, oli astuttava europalaiseen rintamaan ja tehtävä taistelu yleiseksi. Oli saatava ääni joukosta kuulumaan yli tykkien jyskeen. Niin olemme joutuneet ottamaan ensimäiset lapsen askeleet siihen malliin, jolla maailman muut kansat koettavat itselleen vapautta hankkia. Hymyillen seuraavat ne palleroisen ensimäisiä epävarmoja yrityksiä tähän suuntaan, ja joukosta kuulemme sinn-feinarien rohkaisevan tervehdyksen. Olemmehan veljiä. Venäjän irlantilaisia!

Aktiivisen toiminnan vaatimus kolkuttaa nyt kohta joka ovelle. Mikä on edessämme, siitä on kuvaavana todistuksena Viron esimerkki. Venäjä ei kohta jaksa ruokkia joukkojaan täällä ja silloin alkaa pakko-otto virolaisten kokemaan tyyliin. Se merkitsee ryöstöä ja raiskausta. Ei tarvitse olla suuri profeetta ennustaakseen, että me olemme aivan varmasti luisumassa tällaista kohtaloa kohti. Snellmanin sanat: "kansakunnan tulee luottaa ainoastaan itseensä" saavat silloin ensi kerran meidän osallemme helppotajuisesti realista sisältöä. Päättäväisellä puolustustaistelulla voimme jotakin pelastaa, muulla, ellemme saa ulkoa apua, emme mitään. Meidän perustuslakimme ja passiivinen vastarintamme vaikenevat silloin, kun olot rupeavat kehittymään sille kannalle, jolla ne nyt jo ovat.

Toistaiseksi meidän aktivismiamme hoitaa kansamme eduskunta ja silloinhan se on pätevissä käsissä. Sinä aikana, kunnes se kutsuu meidät avuksi, on meidän totutettava mielemme pahimpaankin. Valmistautukaamme!

* * * * *