Part 2

Sorron aikuinen kiipeävä virkamies oli kerrassaan kamala kappale. Hän oli nielaissut kunnian ja omantunnon kuin kalanmaksaöljy-annoksen, ja liikkui keskellämme kuin kirkastettuna. Hänen jokainen askeleensa tiukkui uhrautuvaista isänmaanrakkautta ja laillisuutta, hänen katseestaan kuvastui valtioviisauden profeetallinen lahja, ja hänen kiireellänsä väikkyi jonkunmoinen paremman ymmärtämisen kunniakehärengas. Hän oli ensimäinen moittimaan venäläisiä esimiehiänsä, mutta hänen puheestansa huomasi hänen heitä ihailevan, ja kun hän polvistui Bobrikoffin muistomessussa senaatissa, teki hän sen maailmanhistorioitsijan ja filosoofin hymähtävällä ilmeellä, kuin viisas, joka korkeampien päämäärien vuoksi alistuu lasten keksimiin temppuihin. Näin vaeltaa hän nuhteetonna omatekoista siveellisyyden polkuansa ja hänen yllänsä loistavat kauniit tähdet, joista silloin tällöin joku lennähtää hänen rinnoillensa; maailma on hänelle hyvä.

Mutta tulee myrsky ja suuret tuulet, tähdet romahtavat alas ja meri nielee faraon ja hänen sotajoukkonsa. Ne se nielee, mutta eipäs suljahda alas tuo kiipijäsielu. Ei, vaan kuin antiloopi kuivalla arolla on hän jo sieraimet levällään haistanut myrskyn tulon ja rientänyt sitä vastaan nopein askelin; ja kun tulva peittää maan ja korppilauma lentää avutonna ronkkuen yli vetten pinnan etsien oksaa, mille istahtaa, keinuu hän, tuo kaukonäköinen, jo iloisena aaltojen pinnalla, sen lastun varassa, jonka oli osannut hankkia. Hauskasti menee hän aaltojen mukana, hoidellen esimerkiksi sijaisena jotakin virkaa paremman puutteessa. Hallitus unohtaa, kansanvalta antaa anteeksi, hän tekee parannuksen, ja lähtee seuraavana päivänä vauhdilla kiipeämään kansanvaltaisuuden kustannuksella. Koko maailma tietää, että hän vielä kolme kuukautta sitten oli täysi ryssä -- nyt se on ennen vedenpaisumusta tapahtunut erehdys, unohdettu ja anteeksi annettu.

Niin, hän on todellakin kamala kappale, se on kohtuuden nimessä myönnettävä, mutta yksi hyvä puoli hänessä on: koko maailma tuntee ja tietää hänen edeskäymisensä. Kärppä on notkea ja keveä elukka, mutta lumeen sekin jälkensä jättää, ja varovainen kanalan hoitaja pyytää hänet loukullansa. Ja lopuksi, kun hänet pannaan ahtaalle ja vedetään tilille rosvouksistansa, päästää hän ilmoille olemuksensa perusaineksen, jonka hirvittävä tuoksu karkoittaa naapuristosta koko kristityn väestön. Siksi hän on lopultakin suhteellisesti vaaraton otus. Sanon sen siksi, että löytyy eräs eläinlaji, joka on häntä vaarallisempi ja jonka tuottama tuho on laskemattoman suuri siksikin, että hänen häntäänsä on sangen vaikea saada pihtiin.

Hän kuuluu myöskin kiipijäin suureen luokkaan, mutta siihen lahkoon ja heimoon, joka kalastelee kansanvaltaisuuden yhteisvesissä, yhtenä jäsenenä tuossa suuressa osuuskunnassa, joka nyt Suomi-proomuakin pukseeraa. Hän on tuo kautta vuosisatojen ihmiskunnan historiassa esiintynyt tyyppi, joka on suurten joukkojen suosiolla noussut sinne, minne toiset kiipijät ovat kavunneet tyrannien imartelulla. Jos mitataan jonkunmoisella "alkoholikoettimella" heissä kummassakin esiintyvä valheen määrä, luulen sen sittenkin olevan suuremman tässä jälkimäisessä haisunäädässä. Epätoivoisena seuraan joka hetki hänen tuhoisaa toimintaansa.

Sillä nyt, kun kansanvallan kevättulva on korkeimmillaan, ja pursuaa laillisten patojen ja tokeitten yli, turmellen viljelyksiämme liikavedellänsä, viettää tämä nousukas riemuhetkiänsä. Hän on nyt elementissään. Tänään viettää hän aikansa porvarillisten seurassa. Hän on mahdollisimman elegantti, hänen jälkeensä jää hajuveden tuoksu ja hänen kasvojansa kaunistaa ikuinen hymy. Hän on sulaa kohteliaisuutta ja huomaavaisuutta. Hän tutkii nopeasti jokaisen läsnä olevan erikoisominaisuudet, lyöttäytyy hänen kanssaan keskusteluun ja häikäisee hänet kahden minuutin kuluessa notkealla imartelullaan. Nyt siirtyy hän naisten puolelle ja antaa sujuvan ja imarteliaan puheensa naisten sorretusta asemasta oikein räiskähdellä, liverrellen kuin pääskynen päiväisellä katolla. Naiset ryhmittyvät hänen ympärilleen, yleinen mieltymyksen sorina täyttää huoneen. "Hyvänen aika! Tuo mies tuolla ei minua kärsi", ajattelee hän äkkiä. "Hänet täytyy voittaa." Aivan hermostuneena kiiruhtaa hän työhön. Nyt! Tuo mies on käyttänyt juuri puheenvuoroa. Kiipijä kiiruhtaa saamaan puheenvuoron hänen jälkeensä ja lausuu vakaumuksesta värisevällä äänellä: "Arvoisa edellinen puhuja on tässä erinomaisella asiallisuudella ja nasevuudella, aivan kuin naulan kantaan iskien osoittanut, kuinka porvarillisten puolueittemme äärimmäinen patavanhoillinen aines..." Kiitoksen saanut uhri istuu tyhmistyneenä ja ällistyneenä, mutta heikkona luonteena hän tavallisesti pehmenee. Kiipijä jatkaa puhettansa. Yhä voimakkaammalla äänellä ja syvemmällä vakaumuksella imartelee hän läsnä olevaa joukkoa. Kaikki se kaunis, mitä hän kansanvallasta sanoo, on joko sellaista, ettei se ole mitään, tai sellaista, joka antaa läsnä oleville mainion käsityksen sekä itsestään että puhujasta. Tuolla nousee ylös innostunut nuorukainen. Hänen mansikanpunaiset poskensa eivät tosin ole aivan sopusointuisa tausta sille suurelle suulle ja mahtipontiselle äänelle, jolla hän lausuu ilmi surullisen epäasiallisen sanottavansa, mutta kiipijä kiiruhtaa palkitsemaan hänen puheensa ystävällisellä kehaisulla. Niin toimii hän näissä piireissään uupumattomasti, jättämättä käyttämättä ainoatakaan tilaisuutta mahdollisuuksiensa vahvistamiseen. Kun hän tapaa maalaisia, on hän maalaisempi kuin yksikään heistä, ja kun ukot ovat istuneet kymmenen minuuttia häntä vastapäätä, on heistä koko maalaiskysymyksen ratkaisu kiteytynyt tuoksi kiipijän persoonaksi. Kun hän pitää puhetta -- ja niitä hän, luoja armahtakoon, pitää eräitä -- täytyy suoraan ihmetellä sitä imartelevien ja komealta kalskahtelevien sananparsien sarjaa, jolla hän hyväilee kuulijoitansa ja peittää omaa asiallista onttouttansa. Hän on aploodien nälkäinen siihen määrään saakka, ettei hän jätä ainoatakaan tilaisuutta käyttämättä, jossa hän niitä voi saavuttaa. Jos hänellä on jonkunkaan verran varoja, sitoo hän vaikuttavia, mutta konkurssin partaalla keikkuvia tuttaviansa pienillä rahallisilla avustuksilla, sillä se merkitsee aina hyvin paljon. Jos hänellä ei joskus ole mitään sanottavaa, vaan on tarttunut hännästänsä kiinni, lyö hän nauruksi ja leikiksi. Jos hän on sosialistien seurassa, on hän radikaalisempi kuin yksikään heistä. Sattuvalla tavalla ilmaisee hän, että hänhän onkin oikeastaan mielipiteiltään sosialisti. Kansanvaltainen yhteiskunta ei voi muuta ollakaan! "Katsokaapa nyt!" lausuu hän. "Tuo juuri oli erinomaisen nasevasti sanottu. Minä olenkin aina ollut sitä mieltä, että jos kerran ratkaisu tulee, niin silloin se tulee, eikä ratkaisevalla hetkellä voi kukaan olla missään liian voimakas." Hän lumoaa kuulijansa, käärii hänen aivonsa suhdattoman laajojen selviötyperyyksien utupilveen ja jättää hänet juuri silloin, kun hän on syvimmän narkoosin vallassa. Hän on vakaumuksesta raittiusmies, mutta "istuu" silti. Hänellä on aina kiire -- hän valvoo m.m. melkein kaikki yöt --, mutta kukaan ei ymmärrä, miksi hänellä on kiire, sillä hän tekee todellista rehellistä työtä vuorokaudessa korkeintaan kolme tuntia. Kaikilla niillä tunneilla, jolloin tärkeistä asioista päätetään, on hän saapuvilla. Ellei häntä ole kutsuttu, tulee hän kuitenkin, sillä hänellä on aina joku herttainen tekosyy. Hän nousee varmasti ja nopeasti ja kansanjoukot ulvovat ihastuksesta. Hän itse nauraa sille salassa, tekee mielessään pilkkaa sen tietämättömyydestä ja herkkäuskoisuudesta, ja laskee kylmästi rahatulonsa tällä asteella sekä mitä olisi tehtävä seuraavan saavuttamiseksi. Hän voi olla lahjakaskin ja tehdä paikallansa hyötyäkin, useimmiten hän ei sitä ole.

Ei ole sitä yhteiskuntapiiriä, jossa tämä inhottava olio ei olisi etujansa ajamassa ja kalastamassa. Köyhälistön keskuudessa on asia samoin, pukua ja käytöstä tietysti täytyy muuttaa. Mutta yhteinen ja vaarallisin ominaisuus on näillä haisunäädillä se, _etteivät ne vahingossakaan sano kansanjoukoille totuutta_; päinvastoin he salaavat siltä totuuden ja kulkevat sen intohimoja imarrellen ja silitellen sen etunenässä. Juuri silloin, kun harhaan johdettu kansanjoukko on tekemässä kohtalokkaita typeryyksiä, toimien aivan päinvastoin kuin sen periaatteet ja menestys vaativat, jolloin aivan polttavasti tarvittaisiin koko oman persoonallisuuden, aseman, vaikkapa hengenkin alttiiksipanoa, nämä kurjat kappaleet painelevat villaisella, silittelevät valheellisilla selityksillä, uskottelevat asioita, joihin ei ole vähintäkään syytä, sanalla sanoen asettuvat suojelemaan niitä tyhmyyksiä, joita syyntakeettomat joukot ovat vallankumouksen vaarallisessa jälkihumalassa valmiit tekemään. Kuinka tavaton vastuu tästä lankeaa noiden kirottujen kansanvallan kiipijöiden tilille, voi arvioida niistä suunnattomien kansallisten onnettomuuksien mahdollisuuksista, jotka nykyisin joka päivä maassamme kangastelevat.

Sillä niinhän se nyt on, että juuri niinä kuukausina, jolloin koko yhteiskunnan pitäisi taistella kansanvallan liikatulvaa, sen varjopuolia vastaan, meillä ei olekaan ollut miestä, joka hänelle kuuluvalta paikalta olisi sanonut totuuden. Sanottiinko totuus Tampereella ja Raumalla? Totuuden puhumistako on se, että maanviljelijät suostuvat väkivallan ja valheen, sotaväen miekkain ja pistimien uhatessa kaikkeen mitä ikinä heiltä vaaditaan? Totuuden puhumistako on se pelkuruus, jolla suoraan sanoen näytään suostuvan kaikkiin niihin anarkistisiin vaatimuksiin, joita huligaanit muka sosialismin ja kansanvallan nimessä joka kuusen juurellakin esittävät? Se on juuri tuota kiipijäin pehmeäselkäisyyttä, joukkojen mielistelyä, kansanvallan kavalinta vahingoittamista, ennen kaikkea kuolettavaa myrkkyä heikolle vapaudelle; vaikka uhkaukset tuntuisivat kuinka kauheilta, vaikka saisi kärsiä personallista pahoinpitelyäkin, niin laillisuuden ja hyvän järjestyksen vaatimuksista ei saa hetkeksikään luopua. On pantava kova kovaa vastaan! Haisunäätien liehittelemille joukoille on vakavasti osoitettava, mitä on todellinen kansanvalta.

Mitäpä miestä ihailin äskeisenä sortokautena? Häntä, Krestyn miestä, joka uhrasi oman asemansa, toimeentulonsa ja persoonallisen hyvinvointinsa pitääksensä kiinni Suomen laista; häntä, Siperian maanpakolaista, joka joutui lainkuuliaisuutensa vuoksi sanomattomiin kärsimyksiin; häntä, Shpalernajan nuorukaista, jonka kuolemantuomio oli allekirjoitettu siksi, että hän ryhtyi sotaan sortoa ja muukalaista vastaan. Kaikki he taistelivat ylhäältä päin tulevaa laittomuutta vastaan kuin miesten tulee, ja kammottava, kauhea oli heidän vihollisensa. Me, heidän kansalaisensa, noudattakaamme esimerkkiä, kun on ryhdyttävä taistelemaan alhaalta päin tulevaa laittomuutta, anarkiaa vastaan. Tokihan me tahdomme estää maamme joutumasta, samanlaisen sekasorron helvetiksi kuin miksi Venäjän valtakunta on parhaillaan tulossa. Miehet talosta, vetämään kiipijöitä alas kansanvallan puusta, jonka ylimmillä oksilla he nyt parhaillaan kukertelevat!

(9/6 17.)

Huvila-iloja ja elintarvesuruja.

Melkeinpä oli kyynel tulla silmään, kun laivan kannelta viimeistä kertaa silmäsimme pientä kesämökkiämme. Se jäi sinne honkainsa keskelle ikäänkuin surumielisiin mietteisiin, kestämään yksin ja omin voimin syksyn myrskyjä ja talven tuiskuja. Silmänsä oli se jo ummistanut, sillä Myllärin Reetu oli armotta lyönyt luukut ikkunoihin, riipinyt säälittä verannan pylväistä ruusupavut ja peittänyt savupiiputkin kivillä ja laudankappaleilla. Puutarhan penkit oli käännetty, tavarat kaikki koottu säilyyn tai viety asuttuihin taloihin ja lopuksi jätetty uskolliset Telinin Hanna ja Hennan Kalle loppuja viimeistelemään. Me asukkaat mennä vilistimme laivalla ja muistelimme kaiholla taaskin mennyttä kesää, joka ei palaa koskaan. Huvilan vaaleat seinät ja punertava katto loistivat niin hauskana väri-ilmiönä metsän tummaa petäjikköä, kellastuvaa lehdikköä ja taivaan uleata harmautta vastaan.

Oli syytä muistaa huvilaa kiitollisuudella, sillä maailman myllerrys oli taaskin livahtanut sen ohi kuin huomaamatta. Yli-Uotilan ystävällinen emäntä oli antanut voita säännöllisesti joka viikko, Lullin isäntä maitoa -- ihanaa maitoa! -- ja kirnupiimää joka aamu, ja kylän muut emännät mikä lihaa, mikä muuta maatalouden tuotetta. Sokerin puutteessa oli saatu opettajalta hunajaa, järvi oli puolestaan pitänyt huolen kaloista ja Lindgrenin ukko oli pyytänyt rapuja -- hirveitä köriläitä, jotka mulkoilivat merroissa kuin pirunkalat. Puutarha oli huolehtinut vihanneksista, kurkuista, punajuurista, porkkanoista ja -- last but not least -- perunoista. Mitä viljan puoleen taas tulee, oli meidän kylämme yleensä sillä kannalla, että "mulla piisaa", ja siitäpä sitä näytti riittävän jumalanviljaa huvila-asukkaillekin. Myllytkin jauhoivat meidän kylässä pitkin aikaa ilman punnituksia ja kaksinkertaista italialaista kirjanpitoa, joten saatiin noita ryynejäkin hiukan varattua... Kun taivas tämän lisäksi oli antanut runsaasti aurinkoa ja terveyttä vanhimmasta alkaen pullo-kannalla olevaan saakka, voi ilman muuta ymmärtää, ettei mielellään tällaisesta paikasta eronnut matkustaakseen -- Helsinkiin. Kaupunkilainen rakastaa maapaikkaansa intohimoisesti ja liittyy läheisesti sen luontoon. Ilmankos minuakin, noustuani tänä aamuna klo 6 laittamaan sienisaavin kantta, lensi pihamäntyihin teeriparvi tervehtimään. Olin lähettänyt pyssyt pois, joten olin aseeton, ja katselimme näin ollen toisiamme ystävällisesti. Sen kaarisulkien metallisini pisti silmiin ylhäiseltä ja komealta. Kaksi oravaa ajoi toisiaan takaa viereisessä petäjässä. Voi, että maailmanranta silti houkuttelee puoleensa!

Mainitsin perunat. Koko maailma elää nykyisin vain elintarve-asiain ja nimenomaan perunain eteen. Ala-Höllin renkipoika sai keväällä isännältään pellonkappaleen ja muutaman nelikon perunoita ne siihen kylvääkseen. Viime lauantaina lähetti poika tuosta kylvöksestä kahdeksisen hehtoa kaupunkiin, kääräisten taskuunsa sievoiset kolmisen sataa. Ennen saatiin perunoita kolmellakin markalla vanha tynnyri, sitten ne nousivat -- kaikki näin maaseudulla -- 6-8 markkaan hehto, kunnes niistä nyt näin sydänmaan kylissäkin maksetaan siinä nelisenkymmentä paperimarkkaa. Se merkitsee, että perunain viljelys on nykyisin maamiehelle kaikista kannattavinta, ja rahaa tuleekin maanviljelijöille aivan tuhottomasti näinä kuukausina. Valitettavasti suurin osa maamme perunamäärästä nähtävästi joutuu välikauppiaitten varastoon, sillä näitä kiitää nyt ympäri syrjäkyliäkin kuin karanneita sotilaita -- aivan vilisemällä. Helsingin elintarvelautakunnalla sopisi olla runsas määrä näitä "ylösostajia" palveluksessaan. Ymmärrettävää on, että allekirjoittanutkin ajattelee -- kirjoitan tätä paikkaa laivassa -- erikoisella liikutuksella niitä muutamia hehtojansa, jotka ovat tuolla peräruumassa matkalla Helsinkiin.

Voin laita on hullusti kuten tunnettua. Elintarvelautakunnan toimesta sitä ei saada Helsinkiin riittävästi, sillä meijerien ei ole pakko myydä voitansa rajahintaan, kun saavat oman varaston ovella jo yli sen. Täytyy maksaa että saa. Hellyydellä muistelen niitä muutamia viattomia kiloja, jotka mitä nerokkaimmalla tavalla naamioituina lepäävät matkakorissa veljellisessä sovussa kenkien ja juuriksien kanssa. Ja tuo vanha läkkipeltinen piskettilaatikko tuossa vierelläni ei myöskään kerro, että sen sisustassa on tuota samaa hyvää ja kallisarvoista ainetta.

* * * * *

Kello on nyt 12,50. Taivas on mennyt sakeampaan pilveen, tuuli on itäinen ja kiihtyy kiihtymistään, viskellen kylmiä ja purevia sadepisaroita. Suurella selällä kohoavat aallot korkeiksi ja keikuttavat laivaamme, joka tarmokkaasti ja nopeasti kiitää rautatietä ja suurta maailmaa kohti. Kyselen kapteenilta, miten rahtia nyt riittää. "Perunoita", vastaa hän, "perunoita kuljettaa nyt koko maailma". Kaikki ihmiset laivalla puhuvat vain perunoista ja niiden hinnoista. Tunnen olevani matkalla jännittäviä seikkailuja kohti ja terästän rintani kuin löytöretkeilijä.

Klo 2,30. Me saavumme rantaan. Ajuria ei ole. Kapteeni hälyyttää niitä puhelimella. Pika-ajurit vievät pois perheeni, mutta itse jään puhelemaan vanhan ystäväni, kuorma-ajuri Laurikaisen kanssa, joka viskelee rattaillensa perunasäkkejäni. Hän oli jo vähän aikaisemmin vienyt asemalle eräitä muita tärkeitä kolleja, ja minä kysyn nyt häneltä kuiskaamalla ja salaperäisesti:

-- Kysyttiinkö...?

-- Kyllä ne tutkaisivat...

-- Mitä sanoit?

-- Valehtelin, että muuttotavaraa ja juuriksia. Ei muuta, vaikka silmäänikin...

-- Hyvä on!

Minä huokaan keventyneenä ja lähden hänen rattaillaan asemalle. Hän on mainio mies! Tuntee minut, perheeni, lapseni, palvelijani, kesäasuntoni ja kaupunkikortteerini melkein tarkempaan kuin minä itse, ja luulen, että ellei tavaroissani olisi mitään osoitteita, hän tietäisi hajusta, mikä kuuluu minulle. Perunasäkki menee rikki -- vips! on miehellä kourassa suuri neula, jolla hän kraatarin nokkeluudella paikkaa säkin sillä aikaa kuin minä hoitelen Nillan ohjaksia. Saavumme asemalle ja panemme tavarat sisään kuin tuiskuna. Laurikainen saa kohtuullisen palkkionsa, iskee minulle hyvästiksi silmää ja ajelee vihellellen tiehensä.

Klo 4,30. Venäläisiä sotilaita paljon, mahorkkaa, syljeksittyjä lattioita, ikävystyneitä ihmisiä. Juna on myöhästynyt 70 minuuttia. Haalaan suurta ja raskasta koria pakaasiin, mutta en saa sitä liikkumaankaan. Katson anovasti ympärilleni -- venäläinen sotamies hymähtää, tarttuu koriin ja heilauttaa sen pakaasiluukkuun. Kiitän häntä ja hän siirrähtää naurahtaen syrjään. Kävelee edestakaisin ja vaipuu unelmiinsa -- hänen tummista silmistään loistaa aivan selvästi mitä katkerin ikävystyminen. Mietin itsekseni: "Et tiennyt miesparka, kenen koria nostit. Me olemme molemmat ihmisiä." Sataa kovasti, veden lotinaa kuuluu ulkoa ja kosteus tunkeutuu kylmiin asemahuoneisiin.

Klo 5,30. Edelleen samassa paikassa. Seison tungoksessa sylissäni pieni maailmankansalainen, joka kovalla ja tinkimättömällä äänellä vaatii "pulloa". Kylmäverisesti vedän korista tuon kapineen, ja annan hänen syödä. Se on ihmisistä hauskaa. Kun ei ole muuta katsomista, tulevat naiset vähitellen ympärillemme meidän toimituksiamme seuraamaan. Odotan jännityksellä seuraavia kolmea kysymystä, jotka naiset aina tekevät:

-- Kuinka vanha?

-- Paljoko painoi syntyissään ja paljoko nyt?

-- Mikä nimi?

Kysyjä oli tällä kertaa nuori rouva. Hän oli kaunis ja silmistä loisti kirkas ja intressantti äidillisyys...

Klo 6,30. Junassa. Me seisomme muut, paitsi pienen kansalaisen hoitaja. Naapureina venäläinen upseeri, rouva ja suuripartainen, hyväntahtoinen pappi. Hän tarjoaa minulle penkkinsä reunaa, johon sijoitankin oman reunani. Yritämme puheisiin, mutta hän ei osaa muuta kuin äidinkieltänsä. "Ja vähän latinaa ja kreikkaa", lisää hän viattomasti. Kun en käytä näitä kieliä, vaikenemme. Me ajamme vaitiollen ja tylsinä, katsellen sateen sumuja ja yhä hämärämmäksi käyvää iltaluontoa. Sydämessä kytee kysymys: mahtavatko ne Helsingin asemalla -- tuota -- tutkia tavaroita?

Riihimäellä. Venäläinen upseeri yrittää rouvineen ulos, mutta vaunun ovet ovatkin lukitut. Sanon lakoonisesti: passport. Hän kohauttaa alistuneesti olkapäitään, mutta rouva sähähtää: "Kirottu svaboda." Tulee sotilas ja alkaa tarkastaa niitä kaikenlaisia papereita, joita hänen nenänsä alle pistetään. Luulen, että eräs on vanha papinkirja. Muuan nainen näyttää passia, mutta sotilas viuhauttaa kädellään ja sanoo kylmästi: "Naiset eivät tarvitse passia." Ei tee kunniaa upseerille, joka vaivoin saa hillityksi sisunsa. -- Istumme jälleen tylsinä, uskaltamatta mennä ulos, ettemme menettäisi paikkojamme. Ihmisiä, märkiä vaatteita, sadetakkeja, matkatavaroita vaeltaa ohitsemme töykkien kiusallisesti ja pyydellen väsyneesti anteeksi. Jo tulee tuossa taas sotilas, pysähtyy viereemme, haukottelee ja sanoo unisesti: passport. Me nauramme hänelle vasten silmiä (mikä kamala riski!) ja sanomme, että jo tarkastettiin. Hänkin naurahtaa, sanoo soromnoo ja menee. Nytkäys ja me pyörimme tiehemme. On jo ilta. Ihmiset torkkuvat. Siellä täällä rapisee sanomalehti. Meitä nukuttaa kaikkia. Vaivumme horroksiin, emmekä tiedä matkasta muuta kuin että ihmisiä tulee ja menee hakien turhaan paikkoja täpötäydestä junasta. Konduktööri ei voi mitään, vaan livistää ahdistajainsa kynsistä kuin jänis. Pitkä, kauhea vihellys -- luulemme yhteentörmäyksen olevan tulossa, mutta sehän onkin Helsinki.

Aseman portailla. Sataa kuin saavista ja ajuria ei saa mistään. Lapset itkevät vilusta ja nälästä. Tuossa ajaa ajuri -- ei, siinä istuu matruusi ja hänen tilapäinen vaimonsa, jolle Suomen valtio on maksanut eläkettä. Taas ajuri -- sama peli. Otamme tavaramme ja ponnistelemme pitkin Hakasalmenkatua. Tulee ajureja, mutta kaikissa on rakasteleva pari. Istumme tavaroidemme päällä Aleksilla. Sataa inhottavasti. Märkä katu kiiltää, hevosten kaviot kopisevat. Paljon ihmisiä liikkeellä.

Klo 12 yöllä. Vuoteessa. Päivän loppuarvostelu: Matka mennyt kaikesta huolimatta sangen hyvin, sillä pahemminkin olisi voinut käydä. Ja ellei mitään odottamatonta tapahdu, saadaan hiljaisuudessa hankitut elintarpeetkin terveinä ja koskemattomina kotiin! Voinpa silloin hyvällä omallatunnolla pahatkin päivät vastaan ottaa ja sanoa, että säästäen käytellen "mulla piisaa".

Ja niin sitten aletaan elää Helsingissä. Tyynenä ja toivorikkaana nukahdan, väsyneenä pitkän matkan vaivoista.

Tällaista lienee näinä päivinä moni helsinkiläinen perhe kokenut!

(22/9 17.)

Syksyinen lauantai-ilta.

Maalla asuva ystäväni lennättää minulle hauskan kirjeen, jonka tunnelmalliset alkusanat pistän tähän lukijoilleni huviksi. "Pyöräytän tässä kirjeen" -- sanoo hän -- "ja lähden sitä syysrapakon läpi kamppaillen postiin viemään. Sieltä palattuani pistäyn saunassa, syön tukevan illallisen, leikaten viipaleita lehmän reisimurusta ja vuolaisten pytystä voita leipäni päälle sekä ryypäten haarikasta monikokkelista piimää, kuoppaudun sänkyyn ja alan, vatsa sylissä sekä piippu hampaissa, lukea 'Unkarilaista Nabobia'. Lamppu sihisee hiljaa tuolilla vieressäni, rettinki kärähtelee hauskasti piipussa ja ikkunaan rapisee syksyn sade. Pimeys, hiljaisuus ja hätäilemätön maaseudun rauha kattaa maailman. Bolshevikit, Kerenskit, elintarvelait ja muut tuntuvat niin jonninjoutavilta..."

Aikomuksenihan oli taas kirjoittaa politiikastakin, mutta, kuinka olikaan, en teekään sitä. Rehellisesti sanoen -- tuntuu siltä, ettei nyt hammas pysty. Tapahtumat ovat nopeudessaan niin yllättäviä, niin äkkiä peräkkäin tulevia, ettei tiedä, mitä niistä sanoisi, mitä ajatteleisi. Ei kerkeä harkita, vaan on täysi työ pysyä jaloillaan ja pidellä lakkia päässä, kun ajan myrsky ryntää ulvoen ja vinkuen ohi korvien. Salainen ääni kuiskaa minulle sitäpaitsi: älä puutu politiikkaan, vaan jätä se, sillä sitä on yläkerrassakin tarpeeksi; lukijat ovat sinulle kiitollisia, kun juttelet asioista, jotka eivät vaadi mitään rautalankahermoja.

Ja sitten tuli tuo ystäväni kirje! Kävelin eräänä ihanana aamuna Vanhan kirkon puiston läpi ja ajattelin:

"Kuinka ihmeen väririkas ja silmää hivelevä näky onkaan, kun syksyaamun kirkas aurinko siivilöi säteensä suurten kellastuvien lehtipuiden läpi vielä vihreälle nurmelle!" Ennen sotaa muistettiin sanomalehdissä juuri näinä päivinä, silakkamarkkinoiden aattona, syksyn kauneutta ja intiaanikesän väriloistoa, nautittiin siitä ja pantiin se luonnon ystävän ja taiteen ymmärtäjän silmällä merkille, -- entä nyt! Nyt emme ole ehtineet sitä huomata, sillä aika ja pulat panevat meidät huolestumaan joka hetki. Se on valitettavaa, se on epäterveellistä, se ei kehitä meidän parempia puoliamme.