Part 15

-- Onkos naapurilla tulitikkuja? kysyi samalla luja miehen ääni. Se oli tuleva appeni. Hän oli vaeltanut pihalta päin ja seisoi nyt edessäni tohveleissa, turkkilainen fetsi päässä, merenvahapiippu kourassa, koiransilmä suupielessä, salamyhkäisen ja arvoituksellisen näköisenä. Rupesin hakemaan hädissäni kiireesti tikkuja joka taskusta, samalla soperrellen:

-- Tu-tulin sivumennen ka-katsomaan, että joko ne me-mehiläiset ovat pa-parveilleet.

Löysin tikut ja ukko sytytti piippunsa kiusallisen verkkaisesti ja tyynesti, kehoittaen minuakin:

-- Pane sinäkin palamaan, niin poltellaan tässä yksissä ja katsotaan noita Evan kärpäsiä, joko ne miten siinä enemmältä rupeavat pörräämään. Kah! Eerlanti!

Nämä viimeiset sanat oli kohdistettu patruunan Erlandille, joka lähestyi rannasta päin räikeän tulipunaisena, mutta muuten erinomaisen hienona. Hän pyyhki hikeä otsaltaan, kuivasi prillejänsä ja änkytti hämillään:

-- Tu-tulin sivumennen ka-katsomaan, että joko ne me-mehiläiset ovat pa-parv...

Silloin tapahtui se, jota jo äsken olin peljännyt: räjähdys. Kapteeni purskahti nauramaan niin että kaiku jyrähteli ukkosena ympärillämme. Eva nauroi tulipunaisena, äiti vesikiehteet silmissä ja minä -- minäkin päästin pohjaltaan iloisen luontoni esteettömästi valloilleen, varsinkin kun se nyt saattoi tapahtua tuon vihatun kilpakosijan kustannuksella. Pihalta päin rupesi kuulumaan juoksun töminää ja pikkupoikain huutoja, jotka kaikuivat yhä lähempää: "Nyt varmaan mehiläiset parveilevat!"

Naurumme loppui kuin poikki leikattuna ja suumme jäivät ammolleen. Erlanti pisti kiireesti rillit nenälleen, nenäliinan taskuun ja -- tekisi mieli sanoa -- hännän koipien väliin, sillä sen näköinen hän oli. Kapteeni sanoi säikähtyneenä, että "kattos noita piruja", ja lähti puolisoineen varovasti poistumaan. Pikkupojat päästelivät muutamia intiaanihuutoja ja pakenivat, mutta me kolme, Eva, Erlanti, ja minä, jäimme paikoillemme: Eva siksi, ettei peljännyt, ja me siksi, ettemme kehdanneet näyttää hänelle pelkuruuttamme.

Sillä kesken nauruamme olikin parvi yhtäkkiä tulla pyyhkäissyt pesän aukolta kuin ulos pullahtanut savupilvi. Sakeana parvena ne surisivat pesän yläpuolella, lennellen yhdessä ryhmässä ja "laulaen" onnellisina kesän lämmössä ja kirkkaudessa. Me tiesimme kirjoista, että tämä oli ainoa juhlapäivä mehiläisten vuodessa, ainoa hetki, jolloin ne hunajaa aamulla juotuaan kuin pikku hiprakassa ryntäävät ulos kuningattaren mukana, perustaakseen hänen kanssaan uuden kodin ja hetkisen tanssiakseen auringon ihanassa lämmössä suven ja elämän kunniaksi. Ne ovat silloin lauhkeita ja lempeitä, sekä käyttävät pistintään vain äärimmäisessä hädässä. Evan ja minun katseet yhtyivät parven alitse, eikä sielujemme välillä ollut silloin pienintäkään huntua. Mikä on miehen ja naisen yhtyvän katseen salaisuus? Se avautuu toisilleen äkkiä kuin kuilu, jonka pohjasta säteilee kirkas, ihmeellinen onnen valo, sydämeen ijäksi syöpyvä, polttava.

Hengähtämättä ja vaiti ollen seurasimme parven tanssia, odottaen jännityksellä, minne se rupeaisi asettumaan. Se siirtyi hiljalleen vieressä olevaa koivua kohti, mutta oi kauhua, se rupesi kokoutumaan sangen korkealla olevan oksan nenään. Eva huomasi tämän ja hätäytyi; huitoen pienellä esiliinallaan teki hän kaikenlaisia epätarkoituksenmukaisia yrityksiä estääkseen tätä, voivotellen ja huudahdellen samalla, pienellä suullaan mitä herttaisimmalla tavalla. Varoitimme Erlannin kanssa häntä siitä, luvaten jollain keinolla kyllä vangita parven korkealtakin, jos se nyt sinne ottaisi pysähtyäkseen, ja niin hän rauhoittuikin. Odotimme.

Hetken perästä killui korkealla koivun oksan nenässä mustanruskeanko sokeritopan muotoinen möhkäle, hiljaa huojuen virinneessä aamutuulessa ja ympärillä vielä tuhansia mehiläisiä pörräämässä. Nyt olivat hetket kalliit, sillä riiputtuaan tuossa vähän aikaa lähtisi parvi uudelleen lentoon ja menisi silloin kauemmaksi, mihin, sitä ei ollut hyvä tietää, kun parvea ei voinut seurata sen tällä lentoretkellä.

-- Voi voi! hätäili Eva neuvotonna. -- Miten se nyt saadaan tuolta kiinni?!

-- Sinne ei pääse edes tikapuilla, arvosteli Erlanti.

-- Pikkupojat kiipeävät ylös ja katkaisevat oksan, ehdotin minä.

Mutta kun nämä kuulivat tämän, olivat he samalla pyssyn kantomatkan ulkopuolella. Minun itseni kiivetä oli koivu liian hento jo sieltä, missä parvi oli. Katsahdin Evaan ja sydäntäni viilsi hänen huolestumisensa. Nerokas ajatus välähti sielussani.

-- Mutta talossahan on oksasaha! huomautin.

-- On, mutta pojat ovat hukanneet varren, huokasi Eva.

-- Se saadaan pian!

Ja minä potkaisin itseni liikkeelle sahaa ja vartta hakemaan, mikä onnistuikin sangen nopeasti. Voitonriemuisena saavuin paikalle kestäen mielentyyneydellä sen katseen, jonka sain tästä palkinnoksi sekä Evalta (kuin tähden kirkas loiste) ja Erlannilta (viheriä kuin keisarinmyrkky). Synnynnäiset sotapäällikön ominaisuudet heräsivät minussa ja minä annoin pontevasti määräyksiäni.

-- Nosta, Erlanti, tuo puutarhapöytä juuri parven alle! Hyvä! -- Nouse nyt pöydälle seisomaan! Kas niin, sinähän yllät melko lähelle parvea. Ota nyt tämä tyhjä olkipesä ja pidä sitä juuri parven alla. Älä pelkää, ei siinä mitään vaaraa ole... Tai jos pelkäät, niin kyllä Eva...

Tämä oli kavala strateginen temppu, sillä kun sitä ehdotin, ilmestyi Erlannin kasvoille hurjan päättäväinen ilme ja hän tarttui rohkeasti olkipesään. Eva piti saapuvilla pohjalautaa, jolle pesä sitten asetettaisiin, ja minä menin sahoineni koivun juurelle valmiina sahaamaan poikki oksan, josta parvi killui, osoittaen jo levottomuuden merkkejä.

-- Oletteko valmiit! uhkasin minä.

-- Älä vielä, älä vielä! hätäili Erlanti asetellen pesäänsä.

-- No mikä estää! Nyt täytyy, sillä muuten ne lähtevät. Pidä koppaasi varalla... Nyt!

Tämä historiallinen hetki on painunut lähtemättömästi mieleeni. Muistan selvästi, että pensaitten takaa seurasi toimitusta jännittyneen näköisenä koko talonväki, että Evan sievä suu oli odottavasti puoliavoinna, kasvot ylöspäin, että tuskan hiki helmeili Erlannin otsalla. Silloin ummistin silmäni, uskoin sieluni Jumalan huomaan ja painalsin päättäväisesti sahaani.

Kamala, luita ja ytimiä karsiva huuto vavisutti ilmaa...

* * * * *

Seuraavassa silmänräpäyksessä kyyrötin Evan kanssa maassa aivan liikkumattomana.

-- Ollaan hyvin hiljaa, niin ne rauhoittuvat, kehoittelin minä, ja Eva piilotti kasvojansa kuin sattumalta minun povelleni. -- Niin, paina kasvosi piiloon, niin eivät ainakaan niitä pistä, jatkoin neuvojani, -- minä suojelen niskaasi käsivarsillani.

Mutta Eva valitti:

-- En minä enää saata! Nyt juoksee yksi selässäni...

-- Eihän täällä mitään näy?

-- Juoksee siellä -- puseron alla -- nyt minä huudan!

-- Älä, älä, tässä surisee niitä vielä niin kamalasti. Minä otan pois... jos... jos...

Se oli kiusaajan ääni. Sydämeni rupesi jyskyttämään kuin väkivasara, vereni kiersi suonissa kuin valtameren pyörre ja silmissäni sumeni. Ympärillämme ei ollut ketään. Eva nosti minuun mehiläisen kutkutuksen vääristämät kasvonsa, silmissään ihmeellinen odotus, ja silloin puhui sydämeni ja suuni hiljaa:

-- _Jos... jos... tulet vaimokseni!_

Ja odottamatta hänen vastaustaan läpsäytin häntä selkään tappaen mehiläisen, joka todellakin kömpi siellä ruusuisella iholla, ja kerkesin sinetöidä Evan kyyneleisten silmien vahvistaman liittomme seitsemällä äänekkäällä sinetillä, kun takaani kuuluivat seuraavat ällistyneet sanat:

-- Parveilua tuntuu jatkuvan, kun ovat jo kuhnuritkin kuningattaren kimpussa!

Ja kapteeni säesti huomautustansa vihaisella keppinsä pyörähdyksellä, joka viuhahti ilmassa pahanenteisesti. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä äskeisen selkkauksen johdosta olivat mehiläiset äreällä päällä. Kepin äkäinen viuhahdus herätti muutamien etuvartioiden paheksumista, ja kävivät ne panemassa sen johdosta pontevan vastalauseensa tarmolla, joka sai vanhuksen muuttumaan, mitä kulkuneuvoihin tulee, puolta ikäänsä nuoremmaksi ja häviämään näkyvistämme tavalla, joka nopeuteen nähden ei jättänyt paljoa toivomisen varaa. Näky oli sitä laatua, että me kaksi nuorta lankesimme toistemme kaulaan suudellen toisiamme aivan loputtomasti, nauraen vesi silmissä ja siunaten noita pieniä siivekkäitä. Vaikka olikin kysymyksessä oma isämme.

Mutta palatkaamme asiaan. Taistelutanner oli meidän hallussamme. Mitä olikaan sitten tapahtunut tuolla historiallisella hetkellä?

Kun sahasin oksan muutamalla vetäisyllä poikki, putosi parvi painolain mukaan aivan oikein alaspäin. Mutta miten lienee Erlanti-parka pyydystään pitänyt epätarkasti -- tulos oli se, että parvi putosi -- ei tuohon pesään, vaan suoraan vasten Erlannin naamaa. Silloin pettivät hänen hermonsa. Päästäen kamalan huudon -- ei olisi voinut kuvitella, että ihmisestä lähtee sellainen ääni -- loikkasi hän uskomattoman pitkällä hypyllä alas pöydältä ja hävisi. Kaukaa kuului hätäileviä huutoja: "Tuokaa vettä!" "Juokse järveen!" "Voi kauheaa!" y.m. kunnes kaikki taas hiljeni, ja me Evan kanssa saimme hoidetuksi tuon jo yllä kosketellun pikku asiamme. Ja mehiläiset surisivat taas hetken, kunnes ne jälleen löysivät rakkaan kuningattarensa. Se oli arkiutunut itsekin äskeisestä hälinästä ja istahtanut läheiseen viinimarjapensaaseen, josta sen pian Evan kanssa otimme kiinni parvineen kaikkien sääntöjen mukaan. Kun olimme sitten vieneet sen viileään paikkaan rauhoittumaan ja iltaa odottamaan, jolloin se pantaisiin uuteen kehäpesäänsä, katsoi ihana, onnellinen morsiameni minua silmiin ja sanoi:

-- Nyt menemme isän ja äidin luo.

* * * * *

Kun tulimme verannalle, istui siellä kaksi invaliidia, kapteeni ja Erlanti. Portailla istui Jurveliini salaperäisen näköisenä ja kuiskasi minulle sivu mennessäni:

-- Antaa se likan sinulle -- minä olen jo puhunut.

En tahdo kuvata lukijalle tarkemmin tuota hetkeä -- se on omituinen ja unohtumaton. Se päättyi siten, että kun ensin kaikki muut olivat meitä syleilleet ja onnitelleet, lopuksi Erlanti puristi veljellisesti kättäni ja puhui lyijyvesikääreittensä joukosta itkunsekaisella äänellä jotakin hyvin reilua ja kaunista. Ja sen vahvistukseksi me yhä uudelleen puristimme toistemme käsiä puristamastakin päästyä. Vihdoin istuimme kaikki aamiaispöytään, jossa kihlautuneiden malja juotiin suurenmoisella innostuksella, vaikkakin vain kirnupiimässä. Mutta tuleva appeni antoi pikkupojille joukon määräyksiä, joiden johdosta nämä viivana lähtivät viemään kutsukirjeitä kaikkiin naapuritaloihin, sillä illalla piti vietettämän komeat kihlajaiset. Niiden huippukohtana oli se puhe, jonka ystävämme opettaja piti uuden kehäpesän ääressä, sitten kun sinne oli nuori mehiläisemo parvineen saatettu. Hänen sanansa liikkuivat hunajan ja meden vaiheilla ja hän muutti päivän tapahtuman vertauskuvaksi nuoren ihmiskuningattaren lähdöstä kotoisesta, vanhasta olkipesästä siihen pesään, jossa elämän onni lahjoineen parveilee hänen ympärillään, kunhan vain siellä vallitsee sama rakkaus, alttiiksi antautuminen ja ahkeruus kuin tässä pesässä. Rakennetaan ja hyöritään, kunnes vihdoin uusi nuorten parveilu alkaa, ja vanhain elämä kallistuu loppuansa kohti. "Auetkoon heille silloin" -- lopetti hurskas opettaja -- "se ijankaikkinen kehäpesä, jossa ainainen onni ja rauha asuu."

Jo oli tullut kesän hämyinen, ihmeellinen yö. Me seisoimme vaiti, sillä luonto puhui meissä ja ympärillämme. Kaukaa kukahteli käkönen ja allamme pellossa äänteli ruisrääkkä tyytyväisenä elämänonnensa täyteläisyydestä.

(1917.)