Part 14

Oltuani hiljaa hetkisen tuoksahtikin äkkiä pöly madon äärellä ja ampiainen tarrasi sen lihavaan niskaan hirveillä leuoillansa, joissa tuntui olevan kunnioitettava voima. Mato käpristeli epätoivoisesti, mutta ei saanut karkoitetuksi tuota peijakasta selästään. Sekin tuntui pitävän kiirettä. Kuin tuskassa haeskeli se madon selästä jotakin, jonka löytäminen tuntui olevan sille tärkeämpää kuin kaikki tulevainen autuus, ja kuin tuskassa koetti mato myös estää sitä siitä. Mitä hirmuja tapahtuikaan silmäini edessä! Oliko maassamme nykyisin niin yleiseksi käynyt luonnoton ristisiitos tarttunut hyönteisiinkin, tehden mahdolliseksi väkivaltaisen kroaseerauksen tuon lihavan madon ja oudolta näyttävän piikkiniekan välillä? Koko siveellinen luontoni nousee kapinaan tällaista otaksumaa vastaan, ja minä valmistaudun jo väkivaltaisiin toimenpiteisiin estääkseni tekeillä olevan raiskauksen, kun samalla huomaan ajatukseni tieteellisen luonnottomuuden ja pidätyn siveyden suojelemista tarkoittavista aikeistani. Ja pian onkin ratkaisu käsillä.

Tuo hurja noitatanssi madon selässä on loppunut. Ampiainen kääntää äkkiä takapuolensa alaspäin ja -- oi kauhua -- paljastaa siitä ainakin kolme milliä pitkän painetin... Maailma mustenee silmissäni... Nyt se antaa piikillään madolle sellaisen perusteellisen ja kauhean jurauksen, että se tuntuu omissakin hermoissani kuin veitsen viilto. Tyrmistyneenä näen, että tuon konnanteon, tuon salamurhan tehtyään peto samalla irroittaa aseensa ja pakenee tuohon samaan kuminaan, istuen siellä kohta niin viattomana kuin ei olisi koskaan pahanteossa ollutkaan.

Käännyn tarkastamaan hänen uhriaan. Sen liikkeet eivät ole enää niin voimakkaat, sen käpristelyt raukenevat, sen lihava ruumis värisee tuskasta. Nyt se on liikkumaton, suora, kuin ruumisarkkuun valmis. Tuhannet hyönteiset tuntuvat laulavan sen kuolinvirttä, ja minäkin huokaisen tämän kaikesta päättäen tarkoituksettoman murhan -- ehkä himomurhan? -- edessä, kun alkaakin murhenäytelmän toinen näytös.

Nähtyään, että mato oli liikkumattomana ja että kaikki ympärillämme oli täysin rauhallista, lennähti ampiainen uudelleen madon kimppuun. Se iski taas siihen leukansa, oikaisi pitkät säärensä, otti madon säärtensä väliin, ja niin sitä lähdettiin. Arvoisa lukija! Laskeudu kontallesi, niin että viisimetrinen tukki jää jalkaisi väliin, iske leukasi tukin niskaan ja lähde kuljettamaan sitä niin, että hiekka sinkoilee. Yritettyäsi tätä ymmärrät, mikä voima piili tuossa äsken niin halveksien kuvaamassani peijoonissa. Ällistyneenä seuraa sitä kätevyyttä, sitä teknillistä taitavuutta, sitä neuvokkuutta ja tarmoa, jolla ampiainen matoansa käsittelee. Ja tuloksena on, että mato lähtee hilumaan nopeasti ja varmasti poispäin. Innostuneena lähden seuraamaan sen kulkua, laskeutuen kontalleni, että voisin nähdä paremmin. Viereeni ilmestyy kaksi raikkaalta järvivedeltä ja puhtaalta iholta tuoksuvaa jalkaa, joiden omistajatar kysyy herttaisesti:

-- Huppanaksiko sinä olet tullut?

Minä en jouda vastaamaan, jolloin hänkin laskeutuu kontalleen viereeni. Selitän silloin hänelle aseman muutamin sanoin, sujautan kuin huomaamatta käteni hänen vyötäisillensä ja niin lähdemme yhdessä varovasti konttaamaan ampiaisen perään. Naapurin isopartainen isäntä, Jurveliini, joka on ollut hulluna neljäkymmentä ajastaikaa, päästää aidan takaa kumean hyväksymisnaurun tämän nähdessään; hänen hulluutensa ilmenee näin helteillä siten, että hän konttailee pitkin aitovieriä ja syö suolaheinää. No niin, me menimme siis ampiaisen perässä.

Se kuletti saalistaan väsymättömällä tarmolla. Oli menty jo noin neljä metriä, kun eteen tuli isonpuoleinen laakea kivi. Vetäen ja työntäen, laahaten ja ponnistellen aivan uskomattoman tarmokkaasti, kuin unkarilaiset haalatessaan jättiläismörssäreitä Karpaattien huipuille, sai se madon ensin kivelle ja sitten pian sen toiselle puolelle. Arvelematta pudottautui se saaliineen jyrkänteestä alas ja pysähtyi hetkeksi huokaamaan ruohon korrelle.

Voimien kokoaminen olikin tarpeen. Ampiaisen takapuoli rupesi tykyttämään kiivaasti, sillä se huomasi samalla, että viisi muurahaista lähestyi matoa kiireesti, nähtävästi kaikkea muuta kuin ystävällisissä aikeissa. Nuo metsien sotarosvot olivat aina kaikkea vapaata saalistamista häiritsemässä, käsittäen vapaudeksi vain sen, että itse saivat olla kaikkia muita isännöimässä. Mutta tällä kertaa ne erehtyivät. Nähtävästi aivan synnynnäisenä strategina, kuin joku ampiaiskansan Hindenburg, lennähti sankarimme oksaltansa ennenkuin hyökkäävät voimat ehtivät yhtyä. Tömähdys, hiekan tuoksahdus, ja voitettu muurahainen peräytyy vakavasti pahoin pideltynä julistaakseen kotiin päästyään omalle kansalleen, kuinka hänen tappionsa itse asiassa olikin ilmeinen voitto. Sama temppu uudistettiin toisaalla, vihollinen pakeni kaikkialla, ja mato alotti kulkunsa uudelleen. Katsahdin suuntaa, minne mentiin: nähtävästi tuota isoa petäjää kohti, jonka juurella oli ruutikuivaa irtonaista hiekkaa ja johon aurinko paahtoi täydellä voimallansa. Matkaa oli sinne noin viitisen metriä, joten koko kulettu väli olisi noin kymmenisen metriä. Seurasimme jännityksellä tapahtumain kehitystä.

Eteenpäin mentiin herpautumattomalla tarmolla ja vauhdilla. Sotarosvojen hyökkäykset uudistuivat, mutta päättyivät tuloksettomasti. Yllämme leijailivat kärpäset kuin lentokoneet, häiriten nekin kulkuamme nenäkkäällä uteliaisuudellaan, mutta mikään ei meitä pidätä. Me saavumme männyn juurelle ja rupeamme uteliaina odottamaan, jatkuuko matka edelleen, vai seuraako jotakin muuta.

Ampiaisen takapuoli tykyttää ponnistuksista ja mielenliikutuksesta kuin höyrykoneen pistooni. Näen sen naamasta, että sillä on nyt jotakin mielessä, jota se ei kuitenkaan sano, koska olemme liian lähellä. Peräydymme siis vähän ja heittäydymme huolettoman näköisiksi, mikä ei olekaan minulle vaikeata, koska edessäni oleva kaunis silmäpari ja sievästi muodostunut suu saa minut helposti -- sitä ei taida kieltää -- vaipumaan poikamaisiin haaveiluihin. Väittääpä äsken mainittu Jurveliini, joka on muodostanut käytöksestämme tänä helteisenä aamuna oman kertomuksensa, tässä tilaisuudessa tapahtuneen pienen manööverin, joka kahdelle nuorelle on kylläkin mahdollinen, mutta hänellä ei ole väitteensä tueksi mitään muuta näytettä kuin omat silmänsä, jotka taas enimmäkseen näkevät pikku-ukkoja. No niin, heti kun olimme haaveistamme selvinneet ja kääntyneet katsomaan ampiaistamme, lennähtääkin se taas matonsa kimppuun ja laahaa sen kiireesti paria vaaksaa kauemmas. Olen huomaavinani, kuinka sen ilme käy hätäisen varovaiseksi; se vilkaisee ympärilleen kuin aarteilleen menevä saituri ja...!

Allah il Allah! _Näen kuinka se äkkiä siirtää syrjään noin 1 cm läpimittaisen pyöreän kaarnan kappaleen, kuin kaivon kannen_; alta paljastuu reikä, noin 1/2 cm läpimitaten. Kuin vihuri kulettaa ampiainen matonsa reikään, lakaisee tuiskuna hiukan hiekkaa päälle ja _asettaa lopuksi tuon saman kaarnakannen paikoilleen!_ Sitten se kuin huokaisee helpotuksesta, lennähtää läheiselle korrelle ja rauhoittaa siinä vähitellen valtavasti tykyttävän takapuolensa kuin taistelunsa voittaneen itsetietoiseksi ja rauhalliseksi levoksi.

* * * * *

Tartun ystävättäreni sievään käteen, katson syvälle hänen sinisilmiinsä ja kysyn häneltä vakavasti:

-- Mitä tekee ampiainen madolle?

-- Se syö sen! sanoa heläyttää hän kuin hopeatiuku.

Myönsin, että tämä oli lähin johtopäätös, minkä asiasta saattoi tehdä. Mutta mittaillessani käden kauneussuhteita kuin Lindfors "Saiturissa", juolahti päähäni hämärä muisto jostakin yhä jatkuvasti ihmeellisestä, joka oli yhteydessä madon hautaamisen kanssa. Vaivasin aivojani turhaan, kunnes ruohon kahina vierellämme herätti meidät. Se oli se isonenäinen luonnontutkija, joka on tunnettu ensiluokan toveriksi ja tottelee tuttavain kesken nimeä Nakke. Hän pelasti meidät pulasta.

-- Ei se tapa matoa. Se pistää sitä vain hermokeskukseen, niin että kaikki liikuntokyky häviää. Sitten se vie sen reikäänsä ja munii munansa sen ruumiiseen -- pojilla on siinä kehittymiskautena puuttumaton ja mätänemätön ruoka...

Me tuijotamme häneen ällistyneinä ja ystävättäreni sanoo epäillen:

-- Älkää nyt sentään narratko, herra Nakke...

-- No ihan varmasti!

Aidan raosta virkkaa Jurveliini hyväntahtoisesti:

-- Kyllä nyt jo sentään tarttis saara vähän saretta... rupeevat nuo suolaheinätkin niin kuivilta maistuun...

Piika Anni tuo meille kahvia. Uudelleen valtaa meidät suloisen kesäpäivän sanomaton raukeus. Me istumme ääneti ja katselemme ulapalle, jossa kuikka edelleen häiriytymättä soutelee. Näen kuinka sievät kädet nyppivät päivänkakkaraa ja luen ajatukset: rakastaa, ei, rakastaa, ei... _rakastaa!_ Minä saan silmäyksen, joka on onnensa täyteläisyydellä pyyhkäistä minut kumoon. Kuuluu kahinaa: Jurveliini konttaa luoksemme ja istahtaa viereemme alkaen raukeasti esittää ihmeellistä, kummallista, erikoissuomalaista salais-oppia, jossa jumalallinen ja inhimillinen viisaus lyö mitä omituisinta housunkauluspainia. Osoitan sormellani otsaani ja lausun Nakelle:

-- Hellettä!

Hän nyökkää. Komea sudenkorento istahtaa eteemme koirankuminalle ja tuijottaa meihin salamyhkäisesti suurilla, vihreillä ja loistavilla mulkosilmillään.

(29/6 17.)

Kun olkipesän piti parveilla.

(Jurveliini Sissin puhemiehenä.)

Oli sanomattoman kaunis aamu siinä kesä- ja heinäkuun vaiheessa. Olin siihen aikaan vielä nuori ja naimaton, ja seisoin uneksien puutarhan aitaa vasten tuijottaen kauas peltojen toiselle puolelle, josta näkyi kaivon vintti, puutarhan vehmaat puut ja erinäisiä kodikkaita rakennuksia, punaseinäisiä, valkonurkkaisia. Välillä lainehti ruis innostuneesti ja hedelmällisesti, taivaalla kiipeilivät kiurut kuinka korkealle lienevät kiivenneetkään, ja tuo kesäinen tuuli oli paljasta apilaa ja muuta hyvää. Mietiskelin siinä hartaasti -- sen myönnän -- mitä tuon naapuritalon vanhin tyttö nyt mahtanee tehdä ja muistaneeko minua ollenkaan, sekä etsin jotakin tekosyytä, minkä varjolla päästä ottamaan tuosta tärkeästä asiasta selkoa. Harmikseni en kuitenkaan sellaista hoksannut, sillä olin ollut siellä viimeksi edellisenä iltana sangen myöhään, joten ei auttanut muu kuin lähteä maleksimaan sinne ilman mitään asiaa, antautuen inhimillisen heikkouden valtaan.

Panin silmäni puoli-umpeen ja haaveilin keskellä kirkasta päivää. Se eilinen ilta! Kuinkahan kauan me oikein seisoimmekaan siinä puutarhan portilla? Kai olisimme seisoneet kauemminkin, ellei äkkiä olisi kuulunut papan äreätä ääntä, joka käski tyttärensä nukkumaan. Se katse! Se kädenpuristus! Se kauriin keveä juoksu! Se valkoisen kesäpuvun huumaava kahina! Se sievä suu! Se nenä! Ah!

Pysähdyin keskelle tietä ja rupesin kepilläni piirtämään hiekkaan hänen suunsa kaarevuuden "pohjapiirustusta". Näin sen aivan selvästi -- se oli täsmälleen kuin Amorin jousi. Voitte ymmärtää, että se siis oli sievä. Lisätkää siihen vielä jotakin kirsikkaa, jonka tuo kuuluisa roomalainen Lucullus toi Europaan, niin voitte ymmärtää asemani.

Maantien hiekka ei pystynyt pintaansa kuvaamaan kaukaisinta aavistusta siitä näystä, joka valaisi onnellista sieluani. Olin matkani puolivälissä, jossa kasvoi tien vieressä suuri koivu. Istahdin sen juurella olevalle penkille ja katsoin kelloa.

Se oli täsmälleen puoli kahdeksan aamulla.

Huomasin tästä, hiukan nolona, että oli tullut lähdetyksi liikkeelle liian aikaisin, kun samassa kuulin takaani kahinaa. Ystäväni Jurveliini, naapurin heikkomielinen isäntä, sieltä tulla kyhnysteli, istahti viereeni ja sanoi rauhalliseen tapaansa:

-- Aikaisin näkyy tuo naapurin Eva-ryökinäkin olevan liikkeellä, kun nyt jo istuu puutarhan penkillä ja hiljaa lauleskelee.

Tiedonanto oli minusta erittäin mielenkiintoinen. Vastasin kuitenkin välinpitämättömästi:

-- Vai lauleskelee se. Kävikö Jurveliini oikein pihassa?

-- En minä pihassa. Aitoviertä minä vain menin -- kattelin noita suolaheiniä kun vattaani niin vääntää -- siinä on penkin kohdalla aidassa ihan miehen mentävä aukko -- pojat ovat siitä katkaisseet puolapuita itselleen menoreiäksi. Pitääpä sanoa katteinille, että ajoissa tukkii -- saattavat vielä lampaat siitä pakkautua.

Ja hän jatkoi hetken perästä kuin anteeksi pyytäen:

-- Sillä minä sitä vain mainitsen, että jos maisterilla oli niinkuin sinnepäin asiaa, niin... siitä se näkyy aidan raosta se Eva-ryökinän valkoinen niska.

-- Kuule Jurveliinin pappa! Ellet sinä nyt pidä suutasi...

-- Hohhooja-jaa! haukotteli hän pitkään, eikä ollut tietävinäänkään uhkauksestani, vaan jatkoi: Me kun olemme olleet maisterin kanssa ystävykset ihan nuoruudesta pitäen, niin minä tässä vain annan sen neuvon, että kihlaa pian. Muuten sen vie tuo patruunan pitkä poika-ryökäle tuolta järven takaa.

Tunsin pistosta sydämessä ja heikkoutta jalkanivelissäni.

-- Sekö vanhempi?

-- Se punatukka ja potaattinokka. Tuollahan tuo jo tulla kiidättää järvellä purjeveneellään -- tulee tietenkin Eva-ryökinää hakemaan. Ja pappa sanoo, että Erlannin kanssa pitää mennä. Uskotko nyt?

Olinpa melkein langeta Jurveliinin kaulaan.

-- Kiitos, Jurveliini! sanoin hänelle. Sinä olet viisas ja hyvä mies. Olet monta kertaa minua auttanut.

-- Ka täytyyhän tässä olla viisas, kun on aivan erityiset osviitat ja johdattajat. Sitä minä vain, että siinä se lauleskeli puutarhan penkillä, eikä tiennyt naapurin vaarista mitään. Vihanta likka se on -- älä anna sitä tuolle patruunan poikalurjukselle.

Minä olin menossa jo.

* * * * *

Tämä kaikki tapahtui niinä vuosina, jolloin muiden kansallisten virtausten ohella mehiläishoitokin levisi yhä laajemmalle, valloittaen alaa tärkeänä ja jossakin suhteessa erikoisen hienona ja mielenkiintoisena sivuelinkeinona. Niinpä oli meidänkin kylämme nilkku kansakoulunopettaja ampunut tämänkin aatteen kuin linnun lennosta, tutkinut sen, tehnyt päätöksen ja pannut päätöksen toimeen: edellisenä keväänä oli hänen puutarhaansa ilmestynyt salaperäinen olkikoppilo, jonka sisästä kuului kammottavaa pörinää ja jonka ääressä liikuttiin kunnioittavalla hiljaisuudella. Luoja tietää, mistä mies oli tämänkin viisauden saanut, mutta perinpohjaista se oli, koskapahan pesä menestyi hänen hoidossaan ja hän rupesi saamaan runsaasti hunajaa. Hän liikkui noiden "kärpästen" keskellä aivan vapaasti, käsitteli niitä rauhallisesti, eivätkä ne häntä pistäneetkään. Se oli kyläläisten mielestä ilmeinen ihme, ja kohotti mahdottomasti opettajan arvoa heidän silmissään. Eräänä seurauksena siitä olikin, että hänet vihdoinkin valittiin kuntakokouksen esimieheksi -- kunniatoimi, joka toistaiseksi oli ollut opettajan korkeimpana päämääränä.

Sanomattakin on selvää, että opettajan hyvä esimerkki vaikutti hedelmöittävästi naapuristoon. Niinpä kotitaloni lähin asukas, isäni kunnioitettava ystävä, pikavihainen ja hyväsydäminen kapteeni innostui asiasta kovasti ja ryhtyi heti kevään tullen tarmokkaisiin puuhiin. Opettajan johdolla hankittiin yhteiskunta ja sen hoidossa tarvittavat vehkeet, ja kapteenin tytär, Eva-neito, tutustui pesän hoitoon. Jo aikaisesta keväästä sen kullankiiltävät asukkaat lentelivät iloisesti kukasta kukkaan tuottaen tyydytystä sekä omistajilleen että hyvänsuoville naapureille.

Ihanalla liikutuksella muistan ne monet keväiset päivät, jotka silloin vietimme istuen puutarhassa pesän äärellä. Mikä esimerkki kotoisen elämän uutteruudesta ja yhteistoiminnasta! Mikä keskinäinen sopu ja ponnistelu yhteisen päämäärän eteen! Tärkeänä ja syvämietteisenä, haroen kokoon kaiken maallisen viisauteni, koetin keskustellessani pesän viehättävän hoitajattaren kanssa johdattaa puhettamme niihin aaterikkaisiin ja inhimillistä elämänkokemusta tiukkuviin seikkoihin, joita mehiläispesän ääressä istuessa hakematta mieleen juolahtaa, ja joissa tuo haavekuva: yhteinen koti ja aherrus sen eteen, aina oli tarkoittelevana loppupontena. Olen kuitenkin pakotettu tunnustamaan, ettei tämä moralisoiva esiintymiseni nähtävästi saavuttanut täyttä menestystä, vaan aiheutti hyvin ansaittuja leikillisiä ja pulmallisia huomautuksia, joista oli vaikea selvitä, ellei tahtonut paljastaa syvintä ja lopullisinta ajatustansa ja päämääräänsä.

Nyt oli kesäkuun loppu menossa ja mitä suurimmalla jännityksellä odotettiin kapteenin talossa, milloin pesästä lähtisi ensimäinen parvi. Kaikki oli varustettu oivallisesti. Uusi kehäpesä odotti valmiina, tyhjä olkipesä, jolla parvi otettaisiin kiinni, oli varattuna, samoin suojaverkko, piippu ja kaikki mitä tarvitaan. Itse olin hakenut ja kuivannut sen suomudan, jota piipussa piti poltettaman, ja Evan kanssa olin mitä tarkimmin tutkinut kaiken mehiläiskirjallisuuden, mitä silloin suinkin saatavissa oli. Pojille oli annettu ankara käsky olla aina saapuvilla, että heidät voitaisiin lähettää pikaviesteinä opettajan luo, jonka apua kuitenkin varalta pidettiin tarpeellisena. Sanalla sanoen: koko talo odotti jännityksellä, milloin parveilu tapahtuisi.

Se aiheutti ensinnäkin aikaisen ylösnousun aamulla, sillä mehiläiskirjat kertoivat, että parvi saattaa mennä jopa seitsemänkin aikana aamulla. Evan täytyi siis olla silloin valmiina tämän tärkeän tapauksen varalle. Tästä johtui, että pikku tytöt ja pojat myöskin valpastuivat, kysyen joka aamu silmät renkaina, joko mehiläiset ovat parveilleet. Siitä rupesivat keskustelemaan piiat ja rengit, se oli puheen aiheena kapteenilla ja rouvalla vieraittensa kanssa, ja se oli Evan kauniitten huulien viimeinen huokaus illalla: kunpa ne nyt huomenna parveilisivat! Naapurit keskustelivat siitä laajasti ja rupesivat ihmettelemään, että mikähän siinä mahtaa ollakaan, kun ne kapteenin mehiläiset eivät parveilekaan -- opettaja on saanut samasta pesästä jo kaksikin parvea -- kun ei olisi sattunut kapteenille huonoa rotua. Ja opettaja tulla nilkutti paikalle, katseli pesää ja sen asukkaita tutkivasti, nostikin sitä ja sanoi merkitsevästi: "Kyllä siinä on hyvin vilkas toiminta." Lopulta tuntui kuin olisi koko seutu vain soinut yhtenä huminana tuota "parveilemista". Kiivaalta kapteenilta loppui jo kärsivällisyys. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan koko asiasta ja kuulinpa hänen eräänä päivänä itsekseen jupisevan mennessään pesän sivu:

-- Kun vetäisen tuolla kepillä, niin nähdään, ettekö sen vietävät parveile!

Se oli jännittävää, mutta minulle persoonallisesti sangen mielenkiintoista aikaa, sillä tuosta parveilupuuhasta sain asiaa naapuriin niin paljon kuin tahdoin. Mehiläispesä oli tässä tilassa minulle kaksinkerron tärkeä siksi, että sen ääressä tiesin aamuvarhaisesta alkaen kello neljään iltapäivällä, jonka jälkeen parveilua ei enää tapahdu, löytäväni Evan, joka oli se nuori kuningatar, johon mielenkiintoni kohdistui. Pesän läheisyys oli minusta hauska senkin vuoksi, että huomasin mehiläisten jostakin syystä kovasti vihaavan patruunan punatukkaista nuorta herraa, joka rakastuneen kuhnurin tavoin oli viime aikoina ruvennut pörräämään kuningattareni ympärillä. Aina kun hän saapui, ehdotin että mentäisiin tutkimaan mehiläisten elämää, johon Eva heti suostui. Sopivalla tavalla saatiin punatukkaiseen siellä useimmiten jokunen pisto ohjatuksi, mikä tuotti minulle vilpitöntä iloa.

Mutta ne, jotka eivät olleet koko tästä touhusta tietääkseenkään, olivat itse mehiläiset. Auringon noustessa ne pinkasivat lentolaudaltaan liikkeelle sakeina parvina ja palasivat matkaltaan hunajavatsa täynnä ja housuntaskut pullollaan siitepölyä. Myöhemmin päivällä pursusi niitä lentolaudalle sakeasti kuin ruskeaa puuroa. Ne levittäysivät pitkin pesän seinää ja riippuivat lentolaudan alapuolella suurena kokkareena. Kirjoissa sanottiin, että se juuri on parveilemisen ennusmerkkejä, ja me odotimme entistä innokkaammin.

-- Mitenkä ne saavat pysytellyksi tuossa tuommoisena kokkareena? kysyin viattomasti ja kumarruin muka kokkaretta tarkastamaan.

-- Ne tarttuvat takaapäin toistensa vyötäreistä kiinni, selitti Eva, kumartuen hänkin tuota kummaa katsomaan.

-- Tälläkö lailla näin? kysyin minä uudestaan, aikoen esittää asian havainnollisesti.

-- Eipähän! nauroi hän ja väistyi nopeasti syrjään.

Kuin salamakuvina välähteli koko yllä kuvattu asiain esihistoria mielessäni, kun kiiruhdin pitkin oikopolkua kapteenin talolle. Oli hyvä, että poikaviikarit olivat sitoneet nurmen solmuun tien molemmilta puolilta ansaksi polulla kulkijoille, sillä minulle aivan oikein sattunut perinpohjainen lankeemus oli omansa herättämään minut järkiini. Tukahdutin suuttumukseni ja jatkoin matkaani tyynesti, ottaen esimerkkiä luonnon suuresta ja häiriytymättömästä sopusoinnusta ympärilläni. Muistin Jurveliinin tiedonannon ja kiersin aidassa olevalle aukolle ryömien siitä vaivaloisesti ja hiukan koomillisissa asennoissa sisään. Liikuin hiiren hiljaa, sillä olin päättänyt yllättää mehiläiskuningattareni.

Päästyäni aidan sisäpuolelle vasta huomasin, että Evaa ei ollutkaan penkillä istumassa. Sen vieressä, tuomen varjossa olevalla tuolilla, istui kuitenkin selin minuun joku vaaleaan puettu nainen -- siis hän! Painauduin salamannopeasti tuomen suojaan ja aloin käärmemäisin liikkein hiipiä häntä kohti, kun onneksi ajoissa huomasin, että sehän olikin Evan äiti, joka siinä istui ja sukkapuikko suussa laski kantapään kavennussilmiä. Oikein päätäni pyörrytti ajatellessani, että olin ollut juuri ryntäämäisilläni takaapäin hänen kimppuunsa -- leninki oli samanvärinen -- pistääkseni käteni hänen silmilleen ja arvuutellakseni, kuka olin. Sydänalassa tuntui heikolta kuvitellessani, mikä seuraus siitä olisi ollut... En ollut enää liikkunut tarpeeksi hiljaa, sillä istuja käännähti, näki minut, otti sukkapuikon suustaan ja sanoi omituisen merkitsevästi naurahtaen:

-- No mutta Sissi! Mikä sinua näin aikaisin liikkeelle ajaa?

Hän oli maailman herttaisin äiti, tulevan anopin ihannekuva, jota rakastin yhtä paljon kuin omaa äitiäni. Tervehdin häntä nöyrästi, hiukan vältellen hänen tutkivaa, mutta samalla ymmärtävästi hymyilevää katsettansa, ja valehtelin:

-- Kuljin tuosta aamukävelyllä aidan sivu, niin päätin pistäytyä kysymässä, että joko ne mehiläiset ovat parveilleet. Täti taitaakin itse niitä tänä aamuna vartioida?

-- Enkä vartioi. Eva tässä on ollut, mutta pistäytyi vain tuonne kaivolle. Tuolta näkyy tulevankin.

Hän vilkaisi tyttöön ja sitten minuun sekä syventyi jälleen työhönsä. Sydämessäni ja sielussani rupesivat kaikki elementit törmäämään kuin vimmatut, ja silmäni ahmivat näkyä, joka oli edessäni tuossa puutarhan käytävällä. Hän oli avopäin, tukka kodikkaasti palmikolla, ja yllä eräs niitä nuorten neitojen valkoisia kesäleninkejä, joissa asuu määrätön sulo ja viehätys. Sen pusero oli rinnan kohdalta pikkuriikkisen uurrettu, niin että aurinko oli päässyt kurkistamaan sinne sisäpuolelle ja polttanut kaulan juurta hiukan punertavaksi. Hame oli lyhyenlainen, joten alta pääsi esteettömästi vilkkumaan pari kaunista nilkkaa ja pientä jalkaa. Ja koko olemuksesta säteili sellainen loistavan raitis, solakka terveyden täyteläisyys, että minä rakastunut narri tunsin kerrassaan tyhmistyväni hänen lähestyessään. Sopertelin tyhmännäköisenä:

-- Tulin ka-katsomaan, että joko ne mehiläiset ovat pa-parveilleet.

Aurinko paistoi kultakehänä tytön päähän, kun hän tuli. Hänen syvästä, nauravasta, onnellisesta katseestaan huomasin salaisesti riemuiten saman kuin ennenkin, että hän nimittäin oli täysin selvillä sieluni tilasta. Hänen äänensä kaikui korvissani kuin hopea, kun hän helakasti ja puheliaasti saneli:

-- Kyllä ne tänään varmasti parveilevat, sillä niitä on nyt niin kauheasti ulkona. Näin unta, että tänään tapahtuu jotain hauskaa. Suurena kokkareena riippuvat lentolaudasta. Tule katsomaan!

Pesä oli siinä aivan ääressä. Sen takana oli pienenlainen koivu, ja koivun alla puutarhapöytä, jolle kaikki tarpeelliset mehiläisvehkeet oli varattu esille. Kun Eva kumartui pesän ääreen tuota kesän hymyilevää taustaa vastaan, oli se ihanin, rakastettavin kuva mitä ajatella saattaa. Vaivuin sitä katsomaan, enkä herännyt ennenkuin raskas käsi laskeutui olkapäälleni.