Part 13

Vanhus muisti, että häntä oli jouluiltana suorastaan pelottanut. Saunassa oli oltu vaiti ja jouluevankeliumin kävi hän lukemassa omaistensa kanssa omalla puolellaan, välttääkseen sitä pilkan ilmettä, joka oli sosialistisen rengin naamalla sellaisiin asioihin kosketettaessa. Ja vielä myöhään illalla odotti hän kaipaavalla sydämellä Juhoa, mutta häntä ei kuulunut. Lieneekö hän milloinkaan pitkän elämänsä varrella, suurimpien onnettomuuksienkaan aikana, kallistunut vuoteelleen niin masentuneella ja hädässä apua huutavan sydämellä kuin tuona jouluyönä? Hän oli vielä viime kerran viivytellyt portailla pimeässä ja teroitellut kuuloaan, eikö alkaisi mäen takaa helistä se tuttu tiuku, joka oli hänen vanhan sydämensä suurin ilosanoma, mutta mitään ei kuulunut. Paksukarvainen Pilkki kävi hieraisemassa päätään hänen polveensa ja haisteli yön ilmaa kostealla kuonollaan, suuria lumihiutaleita satoi hiljaa ja lakkaamatta, salaperäisen äänettömästi, kunnes lopuksi tuntui siltä, että nyt on maailma kuollut, nyt peitetään sitä käärinliinoilla lopullista hautausta varten...

Mutta sitten yön pimeimmällä hetkellä, kun vanhus oli saanut ensimäisen levottoman unensa päästä kiinni, hän heräsikin samalla siihen, että ikkunaan koputettiin. Säikähtäen kompuroi hän katsomaan ja oli ilosta ymmällä nähdessään, että se olikin Juho. Oli vain myöhästynyt ja pyrki tänne vaarin puolelle, etteivät lapset heräisi.

Mutta heti kun Juho oli päässyt sisään, huomasi hän, että nyt eivät olleet asiat oikein. Poika ei antanut tehdä tulta, ennenkuin oli peittänyt ikkunat tarkoin, ja hänen silmänsä kiilsivät niin terävästi. "Kiireesti, vaari, kiireesti ja hiljaa hevonen valjaisiin ja evästä kokoon! Ei ole aikaa viivytellä, sillä hurtat ovat kintereillä!" Ja hän oli nopeasti selittänyt vaarille kaikki, joka oli heti asian oivaltanut -- mummo tuolla jo menikin tuvan puolelle, josta pian saapuivat vaarin puolelle kaikki.

Oltiin hiljaa, sillä jokainen ymmärsi, ettei ollut enää hyötyä pidätyksestä, kun oli kysymys pelastuksesta. Nuoren isännän huulilta kirposi kiivas moitteen sana ja Juhon silmät välähtivät oudosti, mutta silloin puuttui hän, Märkälän vaari, asiaan. "Oikein teet, poika", sanoi hän lujasti, "oikein, ja jos olisin nuori, tekisin samoin. Sinä ja toverisi olette ainoat miehet tässä mitättömässä maassa!"

Ja silloin oli nuoren isännänkin ilme kirkastunut ja hän oli lyönyt Juhoa olkapäälle: "Nyt lähdetään." Ja hiljempaa oli hän virkkanut: "Käydäänkö naapurissa mennessä?" "Käydään", oli Juho matalasti vastannut. Vaari oli kyllä ymmärtänyt, kenelle Juho oli tahtonut viimeiset hyvästinsä sanoa, ja hänen sydäntänsä kirveli ajatus, mitä kaikkea ihmisonnen hellyyttä siinäkin uhkasi ijäksi särkyä.

Mutta nuori isäntä oli taas toimintapäällä. Riuskasti hyppäsivät veljekset rekeen, joka vilauksessa ja äänettömästi hävisi talven yöhön, edessä musta ori kuin kummitus. Ja monta tuntia ei ollut kulunut, ennenkuin uudet miehet olivat vaarin ovelle koputtamassa ja sisään pääsyä vaatimassa -- röyhkeät sortajan kätyrit, ja vielä suomalaisten petturien opastamina. Mutta vaari oli vanha ja tyhmä, eikä ymmärtänyt mitään, enempää kuin mummo ja muukaan väki... -- -- --

Pirtissä oli jo aivan pimeä. Ovi aukeni ja sisään tulivat keveät askeleet. Vaari tunsi ne hyvin -- ne olivat sen, jolle Juho oli silloin mennyt naapuriin hyvästejä sanomaan. Siitä hetkestä olivat he, vanhus ja nuori tyttö, liittyneet yhteen kuin liittolaisiksi. Niin monta kaunista kuvaa vilahti siinä vanhuksen mielessä, ja keskeisenä oli niissä aina sininen silmäpari, joka usein kyyneleisenä, harvoin iloisena, odotti tietoja ja lohdutusta. Siinä oli ollutkin vaarilla tehtävä. Hän oli ymmärtänyt, että silloin kun nuoret tekevät tällaisen uhrauksen, on kotiin jääneiden pyhä velvollisuus pitää heitä ja heidän omaisiaan yllä järkkymättömällä uskolla, luottamuksella ja rohkaisulla, että ne, jotka penseinä taipuen sorron, alle rupeavat halpamaisella epäilyksellä ja pilkallakin tällaista asiaa arvostelemaan, tekevät hengessään täydellisen isänmaan petoksen.

-- No mitäpä sille Liisulle nyt kuuluu? sanoi hän tytölle, joka vaiti ollen oli istahtanut hänen viereensä.

-- Ka... vastasi tyttö... mitäpä tässä? Pistäysin vain kuulemaan, että miten teillä täällä joulu...?

-- Älähän hätäile, lapsi, vastasi vaari. -- Saatpa nähdä, niin Juho tulee kotiin. Minä näin unta viime yönä, että oikeata kämmentä kutkutti, ja se merkitsee aina suuria saamisia.

Tyttö nauraa heläytti pienen naurun.

-- En minä enää pelkää Juhon puolesta -- pian ne tulevat sieltä kaikki.

Hänen äänensä oli toivova ja pehmeä, täynnä kaikkea sitä hienoa tunnelmaa, jota voi olla väin odottavan nuoren naisen äänessä. Vaari ryähti leikillisesti ja kysyi:

-- Jokos te sitten menette heti naimisiin?

Tyttö hypähti ylös ja sanoi ulos rientäessään:

-- No ihan sen ijankaikkisen pilkun päällä! -- -- --

Ja sitten se sitä seuraava joulu! Märkälän vaari muisti silloinkin istuneensa tässä samassa paikassa. Hänen vanha harmaa päänsä oli painunut väkiselläkin käsien varaan, sillä eihän sitä tahtonut jaksaa pystyssä pitää, kun muisti tuhansien perheiden yhteisen, tutun surun, hiljaisen, sanattoman, pelokkaan murheen, joka viipyi mielessä kuin salon yllä harmaa pilvinen päivä, koskaan toivon säteeksi kirkastumatta. Vaarille oli jäänyt mieleen kuva tuosta yöllisestä raskaasta lumisateesta, joka hiljaa ja taukoamatta peitti Suomen maata kylmään vaippaansa. Siinä oli jotakin kammottavaa tuossa salavihkaa yön helmassa, maailman pimeimpänä aikana tapahtuvassa hautaustyössä. Tuntui kuin rinnan päälle olisi kasautunut painoa vähitellen, huomaamatta, kunnes herääkin pian siihen, että henkeä ahdistaa. Paino rinnalla tulee yhä tukalammaksi, hengitys käy vaikeammaksi, tuskan hiki pusertuu otsalle. Täytyy saada ilmaa keuhkoihin, täytyy karata pystöön, ravistaa paino rinnalta, karjaista kuin korven karhu korjuultansa. Ja samalla tuntuu kuin jossain siellä syrjempänä vaanisi kaksi pirullista silmää, että "joko kuoli", "joko tukehtui", vai "vieläkö nousee hengissä nietoksesta".

Kun Märkälän vaari pääsi yksinäisissä kuvitelmissaan näin pitkälle, ei hän tavallisesti voinut enää hillitä itseänsä. Riemun ja ylpeyden tunne siitä, ettei kuollut, ei tukehtunut, vaan nousi kuin nousikin nietoksesta, täytti hänen sydämensä niin, että hänen täytyi nousta kävelemään. Hän astua nykytteli ikkunan ääreen ja kuin ilkkuen hihkaisi ulos pimeyteen sille vaanivalle silmäparille, että ähä kutti, sinä kirottu! -- -- --

Ilta oli kulunut jo pitemmälle. Märkälän vaari astua nykytteli saunaan ja katseli korkeuden kirkkaita tähtiä, jotka loistivat avaruuden mitattomasta kaikkeudesta. Niin satumaisen rikkaana hopeiltansa hohteli ja säkenöi linnunrata, ja Väinämöisen viikate viittoi tulevaisuuteen kuin profeetan sauva Kuolleen meren äärellä. Vaarin sydämeen virtasi joulurauha kuin lieden lämpö ankarassa pakkasessa tehdyn työpäivän jälkeen, eikä sitä sieltä karkoittanut se hanurin ritkutus, jolla kansainvälinen köyhälistö oli läheisellä työväentalolla rauhanjuhlansa alottanut. "Se on roskaa", päätteli vaari lujasti, "paljasta roskaa. Kun kerran tuosta vaaran takaa nousahtaa se uusi päivä, niin ne pakenevat piiloihinsa kuin yököt." Ja vaari teki saunan ovesta sisään pujahtaessaan lujan käden liikkeen.

Ja kuta enemmän hänen vanha ruumiinsa vetreytyi saunan lämpimässä, sitä nuorteammaksi näytti hänen sielunsakin käyvän. Hän käveli lattialla pystöpäisenä ja suorana kuin ennen nuorena, ja hänen silmänsä loistivat kirkkaina. Nuori isäntä katseli häntä hymyillen syrjästä, anteli vesiä ja autteli, mutta vaari ei pannut siihen mitään huomiota. Hänen sielussaan oli tapahtunut niin ihmeellinen ja salaperäinen toivon nousu ja henkinen vapahtuminen, että kaikki hänen ajatuksensa olivat kiintyneet siihen. Hän vertasi itseään siihen vanhaan Simeoniin, joka kerran suuren ilonsa hetkellä lausui kiitoksensa siitä, että pääsi rauhaan menemään, ja kun hän saunasta palatessaan seisahtui hetkeksi talviseen yöhön, tunsi hän sielussaan sellaista avartunutta juhlarauhaa, että hänen täytyi ristiä kätensä. Niin hiljaisena ja odottavana oli nyt talvinen yö, kirkkaana kaartui nyt taivas Suomen yllä, ja käärinliinat olivat muuttuneet valkeaksi juhlapaidaksi.

Kun vaari tuli pirttiin, roihusi siellä kirkas pystyvalkea. Hänen silmiänsä häikäisi hiukan, eikä hän aluksi erottanut muita kuin Liisan, joka hypähti häntä vastaan. "Ka, täällähän se Liisukin", sanoi hän ystävällisesti, samalla huomaten, että tytön silmät olivat niin oudon kirkkaat ja että muutkin tuntuivat olevan kuin hämillään. Ja samalla tulikin tuolta hämyisestä nurkasta korkea nuoren miehen vartalo, ilmestyivät vaarin eteen nuo tutut kulmakarvat, terävät silmät, avoin otsa ja "ryövärin rinta". Vaarilta putosi vaatemytty kädestä ja hän tapaili ilonsa yltäkylläisyydessä:

-- Ka... Juhokin!

(22/12 17.)

Jurvelinin "monarkisti".

(Kapinakevään tunnelma.)

Soudeltiin siinä Jurvelinin kanssa ensi kertaa viimekesäisillä verkkovesillä ja harkittiin, kannattaisiko laskea pyydyksiä ruohottomaan ja tyhjältä näyttävään veteen. Puhalteli kolkko tuuli, maisemilla oli alakuloinen, kylmähkö iltavalaistus, ja puhkeavilla lehdillä viluinen väritys. Jurvelini vilkaisi taivaalle ja sanoi huolestuneena:

-- Tulleeko pakkanen? Viepi vielä taimet...

-- Mitäs Jurvelinilla sitten on istutettuna?

-- Kävinpähän vain tässä pari viikkoa sitten istuttamassa eukkovainajan haudalle papuja ja perunoita. Näkyvät nousseen jo taimelle.

-- Perunaa ja papuja?

-- Ka niin. Se oli meidän eukko eläessään mahdoton perunan ja pavun syöjä, ja kun sanomassa kehoitettiin, että kasvuun nyt jokainen multapaikka, niin minä ajattelin, että siinä eukon haudallahan on paksusti multaa, jossa kyllä perunat kasvaa. Ja niissä on kauniit kukkasetkin. Vein minä siihen kopalla hevosen lantaakin, siltä varalta, ettei syvempää pohjautuisi riittävästi kasvun voimaa...

Hän vilkaisi minuun hiukan epäillen, kuin nähdäkseen, mitä asiasta arvelisin. Ummistin silmäni mitään puhumattomiksi ja arvostelin:

-- Kauniithan niissä on kukkaset -- perunoissa.

Ruvettiin laskemaan verkkoja. Jurvelini opetti:

-- Älä sinä helkatissa laske venettä verkon päälle. Ka... No jo on mies pöljä, vaikka on suurenkin opin saanut. Tämähän on samanlaista kuin punakaartilaisten sodan käynti.

Vene saatiin kulkemaan paremmin, jonka jälkeen Jurvelini puhui taas:

-- Ne sinun pyssysi ne veivät. Oliko ne kalliitkin?

-- Olihan ne kokolailla.

-- Vai niin. Mihinkähän h--tiin nuo lienevät ne haudanneet? Se oli se Suhosen syötävä, joka on ikänsä ollut kaikkien riesana -- ketale. Että tämä muka on työväen tasavalta. Tasavalta...

Jurvelini käänsi päätänsä ja osoitti kyllästymisen ja vaivautumisen merkkejä. Hallitsin hetkisen venettä taitavasti ja kysyin:

-- Eikös Jurvelini sitten olekaan tasavaltalainen?

Hän vilkaisi minuun tuuheitten kulmiensa alta, sylkäisi ja sanoi:

-- Eh!

Soudettiin taas kotvanen vaiti ollen. Katse kiintyi seuraamaan iltaisen luonnon omituista, hentoa kauneutta. Laaja selkä ja sen takaa korkeina siintävät vaarat uivat kullassa, kaukaa helähdytteli keväisen näyttämön uupumaton statisti, käki, sointuvaa, mutta yksitoikkoista lauluansa. Mikä lienee ollut, mutta tänä keväänä oli tuossa rusokuulakkuudessa jotakin niin sanomattoman alakuloista, masentavaa, surumielistä. Unehtui sitä katsomaan ja miettimään, kaivelemaan sitä taakkaa, joka on kaikilla sydämen pohjalla.

Sivutse lensi urossorsa. Illan valaistus kimmelsi kauniisti sen keväisen upeassa muuttopuvussa. Lahden perältä kuului rakastunut "änk-änk-änk"... Jurvelini havahtui ja sanoi:

-- Siinä asuu joka kesä poikue tuossa lahdessa. On niin korkea kaislikko, ettet sinäkään pääse niitä pyssyrämälläsi ampumaan. Eikähän sinulla nyt pyssyjä enää olekaan...

Hän hymähti kuin itsekseen ja jatkoi:

-- Vanhan on soma nähdä nuorten kuhertelua. Virkoo kuin entiselleen.

-- On tainnutkin Jurvelini olla aika veitikka parhaimmillansa teutaroidessaan?

Hän siveli ylpeästi rinnalla lainehtivaa harmaata komeaa partaansa, hymyili ja vastasi:

-- Onhan sitä toki, tässä kihlakunnassa, tuota Jurvelinin alaa... Ja ne on kaikki valkoisia poikia! -- -- --

Verkot oli laskettu ja tuuli kantoi ja keinutteli venettä hiljalleen. Jurvelini oli tullut puhetuulelle, mutta hänen keskustelunsa liikkui nyt aloilla, joille on mahdoton siirtyä sellaisen, jota ei ole koskettanut, ainakaan erikoisemmin huomattavasti, kuten intiaanit kuuluvat sanovan, "suuri henki". Ne puheet ovat aivan ainoita laatuansa ja niitä sopii kuunnella silloin, kun tekee mieli seurata ihmisajatuksen hyppyjä ilman mitään järjen valjaita. Lopuksi pysähdytin hänen esitelmänsä:

-- Älä höpsi, Jurvelini, turhia!

Hän säpsähti ja tuli heti viisaaksi. Lähdettiin soutelemaan iltaisia alakuloisia vesiä huvilan rantaan, josta kohosi vaisu saunasavu. Tuuli toi sen hajua ja herätti jo järvellä lämpimän saunatunnelman. Rannan puutarhassa työskenteli vielä kumarassa ja vaiti ollen vanha vaimo. Hän veti huivin silmilleen, mutta me kerkesimme nähdä, että hän oli itkenyt. Kysäisin Jurvelinilta:

-- Mitähän se eukko itkeskelee?

-- Sen oli poika punakaartissa, murhasi pari kylän isäntää, ja tuli asianomaisessa järjestyksessä aikanaan teloitetuksi. Se itkee tuo akka nyt sitä ainutta poikaansa.

Jurvelini koetti puhua huolettomalla äänellä, mutta katsoi pois päin. Minäkin olin välinpitämättömän näköinen, mutta se surumielisyys, joka nyt on Suomen keväässä, tulvahti taas sydämeen. Me hyvästelimme kylmästi Jurvelinin kanssa:

-- Aamulla aikaiseen siis mennään verkolle?

-- Mennään vaan. Minä kyllä pidän huolta, että Sissi herää.

Jurvelini meni höpisten itsekseen ja potkien tieltään pieniä kiviä, suussa kaksi ruohon kortta, ja vanhan "ponksuurin" liepeet leveällä. Minä painuin kammiooni ja korvissani soivat äskeiset sanat: "Se itkee tuo akka nyt sitä ainutta poikaansa" -- murhaajaa, rikollista...

Mutta ne ovat äidin kyyneleitä, joita on viljoin valunut tänä keväänä, joista ovat vedet paisuneet ja tulvat nousseet. Milloin saadaan ne lähteet kuivamaan, ja vuodattamaan ilon kyyneleitä? Aikamme on kova ja vanhurskauden vaatimus asuu sydämissämme leppymättömänä, mutta pieni sattuma, hetken nopea silmäys hiljaa alas vedetyn huivin alle saattaa järkähdyttää mielen ja tehdä sydämen sairaaksi ja onnettomaksi. "Sitä ainutta poikaansa"...

Kuuluu portin natinaa. Menen akkunan ääreen ja näen, kuinka tuo vanha vaimo kulkee hitaasti kylään päin. Hän on jo aivan kumara, hänen vaatteensa ovat repaleiset, kengät aivan viheliäiset, ja hänen käyntinsä on tuollaista vaivaista ja avutonta kyhnyttämistä, joka herättää voimakkaammassa surkuttelevaa ja kipeää osanottoa. Ja hänen mielessään oli luultavasti kaikesta huolimatta se hänen ainut poikansa, jota hän yksinäisyydessään itki, hänen "isätön" poikansa, koko paikkakunnan monivuotinen kauhu. -- -- --

Jurvelini oli aikoinaan käynyt hiukan "herrain" koulua ja hyräili usein silloin oppimiaan lauluja. Niinpä heräsin aamulla siihen, että hän kärisevällä ukon äänellä hoilasi akkunani alla:

"Tuulonen entää, Lehtohon lentää, Armahan luokse Rientelevi..."

Hän oli intohimoinen kalamies, kun sattui sille päälle. Ei kukaan koko paikkakunnalla tuntenut niin hyvin lahnan kutupaikkoja ja retkeilyreittejä, ei verkon laskentavesiä ja kalasyövereitä kuin hän. Tälläkin kerralla hän oli ottanut huomioon aivan erikoiset merkit taivaassa ja maan päällä ja valinnut verkkopaikkansa ja veden syvyyden niiden mukaan. Lähdettiin kokemaan pyydyksiä.

Nousi ensin tiheämpi verkko ja vilahteli siellä täällä kirkas kala, pasuri, särki, punasulka. Jurvelini puikkaroi jännittyneenä, suu supussa ja alituisesti höpisten. Pistin väliin:

-- Taitaa olla vain yhtä pientä ja pitkää tasavaltalaista karjaa?

-- Tasa-, tasapa-tasavaltaista lirua täältä nousee... Peukalon pituista, sormen paksuista... Ähä... ähä... Annappas haavi tänne... No voi sun. Kas niin... Kovasti potkii... Nyt siellä on... älä helkutissa karkaa... Odotahan, kun ma saan haavini tällättyä allesi... Kas niin... No siinä tulikin oikea monhaarkisti...

Ja voitonriemu ja jalon kalamiehen sanoin kuvaamaton onnen ilme kasvoillaan Jurvelini nosti venheeseen oikea ukkolahnan, joka selittämättömän kevytmielisyyden puuskassa oli lähtenyt liian aikaisin keväisille retkilleen, joutunut vaarallisille vesille ja viimein vihollisen ketjuun, joka oli armotta hänet vanginnut. Tuossa se nyt makasi ruskean pulleana ja leveänä, suu avuttomana auki ja tehden vielä viimeisiä kömpelön voimakkaita ponnahduksia. Sen päässä oli jonkunmoisia rasvapahkoja ja yleensäkin se ansaitsi sekä näöltään että kooltaan, esiintymiseltään ja juurevalta tukevuudeltaan todellakin tuon suuriarvoisen kunniamaininnan "monhaarkisti". Katselin sitä suurella myötätunnolla ja tunsin kauhistuvani, kun Jurvelini rantaan päästyämme otti puukkonsa ja armotta iski sen kalan lihavaan ja leveään niskaan, perkaten sen niin kuin lahna on perkattava. -- -- --

Tuli taaskin poutainen päivä, jolloin tuuli ajeli pilviä pitkin taivaan lakea, heilutteli ruislaihoja ja tukisteli keväistä koivikkoa. Isännät kiroilivat pelloilla hevoskoneilleen, punakaartilaiset tekivät kyräten työtänsä, lapset ilakoivat puutarhassa, ja Jurvelinilla olivat ne hänen omat hommansa, puuhansa ja puheensa.

(8/6 18.)

Taistelu vihreästä madosta.

(Kesäinen kuva helteisiltä päiviltä.)

Olen nukkunut hyvin ja nähnyt ihania unia, jotka eivät häiritse, vaan väikkyvät mielessä kuin kaukaiset satukangastukset taivaan rannalla. Astun viileään tupaan ja nautin aamiaista, jonka eräät valkoiset, pehmeät ja huoltapitäväiset kädet ovat pöydän päähän minulle varanneet. Mielessäni herää hyviä päätöksiä, muistan hellettä, nääntyvää puutarhaa, ja tunnen taipumusta ahkeruuteen, siveyteen ja jumalanpelkoon. Astun ulos.

Mutta jo portailla tarttuu aamun aurinko minuun kiinni täydellä voimallaan. Sen säteet tulevat sakeasti kuin persialaisten nuolet tai kuin ahjon kuumuus jättiläispalkeen torvesta, ja tunkeutuvat silmänräpäyksessä joka paikkaan. Tunnen kuinka ytimeni pehmenevät, lihakseni veltostuvat, aivoni verhoutuvat jonkunmoiseen sini-autereeseen ja hyvät päätökseni sulavat kuin voinokare. Kuin tajuttomana horjun pihakoivun juurelle, johon istahdan velttona, mutta sanomattoman tyytyväisenä, alistuen nöyrästi siihen, mitä nyt ei tällä hetkellä voi muuksi muuttaa. Tylsyydessäni päinvastoin tapailen joitakin muhamettilaisen kohtalouskon voimasanoja, niitä kuitenkaan muistamatta, ja välähtääpä mielessäni, että laiskoilla italialaisillakin on joku lauseparsi, joka sopii erinomaisen hyvin tähän tilanteeseen, -- mutta mikä se on, sitä en nyt välitä tarkemmin pohtia.

Allah il Allah! Kuin unessa tunnen, kuinka Suomen suuri, korkea ja ihana kesäpäivä on täyteläisenä ylläni ja ympärilläni. Järven pinta on tuossa kuin kuvastin, -- kaakkuri vain, tuo komea ja arvokas lintu, on sen hopeapintaa rikkomassa. Väliin pistää se nokkansa veteen, nostaa sen taas, kunnes päästää haikean valitushuudon, joka vihdoin päättyy kiirastulessa opittuun hirveään parkunaan. Minä herään, heristän sille nyrkkiäni, mutta en huolikaan uhata enempää. Ilmasta kuuluu tuhansien poutiaisten ja muiden hyttysten katkeamaton surina. Tuossa tulee kovalta pominalla suunnattoman suuri ja kaunisvärinen kimalainen. Se lentää raskaasti ja vaivaloisesti, ja töksähtää vihdoin avuttomana eteeni ruohikkoon. Se on selvästi aivan päissään, miliisivalmis, ukkopaha! Tuota ajatellessani kihoo makea mesi kielelleni, ja osanoton puuskassa autan sen jälleen ilmoille sakeasta tureikosta. Samalla helähtää tuosta edestäni rannalta kirkas nauru. Nostan silmäni ja näen jotakin piirteiltään sopusuhtaista, valkoista, joustavin ja ujoin askelin -- polvet visusti yhdessä -- menossa veteen. Se helmeilee kullan kuultavalta maidonvalkealla iholla. Selviän ja kysyn:

-- Uimaanko sinä menet?

Pehmeä ja miellyttävä ääni naurahtaa:

-- Niin, tule sinäkin!

-- En uskalla. Minulla on pirullinen noidannuoli ristiluissani...

Koko olemukseni valtaa sanomattoman mieluinen, lievästi eroottinen tunnelma. Ummistan silmäni ja pidän siitä kiinni kuin autuudestani, samalla nauttien syreenin tuoksusta, jota tuskin tuntuva tuulenhenkäys kantaa minun, onnen kultapojan, nautittavaksi jostain tuolta puutarhan puolelta.

* * * * *

Olin huomannut sen jo äsken, kun se pudota napsahti jostakin yläpuoleltani paidalleni ja siitä eteeni maahan. Sehän oli suuri mato, vihreä ja lihava iljetys, ainakin 2 1/2 cm pitkä. Tuossa se nyt makasi liikkumatta, puoliympyrän muotoisena kyljellään. Vatsapuolella olivat jalantapaiset käppyrässä kuin mäyräkoiralla, ja leuat, tai mitkä ne nyt ovat, muodostivat samanlaisen kuvion kuin lehmän sarvet. En ollut pannut siihen äsken huomiota, sillä sen ulkomuoto, ryhdittömyys ja luuton täyteläisyys loukkasi esteettisiä tunteitani, mutta nyt kiintyi katseeni siihen väkiselläkin. Sen ympärillä tapahtui nimittäin jotakin.

Mato, joka vielä äsken maata pötkötti kuin olisi vasta päättänyt kahdeksantuntisensa, teki nyt kiivaita, joskin yksitoikkoisia liikkeitä: se käpristihe kokoon ja oikaisihe taas niin voimakkaasti kuin saattoi. Mutta selvästi näki, ettei tuossa lihavassa otuksessa ollut sanottavasti voimaa. Sen hermostus ja hätä oli kuitenkin silminnähtävästi hyvin suuri, vaikka en heti huomannut, mistä se johtui. Olin luultavasti kumartuessani sitä katsomaan karkoittanut pois levottomuuden aiheuttajan.

Olin liikkumatta ja tarkastelin viekkaasti ympärilleni. En nähnyt aluksi muuta kuin tuon kimalaisporhon, joka selvitteli humalaansa apilan kukalla, eräitä sinitakkeja, joista yksi kuin minua imarrellaksensa teki ylöspäin moitteettoman saltomortalen (selvä nousukastyyppi!), ja suuren hapsenkakkiaisen, joka viittasi minulle uhkaavasti pitkällä, mustan- ja harmaankirjavalla tuntosarvellaan. Mutta sitten huomasin läheisellä kuminan lehden varrella jotakin, joka herätti epäilyksiäni, ja minä kumarruin siis sitä tarkastamaan.

Arvoisa lukija kuvailkoon itselleen isommanpuoleisen muurahaisen, esim. sellaisen, jotka asuskelevat lahossa puussa tahi minun eteiseni alla. Ottaen tämän pohjatyypiksi venytämme nyt ensinnäkin elukan peräpuolen noin kahta vertaa pitemmäksi ja ohuemmaksi, kuin joksikin oikean ampiaisen takarustingin ensimäiseksi heikoksi aavistukseksi. Sitten venytämme otuksen vyötäisiltä ompelulangan ohuiseksi, teemme jalat ainakin neljä kertaa pitemmiksi, annamme leuoille vielä lisätukevuutta, ja pistämme veitikalle lopuksi hartioihin pitkät ja ohuet kalvosiivet, jotka lepoasennossa ovat pitkin selkää kuin lumiauran kyljet. Niin on meillä valmiina jonkunmoinen ampiaisen pilakuva, sen ja hankisääsken sekasikiö, joka ei -- se myönnettäköön -- ole omiaan ensi näkemältä herättämään mitään sanottavaa kunnioitusta. Sitä siinä katsellessani paljastui muististani Antti-maisterin aikoinaan sinne ajama vaillinainen alkeiskurssi hyönteisopissa, kunnes vihdoin tein rohkean päätöksen: eversti tuossa kuminan oksalla ei ollut mikään muu kuin n.s. _hiekka-ampiainen._ Nyt siis saadaan nähdä!

Se istui siinä vilpittömän ja viattoman näköisenä. Pidin sitä herkeämättä silmällä, arvostellen sen pituuden, sääret pois luettuna, noin 1 1/2 cm:ksi. Vihdoin minusta tuntui, että sillä oli naama ja että se ajatteli: niin kauan kuin siinä töllistelet, en liikahdakaan! Rupesin siis pitämään silmällä tuota matoa arvellen, että tottapahan tulet alas oksaltasi, jos sinulla on sille mitä asiaa. Ja aivan oikein!