Part 12

Siellä tervehti minua korkea taivas, ihana aurinko, viherjäinen maa ja heljät kukat. Ei tuulen henkäystäkään, vaan odottava, aamu-virkeä puhtaus kaikkialla. Ruohon kaste viilensi suloisesti vuodekuumeisia jalkojani, ja minä lähdin hiljallensa vaeltamaan sinne, josta vilahteli järven sininen selkä.

Ruispellon läpi vei kahden kämmenen levyinen polku, joka oli hauskasti tallautunut savipeltoon. Ruis seisoi korkeana ja sakeana seinänä molemmin puolin, rukiinkukat katsoivat sinisilmillään kuin suuren meren pohjasta, ja polulta hyppiä pirahteli yhtenään sirittäviä sirkkoja. Yksi oli niin tavattoman lihava, suuri ja kömpelö, etten malttanut olla ottamatta sitä kiinni, ja koska ketään sivistyneitä ihmisiä ei ollut saapuvilla, kumarruin, pistin sen nokan siihen paikkaan, josta kenkä oli hieronut edellisenä päivänä, ja houkuttelin kuten ennen poikasena: "Anna, sirkka, voidettasi." Hetken perästä se vuodattikin suustaan tummaa öljyä, jolla uskoni mukaan on vähintään narduksen hyvä vaikutus. Tyytyväisenä tästä poikamaisesta teostani menin eteenpäin nähdäkseni, mitä muuta hauskaa uudessa kesäpaikassamme ilmenisi.

Pellon takana oli haka ja siellä lehmiä sekä julman suuri sonni. Ne katsoivat minuun vakaasti kuten ainakin naudat, mutta eivät kumma kyllä ryhtyneet mihinkään vihamielisiin tekoihin. Menin siis rohkeasti niiden sivu vihellellen huolettomasti ja niin tulin rantaan. Suurenmoinen, ylen ihana näky oli löytöretkeni palkka.

Järviemme kauneus on laatuaan ainoata, saavuttamatonta, mutta me olemme siihen niin tottuneet, ettemme sitä huomaa. Kun kuitenkin keskikesällä saavumme kivikaupungista maalle ja joudumme aamulla anivarahin katsomaan sitä silmästä silmään, tunnemme astuneemme kaikkein pyhimpään. Me näemme ja eläydymme ihanuuteen kaikella voimallamme, koko henkiruumiillamme, unohdumme seisomaan ja katsomaan.

Kun olin herännyt lumouksesta, näin venheen ja siinä pahaisen ongen. Kävin kääntelemässä kymmenkunnan lehmän kuivunutta lanttia nurin ja löysin aivan oikein niiden alta matosia; ne eivät ole mitenkään parasta lajia, hauraita ja ohuita kun ovat, mutta paremman puutteessa ne kyllä menevät. Ne viisi kuusi sittisontiaista, jotka siinä mylläkässä pyllähtivät nurin -- vatsanalus oli kihisevän täynnä kirpun kokoisia poikasia, mikä merkitsee hyvää naurisvuotta -- käänsin varovasti taas jaloilleen ja kätkin takaisin kakun alle, sillä tiesin hyvin -- niin oli karjakkomme, vanha Kustaava, ennen sanonut -- että jos sontiaista kiusaa, niin talon lehmät rupeavat lypsämään verta. Hilliten matosaalistani kouransilmässä, josta ne hermoja koettelevalla ja "kylmällä" tavalla luikertelivat sormien väliin, ja samalla kunnioittavasti muistellen, että ennen maailmassa oikein hyvän kalan syönnin aikana liero aina pidettiin suussa, että se olisi ollut nopeasti varalla, kun sitä tarvittiin, palasin rantaan ja keinuskelin kohta kaislikon rinnassa odotellen "nykäystä". Se tulikin pian, sillä paitsi sitä, että olin vanha onkimies, olin sylkenyt onkeen perinpohjin, mikä on tarpeellinen ja usein pettämätön taika.

Koska aikomukseni ei ole tässä puhua kalastamisesta ja suurista saaliistani, mainitsen vain, että lurailin siinä aamuvarhaisella pitkin kaislikon reunaa, ongiskellen, virutellen jalkojani, paistattaen päivää ja kuunnellen kylän kukkojen yhä tihenevää ja virkaintoista aamujumalanpalvelusta. Lopuksi olin joutunut niin kauas alkuperäisestä valkamasta, etten viitsinyt soutaa enää takaisin, vaan laskin maihin siinä missä olin, koska tässäkin näkyi olevan valkama ja venhepahainen. Kun pohja karahti rannan hiekkaan, en tiennyt, että olin astumassa Olkkolaisen Heikin alueelle. Mistäpä harhaileva matkalainen voikaan joka hetki tietää, minkä suuruuden sarkaa hän milloinkin sattuu polkemaan!

* * * * *

Heti kun venheen kokka oli karahtanut rantaan, ilmestyi eteeni odottamaton näky. Oudostuttavan suuri musta kissa laskeutui kiireesti alas rantapolkua. Se ei kuitenkaan edes juossut, se vain käveli, ja juuri tuossa sen itsetietoisessa kävelemisessä oli jotakin kammottavaa, mahtavaa kuin Louhen laahomisessa keskilattialla. Sen posket olivat paksut ja turkki kiiltävä, käpälät suuret kuin rukkaset, ja sen silmät loistivat kuin hiilet, samalla kuin punaisesta kidasta pursusi pelottavan käheä ja intohimoinen mauruaminen. "Voi hyvä isä sentään", ajattelin siinä hiukan hätäytyneenä katsoessani, kuinka kissa järkähtämättä, päättäväisellä ja vakaalla ilmeellä yhä tuli minua kohti. Heittäysin vähän pelkurimaisesti sitä ihan kiiskittelemään ja lepyttelemään, kun samalla vierestäni suuren kiven takaa kuului rauhallinen huomautus:

-- Se tahtoo kalaa. On tottunut aina näin aamuvarhaisella onki- ja verkkomiehiltä saamaan.

Heitin pedolle suurimman särkeni. Se sieppasi sen ilmasta, marahti ärmeästi ja hävisi tiehensä kuin peläten sen kadottavansa. Sitten vasta hyppäsin maalle, vedin venheen, panin kalat riippiin ja kysäisin:

-- Kukas te sitten olette?

-- Sanovat Olkkolaisen Heikiksi -- palstatilallinen tässä. Herra on sitten se...?

-- Niin. Mistä Heikki sen...?

-- Olivat akat lukeneet postikortin, että silloin sitä tullaan, niin minä siitä arvasin. -- Olipa melkoinen syönti tänä aamuna!

Hän katsoi hyväksyvästi kalavitsaani ja kääntyi sitten järvelle päin kuin nuuskiakseen päivän kalanpyyntimahdollisuuksia. Rannan lepikön vihreätä seinää vastaan, auringon täydessä valaistuksessa, piirtyi siinä Heikin kuva lähtemättömästi mieleeni. Tunnen velvollisuudekseni muutamin rivein haahmoitella tämän historiallisen henkilön ulkonäköä, että lukijakin pääsisi täydelleen ymmärtämään hänen suuruutensa. Olisi väärin väittää häntä kuutta kyynärää ja kämmenen leveyttä pitkäksi, sillä kaksi kyynärää ja tuuma pari olisi ollut lähempänä totuutta. Silmät olivat pienet, naama ruskea ja ryppyinen kuin kuivanut tatti, ja avonaisesta hurstipaidan rinnuksesta kumotti rinta kuin kuparikattila. Housuja, jotka olivat vanhaa n.s. "peltihousumallia", kannatteli vanhuuttaan pykiytyvä tuppivyö, niin etteivät ne päässeet valahtamaan sentään aivan nilkkoihin, ja edessä pompahteli kodikkaasti suuri ja painavan näköinen "tuppirustinki". Hän oli avojaloin ja varpaiden hirvittävät kynnet johdattivat mieleen mäyrän, jonka sanotaan voivan kaivautua maan sisään siltä sijalta, missä milloinkin seisoo.

Tällainen oli itse Heikki, mutta kuvaukseni olisi epätäydellinen, ellen kertoisi, minkälainen oli hänen kaksoisveljensä, hänen piippunsa, joka oli Heikin ainainen ja uskollinen "edelläveisaaja". Se ei ollut mitenkään erikoisemman kansallinen "äkkiväärä" tahi "elleskoppa" -- olipahan vain pieni, pahanpäiväinen nysä, jossa oli ruskettunut posliinikoppa ja hiukan notkuva, lyhyt "lankivarsi". Mutta se oli mielestäni erikoisempi siksi, että se näytti lähtemättömästi istahtaneen isäntänsä suupieleen, josta se kuin joku uskollinen kotieläin otti osaa hänen elämäänsä. Siitä alati kohoava savukiehkura oli kuin ystävällisen kotikoiran heiluva häntä, ja siitä kuuluva hiljainen kurina kuin mirrin rauhallinen kehräys lämpimän pirtin pankolla. Mikäli Heikin mieli ailahteli, sikäli myös kiihtyi tai vaimeni piipun kurina, joten siitä saattoi tehdä sangen oikeita johtopäätöksiä, kun sattui istahtamaan kylliksi lähelle. Tällaisena tuli ja meni Heikki Olkkolainen elämänsä polkua piippuinensa, hurstihousuinensa, tuppirustinkinensa ja kaikkinensa.

Kun noustiin rannasta muutamia kymmeniä syliä suurten koivujen riippalehvien alatse ja jylhien, sammaltuneiden kallioiden välitse, tultiin Heikin varsinaiseen valtakuntaan. Kun seisahtui veräjälle ja nojasi kyynärpäänsä navetan räystääseen, oli edessä kahden suuren kallion kolossa, varjoisan koivun alla, harmaa tupa, ja takana pikkuriikkinen, yhtä harmaa aitan ja liiterin tapainen. Peruna- ja lanttumaa, pari penkkiä istukassipulia, lehti- ja kaislakerppuja kuivamassa pitkin seinustoja, jossain vielä nyrkin kokoinen sauna, pässi ja pukki nuorassa sekä Liisa, Heikin hirvittävän iso ja rokonarpinen akka -- siinäpä ne olivat kaikki vähemmän tärkeät kapistukset tällä muistettavalla paikalla, kun jätetään kaikista tärkein -- tupakkimaa -- mainitsematta. Se oli ainoa sarka tässä maailmassa, jonka hyväksi Heikki viitsi tehdä työtä, sillä hän oli tunnetusti tämän paikkakunnan laiskin mies. Ja niin kauan kuin hän oli naimisissa Liisan kanssa, ei se ollut tarpeellistakaan, sillä tuo leveäselkäinen ja romuluinen hämäläinen eukko vastasi helposti parikin Heikin kaltaista.

-- Miten se Heikki tuli tuon Liisan ottaneeksi -- on niin rumakin, että pelottaa?

Näin kysäisin kerran kiusoitellen, mutta Heikki selitti tyynesti ja tarkoin koko tapaturman. Oli ollut nuorra miessä tansseissa tuolla kylällä ja joutunut yömyöhällä palaamaan Liisan kanssa samaa tietä. Oli tultu sitten tuon koivukummun kohdalle, joka näkyy tuolta peltojen keskeltä, ja kun oli ihmeen kaunis kesäyö, oli Liisa ruvennut houkuttelemaan, että mentäisiin keinumaan sinne kummulle, jossa on kiikku. "Minä kyllä vastustelin kovasti, mutta kun paikka oli yksinäinen eikä apua ollut mistään saatavissa, ei siinä ollut muuta kuin lähteminen. Niin se vei minut sinne kiikkumaan ja seuraavana aamuna pappilaan. Ja hyvinhän tuo on ollutkin sopiva, elättänyt ihan koppinaan, eikä ole pahoin lyönytkään..."

Heikin piippu kurisi hiukan kiihkeämmin. Yleiseen tiedettiin Heikin välttelevän tuota koivukumpua kuin peläten, että "tapaturma" saattaisi uudistua.

Näin eleli hän pienellä kämmenen suuruisella palstallansa itsenäisenä ja vapaana kuin kuningas. Heikkona hetkenä tunnusti hän minulle, etteivät hänen perintörahansa -- hän oli alkuaan pikkutalon poikia -- olleet sentään kaikki menneet palstan ostoon, vaan että niitä oli jäänytkin, joten hän saattoi pitää itseään olosuhteisiin katsoen varakkaana miehenä. Kysäisin uteliaana:

-- Paljonko jäi vielä?

-- Vain siinä sata ja seitenviitonen...

Heikin tupakkimaa oli navetan päässä. Pohjoisesta suojasi sitä navetta, idästä ja etelästä korkeat kivet, mutta liiaksi varjostamatta, ja etelän puolelta oli se avoin kaikelle valolle ja lämpimälle. Multa oli erinomaisen kuohkeata ja läpeensä "komposteerattua", niin että sen puolesta piti kaikkien menestysmahdollisuuksien olla huollettuja. Heikin tupakit eivät kuitenkaan kasvaneet hyvin.

-- Mitä niistä tällaisista tupakeista -- haukuskelin minä eräänä päivänä juteltuamme saksalaisten suurista tykeistä ja vielä suuremmista voitoista. -- Eihän nämä enää tee lehtiäkään edes sen vertaa että pukillesi syöttäisit. Ja haisevat niin kamalalta, että ihan sylki suussa myrkyttyy. Ostaisit häntä kunnollisia siemeniä... -- -- --

-- Ostaisit häntä kunnollisia siemeniä! matki Heikki. Mistä halvatusta minä niitä ostan, kun atteikarikin sanoi, että on tässä jo muustakin huolenpitoa kuin sinun tupakinsiemenistäsi. Olen jo kohta parinakymmenenä vuonna pannut siemeniä talteen ja hyvin ne kaikki itävät, mutta on niinkuin vuosi vuodelta laatu huononeisi. Vartta kyllä lykkää kuin rytiä, mutta lehtiä tekee vähän. Kun olisi tullut sanotuksi sille Valpille, kun se meni sinne Saksaan, että tuo poika sieltä oikeat tupakin siemenet, niin että taivaan lehdillänsä pimentävät, mutta en hoksannut silloin ajatella. Siellä ne ovat tietenkin tupakit sitä mukaa kuin tykitkin... -- -- --

Tämä ylläkuvattu tapahtui vallankumoustalven edellisenä kesänä. Kun olin saanut selville, että Heikin ja Liisan ainoa poika Valppi, laiskan sitkeä nuori mies, oli joutunut aktivistien kanssa puheisiin ja heti suin päin retkelle, josta ei ollut arvannut uneksiakaan, tunsin kohta Heikkiä kohtaan aivan erikoista myötätuntoa. Monet kuumat päivät istuimme hänen rannassaan, minä ottaen aurinkokylpyjä ja hän hikoillen pelihousuissaan, sekä hartaasti haastellen maailmansodasta ja ryssistä. Usein Heikki kimpastui ihmettelemään venäläisten menoa, jota hän oli nähnyt kirkonkylässä, ja usein piirsin minä rannan hiekkaan helppotajuisia karttoja, valaistakseni hänelle suuren itäisen rynnistyksen tuloksia. Ja kun oli siitä selviydytty, palasimme pihaan, taas uudemman kerran vilkaistaksemme, kuinka siellä tupakit jaksoivat kasvaa. Eivät kasvaneet hyvin, vaikka heitä kuinka olisi kasteltukin lanta- ja järvivedellä.

Sattuipa sitten syksyllä tielleni eräs helsinkiläinen liikemies, jonka juuri piti lähteä laajoille kauppamatkoille Etelä-Venäjälle. Kerroin hänelle Heikki paran pulmasta ja sanoin: "Jos sinulla on sydän oikealla paikalla rinnassasi, niin tuo minulle pussillinen hyviä tupakin siemeniä. Jos niistä jotakin kasvaa, niin hyvät saat savut!" Ja ihme ja kumma! Muutaman kuukauden päästä tuli hän takaisin ja toi siemenet, vakuuttaen pyytäneensä parasta lajia. Nimeä ei pussissa kuitenkaan ollut. Siemenet olivat mustia ja hyvin pieniä, pienempiä kuin tavallisen helmiruudin jyväset ja kuin Heikin vanhat siemenet. Katselin niitä sangen suuresti epäillen, mutta piilotin ne kuitenkin visusti odottamaan kevättä ja kesää.

Tuli sitten se kevät, jolloin Suomen kansa ja eräät nuoret miehet rupesivat ajamaan häikäilemätöntä ja tinkimätöntä itsenäisyyspolitiikkaa. Vanhat herrat, heidän hännystelijänsä ja kaikki ne epäitsenäiset luonteet, jotka halusivat saada valtioviisaan ja "harkitsevan" maineen, haastoivat heitä tuontuostakin kaamealla äänellä historian tuomioistuimen eteen ja Josafatin laaksoon, puhuivat olkapäitään kohautellen "itsenäisyysdillestä", eivätkä olisi nähneet mitään niin mielellään kuin sen, että olisimme vannoutuneet kaikki Kerenskin hallituksen uskollisiksi ja lojaaleiksi kannattajiksi, koska he olivat sille sen kannatuksen luvanneet. Mutta Suomen kansa oli nyt härkä, jonka sarviin tarttuakseen nämä herrat olivat liian köykäisiä, huolimatta kaikesta mahdollisesta arvovallastaan. Turpa maassa ja sarvet tanassa mennä junnasi tuo maatiaissyntyinen härkä omaa tietänsä, kiskoen lopulta kaikki mukaansa, ja ohjaspoikana liehui sen rinnalla iloinen ja reilu paimen Uusi Päivä, jonka silmäniskun virkeys ei hetkeksikään lannistunut, ei silloinkaan, kun päämäärän saavuttaminen näytti peittyvän pilvenkorkuisen vaaran taa. Joka kerta kun pistin kynäni mustetolppoon puolustaakseni ja levittääkseni itsenäisyys-aatetta, ja katseeni sattui Heikin tupakin siemeniin, välähti mielessäni jotakin leikillisen vertauskuvallista: "Niin totta kuin noista melkein näkymättömistä siemenyisistä on pian versova mahtava kasvi, jonka salaperäinen voima tuottaa tyydytystä ja onnea miljoonille mies- ja naispuolisille tupakkisuomalaisille, niin totta putkahtaa maaperäämme heitetyistä itsenäisyydenkin tupakinsiemenistä kerran se puu, jonka varjossa vielä oljentelee sekin mukamas muita viisaampi joukko, joka on epäillen suhtautunut koko kylvötyöhön!"

* * * * *

Se oli ihana kesäkuun aamu, jolloin soutelin poikki soiluvan seljän Heikin mökille. Vastapuhjenneen lehden tuoksu, käkien taukoamaton kukunta ja kesäisen aamun mieluisat, kodikkaat äänet synnyttivät sielussa sen tunnelman, joka on tehnyt itsenäisyysasiasta suomalaisen uskonnon. Aate, päämäärä, vaatii kannattajiltaan uhrautuvaisuutta, uskoa, tunnetta, sitkeää innostusta, ja valitettavan monet ovat ne tapaukset, jolloin Suomenkin Tuomaitten negatiivinen järki tappaa toivorikkaan taimen, silloin kun sillä oli tarkoituksena riisua sen yltä vain estävät loiskasvit. Kun maailma on tehnyt eron vanhasta ja vaatii uutta luovaa työtä, silloin kysytään kaukonäköisyyttä, pelotonta, ja vanhoista muodoista irtautuvaa edesottavaisuutta.

Kun olin antanut Heikille pussin ja selittänyt asian, valkeni hänen muotonsa. Hän löi minua olkapäälle ja lausui seuraavan ytimekkään, kultaa kalliimman kiitoslauseen:

-- Siinä se on _mies_!

Me raivasimme tupakkimaan mullan syrjään ja kannoimme siihen puolitoista -- pari vaaksaa paksun kerroksen hyvää palavaa lantaa. Sen oikein pehmitettyämme ja silitettyämme levitimme siihen päälle kohtuullisen kerroksen mitä parasta ja kuohkeinta multaa, jonka ihan käsissämme hienonsimme kuin Ugglehultin putretin. Näin oli meillä oivallinen kylmä lava, joka varmasti pitäisi sangen tasaisen ja terveellisen pohjalämmön. Ja sitten ryhtyi Heikki pyhään kylvön työhön. Hän laskeutui penkkinsä ääreen polvilleen -- jos hän olisi ollut ryssä, olisi hän varmasti tehnyt ristinmerkin, sillä hetki oli todellakin juhlallinen, mutta kun hän oli suomalainen, hän vain aatteellisella ilmeellä siirsi mällin toiseen poskeen -- ja siroitteli tarkan harkinnan ja suunnitelman mukaan noita siemenyisiä maan mustaan multaan. Hellällä kädellä ruoputteli hän sitten mullan päälle, taputteli vaon tasaiseksi isällisellä varovaisuudella kuin olisi alla ollut lapsen pää, nousi vihdoin ylös, kynsi korvallistaan, sylkäisi ja sanoi:

-- Siellä ne nyt ovat.

Sitten hän teki mietoa lantavettä, haki muuripadasta siihen lämmikettä, kasteli kylvöksensä hyvin varovasti, kynsi taas korvallistaan ja sanoi:

-- Kyllä se nyt siltä haisee, että siinä sopii kasvaa ryssän tupakin.

Lopuksi vilkaisimme aurinkoon kuin nähdäksemme, oliko sillä sopiva asema taivaalla, ja jätimme niin kylvöksemme luonnon ja maailmanjärjestyksen kaikkien suopeitten voimien hoivaan.

Ja niin lähti kulumaan tuo vaiherikas kesä. Aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta kuin vapauden ajan innoittamana. Kerenski hajoitti eduskunnan, bolshevikit ja sosialistit reuhasivat kuin viimeistä päivää. Stahovitsh ja Manner olivat kirjeenvaihdossa, kauroja kiiruhdettiin ostamaan ja jauhattamaan ennen niidenkin takavarikoimista, maailman kaikkeuden täytti ruudinsavu ja sanomaton roskaväen rähinä -- mutta kaikesta tästä huolimatta kasvoivat ja kehittyivät Suomen itsenäisyyden suuri asia ja Olkkolaisen Heikin tupakit kuin ennakolta tähdissä määrätyllä varmuudella. Mitä siementä silloin keväällä heitettiin Suomen multaan, se iti ja oli taimella jo seuraavana päivänä. Ja kun aurinko sitä uupumatta lämmitti ja kasvattaja ruokki sitä sopivilla vesillä, suojeli voimainsa mukaan kylmiltä tuulilta ja hallaöiltä, ei säästänyt huolta eikä vaivoja, niin rupesipa, rupesipa tottavieköön Heikin tupakki työntämään sekä vartta että lehteä. Ja kun tulivat elokuun hedelmälliset hämärät, jolloin luonto ikäänkuin kilvan lihottautuu, olivat tupakit pian niin korkeat, niin paksuvartiset, niin mahtavalehtiset, että me huolestuen seisoimme Heikin kanssa niiden varjossa. "Mitähän tämä merkinnee, kun tupakitkin kasvavat tommottella vauhdilla?" kysyi Heikki, ja minä vastasin: "Itsenäistä, oman tupakin varassa elävää Suomea!" -- -- --

Se on täytetty. Siellä kaukana sisämaassa tähtikirkkaan pakkastaivaan alla uinuu talven valkeissa kahleissa tuo minun kesäinen soiluva järvenselkäni. Ja sen rannalla lumisten koivujen alla, nietoksien peitossa kuin metsähiiren lämmin pesä, on Heikin harmaja tupanen, jonka piipusta suitsuu ystävällinen savu yksinäiselle kulkijalle. Liisa, Heikin romuluinen akka, on tallannut kapean polun tuvan ja navetan välille, mutta muuta elonmerkkiä ei juuri näy. Piipittää joskus köyhä tiainen, istua ropsahtaa ylpeä teeri pihan urpukoivuun varistaen alas kuuraa, nauskahtaa pakkanen navetan seinässä, mutta pian on taas kaikki äänetöntä talvea, juhlallista tähtiyötä, lumikiteistä päivää tahi ulvovaa lumimyrskyä. Järkähtämättä istuu tupasessaan Olkkolaisen Heikki parsien rysiään ja verkkojaan, ja yhtä järkähtämättä istuu hänen suupielessään myös tuo hänen uskollinen nysänsä, jossa on posliinikoppa ja lyhyt notkavarsi. Alituisesti tupsahtaa siitä nokista ja matalaa lakea kohti kodikas savukiehkura, kuin uskollisen piskin hännän heilahdus, merkkinä isännän hiljaisten aatosten askarteluista. Saapuupa silloin eräänä kuuraisen pakkasen päivänä Heikinkin tupaan, jossa hän istuu töppösissään ja pukinnahkaturkissaan pörröisenä kuin orava oksalla, ihmeellinen sanoma siitä, että nyt on täytetty suomalaisenkin kansallisuuden suuri pyrkimys. Kuuluupa silloin Heikin piipusta muutamia kiireellisiä kurahduksia, pullahtaapa posliinikopasta ja suupielestä ilmoille muutamia upeita savupilviä, lennähtääpä käpy kädessä entistä sukkelammin, kunnes samalla kaikki hiljenee, kun mielen täyttää miehekäs, oudosti nostattava tunne siitä, että nyt sitten Suomenkin kansa saa todella alottaa elämää "oman tupakin varassa".

(9/1 18.)

Märkälän vaarin joulu.

(Jääkäreitä muistellessa.)

Märkälän vanhasta vaarista tuntui, että nyt lähestyvässä joulussa oli odotusta enemmän kuin koskaan ennen. Kun hän juhlan aluspäivänä toimitteli pihalla ja tallissa pieniä vanhan miehen askareitaan, ei hän mielestään muka kyllin kiireesti ehtinyt saada niitä "pois tieltä". Ei hänellä ollut pienintäkään asiallista tietoa siitä, mitä hän tässä muka odotteli, mutta sydämessä oli nyt kerta kaikkiaan sellainen tunto, iloisen odotuksen tunnelma -- tänä jouluna.

Ja hän oli huomannut, että samoin oli muidenkin laita. Nuori isäntä kulki ja teki työnsä tapansa mukaan vaiti ollen, mutta kaikki kävi entistä suuremmalla reippaudella. Kun hän lähti renkien kanssa heinien hakuun, hyppäsi hän rekeen niin että liisteet rusahtivat, ja kun hän sieltä palasi, tyhjennettiin häkit sellaisella kiireellä kuin olisi oltu tulipalossa. Ja vanha emäntä tuossa kulki lynkytti pirtin ja navetan väliä kuin olisi aina paras lehmä ollut poikimassa, nuori emäntä iski kangasta uutterasti kuin kilpakudonnassa, ja pikku pojat pyörivät permannolla silmät odotuksen kirkkaudesta sädehtien. Sitä se oli samaa kaikilla -- iloisen ja riemullisen odotuksen tunnelmaa.

Vanhus meni hämyiseen pirttiin, jota lyhyen talvipäivän alkava hämärä rupesi jo tummentamaan. Lännen akkunasta loisti punakeltainen taivaanrannan viiva, jonka takaa ei aurinko näihin aikoihin sanottavasti kohonnut. Luminen ja hiljainen luonto vartioi hiljaa omaa hetkeänsä, odotti sekin kaivattuansa, kevään riemuitsevaa ja onnekasta takaisin tuloa. Sitä tunnelmaa oli nyt kaikkialla -- luojan kiitos. Vanhus huokasi, istahti paikalleen pöydän takanurkkaan ja vaipui mietteisiinsä, niihin tavallisiin, enimmäkseen suruisiin ja rukoileviin, mutta nyt kuitenkin kuin toivon kirkastamiin.

Luoja, näitä jouluja! Outoina kuvasarjoina liikkuivat mielessä ne salaperäiset tapahtumat, jotka olivat antaneet hänenkin kotinsa viime jouluille niiden päätunnelman. Kuin mahtava tulvavirta oli uusi aika temmannut heidänkin, rauhallisten maalaisten mielet ja ajatukset pois tavallisesta arkielämästä, aprikoimaan vapautta ja sen hintaa. Kuinka outoa ja sydäntä vavistuttavaa, mutta samalla kuinka väkevästi mieltä kiehtovaa ja kutsuvaa! Hän, vanhus, jonka elämä oli viime vuosikymmenenä väistynyt syrjään kuin lumiauran tieltä, joka oli tuntenut itsensä mahdottomaksi kaikkeen siihen, mitä nyt oudoin elein ja sanoin puuhattiin, olikin huomannut tämän viimeisen yrityksen itselleen tutummaksi kuin muille. Hänestä oli äkkiä tuntunut kuin olisi hänen korvissaan kajahtanut vanhatestamentillinen pasuunan puhallus, joka herätti Israelin kansan nukkuvan leirin heidän korpivaelluksensa aikana. Hänen sydämensä oli äkkiä vallannut uusi tulinen viha, kuin Herran käsky, noita amalekilaisia vastaan, jotka olivat pitäneet orjuudessa valittua kansaa, ja hän oli ilokseen löytänyt liittolaisen nuorimmassa pojassaan, Juhossa, joka oli nyt poissa.

Kaksi vuotta sitten -- niin -- sitä joulua ei tässä talossa koskaan unohdettaisi. Juho oli tullut Helsingistä kotiin jo syksympänä eikä ollut ruvennut tekemään tiliä luvuistaan. Oli vain sanonut, ettei hän nyt joutanut lukemaan -- oli tärkeämpiä tehtäviä. Ja sitten hän oli taas äkkiä lähtenyt, eikä ollut kirjoittanut mitään. Ja koko maailma oli ollut outojen huhujen ja hirveän, masentavan painostuksen alaisena.

Voi niitä silloisia harmaita joulupäiviä! Kuin kuritushuonevanki oli hän yritellyt askareitaan, kuin haudan partaalla horjuen oli mummo liikkunut pihapolkujaan, nuoren isännän otsalla oli asunut synkeän vaitiolon varjo ja nuori emäntä oli vetänyt huivinsa alemmaksi otsalleen. Ja pikku Pekka puhui saksalaisistaan ja tykeistään puoleksi kuiskaamalla, peuhatessaan pirtin lattialla. Juhoa ei kuulunut.