Part 11

On sitten vielä sellaisiakin naiveja sieluja, jotka ovat toivoneet, että jos sosialidemokraattinen puolue sittenkin perustetaan n.s. oikeistososialistien toimesta, sen ohjelmassa ja toimintasuunnitelmassa heti alusta näkyisi epäämättömät merkit siitä, että se on ottanut oppia siitä onnellisesta tapahtumasta, joka tuota puoluetta kuluneena vuonna on kohdannut, että se luokkapuolueenakin ollen kuitenkin jo alussa ilmoittaisi toimivansa kansallisella pohjalla isänmaallisten näkökohtien ohjaamana, ja ettei se heti alussa kärjistäisi taistelua järjettömillä ja yhteis-edun kannalta mahdottomilla vaatimuksilla. Minä surkuttelen sellaisia ihmisiä, jotka voivat luulla tahi edes toivoa tällaista! Pitäisihän jokaisen ymmärtää, että jos mieli saada entiset sosialistimme kootuksi miksikään puolueeksi nykyhetkellä, heille täytyy antaa samansukuista huumausainetta kuin se, minkä kohmeloa he nyt potevat. Juoppo on aluksi viinalla virkistettävä. Siksipä onkin "Suomen sosialidemokraattinen uudistuspuolue" muodostanut ohjelmansa siten, että se veti korrehtuurin Valppaan ohjelmasta ja luki sen tarkoin, tehden siihen vain eräitä pieniä korjauksia näön vuoksi. Sen nimenä on edelleenkin "Me vaadimme" ja sen sisältö saattaa Nevan toisella puolen oleskelevat veljet liikutuksen valtaan. "Viel' elää isäin henki, on Suomess' urhoja", lausahtaa siellä kyyneltensä lomasta ystävämme Kaljunen. Sillä tämän ohjelman mukaan on taas erinomainen tilaisuus ja lupa ruveta lietsomaan uudelleen luokkatietoisuutta, ja jos sen vaatimusten mukaista "kansanvaltaista valtiomuotoa" ei katsottaisi olevankaan, jättää ohjelma avoimeksi, miten silloin toimitaan, sillä laillisin ja parlamentaarisin keinoin se ilmoittaa toimivansa vain tuossa tapauksessa. "Kansalle" on taattava välitön lainsäädäntöoikeus, jonka ohjelman viimeisin saavutus on siis sama, kuin kansanvaltuuskunnan hallitusmuodossa esitetty kymmenentuhannen alote-oikeus. Liikuttavalla laajanäköisyydellä on ohjelmassa pidetty huolta siitä, ettei kenenkään sosialidemokratian taistelussa harmaantuneen sankarin tarvitse tuntea itseänsä sen puitteissa vierailla ja uusilla vesillä kulkevaksi. On todella suuri onni, että yhteiskunnassamme löytyy paimenia, jotka sellaisenkin myrskyn jälkeen, mikä meillä on raivonnut, pelottomasti lähtevät kokoamaan hajonneita lampaita juuri saman katon alle, joka äsken päälle luhistui. Se on suurenmoista, se on suomalaista!

Mutta tuon puolueen ohjelma-ehdotus on vielä muussakin suhteessa kaukonäköinen. Muistaen ne huilun alakuloiset houkutussäveleet, joilla jo Valpas aikoinaan tehdessään tuon tuostakin suksutteli luokseen n.s. sivistynyttä köyhälistöä, joka omaa etuaan ja tarvettaan ymmärtämättä naurettavan lyhytnäköisesti kuljeskelee omilla retkillään iskien iskunsa ihanteensa puolesta milloin missäkin joukossa, tuntee uusi sosialidemokraattinen puolueemme sydämensä eleegiseksi, melkeinpä puoli-uskonnolliseksi. "Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut", huokaa se ja kutsuu avaten sylinsä suureen siunaukseen sinne kaikki tällaiset kapitalismin jaloissa repalehtivat ihmisparat. Ja kun se muistaa, että maamme sadoista tuhansista torppareista ja mäkitupalaisista pian tulee oman pohjan asukkaita, valtaa sen uusi surumielisyys. Mitenkä voivat nuo pikkutilallisparat kestää rikkaitten naapuriensa sortoa ja vainoa, rehkiessään peltosarallaan ja kiroillessaan ruunakopukoilleen! Tässä jos missä on sosialidemokratialla jalo tehtävä edessään. Nuo sadat tuhannet pikkutilalliset ovat saatavat pysymään siinä äidin helmassa, joka on niitä tähänkin saakka ruokkinut, joka on ainoa autuaaksi tekevä kirkko keskellämme. Niin laaditaan siitäkin ohjelmaan kiehtova pykälä, kuin rasvapala kuusen oksalle, että koko maailman talitiaiset kertyisivät sitä maistamaan ja sillä oksalla lihomaan.

Kaukonäköisesti ja ottaen entisyydestä juuri sen opin, joka siitä tuli ottaakin, jos mieli saada hajonnut lauma jälleen kootuksi karsinaan, on Suomen sosialidemokraattinen uudistuspuolue ohjelmansa laatinut. Jokainen, joka vähänkään on seurannut sosialistiemme toimintaa isänmaamme ja yhteiskuntamme hyväksi, voi siitä selvästi huomata, että "viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi". Se ohjelma tarjoaa vanhan, tulilinjoilla koetellun pohjan sosialistiemme vastaiselle toiminnalle Suomemme iki-iloksi, isänmaamme maireheksi. Jokaisen valistuneen ja kaukonäköisen ihmisen täytyy nyt vain toivoa, että tämä siunausta tuottava aije saisi sekä yhteiskunnan että valtion puolelta kaiken sen huolenpidon ja avustuksen, mikä sen nopealle kehittymiselle ja tuleentumiselle on välttämätön, että yhteiskuntaamme taas saataisiin sitä vilkkautta ja monipuolista poliittista toimintaa, jonka puutetta monarkistien ja tasavaltalaisten kahakoiminen ei ole onnistunut täydelleen poistamaan. Vasta sitten, kun luokkatietoisuuden merkeissä toimivat toveriyhdistykset saadaan keskuuteemme pystytetyiksi, voi julkisessa elämässämme ruveta ilmenemään sitä vauhtia, jota, kuten tiedämme, kansamme edistys ja ijankaikkinen autuus vaatii.

(6/7 18.)

Juhannuspakinaa.

(Vapauden juhannuksena.)

Niin kauas kuin silmä kantaa, näkyy Suomen kotien pihoilla juhannuskoivujen vaaleata vihreyttä. Aattosaunat savuavat ja pyhät valkeat palavat vanhoilla kokkopaikoilla. Kohoaa korkealle Suomen lippu, ruisvainiot ovat heilimöimisensä hetkellä, ja hennot suvitouot anovat taivaalta kasvun voimaa. Käki kukkuu niemen nenässä, kirkkaat vedet välkehtivät punasinervin vivahduksin yön herkässä valkeudessa, koko Suomen luonto vaipuu äänettömään, mietiskelevään hartauteen. Ja kun saapuu juhla-aamu ja kesätuuli panee liput hulmuamaan ja laineet läikkymään, kantautuu kaukaa vesien takaa kirkonkellojen sointi. Se on isänmaani ikimuistoinen, historiallinen sunnuntaitunnelman herättäjä, joka nyt taas tuntuu saaneen takaisin entistä pyhyyttänsä ja entistä velvoittavaa voimaansa. Olen kuulevinani, kuinka vanhaan valkeaan temppeliin kokoontunut kansa laulaa ihanan suvivirren sydämensä syvimmällä hartaudella, tuntien oudolla ilolla, kuinka "jo joutui armas aika..."

Sekä tunne että järki alistuu luonnon vaikutukseen ja rupeaa väkevästi kaipaamaan rauhaa ja sopusointua. Sivistyneen sydämen valtaa väkisinkin mitä voimakkain vastenmielisyys ja inho kaikkea sitä alhaista kohtaan, jota yhteiskuntamme ja julkinenkin elämämme on niin kukkurallaan, sitä vastaan, jonka te kaikki tiedätte, tunnette ja voitte sormellanne osoittaa. Täytyy edes omalta kohdaltaan paeta kauas, hylkiä ihmisiä, etsiä yksinäisyyttä ja viettää sopusoinnun ja rauhan kallis hetki heilimöivien peltojen, vilajavien vesien ja kukkivan apilaan äyräällä. Arkipäiväisimmissäkin puuhissa ahertavan ihmisen täytyy joskus hankkia, valloittaa itselleen runoilijan juhannushetki, että säilyisi ja kehittyisi siveellisen nousun voima. Tuntuu kuin suuren hengen sanat "takaisin luontoon" saisivat tällaisella juhlahetkellä uutta sisällystä, josta voisi nousta uusi maailma ja uusi kansa.

* * * * *

Vähän sovinnollisempi. Muuta ei kenties aluksi tarvittaisikaan. Lieneekö missään sen riitaisempaa väkeä kuin suomalaiset? Kansaa, joka valmistaa kaikki asiansa haukkumalla toisensa niin monipuolisesti ja perinpohjaisesti, ytimekkäästi ja toisen sydänveriin sattuvasti, että siitä täytyy antaa korkein kiitos? Epäilenpä. Ja jos on, niin ei se ole silti mikään puolustus.

Tuossa yleisessä haukkumataudissamme on historiallisen kehityksemme kasvatusta. Olemme olleet vuosisatoja sellaisessa asemassa, että hampaattoman koiran tavoin olemme olleet pakotettuja edes haukkumalla hankkimaan "elintarpeitamme". Siitä on vähitellen kehittynyt meille toinen luonto, ominaisuus, jonka epänormaalisuutta emme kenties ole tulleet huomanneeksi. Painakaammepa nyt huvin vuoksi korva maata vasten ja kuunnelkaamme, niin äkkäämme itsekin, kuinka suunnattoman kiukkuinen räkytys kaikuu joka taholta. Sanomalehdet haukkuvat toisiaan, niiden lukijat toisiaan, tasavaltalaiset monarkisteja ja päinvastoin, virkamiehet toisiaan ja esimiehiään, vapaamieliset vanhoillisia ja päinvastoin, uskottomat uskonnollisia, kupparit kätilöltä ja lääkärit puoskareita, liikemiehet osuustoimintaväkeä ja päinvastoin, kaikki, ihmiset elintarvesäännöksiä ja jobbareita -- kuka osaakaan erottaa kaikki eri äänet ja vivahdukset tuossa tuhatkirjavassa luskutuksessa, jota avoimesti ja selän takana oikeutetusti ja väärin harjoitetaan aivan ihmeteltävällä vilkkaudella, kiihkolla, kekseliäisyydellä, teräväsanaisuudella ja menestyksellä. Sitä kuunnellessaan muistuu mieleen entisen kerjäläispojan ainainen huokaus hänen kujalla kulkiessaan:

"Tuo Jokelan Jeskukin se luskuttaa, että älä sinä Jussi meillä käy, älä käy, älä käy käy käy!"

Ajatellaanpa sitten, minkälainen kuoro täällä soisi, jos vielä sosialistien käreä rakinhaukku joukkoon yhtyisi sillä luonteenomaisella täyteläisyydellä -- niillähän oli nahkaiset keuhkot kuten sudella -- minkä ne olivat osanneet äänijänteisiinsä koota. Siitä olisi todella syntynyt laulu korkeimmassa kuorossa. Mutta vaikka ne nyt ovat vaiti, liikkuu niiden henki kuitenkin vetten päällä, vaikuttaen hedelmöittävästi jokaiseen alhaiseen ja sivistymättömään sieluun ja saaden sen tuon tuostakin purkautumaan käheään purevaan "käy-käy". Sillä katsokaas, hyvät ihmiset, jos koskaan maailmassa on ollut vakaumuksia, niin kyllä niitä on ollut meillä, on vieläkin, parhaita prima vakaumuksia, kovia ja tulta iskeviä kuin piikiven kappaleet. Ja niiden päältä ollaan niin kipenöitsevän ylpeitä kuin tulikuuma silitysrauta, joka lähellekin tullen jo hirvittävästi sähähtää ja uhkaa, koskaan ajattelemattakaan, että asiat saattaisivat selvitä parhaiten kaikkien puolien tyynellä ja kiihkottomalla punnitsemisella.

Jatkamatta nyt tätä haukkumistani pitemmälle ehdottaisin tänä kesäisenä juhlahetkenä, että lopetettaisiin haukkuminen. Tehtäisiin ikäänkuin yhteinen rauhallisuuden ja tyyneyden liitto haukkumisen ja parjaamisen vastustamiseksi. Sovittaisiin esimerkiksi siitä, että jos Anttila sattuu kolhaisemaan Jussilaa, niin Jussila ei suutukaan, ei ryntää ympäri maailmaa kuin raivostunut härkä etsimässä kaikkea mahdollista ja mahdottominta hyvitystä ja kostoa kärsimänsä loukkauksen johdosta, ei koeta saada sanomalehtien yleisön osastoon kavalaa ja ilkeämielistä kirjoitusta, ei hauku Anttilaa selän takana, vaan vastaa mieluiten lempeästi Aapon tavoin: "Valeleppas, veljeni, sydämesi kuohuvaa allikkoa viileällä vedellä kärsivällisyyden lirisevästä ojasta, joka halki niitun vaeltaa koukistellen hiljaa." Silloin Anttila huomaisi, että Jussila on sentään mukiin menevä mies, eikä murjottaisi ja haukkuisi enempää. Niin, tällaisen säveyden ja rauhallisuuden liiton tahtoisin perustettavaksi, ja luulen, että sillä olisi paljon enemmän keskuudessamme toimialaa kuin meidän monilla muilla tärkeillä liitoillamme. Amen.

Tuolta niemen takaa kiiruhtaa näkyviin suuri kirkkovene. Siellä pitäjän metsäkulmalla on vielä olemassa kylä, joka ei ole tullut hankkineeksi minkäänlaista konevehettä, jonka avulla veivautua töllistelemään kirkonmäelle. Ei, vaan vanhaan tapaan siellä noudatetaan kirkonkellojen kutsua, astellaan kyläkunnan yhteiseen rantaan, vanha lautamies istuu kirkkoveneen perään kuin Väinämöinen, ja niin lähdetään soutamaan kahdeksalla parilla että kohisee. Muitten kylien pahanpäiväinen höyryvene, jonka kone on kuin kahvinpolttaja, jää säännöllisesti jälkeen tämän sotapurren rinnalla. Ja kun tullaan kirkolle, mennään kirkon sisään, mikä on harvinainen ilmiö nykyisin Suomen maassa. Ja tuossa veneessä on vielä huivipäisiä tyttöjä, kotoista pellavaa ja hajuheinän tuoksua vaatteissa. Ah!

Se on oikeata juhannuksen Suomea. Sen pariin taas mieleni palaa. Ja tunnen sanomatonta nautintoa siitä, ettei ainakaan tällä kertaa tarvitse yön hiljaisuudessa kuunnella niitä uskomattoman moni-ärräisiä p--leitä, joilla vielä viime vuonna juhannusjuhlana työväentalojen kivijalanjuuret lämmitettiin. Se on kauhistuttava tuo sana, kun se karahtaa hurjistuneen sakilaisen kurkusta kesäiselle taivaalle ja kun sillä ovat seuralaisenaan suomalaisen monet, paikalleen sattuvat, rikkihappopitoiset "sivistyssanat". Ehkä saan olla rauhassa myöskin tuolta orjan tuntoon kasvattavalta mielenosoituslaululta "äl' orjajoukko halpa", jolla vuosikymmeniä on täällä turmeltu kaikki yhteinen hienompi tunnelma. Hiljaisena ja pyhänä lepää Suomen yllä juhannusyö, ruisrääkkä ääntelee pellossa, käki kukahtelee, ja kokkopaikalta kajahtaa ilmoille raikas ja terve, isänmaan onnesta tulvehtiva riemu. Sillä suuri, ikimuistoinenhan on meille tämä itsenäisen Suomen ensimäinen juhannus. Kuinka se onkaan juhlallinen tuo sinivalkoinen ristilippumme, kuinka se näyttää alleen laskevan heimomme asuinsijat kaukana raukoilla rajoillakin. Nuo juhannuskoivut tuolla tuhansien kotien pihoilla -- nehän ovat kuin uhrilehtoja, joihin pyhäpukuinen kansa vie parhaat antimensa. Me avaamme sydämemme Suomen juhannukselle ja pysähdymme hartaina nauttimaan kaikesta siitä suuresta onnesta, jonka verellämme ja ponnistuksillamme olemme ansainneet, ja kaukana olkoon meistä tällöin nurja mieli.

(22/6 18.)

Vuosi sitten.

Vaikka Helsingissä onkin näihin aikoihin olo usein yksinäisempää kuin erämaan kameelilla, tapahtui silti eräänä päivänä, että meitä sattumalta osui yhteen muutamia hyviä ystäviä. Ilta oli kaunis, ikkuna auki, piirongin laatikosta löytyi sardiineja ja graniittikovaa leipää, sekä lopuksi vielä muutakin. Kun kaikesta huolimatta tapamme on aina pitää yllä hyvää tuulta ja reilua meininkiä, oli meillä pian yhtä hauskaa kuin ennen, kuinka sanoisinkaan, Pöntisen viinikellaria inventoidessa. Me muistelimme vahvasti muinaisia.

Kuinka usein sitä viime kesänä mentiinkään suvi-illan hämyssä kävelylle, paremman päämaalin puutteessa kuuntelemaan Nikolain kirkolle, mitä siellä Poltin Jannella taas oli sanomista. Elävästi muistan kaikki siellä kuulemani ja näkemäni. Kun hän kiihkoisesti vannoi, että "me otamme ensin kaksi miljonaa ja enemmänkin, jos tarvitaan", näki selvään, kuinka hänen kuulijajoukkonsa kurkussa rupesi suuri pala luistamaan edestakaisin kuin pumpun mäntä, ja kuinka he ahnaasti nuolaisivat huuliansa. Ruskeat ja karvaiset sakilaiset istuivat hänen sivullaan ja takanaan kerroksittain kuin paviaanit kallion rinteellä, antaen hyväksymistä profeetalleen ja vaihtaen merkitseviä silmäyksiä. Sisar Emma Huttunen istui hänen jalkainsa juuressa kuin todellinen "Madonna della Sedia", silmät kohotettuina kohti Jannen henkeviä kasvoja. Matruusit seisoivat siellä täällä pieninä ryhminä ja käyttivät joskus hekin puheenvuoroa. Helteisen illan autere ja tomu kiiriskeli ruusunpunertavana tämän yhteiskunnallisesti vähämielisen joukon ympärillä, jonka aivoissa ensiksi kypsyi se veren ja kauhun sato, joka sittemmin Suomessa korjattiin.

Olin kerran saapuvilla, kun Janne tuli sairaaksi. Emma-sisko haki ajurin ja eräs matruusi auttoi profeetan ajopeleihin. Matruusin silmistä ja tavattoman kunnioittavasta käytöksestä näki, että hän piti Jannea todellakin jonkunlaisena pyhänä miehenä, outona lähettinä muusta maailmasta, vapahtamaan kärsiviä kansainvälisiä proletaareja. Sitä katsellessa ja kuunnellessa, kuinka Janne käytteli sujuvasti ruotsia, suomea ja venättä, tuli ajatelleeksi, että hänen lippunsa juurelle pesiytynyt hulluus, joka oli noin monikielinen, hyvin mahdollisesti saattoi mennä läpi koko maailman kuin ruttotauti, panna ihmiskunnan sairasvuoteelle, ja päästää sen siitä vasta sitten, kun aivoihin patoutunut veri olisi päässyt puhdistumaan kuumebakteereistaan. Venäjällä se raivoaa vieläkin, Ruotsissa on se kaikesta päättäen yhä kehittymässä, muut maat ovat vielä odottavalla kannalla, mutta Suomessa on se ainakin ankarimmassa vaiheessaan kestetty ja tukahdutettu. Meilläkin se sentään vielä kytee raunioiden ja tuhkan alla, ja ellei yhteiskuntaa uupumattomasti edelleen varjella ja kaikilla mahdollisilla keinoilla linnoiteta sitä vastaan, hakee se vielä itselleen ilmituleen leimahtamisen hetken. Kokemuksesta tiedämme, että ainoa tapa päästä siitä kokonaan on sammuttaa se perinpohjin. Sitä ei saa aitaamalla keskuuteemme tehdä pysyväiseksi, sitä ei yleensä saa kohdella millään muulla tavalla kuin mitä ankarimmalla kurilla, ja kaikista vähimmin on sille annettava esiintymistilaisuutta sellaisissa vaiheissa kuin ovat kansanäänestys ja vaalit. On käsittämätöntä, kuinka voidaan vakavasti esittääkään sellaista ajatusta, että kansamme tärkeintä asiaa päästettäisiin ratkaisemaan juuri nämä voimat, jotka vuosi sitten imivät intonsa ja hehkunsa Poltin Jannen kaltaisten profeettain opeista. Se vaatimus osoittaa kummastuttavaa muistin lyhyyttä ja vastuunalaisuuden tunteen puutetta.

Lähdemme kävelemään kaupungille. Poliisikamarin edustalla vötkistelee pari miliisiä, joita muutamat sakilaiset puhuttelevat sangen toverillisesti ja tuttavallisesti. Miliisilaitoksella on harkittavana, miten on meneteltävä Poltin kokousten suhteen. Päällikkö, jona silloin sattui olemaan tarmokas mies, vaati jyrkästi niiden hajoittamista, mutta ennenkuin voitiin ajatella hänen käskynsä täyttämistä, oli siihen saatava järjestyslautakunnan, s.o. Rovion ja Nyqvistin lupa. Ja näiden taas tuli saada haistetuksi, mitä tuosta Siltasaarella ajateltaisiin. Vasta sitten, kun sieltä lausuttiin jonkunmoinen paheksuminen noiden kokousten johdosta, ne hajoitettiin. Siihen loppuivat ne sillä paikalla, mutta jatkuivat sitä kiihkeämpinä syrjässä, kasvaen ja kantaen hedelmiä.

Katsomme vielä Nikolainkirkkoa. Apostoli Pietari seisoo siinä avaimet kädessä kuin mietteissään tapahtuneista kirkkojen häväisemisistä, ja taivaan rannalle kuvastuu mielestämme Arvid Järnefeltin haamu. Nyt saapuvat portaille vuorostaan matruusit pitämään suurta poliittista meetinkiä, sillä he ovat vasta vanginneet joitakin entisen tsaarin kamarineitoja, joita parhaillaan kiusaavat Suomenlinnassa. Täytyy päättää, mitä niille tehdään. Intohimoinen puhe toisensa jälkeen kaikuu illan ilmassa ja venäläinen haju löyhähtää väkevästi. Jatkamme matkaa pitkin Aleksanterinkatua. Vastaamme saapuu sotnia villin näköisiä kasakoita, jotka Stahovitsh on tilannut Uralista pitämään kurissa Suomen eduskuntaa. Muutamia panssariautoja ajaa myös vastaamme. Polittamista ja solittamista joka haaralla ja uudelleen mitä läpitunkevinta venäläisyyden tuoksua.

Saavumme Esplanaadikadulle. Oi Eros, sinä voittamaton ja ikuinen, suuri on sinun valtasi! Mistä on venäläinen saanut tuon suunnattoman väkevän rakastamisen taidon, jossa se varmasti voittaa kaikki maailman kansallisuudet? Kuinka mesikielin tuossa matruusi puhuttelee suomalaista piikatyttöä, joka silmät renkaina ihastuksesta vaeltaa hänen rinnallaan, lujan käden vakiinnuttaessa vyötäisiltä hänen kulkuaan. Suomalaiset sivilisakilaiset katselevat menoa syrjäsilmällä, hekin hiukan tyytymättöminä laudalta lyömisestä. On siinä kutua ja kuhinaa, mutta valhe olisi väittää sitä europalaiseksi tahi edes suomalaiseksi menoksi. Vaellamme edelleen mietiskellen, mistähän saataisiin kylliksi korkeat tikapuut noustaksemme tästäkin kansallisen alennuksen kuilusta.

Tulemme Heikinkadulle. Huusiksen edustalla seisoo pari kolme kyräilevää kirjaltajaa. Aivan oikein: nythän on suuri ja perinpohjainen kirjaltajalakko, ja että se olisi oikein vapauden ajan mukainen, pitävät kirjaltajat työpaikkojaan suoranaisessa piiritystilassa. Ei isäntiäkään päästetä paikalle. Tietosanakirjasta kuuluu riepoitetun eräs vanha professori alas portaita, kun hän oli yrittänyt sinne jotakin artikkelia kirjoittamaan. Jo vain. Kuljemme edelleen ja ihmettelemme, mahtaneeko tulla Suomessa koskaan se aika, jolloin lainalaisella kansalaisvapaudella on turvanaan kunnollinen järjestysvalta.

Kuljemme edelleen. Joka portissa kuhisee matruuseja ja huonoja naisia. Siistejä herrasmiehiä katsotaan jo pitkään. Kihahtaa takaapäin: S--nan porvari! Naurun hihitystä. Tulemme Turun kasarmille. Tahdikas sotilasmusiikki kajahtaa vastaamme ja kiehtovat valssin sävelet ovat viedä meidät pyörryksiin. Aivan oikein: "tantsevalnii vetsher", tietysti. Pysähdymme ulkopuolelle keppimme nojaan katsomaan kirkkaasti valaistuun saliin, jossa tiuhana rykelmänä pyörii tanssivia pareja. Olen ollut maalaisnuorisomme riihitansseissa ja pannut siellä merkille, kuinka parit pyörivät juhlallisen vakavina, silmät tiukasti teroitettuina kavaljeerin rintaan tahi neidon olkapäähän, vyötäröillä oleva kämmen latteana ja suorana kuin tiilikivi, ja niin merkillisen tasaisesti, että muna ei tietäisi, mille suunnalle tuolta päälaelta putoaisi. Niin pyöritään loppumattoman kauan ja hanuria repelevä mies kiskoo "Iitin Tiltua" kuin henkensä edestä. Mutta kun äiti-Venäjän poika tempaisee suomalaisen piian syleilyynsä ja lähtee kiidättämään häntä pitkin Turun kasarmin permantoa, niin takaanpa, että tanssitetaan siinä tyttö ryysyiksi. Kuin autuaana retkottaa hän ryssän ryntäillä, joka kiepaisee milloin oikealle, milloin vasemmalle, jauhaa ja vanuttaa saalistaan kuin telojen välissä, iskee koroilla lattiaan, nauraa, hyväilee mennessään ja vie vihdoinkin huumautuneen uhrinsa bufettiin saamaan virkistystä. Hänhän, matruusi, on nyt vapauden saatuaan maailmanmies. Tottuneesti tilaa hän juomaa ja maksaa rennosti, sytyttää paperossin ja imee sitä ahneesti, koko ajan herkeämättä puhellen ja polittaen onnelliselle naaraalle. Kas siinä teerenpeli, jota kelpaa katsella. Huokaisten käännymme takaisin pitkin Heikkiä.

Tulemme entiselle kimnaasille. "Matroskii universitet". "Kommertsiskija kursyi". Kahdessa viikossa tehdään siellä miehestä täysi oppinut. Siihen, mihin porvarillinen kuluttaa monia vaivaloisia vuosia, tarvitsee vallankumouksen innoittama matruusi vain kaksi viikkoa. Sitten kelpaa hän vaikka kuinka korkeata virkaa hoitamaan. Samaa vakuuttaa hän suomalaisille tovereilleen ja nämä uskovat. Oliko punaisen kapinan aikana ainoatakaan virkaa, jota ei pahin sakilainen luullut olevansa pystyvä hoitamaan? Masentuneina horjumme eteenpäin ja päädymme Pohjois-Espikselle. "Matroskii klub" sieltä jysähtää eteemme.

Aaa, sitä gentlemannimäärää, mikä siellä pilveilee. Klubi, kuinka hienoa ja europalaista, aivan niin kuin englantilaisilla. Sivistykseen päässeellä kansalla, varsinkin vallankumouksellisella kansalla, täytyy tietysti olla klubi -- sehän on selvää. Kuuluu hienoa orkesterin soittoa: äiti, äiti, älä soimaa! laulaa sieltä viulu valittavasti. Kurkistamme ylös verhottuihin ikkunoihin, jotka kuuluvat klubin "kalustettuihin huoneisiin". Jotakin räsähtää Runebergin puistossa: ikkunoissa vilahtaa naisten kasvoja, ja taas on kaikki entisellään. "Äiti, äiti, älä soimaa!"

Olemme väsyneet ja horjumme kotiimme laitakaupungille. Porraskäytävässä keventää meidät matruusi ystävällisesti viimeisistä rahoistamme. Hervottomina annamme sen tapahtua, jonka jälkeen hän kiittää ja lähtee. Matruusit ovat, kuten eräs ruotsinkielinen ententen ystävä sanoi: "så glada och vänsälla".

Mikä se oli tuo kaupunki, jossa vuosi sitten tällaista ja paljon pahempaa tapahtui? Oliko se todellakin Helsinki? Tekee hyvää nyt tietää, että tuo häpeä ja alennus saatiin pestä pois ryssän _verellä_.

Terveppä taas!

(20/7 18.)

KEVEÄMMÄLLÄ KÄDELLÄ

Olkkolaisen Heikin tupakit.

(Itsenäisyys-idylli.)

Lähtemättömästi on mieleeni painunut se kirkas ja ihana heinäkuun aamu, jolloin ensi kerran tutustuin Olkkolaisen Heikkiin.

Olin saapunut perheineni edellisenä iltana siihen taloon, jossa oli aikomuksemme viettää kesälomamme, olimme alustavasti pesiytyneet kahteen sangen vaatimattomaan huoneeseemme, ja olimme vihdoin koettaneet nukkuakin. Siitä ei minulla kuitenkaan tullut mitään.

Hirvittävän suuret, mustanruskeat ja petomaiset kirput söivät minua niin että luuni rusahtelivat niiden hampaiden välissä. Taistelin niitä vastaan kello neljään saakka aamulla, koettaen musertaa ne päälle heittäytymällä, mutta lopuksi pakenin, jättäen ne pettyneinä nuuskimaan saaliinsa äskeistä leposijaa. Riipaisin housut jalkaani ja menin ulos.